NELJÄS LUKU.
Kaksi vuotta oli kulunut eikä Marit ollut saanut ainoatakaan kirjettä Anders'ilta. Viisi kertaa oli tunturin toiselta puolelta tullut matkustavaisia ja heidän kanssansa Anders oli lähettänyt terveisiä, mutta siitäkin oli jo puoli vuotta kulunut. Viimeinen, mitä oli kuullut, oli että Anders enimmiten oleskeli naapuriseurakunnassa, kun hän ei ollut retkillänsä, ja että hän vielä jatkoi hevois-kauppaa, muuta hän ei tietänyt. Ei Marit'illa juuri ollut helppo olla näinä vuosina; raskasta työtä kartanossa oli ollut; vaan hän lohdutti itseänsä sillä, ett'ei tätä voinut kestää ijankaikkisesti. Huhu kertoi tässä seudussa mitä oli tapahtunut Marit'in ja Anders'in välillä ja miesten tuvassa laskettiin aina leikkiä Marit'in kanssa ja sanottiin että hänen täytyisi punoa itselleen vahva köysi jos hänen oli aikomus tuota lintua vangita. Marit silloin tavallisesti suuttui kovasti ja kerran oli hän joutunut otteluun karjakon kanssa, suureksi huvitukseksi miehille, jotka istuivat penkillä ja nauroivat. Semmoisina hetkinä Marit tunsi itsensä niin hylätyksi ja onnettomaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut puhua ja johonka olisi voinut luottaa: sillä herrasväelle hän ei voinut mennä semmoisia juttelemaan. Ne elivät ikäänkuin korkeammassa ja hienommassa maailmassa, eivätkä koskaan puhuneet palvelijoille muulloin kun heidän oli täytymys sitä tehdä. Silloin Marit'in oli tapa istua takalle miettimään ja tuumimaan, itsellensä kertoelemaan kaikki, mitä Anders oli sanonut sekä ennen että nyt kun viimeksi olivat toisiansa tavanneet, ja sitten hän arveli että, jos voisi luottaa keneenkään, niin se oli Anders'iin. Olihan Maritkin uhrannut kotonsa, isän ja äitin, kaikki, mitä hänellä oli rakasta, Anders'in tähden, olihan Jumala aina kaikissa muissa asioissa pitänyt hänestä huolta, eikä ollut mahdollista että hän pettäisi, joka suulla ja kädellä oli Marit'ille lupauksia antanut. Näin ajateltuansa tuli hän taas iloiseksi ja onnelliseksi ja sitten hiipi hän ylös luhdille, jossa hänen vaatekirstunsa oli, ja otti esille mitä pientä oli leikannut ja neulonut, katseli sitä ja iloitsi siitä, että hänen pieni varastonsa kuitenkin oli lisääntynyt aikaa myöten. Jos kukaan oli ahkera, niin se oli Marit raukka. Jos jäi vähän aikaa illalla, kun talon työt olivat loppuneet, niin Marit sytytti kynttilän ja neuloi myöhään yöhön rinta-liinaa tai muuta, mitä tarvitsi. Silloin oli hän ihan selvästi näkevinänsä tuon pulskan ja notkean miehen, joka laulaen tuli tietä myöten, piiska kädessä. Pian hän tulisi, tasku rahoja täynnä, ovea kolkuttamaan ja silloin saisivat sekä Lars että Gudbjörg piika nähdä — kuinka hän silloin nauraisi hänelle, totta tosiaan hän nauraisi!
Kaksi vuotta oli kulunut, vaan vielä ei Anders'ia kuulunut. Marit odotti mutta hän ei ollut levotoin, tiesihän hän varmaan että Anders tulisi. Tuomarin kartanossa oli ollut kiirettä viime aikoina. Toinen tyttäristä oli tullut kihlatuksi eräälle ylioppilaalle ja nyt olivat sekä ylioppilas että hänen vanhempansa käymässä kartanossa. Heidän piti jäädä sinne muutamaksi viikoksi. Rouva puuhasi jotain huvitusta vieraille, ja nyt hän oli sopinut paikkakunnan herrasperheitten kanssa, että lähdettäisiin yhteiselle huviretkelle naapuriseurakuntaan, koska neljät talonpoikaishäät vietettäisiin samana päivänä. Marit'in piti seurata heitä passarina ja muutamat miehet saisivat ensin viedä sinne hevosilla ruoka- ja pullo-korit, päällysvaatteet ja sänkyvaatteet, heidän tuli nimittäin olla yötä paimenmajassa. Sitten he lähtivät matkalle kirkkaalla ilmalla nauraen ja iloten. Marit hymyili itsekseen, sillä nyt hän kulki samaa tietä, jota Anders oli käynyt erotessaan hänestä kaksi vuotta sitten. Marit'in mielestä teki vuori-ilma hänelle niin hyvää, sillä täällä oli niin helppo hengittää.
Kun nyt olivat saapuneet paikalle, oli muitten meneminen kirkkoon juhlallisuutta katsomaan, mutta Marit'in tuli jäädä pöytää kattamaan ja valmistamaan kaikki päivälliselle. He menivät siis ja Marit jäi jälelle.
Hän otti kaikki esille korista, hieroi messinkikapineita niin että jo kaukaa loistivat, kattoi pöydän ja järjesti kaikki. Vaan kun hän viimein oli valmis, eivätkä vielä tulleet kirkosta, rupesi hänenkin suuresti tekemään mieli sinne vähäisen katselemaan, ja tämä halu kävi viimein niin vastustamattomaksi että hän juoksi matkoihinsa. Kirkko oli väkeä täynnä ja Marit'in täytyi nousta varpailleen nähdäksensä jotain. Juuri nyt seisoi yksi pari alttarin edessä ja Marit koetti nähdä tuntisiko jompaakumpaa heistä. Hän näki sulhasen — — kumma kuinka hän oli Anders'in näköinen! Aivan yhtäläinen olkapäistä ja selästä; vaan tämä ei kuitenkaan ollut niin voimakkaan näköinen kuin Anders, arveli Marit; harva mies näillä seuduilla oli Anders'in vertainen. Hs! — pappi lukee. "Ja nyt minä kysyn sinulta, Anders Svendsen Bjaaland" — — —
Tuliko joku kipeäksi? Kuului kimakka huuto, väkeä tunkeutui kokoon ja eräs nainen kannettiin ulos, joka makasi niinkuin kuolleena. — Ei, se oli ainoastaan muuan tyttö, joka ei ollut kestänyt tuota kuumuutta, vaan meni tainnoksiin.
Marit makasi ulkona kirkkomaalla ja hänen ympärillänsä seisoi joukko vaimoja, jotka säälien häntä katselivat. "Voi raukkaa, kuinka kalpea hän on! — Onko täällä kukaan, joka tuntee häntä? — Hän ei ole täältä kotoisin". Marit kuuli surinaa ympärillänsä, vaan ei virkkanut mitään. Hän ei muistanut muuta kuin yhtä asiata, vaan sitä hän muisti. Hän tuli kotia. Hän ei tietänyt kuinka jalat häntä kannattivat; vaan kotia hän tuli kuitenkin. Hän heittäytyi erään kistun päälle luhdilla, hän ei itkenyt, ei rukoillut eikä ajatellut, hän ainoasti makasi siinä. Nyt kuuli hän kuinka joku huusi hänen nimeänsä useita kertoja. Hän hypähti pystyyn, hän muisti taas missä oli; rouva häntä kutsui. Marit juoksi alas kyökkiin.
Siinä seisoi rouva. "Vihdoin viimeinkin", kuului huuto häntä vastaan. "Saanko luvan kysyä missä hän on oleskellut tänä päivänä? Onko mokomaa nähty, — juosta pois nyt, kun meillä on niin kova kiire. Enkö sanonut että hänen piti jäädä tänne? Vai kuinka — tule nyt ruoan kanssa ja tee se pian".
Marit kallisti päätänsä, hän puri hampaansa yhteen, mutta hän ei hiiskunut sanaakaan. Sisällä tuvassa olivat jo ruoalla. He olivat iloiset ja juttelivat kaikesta mitä kirkossa oli nähty. Marit kävi ympäri ruokaa tarjoomassa.
"Se oli pulskea mies, tuo toinen sulhasmies", sanoi ylioppilas, "hän, jonka nimi oli Anders, luulen minä, mutta mistä hän tuon vanhan noidan oli saanut! Näytti kuin se olisi ollut hänen isoäitinsä. En minä vaan ymmärrä kuinka mies voi heittää itseänsä pois tuolla lailla".
"Marit", sanoi rouva, "tarjoa maisterille enemmän kastinta".
Marit pisti kastin-maljan esille, mutta hän vapisi niin että hänen täytyi ottaa tuolin karmista kiinni. Ylioppilas katsahti häneen. "Parempi olisi ollut, että hän olisi ottanut esimerkiksi sinut, Marit", sanoi hän veitikkamaisesti ja nauroi.
Marit ei tietänyt mitenkä kävi; mutta malja pääsi hänen kädestänsä niin että kastin vuosi alas ylioppilaan hienoja vaatteita myöten. Siitäpä vasta hämmennystä syntyi. Rouva oli aivan onnetoin ja hän sekä morsian juoksivat edestakaisin, pesivät, hieroivat, kuivasivat ja valittivat kuinka surkeata oli saada semmoista palvelusväkeä. Marit oli horjunut ulos kyökkiin pyyhinliinojen kanssa ja rouva tuli hänen jälkeensä.
"Tiedätkö mitä, hyvä Marit", sanoi hän — "tämä käy liian pitkälle siistissä seurassa. Minä olen nyt kärsinyt tätä tämmöistä kaksi vuotta, mutta olkoon se nyt päättynyt. Muuttoajan jälkeen sinä et enää astu minun huoneeseni, ymmärrätkös?"
Marit nojautui seinää vasten, kyyneleet silmissä. "Minä en ole oikein terve", sanoi hän matalalla äänellä.
"Kipeäkö? Niin kai. Kipeitä te olette niin pian kuin vaan vastaan käy. Nyt saat olla niin hyvä ja la'ata hulluttelemasta siksi että päivällinen on ohitse, silloin voit mennä ylös lepäämään kun olet astioita pessyt. Tule nyt tuomaan enemmän kastinta".
Marit luuli kadottavansa järjen, vaan hänen täytyi kestää yhtä kaikki. Hän meni taas sisään, passasi niinkuin ennenkin, hän kuuli että puhuivat häistä, että pitivät puheita ja lauloivat, vaan mitä tuo kaikki merkitsi, siitä hän ei selville päässyt. Hänen korvissansa kohisi ja suhisi, niinkuin kosken kohina. Kun hän oli saanut kaikki reilaan, riensi hän ylös luhdille ja heittäytyi erään kirstun päälle. Hän ei saanut suustansa sanaakaan, vaan vääntelihe ja kääntelihe kuin sairas. Viimein sanoi hän tuskissaan: oi Jumal' auta minua! Hän ei rauhaa eikä lepoa saanut, hän heittihe sinne tänne — ei. — Hän hypähti seisaalle ja istui taas kannelle, painoi otsaa käsiinsä, ikäänkuin saadaksensa sillä ajatuksista kiinni. Kun tuo ahdistus vähitellen poistui oli niinkuin taakka rinnallakin olisi helpompi, mutta nyt hänen katseensa oli muuttunut niin kummallisen tuimaksi. Melkein olisi voinut pelätä että hän oli järkeä vailla ja mietti jotain pahaa, semmoinen oli hänen katsantonsa. Hän ei liikahtanut kirstulta pois, vaan tuijotti eteensä ilmaan. Kyynäspäät piti hän polvillaan ja sormet olivat hiuksissa. Selvä oli että Marit jotain mietiskeli, vaikk'ei ollut helppo tietää mitä. Näin hän istui monta tuntia, mutta sitten nousi hän yht'äkkiä. Hän heitti päähänsä silkkihuivinsa ja hiipi sukkasillaan portaita alas. Vaan tultuansa ulos ja pantuansa kengät jalkaan, lensi hän hurjasti kivien ja kantojen yli sinne, josta viulun ääntä kuului ja iloinen melske häätuvasta. Hän kyseli, — niin, tässähän Anders häitä vietti. Hän pyysi saada puhutella sulhasta ja lähetettiin noutamaan häntä. Anders oli käynyt iloiseksi hää-juomasta ja tuli mäkeä alas aidan luo ja siellä — seisoi Marit hänen edessänsä. Kohta hän ei tuntenut Marit'ia, vaan sitten joutui hän hämille ja vetäysi pari askelta taaksepäin.
Marit meni aivan likelle häntä.
"Niin, minä se olen kun olenkin", sanoi hän ja katseli suoraan
Anders'in silmiin.
"Oletko sinä ulkona tässä kauniissa ilmassa?" sanoi hän ja oli hakevinansa jotain liivien taskusta.
"Niin, minä tässä olen!" sanoi Marit katkerasti nauraen. "Kaiketi arvelet minun sopivan häihisi?"
"Kuinka itse tahdot. Ei ollut sallittu että meistä pariskunta tulisi", sanoi Anders.
"Sallittu! — — luulet kenties että minä ai'on istua ja valittaa voivotella sinun tähtesi, vaan siinäpä erehdyt, mies. Minun silmissäni ei sinulla ole enemmän arvoa kuin tuolla kivellä tuossa", ja Marit potkasi kiveen, niin että se lensi pitkän matkan, "sen enempää arvoa ei sinulla koskaan ole ollut. Olihan helppo nähdä mitä lajia sinä olit, kun korjasit luusi vuoren toiselle puolelle".
Anders punastui vihasta.
"Tahdon ilmoittaa sinulle, Marit, ett'ei haukkumiset sinua yhtään hyödytä. — Tätä ei nyt käy muuttaminen; mitä sinä siis tahdot?"
"Minä tahdon sanoa sinulle että olet konna", huusi Marit ja polki jalkaa maahan, "minä tahdon sanoa sinulle että sinun pitäisi hävetä olla kunniallisten ihmisten parissa, sen minä tahdon; minä tahdon sanoa sinulle että olet saattanut minut perikatoon, jotta minusta ei ikinä tule ihmistä enään". Ja Marit kääntyi aidalle päin ja purskahti itkuun.
Joku tuli kävellen pihan yli. Se oli Anders'in uusi vaimo. Tämä läheni huomatessansa heitä.
"Seisotko täällä juttelemassa kerjäläistytön kanssa", sanoi hän
Anders'ille; "jos hän tahtoo ruokaa, voi hän mennä kyökkiin".
Marit otti kädet kasvojen edestä, kuultuansa sen.
"Kerjäläistyttö?" sanoi hän, meni aivan likelle vaimoa ja pudisti nyrkkiänsä hänen nenänsä alla. "Ei, mutta sinä olet kerjäläis-akka, sinä, joka olet varastanut hänet multa! Vaan minua hän olisi tahtonut, minua hän kosi kauan aikaa ennen sinua, minua hän rakastaa yhtä kaikki, vaikka sinulla on muutamia lehmiä. Ja minä olen yhtä kunniallinen minä, kuin sinä, sen tahdon sanoa sulle, etkä sinä ole sitä päivää näkevä, jolloin minä kerjäisin killinkiä Kari Bjaaland'ilta. Ota sinä vaan kultakappaleesi, sinä hupakko, minä en sitä ottaisi, vaikka se heitettäisiin jälkeeni".
Kari oli puuastunut, hän puri hampaansa yhteen ja katseli alas miehensä puoleen.
"Sinä kuulet sen, Anders?" sanoi hän.
Anders seisoi siinä suuttuneena ja hämmästyneenä; hän ei tietänyt mitä tehdä, mutta meni viimein Marit'in luo ja otti hänen käsivarrestansa kiinni.
"Sinun pitää mennä nyt, Marit, taikka" — —
"Niin, lyö minua jos uskallat", huusi Marit katsoen suoraan Anders'in silmiin, "minä panen vetoa siitä, ett'et uskalla — — Näetkös, — sinä olet pelkuri nyt, Anders Bjaaland, ehkä hieman häpeetkin. Se hiukkanen miessydäntä, mitä sinulla on ollut, on kaiketi piiloittunut akan hameen taakse nyt".
Anders oli vaiti, mutta Kari tuli ja otti hänen takinhihastaan kiinni. "Jumala tietäköön miksi sinä seisot ja kuuntelet häntä, näethän että hän on hullu".
Marit kuuli sen ja nauroi.
"Hullu?" sanoi hän, "ei, kyllä sinä hullumpi olet, joka otat sinua kaksikymmentä vuotta nuoremman miehen. Niin, mene sinä", huusi hän poismenevän Karin jälkeen. "Nyt saat istua lihomassa avarassa tuvassasi, sinä, Marit kyllä voi orjaella ja tehdä työtä käsillänsä. Hyvästi siis, Anders Bjaaland, voi hyvin ja tanssi lystikkäästi tänä iltana, ole vaan varoillasi, ett'en minä riipu kuin lyijy sinun kenkiesi anturoissa; älä luulekkaan että niin helposti eroitat itseäsi minusta. Olen yöllä ahdistava rintaasi, päivällä olen laskeva kiviä tiellesi ja astuessasi kynnyksen yli olet minuun kompastuva. Ei yhtään auringon sädettä ole valaiseva huonettasi, sillä ulkopuolella seison minä pimentämässä. Hei vaan, kyllä silloin tulet viettämään iloista elämätä! Pilkkanauru on soiva korvissasi kun tahtoisit muistutella jotain virren-nuottia, ja kirkossa istuessasi minä istun sun vieressä ja kuiskaelen siitä miehestä, joka myi itsensä perkeleelle kahdesta kiiltävästä hopeataalarista. Olet ehkä silloin silmälläsi etsivä Marit'ia, vaan hänen silmänsä on oleva kuiva, hän on naurava sinulle, hän on —"
Anders oli jo ladon toisella puolen, mutta hän oli viivystellen astunut ylöspäin. Marit puhui niin kauan kuin Aders'ia näki, tuijoitti vielä siihen suuntaan, mihin hän oli hävinnyt, ja istui sitten tien varrelle, kasvot käsiin kätkettyinä.
Oli jotensakin pimeä kun Marit palasi. Kotona olivat häntä etsineet noin tunnin aikaa, vaan eivät löytäneet. Rouva oli raivoissaan, hän torui ja lähetti ihmisiä ulos etsimään tarkemmin; sillä oli sovitettu niin, että seuran oli ehtiminen paimenmajalle vuoren kukkulalle ennen yötä, jota varten jo oli tilattu yösijoja siellä edeltäkäsin. Ja tuossa Marit sitten tuli ovesta sisään hiljaa ja tyynesti niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Rouva katsoi häneen niinkuin puusta pudonneena, mutta Marit meni vaan piisin luo ja rupesi siellä askaroimaan.
"Vai hän tulee viimeinkin, hän tahtoi arvattavasti että meidän piti odottaa siksi kun hänen olisi mukava lähteä", sanoi rouva pilkallisesti; "mutta, kyllä minä opetan sua sanomaan itseäsi kipeäksi ja sitten juoksemaan tanssiin nuorten miesten jälkeen". Näin sanoen juoksi hän Marit'ia vastaan, antaaksensa hänelle korvapuustin.
Marit huomasi sen, hän kääntyi äkkiä ja tarttui rouvan ranteesen niin voimakkaasti, että rouva oli huutamaisillaan.
"Ette lyö", sanoi hän vaan ja katsoi terävästi rouvan silmiin. Rouva vaaleni; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt että Marit'illa oli noin kylmä ja kova katsanto; hän vaikeni ja meni toiseen huoneesen.
Hetken kuluttua oli koko seura matkalla hevosineen päivineen eikä sanaakaan enää haastettu siitä, mitä oli tapahtunut. Oli kuutamo, jotta ei ollut vaarallista vaikka tulivatkin vähän myöhään paimenmajalle. Marit kävi muitten jälessä, jalka asteli koneentapaisesti eteenpäin, ei hän nähnyt vuoria eikä kukkuloita ja ennenkuin tiesikään olivat jo perille tulleet. Hän sai sijansa lattialla, niinkuin muutkin, vaan ei saanut unta silmiinsä koko yönä. Havaittuansa että kaikki hänen ympärillänsä nukkuivat, hiipi hän hiljaa ovesta ulos ja jäi seisomaan kiviportaille katselemaan. Kuu oli täysi ja valaisi vaalealla, kalman kylmällä valollaan autiota avaraa vuoristoa ylt'ympäri. Hänen jalkojensa juurella oli kanervikot, ja ilma oli niin kirkas että sopi nähdä sekä kanervikot että kaikki ra'otkin kallioseinissä, ja samalla se oli raitis ja keveä. Ei karjan kelloa kuulunut, ei virran kohinata eikä lehden liikutusta. Kaikki seisoi täällä ikäänkuin kuunnellen mahtavien vuorihuippujen läheisyydessä, jotka avaruudessa ylpeästi nostivat valkoiset huippunsa taivasta kohti. Ne tiesivät ett'ei myrskyt eikä pilvet voineet heitä siirtää pois niistä paikoista, mihin olivat juurtuneet. Heidän ei tarvinnut rukoilla paikkaa eikä palvelusta keltäkään, he olivat herroja alallansa eivätkä toista tarvinneet. Suuren sinertävän sumuvaipan vetivät he ympärilleen kun yö kolkostui, ja valkoiset päät loistivat kuutamossa. Marit istui alas portaille. Hän mielestänsä vahvistui katsellessaan näin miehuullista ja suureellista. Vasta kun rupesivat liikkumaan sisällä paimenmajassa, nousi hän ja meni sisään. Hän tunsi silloin että oli istunut kauan, sillä koko hänen ruumiinsa värisi.