KOLMAS LUKU.
Matit oli saanut palveluspaikan kihlakunnan-tuomarin luona, vaan tämä herrasväki ei juuri ollut parasta laatua. Rouva ja tyttäret olivat niin erinomaisen hienoja, ett'ei kukaan voinut tehdä heidän mielensä mukaan, ja siten saatiin aina toria toisesta tai toisesta asiasta kun he tulivat kyökkiin. Mutta vaikka Marit'illa siis ei ollut erittäin hupaista, ei hän koko elin-aikanansa ennen ollut niin iloinen kuin nyt. Hänen oli niin helppo olla, kun kaikki oli päättynyt eikä enää voinut muuttua toisellaiseksi, että hän mielellään olisi laulanut koko päivän. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja ystävälliset ja hänestä tuntui kuin hän voisi rakastaa kaikkia ihmisiä. Hän ei vielä ollut ilmaantunut. Hän usein silmäili metsään päin ja tietä myöten eikö ketään näkyisi hänen kaltaista, mutta hän ei vielä koskaan ollut tullut näille paikoille.
Eräänä päivänä kun Marit oli väen kanssa ulko-työssä, tuli eräs mies kävellen tietä myöten. Hän oli puettu verkanuttuun ja nahkahousuihin ja pieni lakki hänellä oli päässä. Hänellä oli piiska kädessä, ei muuta mitään. Kun hän näki Marit'in kävelevän siinä harava kädessä, pysähtyi hän ja katseli tyttöä. Hyppäsi sitten ojan yli ja nosti toisen jalkansa aidan yli.
"Pitääkö mun uskoa silmiäni, Marit?" sanoi hän, "sinäkö olet?"
"Aivan niin", vastasi Marit, nojaten haravan varteen.
"Ja minä kun luulin sinun lähteneen".
"Ei, minä en ole lähtenyt", vastasi Marit.
"No, kaiketi tämä on tapahtunut sentähden, että meistä tulisi pariskunta sitten?" sanoi mies, katsellen veitikkamaisesti tyttöä ja lyöden säärtänsä piiskalla.
"Se ei taida olla niin varmaa", vastasi Marit ja rupesi heiniä haravoimaan.
Mies hyppäsi aidan yli ja heittäysi pitkäkseen likelle häntä.
"Oikein todella", sanoi hän, "niin — — — voit uskoa että olen ostanut kauniin hevosen Balders'issa tänä vuonna — sen vertaista et ole koskaan nähnyt, sääret sillä on niinkuin raudasta valetut ja nahka kuin silkkiä. Nyt olen matkalla hevosmarkkinoille". — Ja mies leikki piiskallaan.
"Vai niin", vastasi Marit.
"Ja sitten lähden Kristianiaan syksyllä — minä myin kaksi ruskoa
Baardsen'ille siellä viime vuonna ja voitin summattomasti rahoja".
"Vai sinä voitit?" vastasi Marit, kuunnellen häntä henkeänsä vetämättä.
"Kahden vuoden päästä ai'on mennä naimiseen, näetkös, ja sinun kanssasi, Marit".
"Vai niin".
"Niin tahdon, mitä sinä siihen sanot?" kysyi mies, nousi ja lätkytti piiskalla.
"Oo — ehk' ei olisi aivan mahdotointa", vastasi Marit ja katseli häntä.
"Olkoon siis päätetty, kahden vuoden perästä minä tulen ja silloin häitämme vietetään. Vaan nyt minun täytyy kiirehtiä pohjoiseen päin, minun pitää olla tunturin toisella puolella k:lo 12". Ja mies antoi Marit'ille kättä.
"Oletko nyt taas ulkona kuleksimassa, Anders?" huusi eräs ääni tienvarrelta, ja siellä seisoi vanha kerjäläis-akka ja katseli heitä. "Älä vaan usko häntä", huusi hän Marit'ille ja lähestyi; "hän kihlaa yhden tytön joka paikassa, minne vaan tulee".
"Oletko sinä taas täällä, sinä pahan ilman lintu", huusi Anders hänelle, "parempi olisi että tekisit jotain hyödyllistä kuin että kuljet ruokaa varastamassa ihmisiltä".
"Älä sinä siitä murehdi, Anders hevoislanko", huusi ämmä takaisin; "et sinä ainahan köyhdy killingeistä, jotka minulle annat. Mutta mitä puhun on totta", sanoi hän nyykäyttäen päätänsä Marit'ille; "minä kun tunnen tuon hulivilin, minä".
Marit katseli rakastettuansa kummallisella katseella.
"Et sinä suinkaan huoli hänen lörpötyksistään", sanoi mies ja puristi tytön kättä; "tunnet kai vanhan Gunhild'in, hän kulkee täällä ympäri puolihulluna. Tahdotko korjata luusi täältä", huusi hän akalle, joka vielä seisoi samassa paikassa heitä katsomassa, "taikka saat maistaa tätä keppiä". Hän nosti piiskan vartta akkaa vastaan. Tämä vetäytyi pois.
"Jää hyvästi siis Marit", sanoi Anders, puristaen tytön kättä toistamiseen — "tiedät siis, kahden vuoden perästä". Näin sanoen meni hän ja tervehti kädellään Marit'ia.
"Koska aiot palata, sinä hevois-varas", huusi akka hänelle.
Anders kääntyi mäellä.
"Oo — ensikerran kun taas ristiäisiä toimeenpanet", huusi hän alas vaimolle; sillä tunnettu oli seudulla että Gunhild kerran oli saanut lapsen, vaikka oli naimatoin.
"Ha, ha" — — — nauraa hohotti akka ja oikaisi itseänsä, "siinä tapauksessa armahasi saa jotensakin kauan odottaa". — Näin sanoen meni hän tiehensä.
Marit seisoi kauan ajatuksissaan ja katseli miehen jälkeen; niin kauan kuin Anders'ia vielä näkyi, ei harava heiniin koskenut. Marit oli nyt nähnyt lemmittynsä, hänet, josta niin kauan oli uneksinut. Hän oli tullut ja mennyt kuni tuulen puuska ja kuitenkin oli Marit tullut hänen morsiamekseen; sillä semmoinenhan hänen tarkoituksensa oli. Ja nyt Marit ei saisi häntä nähdä kahden vuoden kuluessa.
Kuinka eriskummallista kaikki oli. Koti, isä, äiti, Amerika, Tore, kaikki oli niinkuin kuollutta ja poispyhitty hänen mielestänsä. Pian kaksi vuotta kuluisi. Ja hän voisi vähitellen ruveta ompelemaan kapiotansa, kutomaan sukkia ja panemaan ne kirstuun. Olihan aina hyvä olla valmiina. Ja sitten hän tulisi jonakin päivänä häitä viettämään. Marit tiesi että Anders ei osannut kirjoittaa, vaan Herra Jumala häntä kaiketi suojelisi ja silloin tällöin joku matkustaja ehkä tulisi, joka toisi häneltä terveisiä. Hän siis kyllä voisi odottaa niin kauan. Kotona kartanossa eivät he voineet ymmärtää miksi Marit koko illan käveli hymysuin, mutta Marit — hän tiesi miksi.