I.
Kummallisia määräyksiä.
Nuori sheriffi Arizona Bert oli päättänyt, että hänen paras miehensä Handsome Harry parin muun varman miehen kanssa pitäisi silmällä lähellä Colorado-riverin suuta olevaa Fresh Waterin ympäristöä sekä odottaisi siellä lähempiä ohjeita. Lähellä Mexikon rajaa oli melkein sattumalta onnistuttu tekemään hyvä kaappaus, — salakuljetustavaraa — viisi laatikkoa kultahiekkaa ja yksi laatikko arvokkaita mexikolaisia timantteja. — Todennäköisesti varastettua tavaraa.
Bert aikoi matkustaa päämajaan Phoenixiin — Arizonan nykyiseen pääkaupunkiin — saadakseen lopulliset ohjeet. Takavarikoidut tavarat vietiin Fresh Wateriin, vastapäätä Yuman rajalinnoitusta.
Odottaessaan mihin olisi edelleen ryhdyttävä, sai Harry saman päivän iltana, jona hänen nuori sheriffinsä matkusti, seuraavan kirjeen, joka antoi hänelle tuumimisen aihetta:
"Konstaapeli Harry Johnstone,
Fresh Water.
Myötäseuraavien ohjeiden mukaisesti on teidän noudatettava niitä käskyjä, joita Bartolo Felipe — kalifornialaisen Felica-laivan päällikkö — teille antaa. Teidän on suurimmalla huolella vahdittava, että Albinopassetissa takavarikoidut viisi laatikkoa saapuvat täydessä kunnossa Friscoon. — Niiden sisällys on kapteeni Bartolo Felipelle tuntematon. Olen ilmoittanut hänelle niiden sisältävän vanhoja azteekkien muinaisesineitä Friscon museolle. On parasta, että hän saa elää siinä uskossa.
Viekää laatikot veneessä Colorado riverin itärannalle, paikalle, joka ilmaistaan cayoteruokopillillä. — Lähemmät ohjeet antaa kapteeni Bartolo Felipe. — Tapaamme Friscossa.
Bert Brand,
sheriffi.
Phoenix."
Konstaapeli Handsome Harry raapi nenäänsä. Hän käänteli ihmeellistä kirjoitusta joka puolelle ja piti sitä hetken myöskin katoavaa päivänvaloa vasten. Hän luki sen vielä pari kertaa ja tutki allekirjoitusta haukankatsein.
Kaikki näytti olevan all right!… Sitä hän ei voinut vain oikein käsittää, että laatikot kalliine sisällyksineen viedään Friscoon, ja viedään sinne meriteitse.
No, Arizona Bertillä oli omat päähänpistonsa, joista ei aina tullut hullua viisaammaksi. — Eihän muuten auttanut muu kuin totteleminen.
Hän huusi sisälle molemmat apulaisensa, Big Bobin ja Kid Strongersin — kaksi lujakätistä, varmaa miestä. — Hän luki heille osan kirjeestä ja kysyi sitten tunnustellen:
— No, boys! Mitä tästä sanotte?
— Kummallista, sanoi tuumivaisempi Kid.
— Very good! sanoi suruton jättiläinen Big Bob.
Puoli tuntia myöhemmin oltiin vesillä.
* * * * *
Polttavana laskeutuu aurinko kukkuloiden taa Yuman luona, rajalinnoituksen vuodesta 1854, tässä aina levottomassa kolkassa, jota ympäröivät niin kuumaveriset asujamet kuin Mexikon, Kalifornian ja Arizonan. Ja juuri tässä kulmassa, tahi oikeastaan hiukan etelämpänä, laskee Colorado river milloinkaan loppumattomine vesineen Pikes Pikeltä, yhdeltä maan korkeimmalta vuorelta.
Pienessä, melkein purjeiden peitossa olevassa veneessä ahersi neljä voimakasta käsivartta kuljettaen sitä tasaisin airovedoin vasten vuolasta virtaa troopillisesti viheriöivien rantojen välissä, jotka tässä kohdassa olivat toisistaan vielä sangen kaukana.
— Glory on the snakes! huudahti hiukan nariseva ääni, joka ei kuulunut kenellekään muulle kuin Big Bob-jättiläiselle, nuoren Arizona Bertin herkulesmaiselle toverille. — Mieluimmin uisin pitkin Colorado riveriä aina tummasta Grand Caujonista asti ennenkuin kaksi päivää peräkkäin meloisin tätä proomua Yuman ja Nortonin puolimatkan välillä.
— Ja sen sanot sinä, joka kehut juosseesi kilpaa vihaisen puhvelihärän kanssa, sanoi mies, joka oli ruorissa, sheriffin paras mies, Handsome Harry.
— Juosta, niin… Mutta soutaa…
— Oletko sinä nähnyt tai kuullut mylvivän puhvelin soutavan.
— En, sillä silloin olisi se syntynyt aasiksi.
Minkävuoksi sekä Harry että kolmas mies veneessä nauroivat niin makeasti vastaukselle, sitä ei Big Bob-jättiläinen voinut käsittää. Sillä niin hauskaa se ei kuitenkaan ollut. Aaseja olivat tietysti kaikki, jotka tekivät työtä enemmän kuin piti.
— Niinpä niin…
Hän sylkäisi pitkän syljen auringonlaskussa kuvastuvaan veripunaiseen veteen — vetäisi senjälkeen uudelleen, että airo oli vähällä taittua ja lisäsi:
— Asia on luonnollisesti toinen, kun se koskee kunniaa… Olin erään kerran mukana soutukilpailussa Hudson-joella. — Tiedättekö mitä sillä kerralla tapahtui?
Ei kukaan tiennyt. Mutta oli syytä pelätä pahinta.
— Niin, voitte uskoa minun silloin soutaneen niin, että teljot lensivät viiman voimasta pois ja jälestätulijoiden oli ne poimittava ylös.
— Ja sinä luonnollisesti voitit?
— Ylivoimaisesti…
Presidentti otti minut syliinsä ja itki liikutuksesta sanoessaan:
Olisipa Amerikalla useampia tällaisia poikia, niin…
Big Bob pysähtyi kesken ei aivan totuudenmukaista kertomustaan nähdessään joukon alligaattoreita sukeltavan ylös aivan veneen vierestä ja haukkovan avonaisin kidoin ilmaa.
— Siinä näet, sanoi Harry. — Nuokin tulevat hämmästyksen lyömiksi ja tahtovat myöskin varmasti ottaa sinut syliinsä ja antaa sellaisen iäisyyssuudelman kuin mittasi riittää.
Tähän pieneen pistosanaan ei suunpieksäjä ehtinyt vastata ennenkuin itäiseltä rannalta kuului ikäänkuin intiaanien ruokopillin pitkäveteinen sävel, jollainen ikimuistoisista ajoista oli kaikunut cayoteheimon keskuudessa näillä seuduin, kauan ennen kuin maa oli jaettu pohjoisamerikkalaisen linja- ja ruutujärjestelmän mukaan. Se oli leikkaava ja samalla kertaa valittava sävel, joka loppui lyhyeen piipahdukseen.
Handsome Harry käänsi heti ruoria ja ohjasi rannalle, josta pillin ääni oli kuulunut. Muutama tusina voimakkaita aironvetoja ja saavuttiin matalapohjaiselle rannalle.
Nuo kolme miestä astuivat veteen ja alkoivat vetää venettä mukanaan niin kauas kuin kykenivät, samalla kuin neljäs mies vaaleansinisessä, melkein jalkoihin ulottuvassa kauhtanassa, huusi rannalta kerta toisensa perään:
— Tännepäin!… Come along!… Täällä on paras paikka!
Mutta niin kauas eivät missään tapauksessa miehet voineet raskasta venettä vetää, — ei, ei kauemmaksi kuin se itse tahtoi savensekaisella liejulla tulla. Ja vihdoin sai se jäädä paikoilleen miehistön kahlatessa yhä enemmän mataloituvaa vettä rannalle.
Jättiläismäinen Big Bob tuli viimeisenä. Hän läähätti kuin virtahevonen ja lausui monta rumaa sanaa vajotessaan kerta toisensa jälkeen saveen. Lopuksi näytti hän juuttuvan kiinni eikä liikahtanut paikaltaan. Ehkäpä ei hän pääsisi irti ennenkuin luodeveden tullessa — jos ei silloin ilman muuta hukkuisi. — Joka tapauksessa mukautui hän tyynesti kohtaloonsa, kun ei mitään muutakaan näyttänyt olevan tehtävissä.
Big Bob oli syntynyt filosofiksi, sisällään kuitenkin alituisesti suitsuava tulivuori huimaa elämänrohkeutta, siis joka suhteessa oikein muodostunut luonne, eikä ilman mielikuvitusta.
Johtaja, Handsome Harry, tuli kuivalle maalle ensiksi. Häntä vastaan tuli vaaleansininen, joka synnynnäisellä mexikolais-espanjalaisella kohteliaisuudella nosti nauhoilla ja helmillä koristeltua hattuaan ja taipui melkein maahan asti tehdessään syvän kumarruksen samalla kuin huonolla englanninkielellä sanoi.
— Bartolo Felipe tervehtii sydämensä syvyydestä, senores. — Tämä pakeneva päivä antakoon meille kaikille suotuisia tuulia.
— Hyi hitto! ajatteli Harry, vastaukseksi keveästi kohottaen hattuaan — samoinkuin hänen vieressään seisova toveri Kidkin. — Onko tuo merimies?… Varmasti on herra Bert tällä kertaa iskenyt kiveen.
Mutta sen asian tuumimiseen ei jäänyt monta sekunttia, sillä vieras jatkoi kysyen:
— Kaikki selvänä, senores?
— Mikä on selvänä? sanoi Harry olematta ymmärtävinään.
— Että herrat seuraavat mukana lastin vartioina kunnes tulemme San
Franciscon satamaan.
— Käsky on käsky, sanoi Harry lyhyesti tietämättä enempää kuin ennenkään. — Mutta haluaisin hyvin mielelläni nähdä päälliköltäni saamanne laivauspaperin ennenkuin tuomme nuo viisi laatikkoa maihin.
— Luonnollisesti, senor, luonnollisesti, vastasi kummallinen merikapteeni vaaleansinisessä viitassaan ottaen esiin syvästä taskustaan kirjekuoren ja ojentaen sen Harrylle samalla kuin sanoi:
— Kunniani kautta, senor, kaikki on selvää.
Ja Harry luki.
"Kapteeni Bartolo Felipen tehtäväksi jätetään omistamallaan Felica-aluksella kuljettaa rahtitavarana San Franciscoon ne viisi laatikkoa, jotka ensimäinen konstaapelimme mr Harry Brookers kahden miehensä kanssa hänelle jättää seuraten itse molempine miehineen mukana.
Punta, Gross, 21.12.19.
Bert Brand."
Kaikki selvää. Mutta kuitenkaan ei konstaapeli Harry tuntenut itseään täysin rauhalliseksi.
Hän katsoi joensuulle ja katsoi Big Bobiin, joka yhä seisoi savessa rannan ja veneen välissä kuten kiinnityspaalu — ja hän katsoi espanjalaiseen kapteeniin sekä sanoi äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt kaikkein parhaan keinon:
— Missä tapasitte mr Bert Brandin?
— Punta Grossissa, sanoi mies hymyillen ilman vähintäkään hämmennyksen merkkiä. — Tapasimme "Arizonan sydämessä", johon olin mennyt asumaan sopiakseni rahdeista kuparialueelle. — Minä menen länsirantaa Vancouveriin, kuten aina. Friscossa minulla on tapana viipyä suunnilleen viikon verran purkamisen ja lisärahdin vuoksi — ja sitten sopi niin, että mr Brandilla oli minulle nämä laatikot — azteekkien muinaisesineitä, kuten hän sanoi.
— Kyllä se lyö yhteen, mutisi Harry vieläkin epäluuloisena. — Mutta miksi täytyi meidän tulla täällä maihin?
— Paras senorini! Vain senvuoksi, että teillä olisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Minun laivani on vielä rahdin vuoksi Nortonissa. Mutta olen tullut teitä hakemaan hyvällä moottoriveneellä.
— En näe moottorista varjoakaan, sanoi Harry.
— Aivan oikein. Meidän täytyi maihin päästäksemme laskea tuonne vuoren taa. Täällä on liian matalaa. Me menemme moottorilla alas ja otamme veneen peräämme. Sen kummallisempaa se ei ole.
Harrysta se joka tapauksessa oli kummallista. Mutta espanjalainen tahi mexikolainen vain nauroi ja sanoi:
— Tie ei ole pitkä. Olemme takaisin kädenkäänteessä, mutta meidän on käytettävä se vähän päivänvaloa, mikä vielä on jälellä, ettei tule liian pimeä. Joki pimenee heti. — Teidän miehenne, joka seisoo tuolla, saattaa pitää vahtia, jos tarvitaan. Vaikka täällä tosin ei ole sieluakaan.
Niin, Big Bob pitäisi kyllä vahtia. — Siihen ei kenenkään tarvinnut häntä pyytää. Hän oli siihen kuin luotu. Ja saattoi vain surkutella niitä, jotka pyytämättä sekaantuivat hänen toimiinsa. — Hänellä oli nyrkit kuin jättiläisnuijat ja senlisäksi sormet niin varmat liipasimella, että hän saattoi tavata lennosta kolibrin. Sikäli oli kaikki kunnossa.
Samalla tunnusteli Harry vaistomaisesti, miten hänen revolverinsa oli asetettu. Itsetiedottomasti teki Kid samoin. Hänessä oli hiukan ajatustenlukijaa. Ja hän lausui usein kuulemansa taistelusanat "show"-markkinoilta:
— Weil!… Hieno jyvä mailin tähtäimelle!…
— Weil, sanoi Harrykin. — Määräystä on toteltava. Parasta kiiruhtaa ennenkuin tulee pimeä… Come along!
Viitaten Big Bobia jäämään seurasivat Harry ja Kid tiennäyttäjää. Big Bob kiroili sitä, että hänen yhä täytyi istua liejussa kiinni, mutta ei ajatellutkaan nousuveden tuottamaa vaaraa.