KOLMASTOISTA LUKU.
Aamupuolella rupesi Anders liikkumaan. "Eli" — kuiskasi hän — Eli!"
"Mitä sinä tahdot", kysyi Marit kallistaen päätänsä hänen suunsa puoleen.
"Eikö Eli ole täällä?" kysyi Anders, hän näki ett'ei se ollut Eli, joka kumartui hänen ylitsensä.
"Ei, se ei ole Eli", vastasi Marit. Anders nosti päätänsä hiukan ja katsoi Marit'in silmiin. "Kuka sinä olet?" kysyi hän.
"Nimeni on Marit", vastattiin tyynesti.
Anders'in silmät suurenivat ja puna nousi hänen poskilleen.
"Marit? — Marit? hän, joka" — —
"Hän, jonka kerran lupasit ottaa vaimoksi", lausui sama syvä ääni. — Tämä soi niin juhlalliselta suuressa, autiossa huoneessa, jossa nämä molemmat olivat yksinänsä lampun himmeässä valossa. Anders'in pää vaipui alukselle, hän ei puhunut sanaakaan, mutta yht'äkkiä oli hänen silmäänsä tuli entänyt ja hän katseli Marit'ia. Viimein pani hän hiljaa kädet ristiin, vaan silmänsä katselivat yhä tuota korkeata kalpeata hahmua, joka hänen edessään istui.
"Olen pahasti rikkonut sua vastaan, Marit", sanoi hän viimein ja kyynel nousi hänen silmäänsä.
"Sitä on myöhäistä miettiä nyt, Anders Bjaaland", vastasi Marit ja katseli vakavasti hänen silmiinsä.
"Parempi myöhään kuin ei koskaan", vastasi Anders, "ja jos elämääni voisin uudestaan elää, niin" —
"Niin silloin menettelisit toisin, arvelet kai? Älä liikoja lupaa, Anders, on niin vaikea välistä lupauksia täyttää, tiedätkös". Marit painoi päätänsä alas laattiaa kohti, hän tahtoi salata sitä tuskaa, joka hänen kasvoissansa ilmauntui.
"Kun haudan partaalla ollaan, silloin ei valehdella", vastasi Anders, "ja tämä on kuolemakseni, sen minä varsin hyvin tunnen. Mutta sinä iskit kiinni, Marit, sinä olet kirouksena taloni kynnyksellä maannut".
"Olenko?" vastasi Marit; "olihan sulla vaimo karkoittamassa sitä kirousta".
"Jumala häntä siunatkoon, häpeällistä olisi moittia häntä. Mutta työ ei paljoa tuota kuin terveys on poissa, ja Jumalalla kaiketi oli omat tarkoituksensa sillä".
"Entäs kaikki rahasi, Anders? Saithan sinä täyden kukkaron?"
"Se kurja kulta pian suli pois; sillä eriskummallinen seikka se on, ett'ei rikkauden siunaus ole suuri kun ei rakkaus sen voimaa enennä, ja se seikka näetkös" —
"Mikä oli esteenä?" kysyi Marit.
"Oi — minä olin kelvotoin mies kerran, ja minä sain kokea että unohtaminen ei ole niin helppoa, Marit".
Anders huokasi ja makasi liikkumatta; mutta Marit oli kumartunut vielä alemmas ja molemmin käsin tarttunut sängyn laitaan. Anders katseli häntä, itse oli hän ikäänkuin virkistynyt ja voimistunut, sairautta hän ei enää tuntenut. Sitten hän lausui:
"Minulla ei ole ollut monta onnellista hetkeä siitä päivästä, Marit; — olen miettinyt kuinka voisin sovittaa mitä olen rikkonut, mutta en keksinyt mitään keinoa. Tarjosin poikaani — kelpo, kunnon mies; — mutta sinä heitit hänet hylkynä luotasi. Sitten tuli poikasi hää-tervehdyksellä, ja viimein ajoit vaimoni pois kepillä ja koiralla! — Niin, ei itku miestä kaunista, mutta silloin kyyneleitä vuodatin, sillä minä ajattelin: Nyt jääkynttilöitä kasvaa Skjölten tuvassa etkä sinä voi niitä sulattaa".
Marit'in pää oli vaipunut alas peitteelle, hän vapisi.
"Miksi et sanonut tuota ennen", änkytti hän ja ääni oli vallan sortunut; "miksi et sanonut tuota ennemmin, Anders? Nyt olen laskenut mieheni hautaan ja lapsiani kasvatin vihassa ja ylpeydessä. Kaksi minua kiroo, kolmas istuu tyhjässä talossa puutetta kärsimässä ja poikani horjuu juopuneena ympäri pitäjää. Sinä olet syypää siihen, sinä olet kaikkeen syypää". Marit vaipui sänkyä vasten ja rupesi itkemään niin rajusti että olisi voinut luulla häntä sairaaksi. Kylmät kovat kasvot osoittivat nyt epätoivoa. Anders makasi rukoilemassa. "Jumala antakoon mulle syntini anteeksi", lausui hän, "vaan etkö sinä siis voinut anteeksi antaa, Marit?'
"Sinä eroitit minut sukulaisistani ja ystävistäni, kodista ja talosta. Sitten petit minut ja ajoit minut ulos avaraan maailmaan. Minunko oli näkeminen sinua iloisena ja onnellisena? Ja sinäkö saisit pilkata minua, kuullessasi että kävin kerjäämässä kuivaa leipää? Mutta miksi et sanonut että yhtä kaikki olin sinulle rakas? Miksi et voinut sanoa että kärsit puutetta? Olisit ainakin voinut sanan lähettää. Mutta sinä et tullut, etkä lähettänyt sanaa!" Marit pysähtyi vähän, sitten aloitti hän taas, vaikka tyynemmin. "Luulet kenties että minä olen viettänyt onnellista elämää tässä talossa. Mutta minä tiedän mitä ei yksikään ihmissilmä ole havainnut, että Marit Skjölte valehteli kun hän sanoi että rahat saavat maailmassa kaikki aikaan, vaikka hän taisteli kovasti saadaksensa sitä sanaa toteutumaan. Ja minä tiedän että ihmiset valehtelivat kun sanoivat Marit'ia kovaksi ja kylmäksi; sillä jos sinä vaan olisit tullut, Anders, — sinä olisit saanut olla vaikka kuinka köyhä ja kurja — hän olisi heittänyt Skjölten pois ja tehnyt käsillänsä työtä sun edestäsi niin kauan kuin hänessä olisi ollut verenpisaraa. Ja jos vaan olisit lähettänyt sanan — — Jumala tietää että hän olisi ollut yhtä lempeä ja hyvä kuin joku toinen vaimo".
"Kerran tuli kuitenkin sanansaattaja, Marit; mutta sinä ajoit sen pois, ja leipä, minkä sain, oli vieraan käden antama".
Marit katseli Andersia. "Minulta tuo lähetys tuli", sanoi hän hiljaa.
"Tuliko se sinulta, Marit? — Herra Jumala, tuliko se sinulta?" Vähän sen jälkeen tarttui hän Marit'in teen, sanoen: "Herra Jumalamme on kummallisia teitä meitä johtanut, emmekö siis anna anteeksi ja kiitä kaikesta mitä on tapahtunut?"
"On kaiketi parempi myöhään, kuin ei koskaan", vastasi Marit ja pusersi hänen kättänsä.
"Minun poikani sinua löi", lisäsi hän hetken perästä; "mutta jos hän ei olisi sinua lyönyt, niin et makaisi tässä".
"Ei ei! usein paha hyväksi käännetään", vastasi Anders.
"Mutta nyt on minun voimani lopussa", jatkoi Marit; "olen kauan tietänyt, että kun sinä tulet, on minulla loppu käsissä. Nyt seurakuntalaisten ei enää tarvitse katsella Marit Skjölteä, kun hän kirkolle kulkee. Nyt hänestä tulee vanha kyyryselkäinen vaimo, jonka täytyy sauvaansa nojautua. Nyt renki voi minulle nauraa, poika ajaa minut ulos kyökistä ja koira juosta minun kumoon omalla pihallani ja lapset riidellä perintökullasta. No niin — niin käypi — mutta se on yhtä kaikki parempi kuin valhe, ja minä tunsin että tulin liian vanhaksi nyt taistellakseni itseni ja sinun kanssa".
"Jumala, Vapahtajamme, juuri rauhan antaa sairaille ja väsyneille, jommoisia me olemme", sanoi Anders, "ja suurin onni on saada rauhassa kuolla".
"Niin sanoi hänkin, Tore, mieheni", vastasi Marit.
"Hän oli varmaankin hyvä ja lempeä mies", sanoi Anders.
"Niin hän oli — liian hyvä", vastasi Marit. "Mutta kerran hän erehtyi ja se oli kun otti minut vaimoksensa. Sitä erehdystä hän saikin maksaa".
Pitkä vaiti-olo. He pitivät toinen toisensa käsiä, näytti siltä kuin ei kukaan olisi voinut toista päästää. Marit'in ääni oli niin tyyni, tuo kylmyys ja kovuus oli ikäänkuin pois pyyhitty hänen kasvoistansa, ja Anders'in silmistä loisti sydämen onni.
"Kuinka ihmeellistä että me kaksi nyt yhteen satuimme", sanoi hän katsellen Marit'ia.
"Niin ihmeellistä se oli", vastasi Marit.
"Ja mitä ei meistä tullut, se tuli lapsistamme; sinun täytyy muistaa
Eliä".
Marit nosti päätänsä ja katseli tarkasti Anders'ia.
"Nyt sinun varmaankin tulee kuolla, Anders; sillä Tore lausui juuri saman".
"Niin, niin, ei suinkaan vene kauan enää kannata, mutta minä luotan sinuun, Marit. Vaimoni istuu kotona ja on köyhä".
"En minä aja ketään pois toista kertaa", vastasi Marit. Anders katseli häntä kiitollisesti, ja makasi sitten aivan liikkumatta.
Kävi niinkuin sairaitten usein käy. Yht'äkkiä virkistyvät ja voimistuvat niinkuin ei heitä mikään vaivaisi; mutta sitten surkastuvat jälleen, vaipuvat uneen, ehkä kuollonkin uneen.
Anders makasi ikäänkuin tainnoksissa. Marit istui paikallaan käsi
Anders'in kädessä. Näytti kuin ei hän koskaan väsyisi.
Aurinko oli noussut tunturin yli ja heitti säteitänsä sänkyyn, jossa
Anders makasi.
Talonpoikaistaloissa alkoi vilkas elämä, miehet menivät työhön, koira pudisti kahleitansa, työvaunut rätisivät tiellä; mutta Marit ei kuullut mitään. Hän istui liikkumatta Anders'in sängyn vieressä. Pihalla seisoivat rengit ja piiat juttelemassa, he eivät ymmärtäneet mikä emäntää vaivasi tänä päivänä. He eivät olleet saaneet ruokaa vielä. Mutta siinäpä Vigleif tuli mäkeä ylös. Hän näytti sellaiselta, joka on miehen tappanut, niin synkkä ja epäileväinen oli katsantonsa. Hiukset olivat pörröset ja kaulaliina sitomatta. Kun näki miehet pihalla, aikoi hän hiipiä niiden ohitse, mutta mietti tarkemmin ja meni suoraan heidän luo.
"Missä on äitini?" kysyi hän.
"Arvattavasti sängyssä", vastasi eräs mies, "sillä me emme ole saaneet märkää eikä kuivaa tänään". Tyttöjoukko nauroi. Vigleif ei vastannut mitään, juoksi vaan sisään ja tarttui hänen kamarinsa lukkoon.
Marit oli kuullut jyskeen. Hän tunsi hyvin sekä askeleet että äänen. Hän nousi yht'äkkiä vuoteen vierestä, ojensi ruumiinsa vielä kerran suoraksi ja meni vakavin askelin laattian yli. Ovessa kohtasi hän Vigleif'in. Tämä katseli häneen, mutta loi kohta jälleen alas silmänsä. Marit ei sanonut sanaakaan, vaan meni hänen ohitsensa, aukaisi oven omaan kamariinsa ja Vigleif seurasi häntä. Ovi suljettiin; äiti ja poika olivat kahden kesken. Marit katseli Vigleif'iä, mutta tämä ei uskaltanut vastata hänen silmäykseensä. Viimein heitti hän raivoissaan lakin laattialle, heittäysi tuolille, laski päänsä ja käsivarret pöydälle ja rupesi ankarasti itkeä nyyhkyttämään. Marit seisoi kuin patsas ja katseli häntä; hän hengitti syvään muutaman kerran. "Mikä sinun vaivaa?" kysyi hän viimein. Vigleif hypähti seisaalle kuin hullu ja löi nyrkkinsä pöytään.
"Mikäkö minua vaivaa?" sanoi hän. "Että olen lyönyt miehen kuoliaaksi! Eikö se ole mitään, mielestäsi, se? Että pian tulevat viemään minut nimismiehen luo! Mutta sinun on syy, kaikkeen olet sinä syypää. Miksi olet minua kasvattanut tämmöiseksi villiksi, kuin olen?" Ja Vigleif heittäysi taas istumaan ja itki entistä ankarammin.
Marit piti pöydästä kiinni, hän tuskin jaksoi seisoa.
"Sinun ei pitäisi moittia äitiäsi omista vi'oistasi", sanoi hän; töin tuskin sai hän sanat kuulumaan.
"Omista vi'oistani! ha — ha — ha —" ja nauraen tukahdutti Vigleif itkun, "omistako vioistani! Ehkä et pyytänytkään minua lyömään häntä? Olitko kenties tyytyväinen siihen mitä häissä tein?"
Marit vaipui valittaen eräälle tuolille; se oli totta, liiaksikin totta. Nyt poika seisoi hänen edessänsä uhkaavana tuomarina.
"Mutta kuuletko äiti", jatkoi Vigleif, lyöden nyrkkiänsä pöytään, "tänne en jää päiväksikään, en tunniksikaan. Tahdon mennä Amerikaan, niiden luo, jotka ovat ennen lähteneet, veljesi ja sukulaistesi luo. Sinun pitää antaa minulle rahoja ja kohta. Talon ja perintöni kanssa voit tehdä miten tahdot, mutta rahoja sinun pitää antaa minulle".
"Ethän toki puhu totisesti, Vigleif?" änkytti Marit, "et sinä saa lähteä pois luotani".
"Tahdotko että minun pitää kuljeskella täällä häpeäksi sinulle ja itselleni? Tahdotko että minun pitää istua täällä kahleet jaloissa ja olla häväistynä elin-ajakseni? Etkö näe että olen vihattu koko pitäjässä? Etkö näe että toverit nauravat minulle sekä että kaikki siivot ihmiset peräytyvät kun minä tulen saapuville? Amerikaan minä tahdon, vaikkapa saisin ryömiä sinne. Minä olen jo kauan sitä miettinyt, tänne minun ei ole jääminen".
Marit vaipui tuolilta alas, hän makasi rukoilevin silmin poikansa jalkojen juuressa, hän syleili hänen polviansa; vaan hän ei saanut sanotuksi muuta kuin: "Vigleif — sinä tapat minut, Vigleif".
Vigleif koetti repiä itseänsä irti. "Sinä et voi minua pidättää, äiti; sillä nyt ei auta rukoukset eikä parkumiset, ja minun täytyy rientää, muuten kaikki tulee ilmi ja minä vangitaan. Lähden nyt kaupunkiin, sinä voit lähettää vaatteeni jälestäpäin, mihin, sen olen kirjoittava, vaan älä kellekään sano missä olen. Sitten sinun täytyy lähettää rahoja, jos et lähetä, niin minä lainaamalla pyrin eteenpäin yhtä kaikki. Jää hyvästi, äiti, ja kiitos siitä ajasta, jona olemme yhdessä eläneet. Saat nähdä että minusta tulee kelpo mies vielä."
Vigleif riisti itsensä irti ja juoksi ulos ovesta. Marit nousi polvilleen, hän näki varjon menevän ikkunan ohitse — ja poissa oli Vigleif. Hetken aikaa istui hän vielä kyyryyn vaipuneena tuolilla, nousi sitten ja meni Anders'in luo. Anders oli herännyt melusta; hän oli noussut, nojautuen kyynyspäähän, kuullaksensa. Mutta siinä tuli Marit kalman kalpeana ovesta sisään. Hän vaipui alas sängyn viereen, heittäysi peitteelle ja lausui nyyhkyttäen: "Sinä olet kostettu, Anders Bjaaland, nyt minä kadotin viimeisen poikani!"