TOINEN LUKU.
Marit säpsähti. Joku koski hänen olkapäähänsä. Se oli Tore.
"Täälläkö sinä olet, Marit?" sanoi hän; "minä olen kauan etsinyt sinua".
Marit ei vastannut.
"Tahdotko seurata minua kotiin?" sanoi Tore, hetken ääneti oltuansa, "niin äiti antaa sinulle yösijan".
Marit käänsi päätään hänen puolehensa ja katseli hänen kasvoihinsa. Sitten nousi hän sanaakaan sanomatta ja seurasi häntä. Tore kävi edellä, hän jälessä. Ei sanaakaan lausuttu tiellä.
Toren äiti istui tuvassa kehräämässä, kun poika astui sisään ja Marit hänen jälkeensä.
"Se on Knut'in tytär, hänen, joka läksi tänä päivänä", sanoi Tore.
"Vai niin on?" sanoi äiti, nousi rukin vierestä ja katseli poikaansa.
"Marit ei tullut lähteneeksi ja nyt näyttää siltä kuin hän olisi vähän märkä", jatkoi Tore.
"Voi tyttö parka", sanoi äiti, meni koettelemaan Marit'in vaatteita.
Marit seisoi kankeana kuin seiväs.
"Niin, ja valmista sitten vuode niin pian kuin voit; sillä hän on väsynyt ja tahtoo arvattavasti mielellään levätä".
"Hän saa tulla minun kanssani luhdille, niin hän saa vuoteen siellä", sanoi äiti, "Tule nyt, niin saat mennä levolle", sanoi hän Marit'ille ja meni ovelle hänen edellä. Marit seurasi äänettömänä ja Tore istui tuolille miettimään siksi että äiti palasi.
"Mikä tyttöä vaivasi?" kysyi äiti, "tuskin sain sanaa hänen suustansa".
"En tiedä", sanoi Tore ja nyt hän kertoi kuinka kaikki oli tapahtunut.
"Ei, onko mokomaa kuultu!" sanoi äiti, "lapsi parka, mihinkä hän nyt aikoo maailmassa?"
"En tiedä", vastasi Tore ja rupesi käymään edestakaisin lattialla, kädet taskuissa. Näin hän käveli siksi että illallinen oli pöydällä. Syötyänsä pari lusikallista sanoi hän:
"Mitä sinä arvelet Marit'ista?"
"En muuta kuin — hyvää", vastasi äiti ja katseli kysyvästi poikansa silmiin.
"Minä olen miettinyt mitä on tapahtunut, ja minä luulen että näin on sallittu; sillä kaiketi sinä tiedät että minä kauan olen pitänyt Marit'ista. Kun nyt sain kuulla että hänen piti lähteä, niin ajattelin että siitä ei saa tulla mitään yhtä kaikki, ja sentähden en puhunut mitään. Mutta kun hänen lähhdöstänsä tänä päivänä ei tullut mitään, niin uskon että se on Jumalan tahto, ja sentähden tahdoin kysyä sinulta mitä sinä arvelet, ja —"
"Etkö usko että hän on liian nuori", katkaisi äiti hänen puheensa.
"Oi — kyllä hän on tarpeeksi vanha", vastasi Tore, "ja jos hän ei huoli minusta, niin tämä oli vaan sattumus. Hänen isänsä pyysi minua pitämään huolta hänestä ja minä arvelin että voisin sitä parahiten tehdä tällä lailla; sillä arvattavasti hän ei tahdo lähteä nyt enää".
"Niin, voithan sinä kysyä häneltä huomenna", sanoi äiti.
"Noo, siihen on kyllä aikaa. Hänen pitää nyt perin pohjin levätä, ja onhan siellä myös palveluspaikka tarjona kihlakunnan-tuomarin kartanossa", vastasi Tore.
Seuraavana aamuna, kun Tore tuli sisään aamiaiselle, sanoi hän äidille:
"No, kuinka Marit jaksaa tänä päivänä?"
"Hän on vielä vähän vilustunut", vastasi äiti.
"Parasta on että hän jää makaamaan vähäksi aikaa päivällä, ja sitten sinä voit lämmittää hänelle maitoa ja olla hyvä häntä kohtaan; hänellä ei saa olla mitään valittamista niin kauan kuin hän on tässä talossa".
"Minä olen ajatellut samaa", vastasi äiti.
"Parasta on myös olla mainitsematta siitä, josta puhuin", lisäsi Tore ja meni.
Myöhemmin iltapäivällä oli Marit tuvassa. Hän oli vielä vähän hajamielinen ja näytti kalpealta. Toren äiti seurasi häntä silmillänsä, vaan jätti hänet muuten itsekseen. Vähän sen jälkeen tuli Tore sisään, silloin äiti meni. Huomattuaan että Marit istui yksinään ikkunan ääressä, meni Tore istumaan vastapäätä häntä, otti piippunsa esille ja rupesi polttamaan.
"Minä kirjoitan muutamia sanoja isällesi tänä päivänä, Marit", sanoi hän viimein, "pitääkö minun sanoa että sinä tulet jälestäpäin?"
Marit katseli häntä säikähtyneenä.
"En tahdo lähteä", vastasi hän, peloissaan.
"Oletko myös tarkoin miettinyt tätä asiaa, sillä minä en muuten tahdo olla osallisna siinä", aloitti Tore taas.
Kyynel tuli Marit'in silmään, ja hän vastasi taas, vaikka hiljaa: "en tahdo lähteä".
Tore veti muutaman savun piipustaan.
"Mihinkä olet aikonut mennä?" kysyi hän taas.
"En tiedä", sanoi Marit ja laski päänsä ikkunalaudalle, salatakseen kyyneleet, joita hän ei voinut pidättää. Tore katseli häntä hetken aikaa ja lausui sitten: "Älä murehdi siitä, Marit, tähän taloon sinä voit jäädä niin kauan kuin tahdot, ja — olin aikonut kysyä sinulta, etkö tahtoisi jäädä tänne samalla ainiaksi. Tiedäthän että isäsi ja minä olimme hyviä ystäviä, ja tämä talo on ennenkin elättänyt emäntäänsä, jotta se arvattavasti jaksaa sitä vastakin tehdä" — — —
Tore katseli Marit'ia, vaan tämä ei liikahtanut.
"Paitsi sitä on palveluspaikka saatavana kihlakunnantuomarin luona, jos mieluummin haluaisit sitä — saat siis valita mitä sulle parhaaksi näyttää".
"Tahdon palveluspaikkaa", sanoi Marit, nostamatta päätänsä.
Tore nousi ja pani pois piipun. "Minä menen heti sanomaan sen tuomarille, jotta eivät ota toista", sanoi hän; "sillä sinun tarvitsee vielä levätä vähän — — — mutta", ja hän käänteli lakkiansa käsissään vähän aikaa, "jos kenties joskus rupeisit miettimään mitä nyt sinulle olen sanonut, niin tiedät, että ovi on auki ja että Tore istuu tässä tuvassa. Minä kirjoitan, kuten sanottu, isällesi". Näin sanottuaan meni Tore.
Äiti tuli huomaamatta sisään taas ja katsahti Marit'in puoleen. Kun Marit nosti päätään ja katseli ympärilleen, askaroi äiti takan vieressä eikä ollut mitään huomaavinansa.