NELJÄSTOISTA LUKU.
Tosi oli mitä Marit oli ennustanut; Anders Bjaaland'in viimeinen hetki oli tullut. Vielä samana yönä kuoli hän. Eli oli iltapäivällä ollut Skjöltessä ja istunut siellä muutamia tuntia, jotta Marit sai nukkua vähän aikaa. Marit ja Eli eivät olleet paljon puhuneet keskenänsä. Hänen tullessansa oli Marit vaan sanonut: "Nyt Vigleif on lähtenyt", ja hänen mennessään oli Marit kysynyt, niinkuin viimein, oliko mitään, jota hän tahtoisi. Anders ei myöskään ollut puhunut mitään. Hän makasi äänetönnä, kädet ristissä ja ainoastaan hänen jääkylmistä kasvoistaan huomattiin että kuolema nyt oli tullut; se tuli niin huomaamatta.
Marit pysyi pystyssä kaiken tämän tapahtuessa. Hän käveli tyynenä, hiljaisna, järjesti itse arkkua ja hautajaisia, hän tahtoi että Anders Bjaaland kannettaisiin Skjöltestä ulos. Kirkkomaassa hän laskettiin Toren viereen; se oli Marit'in tahto. Ei pidetty mitään peijaisia hänen jälkeensä. Eli oli pyytänyt Maritin tulemaan hänen ja Baard'in luo, joka viimemainittu nyt oli tullut kotia, mutta Marit ei suostunut tulemaan. Eli oli silloin tullut Marit'in luo muutamaksi tunniksi.
Seuraavana päivänä ei Marit kyennyt nousemaan sängystä. Palvelijat lähettivät hakemaan Eliä, sillä hän oli usein käynyt Skjöltessä viime aikoina. Hän tuli ja Marit oli silloin vallan horroksissa. Hän makasi puhuen itsekseen pitkiä puheita ja rupesi virsiä laulamaan korkealla äänellä. Eli hankki erään vaimon, joka valvoi äidin luona; mutta kun suinkin pääsi tuli hän itse hänen luoksensa. Marit katseli häntä niin kummallisella tavalla, joka kerta kun hän tuli ovesta sisään; vaan hän ei sanonut sanaakaan. Tätä kesti koko viikon; vaan sitten parani Marit sen verran, että makasi rauhallisemmin. Kerran oli hän tarttunut Elin käteen ja pusertanut sitä, mutta siinä kaikki. Myöhemmin oli hän kysynyt siltä vaimolta, joka häntä hoiti, eivätkö hänen muut tyttärensä tietäneet hänen olevan sairaana.
Kun Marit taas pääsi jalkeille oli tuskin mahdollista häntä tuntea enään. Tuo suora, solakka selkä oli kyyristynyt, hänen kovat kasvonsa olivat heltyneet, melkein nöyriksi muuttuneet. Hän oli paljon vanhemman näköinen. Hän kävi sauvan nojassa ja astui kankeasti. Nyt hän ei ilmestynyt enää pihalle auringon noustessa, lennättänyt palvelijoita heidän töihinsä, minkä itäänpäin, minkä länteen. Häntä ei enää tavattu pellolla työväen luona, eikä läävässä karjapiian luona, eikä väentuvassa ruoka-aikana. Hän käveli vaan omissa ajatuksissaan, siinä huoneessa, jossa Anders oli viimein maannut, eikä huolinut ruoasta eikä talon hoidosta. Kaikki kävi niinkuin kävi. Jos talo olisi kaatunut hänen päällensä, ei hän olisi liikuttanut sormeakaan sitä estääksensä. Seudussa kävi kummallisia huhuja Marit'ista. Ihmiset arvelivat sitä ja tätä, kaipasivat häntä sekä maantiellä että kirkossa, mutta Marit ei mennyt ulos ja hänen tuolinsa kirkossa oli tyhjä. Ainoa, jonka Marit oli kutsunut luoksensa, oli pappi. Hän oli käynyt Skjöltessä useita kertoja ja Marit oli puhunut kauan hänen kanssansa.
Eräänä päivänä nähtiin Marit'in hitaasti kulkevan sitä mäkeä ylös, joka vei talolle, missä toinen hänen tyttäristään asui. Vaivalla astui hän korkean kynnyksen yli. Tytär seisoi kyökissä pesemässä vaatteita, hänen sisarensa oli par'aikaa käymässä hänen luonansa. He varsin hämmästyivät, kun heidän äitinsä astui sisään. Talon emäntä seisoi vaate kädessä ja töllisteli äitiänsä.
"Hyvää päivää", sanoi Marit kun oli hiukan hengähtänyt. Hän jäi seisomaan oven suulle.
"Hyvää päivää sinullekin", vastasivat sisarukset.
"Oletko ulkona kävelemässä?" lisäsi emäntä.
"Niin olen", vastasi Marit.
"Saat olla niin hyvä ja mennä kamariin".
"Kiitoksia". Marit meni kamariin. Molemmat sisaret vaihtoivat muutamia sanoja tämän tapauksen merkityksestä ja menivät sitten sisään. Marit seisoi vielä laattialla.
"Saat olla niin hyvä ja istua", sanoi emäntä jyrkästi, ja Marit kävi istumaan.
"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" kysyi Marit.
"No kyllä minulla on kiiru tänään, mutta kyllähän sinä voit istua sentään", vastasi emäntä.
"Menen kohta jälleen", sanoi Marit, "kun vaan saan hiukan levähtää. Tämä talo on nyt minusta liian korkealla ja minä melkein kompastun kynnykseen".
"Ei se ole entistään korkeammalla", vastasi emäntä.
"Ei suinkaan olekkaan", sanoi Marit. Hän istui vähän aikaa ja katseli ympärillensä. Eräässä kaapissa seisoi muutamia kirkkaita hopeakannuja, ja kirkkaita vatia ja astioita riippui seinällä.
"Rikkaan miehen talo tämä näyttää olevan, eikä sitä tarvitse kullata, joka jo kiiltää. Muuten kyllä sanotaan ett'ei kaikki, joka kiiltää, ole kultaa, vaan eihän ole uskomista kaikkia, mitä ihmiset puhuvat". Marit istui ja jutteli vähän itseksensä eikä katsellut tyttäriänsä.
"Muuten olen tullut sanomaan", ja Marit nojautui keppinsä nuppuun, "että olen aikonut kirjoittaa testamenttini huomenna; sillä minä käyn päivä päivältä heikommaksi eikä vene suinkaan kannata kauan enää".
Tyttäret katsahtivat toisiinsa, ja talon emäntä siirtyi likemmäksi
Maritia.
"Jäät kai ainakin tänne päivällistä kanssamme syömään", sanoi hän kiiltävänä kuin auringon paiste.
"Ei, ei, voisi tulla hietaa pesuvaatteisin", vastasi Marit ja nousi, "minulla on paljon tekemistä vielä tänään. Kun kukkarossa kilisee, niin padassa jupisee, sanoo vanha sananlasku. Te voitte poiketa Skjölteen ja ottaa miehenne mukaan sinä päivänä, joka kuolinpäiväni jälkeen nousee; sillä silloin testamentti luetaan. Jääkää hyvästi", sanoi hän sitten ja ojensi kätensä tyttärilleen. "Jumala taivuttakoon mitä on kovaa, vahvistakoon heikkoja ja tehköön meille kaikille hyvää", lisäsi hän, kyyneleitten sortamalla äänellä, pusertaen heidän käsiänsä. Sitten hän meni ja tyttäret jäivät hämmästyneinä seisomaan keskelle huonetta.
Marit ei mennyt kotiin, vaan kulki lahden ympäri menevää tietä myöten ja suoraan Baardin taloa kohti. Siellä hän kolkutti ovea. Baard ja Eli istuivat molemmat tuvassa kahvia juomassa. He olivat kuin puusta pudonneet nähdessään Maritin; sillä ensi kerran hän nyt astui heidän kynnyksensä yli.
"Hyvää päivää", sanoi Marit, ojentaen Baard'ille kättä. "Jumalan rauha talossa".
"Kiitos", sanoi Baard, tarttui hyvin ujosti Marit'in käteen ja kumarsi.
Eli pian tointui.
"Ei, mutta sepä ystävällistä sinulta, äiti, kun poikkesit meille", sanoi Eli "käy nyt istumaan".
"Niin, etkö tahdo istua?" kysyi Baard ja pyyhki hihallaan penkkiä.
"Kiitos, kiitos", sanoi Marit ja kävi istumaan.
"Kyllä kai sinulla on kahvia äidillesi, Eli?" kysyi Baard.
"Kahviako? Se on tietty; mutta etkö tahdo ruokaa?" kysyi Eli, "on kyllä yksinkertaista, mitä minulla on, mutta saisit pitää hyvänäsi yhtä kaikki.
"Kiitos kahvista", sanoi Marit, "mutta ruokaa en tahdo".
Pian kaikki kolme istuivat kuppiensa ääressä.
"On kaunis ilma tänään", sanoi Marit.
"Niin, se on totta", sanoi Eli.
"Niin, tämä ilma on edullista perunoille", lisäsi Baard.
Juteltiin sitten ilmasta, sadosta ja useista asioista.
"On hyväksi eduksi sille, joka saa sadon Skjöltestä tänä vuonna", sanoi
Marit.
"Sen olet kai itse saava", sanoi Baard.
"Ei ole helppo tietää kuinka kauan elää", vastasi Marit.
"Kuinka voit puhua noin, äiti", sanoi Eli, "Jumalan avulla elät kauan vielä".
"Niin, toivokaamme parasta", lisäsi Baard, "ja häpeä sille, joka sinua kadehtii. Ihmiset puhuvat siitä kuinka mainio kartano Skjölte on, ja suurin kunnia siitä on tuleva sinulle, sanotaan".
"Niin, ja tosi se on" sanoi Eli.
"Hm —" sanoi Marit, "jos olisi tehty yhtä hyvää työtä sisällä kuin ulkona, niin ei hätää olisi". Ja hän katseli surumielisesti noita molempia, jotka istuivat hänen edessänsä.
"Ei suinkaan kukaan tahdo moittia sinua mistään", sanoi Baard vitkastellen, jotain hänen piti sanoa.
"Jos ei muut, niin ainakin minä itse" vastasi Marit.
Siitä asiasta ei puhuttu sen enempää. Marit katseli uteliaasti ympärillensä.
"Vai täälläkö sinä olet asunut niin kauan, Eli", sanoi hän viimein;
"Skjöltessä on somempi", lisäsi hän.
"No niin, jos olisin tietänyt sinun tulevan, niin olisimme täälläkin hieman siivonneet", sanoi Eli pudistaen päätänsä, "mutta täällä on kuitenkin tarpeeksi hyvä meille kahdelle, näetkös".
"No niin, aina on parempi istua puupenkillä nauramassa, kuin polstarilla itkemässä", sanoi Marit.
Baard nauroi; "niin, se on kyllä tosi", sanoi hän, "eikä meillä vielä ole ollut suurta itkun syytä".
"Ei ole ollut", kertoi Eli.
Marit istui vielä vähän aikaa, nyökytti päätänsä ja näytti miettivän jotain.
"Huomenna olen aikonut tehdä testamenttini", sanoi hän viimein, "Baard ja sinä saatte poiketa Skjölteen ensi päivänä kuolemani jälkeen".
"Mutta" — aloitti Eli.
"Ei ei, en minä kauan elä enään", keskeytti Marit häntä; — "ehkä siinä on sinullekin sananen".
Marit nousi, astui eteenpäin laattialla ja katseli kaikkia paikkoja.
Viimein hän seisahtui pienen sivuhuoneen eteen.
"Tuollako hän makasi?" kysyi Marit Eliltä, joka häntä saattoi.
"Niin, siellä", vastasi Eli.
"Ja hän kantoi häntä tämän laattian yli, niinhän sinä kerroit?"
"Juuri niin se kävi".
"Hm — Baard on hänen näköisensä".
"Niin, ei sovi kieltää".
Marit meni ulos käytävään. "Tähänkö hän lankesi?" kysyi hän taas.
"Niin, juuri siinä hän makasi", vastasi Eli.
"Vai niin —" sanoi Marit; "jää nyt hyvin".
"Joko sinun pitää mennä?"
"Niin, nyt mun täytyy katsoa että tulen kotia jälleen", sanoi Marit, "nyt olen valmis".
Baard ja Eli saattoivat häntä ovelle.
"Sunnuntaina käyn Herran Ehtoollisella", sanoi Marit.
"Vai niin — siunaukseksi ja autuudeksi sitten", sanoi Eli.
"Siunaukseksi ja autuudeksi!" sanoi Baard, ojentaen hänelle kättä.
Marit tarttui Baard'in käteen, piti sitä kauan omassaan, katsoi hänen silmiinsä ja nyykytti hänelle päätänsä, mutta ei voinut lausua sanaakaan.
"Kiitos", sanoi hän viimein, "kiitos sulle".
"Mutta etkö tahdo ajaa kotiin, äiti" sanoi Eli, "hevonen on tallissa".
"Viime matkasi Skjölteen ei ollut iloista laatua", sanoi Marit; "saanpa käydä kunnes kaadun".
He jättivät nyt jäähyväiset toisillensa ja Marit kulki vaivalla kotiin päin.
"Lieneekö hän sopinut nyt meidän kanssa?" sanoi Baard ja katseli hänen jälkeensä.
"Näytti siltä", sanoi Eli.
Seuraavana pyhänä huomattiin seurakunnassa Ehtoollis-vieraiden parissa eräs nainen, joka kyyneleittensä tähden tuskin alttarille pääsi. Kun papin oli jakaminen leipää ja viiniä, tuo nainen paremmin ryömi kuin astui esiin, suudellen alttarin porrasta useita kertoja ennenkuin laskeusi polvilleen, ikäänkuin ei olisi ollut mahdollinen lähestymään Ehtoollispöytää. Palatessaan piti hän kädet ristissä ja kävi rukoillen hiljaa itsekseen alas kirkkoon, jossa istui penkille likellä ovea. Se oli Marit Skjölte, hän, joka ennen niin ylpeänä kulki kaikkien ohitse.
Siitä päivästä asti Marit ei enää mennyt ulos; tosi oli mitä oli ennustanut, ett'ei hänellä enää ollut pitkää aikaa elää. Hän ei ollut nimenomaan sairas, niin kuin sanotaan, mutta hän päivä päivältä ikäänkuin riutui pois. Ei kukaan ollut hänen luonansa, hän käveli omissa ajatuksissaan mietiskellen, niinkuin viime aikoina oli tehnyt. Eli kävi usein hänen luonansa, mutta Marit ei koskaan pyytänyt häntä jäämään ja Baard'ia vielä vähemmin. Niinkuin oli elänyt tahtoi hän kuolla, yksinänsä ihmiskuhinassa. Hänen muut tyttärensä olivat yht'äkkiä tulleet hyvin ystävällisiksi häntä kohtaan ja lähettivät hänelle kermaa ja hienoja leivoksia, mutta Marit lähetti ne takaisin, sanoen ett'ei hänen laitansa vielä ollut niin huono, että hän lahjoja tarvitsi. Heidän miehensä kävivät myöskin kysymässä kuinka oli terveyden laita. Marit ei käskenyt heitä sisään, hän antoi vaan palvelustytön sanoa, että hän kiitti kysymästä, vaan ett'ei hän vielä ollut kuollut. Sen päivän jälkeen eivät enää kyselleet.
Eräänä aamuna tuli sana Elille että äiti yöllä oli nukkunut kuoleman uneen. Ei kukaan ollut hänen luonansa ollut, mutta hän makasi kädet ristissä ja suljetuin silmin ikäänkuin nukkuisi.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Baard ja hänen rikkaat lankonsa määrätyksi ajaksi Skjölteen; silloin Marit'in käskyn mukaan testamentti oli luettava. Rikkaat langot tulivat ajaen vaimojensa kanssa juhlavaatteissa, tuskin taisivat salata kuinka iloiset sydämissään olivat. Baard pysyi likellä ovea, hän ei oikein menestynyt tässä seurassa, se havaittiin, ja Eli istui penkin päässä itkien nenäliina silmiensä edessä. Kaikki talon asukkaat olivat kokountuneet kuuntelemaan. Testamentti luettiin siis ja siinä seisoi:
"Kun tämä luetaan, silloin olen minä, joka sen kirjoitan, astunut tuomarini eteen. Olen ollut suuri syntinen; mutta olen myös saanut siitä kärsiä koko elin-aikani. Tahdon nyt todistaa Jumalan ja ihmisten edessä ett'eivät rahat luo onnea maailmassa, vaan nöyrä sydän, joka luottaa Jumalaansa ja rakastaa lähimmäisiänsä. Minulla on kolme tytärtä. Kaksi niistä ovat kovat ja ylpeät kuin minä olin, mutta kolmas on lempeä ja hyvä kuin yksi Herran enkeliä. Hän on käyttävä rahojansa hyödyksi ja iloksi ihmisille. Sentähden pitää kaikki, josta minä lain mukaan voin määrätä, perintönä jäämän Elille. Ja noita toisia minä rukoilen käyttämään mitä heille laillisesti tulee, hyvästi ja hyödyllisesti, rukoilen heitä muuttamaan mieltänsä ja minun esimerkistäni oppimaan kuinka vähän hyödyttää taisteleminen Jumalan kanssa.
Lain ja oikeuden mittaan talo tulee pojalleni Vigleif'ille; mutta koska hän on matkustanut pois ja luopunut perintöoikeudestaan, joka näkyy myötäseuraavasta kirjeestä, niin Skjölten talo, kaikkine oikeuksineen, jää Elille, joka on vanhin, ja hänen miehellensä, Baard Andersen'ille, sillä ehdolla että hänen äitinsä Karin pitää asua Skjöltessä hänen luonansa ja elää huoletonna elin-aikansa. Näin on viimeisen tahtoni mukaan kaikki järjestettävä. Jumala suokoon siunauksensa siihen.
Ja sitten tahdon pyytää kaikkia anteeksi antamaan mitä pahaa olen tehnyt. Tahdon levätä samassa haudassa kuin mieheni Tore.
Jumala olkoon kurjalle sielulleni armollinen!
Marit Skjölte".
Nyt ei enää ole paljon kerrottavaa. Baard ja Eli elivät monta onnellista päivää Skjöltessä. ja Kari Bjaaland istui vielä muutamia vuosia heidän tuvassansa. Eli ei tahtonut ottaa kaikkia, mitä hänelle testamentissa määrättiin; hän meni sisartensa luo eikä tyytynyt ennenkuin ainakin lupasivat jakaa hopeat hänen kanssansa ja muut kalleudet Skjöltessä. Sisaret ensin häpesivät ja tunsivat itsensä loukatuiksi siitä, mitä oli tapahtunut; mutta, huomattuansa kuinka ystävällinen ja hyvä Eli oli heitä kohtaan ja kuinka hän kyynelsilmin pyysi heitä rakastamaan häntä, niin heltyivät hekin ja siitä asti olivat he ja Eli hyviä ystäviä, ja sisaret istuivat usein hänen luonansa Skjölten vieras-tuvassa. Kotonansa ei heillä vastakaan ollut hauskaa. Miehet ei suinkaan tulleet paremmiksi heitä kohtaan Maritin testamentin jälkeen, mutta he olivat nöyrät ja kantoivat ristiänsä kärsivällisyydellä. Vigleif'iltä tuli kirjeitä. Hänen kävi hyvin Amerikassa; siellä oli hänellä kyllä työalaa. Hänestä oli tullut kunnioitettu mies siellä. Viime uutinen hänestä oli, että hän oli valittu pormestariksi eräässä kaupungissa, mikä sen nimi lienee ollutkaan. Norjaan hän ei koskaan palajaisi, kirjoitti hän; mutta hän lähetti paljon terveisiä.
Tähän tämä kertomus päättyy.