KAHDESTOISTA LUKU.
Skjölte oli lähin talo kun oli menty lahden ympäri. Se oli vasemmalla kädellä kun oli ajettu ensimmäisten korkeitten mäkien yli. Toiset talot olivat enemmän lahden pohjassa. Niitä ei voitu nyt pimeässä nähdä, mutta Skjöltestä loisti pieni kirkas valo, joka ikäänkuin kutsui Eliä, kun tämä vaunuista katseli tarkastellen ympärilleen. Hän ajoi hiljakseen, ett'ei liioin tärisyttäisi sairasta miestä. Hän piti vaaria ett'ei yön tuuli tunkisi peitteiden alle, vaan muuten oli hänen silmänsä yhtä mittaa luotuina kynttilänvaloon Skjölten ikkunassa, hänen tähteensä pimeässä yössä. Tää oli kummallinen matka. Eli ei voinut ko'ota kaikkia niitä ajatuksia, jotka mieleensä tunkivat; hän piti vaan ohjaksista kiinni, katsoen ett'ei hevonen poikkeisi tieltä.
Hän kuuli että Anders vielä eli; sillä hän kuuli hänen valituksiansa vähä väliä. Hän veti silloin ohjaksista, jouduttaakseen kulkua, jotta eivät tulisi liian myöhään perille, ja nosti peitettä katsellakseen sairaan kasvoja.
Tultuansa Skjölteen kolkutti hän ikkunaa. Eräät kasvot painuivat ruutua vasten ja katsoivat ulos.
"Onko siellä kukaan?" kuului kysymys.
"On, on kyllä", vastasi Eli vapisevalla äänellä.
"Ken siellä on?" kysyi taas sama ankara ääni.
Eli tunsi sen äänen, se oli äidin; hän ei oikein tietänyt miksi, mutta sydämensä sykki niinkuin se olisi ollut halkeemaisillaan, ja hän oli yht'äkkiä kaikkea rohkeutta vailla.
"Ken siellä on?" kysyttiin vielä ankarammin.
"Oi, tule Jumalan tähden ulos, se on Eli, tyttäresi", vastasi Eli itkien. Valo hävisi ja hetken perästä seisoi Marit ovessa lamppu kädessä. Hän kohotti lamppua ja tuijoitti pimeään yöhön. Hän näki Elin seisovan työvaunujen ja hevosten vieressä.
"Onko täällä muitakin?" kysyi hän.
"Täällä on myöskin sairas mies", vastasi Eli.
Marit katseli Eliä; hän ikäänkuin aavisti jotain; sitten meni hän vaunujen luo.
"Ken se on?" kysyi hän.
"Se on Anders", vastasi Eli ja nosti samassa peitteen, niin että valo lampusta kohtasi kalpeita kasvoja.
Marit seisoi kuin maahan juurtuneena. Korkeana, suorana hän siinä seisoi, puristaen lamppua vapisevassa kädessään, katsellen sitä, joka hänen edessänsä makasi voimatonna ja haavoitettuna. Veri vuoti vielä haavasta ohimossa ja tippui peitteestä alas tielle.
"Kuka on häntä lyönyt?" sanoi hän viimein matalalla, kolkolla äänellä, mutta silmänsä ei jättänyt verisiä kasvoja.
"Sen on Vigleif, sinun poikasi, tehnyt", vastasi Eli.
Suonet Marit'in suun ympärillä vääntyivät oudosti. Käsi tuskin jaksoi lamppua kannattaa, hänen täytyi nojautua vaunuin pyörään. Hän puri hampaat yhteen, vaan se ei auttanutkaan; kyynel nousi hänen silmäänsä ja sitten toinen, ja sitten kuumat kyyneleet toistensa perästä tippuivat maahan.
Eli seisoi häntä katselemassa, hän ei tohtinut sanoa mitään, sillä Marit ei ollut oma itsensä enään. Hän oli unohtanut yön tuulen ja pimeyden, katseli vaan näitä kasvoja, jotka olivat olleet hänen onnensa ja hänen turmionsa.
"Tahotko että minä herätän ketään?" kysyi Eli viimein, kun ei Marit liikahtanut.
Marit ikäänkuin heräsi unesta, kääntyi Elin puoleen ja sanoi hiljaa:
"Etkö luule että me kaksi voimme kantaa häntä? Sinä voit ottaa tämän lampun ja panna sen kivelle".
Eli teki niin, ja lampun liekahtelevassa valossa kantoivat he varovasti Anders'ia Skjölten ovesta sisään. He kantoivat häntä kamariin, jossa se sänky vielä seisoi, missä Tore oli maannut. Marit sytytti valkeaa, otti vettä ja pesi haavaa, sitoi liinan sen ympäri ja toi sitten puhtaita lakanoita sänkyyn. Eli oli avullisna; mutta he eivät virkanneet mitään. Kun panivat Anders'in sänkyyn sanoi Marit ainoastaan: "Tässä sängyssä kuoli Tore, isäsi".
Pian kaikki oli valmiina, Anders makasi hyvässä pehmeässä sängyssä, Marit istui hänen vieressään. Lamppu paloi pään-aluksen puolella ja Eli seisoi vieressä. Kauan aikaa ei puhuttu mitään, mutta viimein Marit sanoi: "sinun täytyy kaiketi lähteä kotia jälleen, minä hoidan sairasta".
Eli seisoi epäillen, mutta valmisti itseänsä sitten matkalle.
"Onko jotain, mitä tahdot mukaasi, niin sano", lausui Marit puristaen
Elin kättä jäähyväiseksi.
"Kiitos, en tahdo mitään", sanoi Eli. Marit saattoi häntä ovelle.
"Kiitos tästä illasta", lausui hän.
"Niin, kiitos vaan tästä illasta".
Eli ajoi pois, ja Marit oli nyt yksinänsä. Hän meni sängyn luo, istui tuolille ja koetteli sairaan suonta vieläkö se tykytti. — Vielä, ja raskas hengenveto ilmoitti myöskin että vielä oli henkeä hänessä.
Marit tarttui Anders'in käteen ja katseli yhtä mittaa hänen kasvojansa, tahtoisiko hän jotain. Näin hän istui koko yön. Ulkona suhisi yön tuuli ja pimeys peitti maat ja manteret. Mutta ylhäältä Skjölten akkunoista loisti vielä kirkas valo niin kauan kuin Eli sitä näki, ja siellä istui Marit Skjölte valvomassa Anders Bjaaland'in sängyn vieressä. Nyt hän ei enää kulkisi kuin rauhatoin henki suurissa huoneissa unetonna, pahojen aatosten ajamana. Nyt hän oli kaivattunsa löytänyt.