III.
JUTEINI KÄÄNTYY KANSANSA PUOLEEN SUOMENKIELELLÄ.
Niinkuin lukija jo edellä huomasi, painaiti Juteini ensikerran jotakin kynästään lähtenyttä v. 1804 salanimellä Hämäläinen. Kyhäelmä oli runo, tehty hänen opettajansa Porthan'in muistoksi. Turun yliopiston prosessori H.G. Porthan oli, näet, äskenmainittuna vuonna kuollut, ja Juteini julkaisi sen johdosta »Åbo Tidningissä»[75] allaolevan surua uhkuvan runon murheensa osotukseksi. Surun aihetta hänellä todellakin oli, sillä opettaja oli opastanut ja kehotustakin antanut nuorelle runoilemaan yrittelevälle.[76]
»Mies on ollut, mies on mennyt ah! kuin rindani ahdistuupi. Tässä tosin tuhannetkin ovat syngeät sydämet, koska kuolema kowasti kutsui tääldä tuonelahan miehen kuuluisan kylissä, kaupungissa kuuluisamman, Walda-kunnissa walitun tähden oppinsa tukewan, hywän-suowan sydämensä, ymmärryksens' ylimmäisen, toimens' tarkan ja tulisen ilman järjen järkähdystä; sanall' yhdellä sanottu, taikka puolella puheella: eipä wertaista wedetä joka ajan andimista, eipä saata wuosi-sadat tänne wainajan tapaista. Tämä yksin yhtyänsä oli kaikki kaikillekin; oli siellä taikka täällä, aina oikaisi asian joka Opissa jalosti, sekä tiesi että taisi, sekä pyysi että pysty' tehdä tempungin todella selkeäksi syvimmängin warsin wiisaalla tawalla; aina omians' opetti, ohjas' wielä outojakin taidon tielle tasaisesti, walmisteli wakaisesti, johdatteli joukottaisin ymmärryksen ystäviksi; teki työtä työlähindä ahkerasti aikanansa.
Tämän tiettäwän totuuden taitaa Turku todistella, jonne saatti Suomalainen muistomerkit muistettawat, Kirja-huoneet hywät täytti kaunihilla kappaleilla, wahwisteli wiisaudet luku-miehille lujille Auran Akatemiassa, jonga hän on isä ollut, ollut tuki, ollut turwa, aina etsinyt etua lähteissänsäkin lepohon, jold' on kowin kaiwattawa rauhin majoin mendyänsä.
Nyt on näändynyt elosta mainittawa Mestarimme, niin kuin ruoko runnelduna. Oppi-isämme iloinen on jo jättänyt hywästi matkustajat maa-ilmassa, ——pois on mennyt Porthanimme!
Eipä pojat Pohjanmaalda,[77] miehet muutkan Suomen maassa taida suullansa sanella, kuing' on kungin mieli karwas, mieli karwas, rinda raskas, koska saattawat surulla mustan murheensa sumussa, särjetyillä sydämillä sielun parhaan puetusta maaksi jäälle[78] maatumahan, jost' on aineemme otettu. Mutt' ei muutu nimi maaksi, nimi miehen mainittavaan,— wuodet tähän woimattomat owat ajassa alati; sill' ei kuollut kuolemassa sangen hywä sanomansa, ehkä ruumis raukeneepi mustan mullan muotoiseksi; ei se muutu muistossamme, lähde suomen sydämistä, ehkä sielu säilytetty, kaunistettu kunnialla, maasta warahin waelsi.»
Näin kaikui tämä Juteinin murheensävel uudessa painoksessa julkaistuna »Lausumisia ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia» nimisessä runokokoelmassa, joka on »Wiipurissa Painettu And. Cedervallerin tykönä, wuonna 1817.» Runo, joka alkuaan sanomalehdessä sai nimen: »Edesmenneen muistoxexi,»[79] on tässä varastettu otsakkeella: »Lausuminen Yli-Opettajan Porthanin muistoksi».[80]
Kuuteen vuoteen jälkeen vuoden 1804 ei Juteini painattanut mitään kirjotusta, mutta v. 1810, kun Suomi jo oli saavuttanut etuisan asemansa, alkoi hänen teoksiaan ilmestyä toinen toisensa perästä, etenkin sittenkun hän oli päässyt vakinaiseen virkaan Viipuriin v. 1813.
Ensiksikin hän v. 1810 julkaisi siihen asti sepittämänsä runot nimeltä »Kirjoituksia Jak. Juteinilda. Ensimmäinen Osa».[81] Kahdesta viimeisestä sanasta päättäen Juteini aikoi jatkaa »Kirjoituksiansa», mutta jatkoa ei moneen vuoteen tullutkaan. Hän eli siihen aikaan »leivättömyydessä», jonka takia ei voinut kustantaa kirjojensa painattamista. Mutta, kuten näimme jo edellä, hän v. 1813 sai toimeentulonsa turvatuksi ja silloin alkaa hänen runolähteensä pulpahdella tavan takaa. »Åbo Allmänna Tidningiin» ilmestyy, näet, jo sinä vuonna »Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa».[82] Tämä oli tosin vain mukailu F.M. Franzénin ainoasta suomenkielisestä runosta,[83] mutta siksi itsenäisesti Juteini uudisti ja muunti sitä, että runo on katsottava hänen omaksensa. Siitä tulikin pian tunnettu ja rakastettu kansanlaulu. Kauniin ja todellakin viehättävän runon otsake »Kandeleen Kaksoisissa elli Laulu ja Runokokouksessa» kuuluu: »Laulu Suurelle Ruhtinaalle ja Suomelle» ja itse laulu:[84]
»Eläkön armias
rakkahin Ruhtinas,
rauhallinen!
joka on onnemme,
Suomessa luojamme,
turwa ja toiwomme
täydellinen.
Lausuttu linnoissa,
mainittu majoissa
Suomengin maan
hän isän innolla,
järjellä jalolla
walmis on walolla
wallitsemaan.
Murhe jo muuttunut,
warjohon waipunut
unhotellaan;
mieldä nyt menoissa
taitoa tawoissa,
riemua rinnoissa
uudistellaan.
Wahwa on waaroissa,
wakawa waiwoissa
Suomalainen,
uljas ja uudella
urhollisuudella,
uskollisuudella
alammainen.
Maassamme mainiot,
wiljaiset wainiot
walmistellaan.
Toimella talossa,
suossa ja salossa
einettä elossa
kaswatellaan.
Ruhtinas rauhainen,
Waldias wakainen
ja werraton,
onnessa ojennus,
waarassa warjelus,
pahasta pelastus
paras hän on.
Suomella suojana,
tukena, turwana
eläkön hän!
Waeldain wieläkin
tuonelan tielläkin
muistossa meilläkin
eläkön hän!»[85]
Onkohan kukaan hallitsija saanut osakseen syvemmin tunnettua ja sievempää ylistyslaulua kuin jalo ensimäinen Aleksanterimme tässä; suomalainen sydän siinä sykähtelee ja rakkautta sen syvyyksistä uhkuilee ja yhdistää maamme ja sen ylevän Suuriruhtinaan erottamattomasti toisiinsa. Mutta eipä ihmettä, että Suomessa keisaria ylistettiin; olihan hän maaliskuun 15/27 p:nä 1810 antanut julistuksen, joka alkaa näin: »Siitä hetkestä alkaen, jolloin Jumalallinen Kaitselmus asetti käsiimme Suomen kohtalon, päätimme hallita tätä maata vapaana kansana ja niitä oikeuksia nauttivana, jotka sen valtiomuoto sille takaa.»
Jo seuraavana vuonna (1814) täytyi uusi painos tätä runoa, toimittaa.[86] Ja ihmekös tuo! Kannattaisi Aleksanteri I:n muistoa vielä meidänkin päivinämme uusia tuon ihanan laulun levittämisellä!
V. 1815 ilmaantui Juteinin ensimäinen kookkaampi runo: »Muisto-Patsas Suomessa ALEKSANDERILLE! Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle. Koetus Jac. Juteinilda».[87] Tähän oli liitettynä kolme pienempää runoa: »Kiitos-Laulu Rauhan Rakendajalle,» »Laulu ALEKSANDERILLE I» ja »Suomalaisten Laulu Suurelle Ruhtinaalle.» Viimeksimainittu sisälsi kuitenkin ainoastaan 4 säkeistöä, niinkuin edellä viivanalaisesta näimme. »Muisto-Patsas Suomessa j.n.e.» on kirjotettu Suomen vanhalla runomitalla ja sisältää sekin keisari Aleksanteri I:n kiitosta. Hän kuvataan siinä suureksi sankariksi, Napoleonin, »Ilmarisen pojan»[88] voittajaksi.
»Armas Aleksanderimme wiimein Woiton-Ruhtinaasta astui Rauhan-Ruhtinaaksi wapauden, walistuksen wahwimmaksi wakuudeksi Rauhan siemen siunattawa ombi onnen kynnöksessä kaswamahan kyhvettynä kautta kallihin Isämme, jok' on kerran joukkoinensa lopettanut julmat juonet, sodan wanginnut werisen, joka Kaupungit kukisti, liikutteli Linnain muurit, poltti kodot paljahaksi, käänsi nurjin nurkka-kiwet, ryösti, riisti riiwattuna maasta kaiken makeuden.
Koska rauhan rakendanut oli Isä ihmisyyden, kansat kaikki keskenänsä yhdistänyt ystäwiksi, wasta säätti Walda-kunnat, wanhat Istuimet warusti, toiwon mukaan kungin kansan sitte Ruhtinaat sioitti Istuimille iäisille rauhan suojassa suloisen, jossa kaikki kukoistuwat, walistuskin walkeneepi; epä-luulon paksut pilwet kallistuwat, kukistuwat onnen (!) aamull' autuaalla, päiwän koittaissa pysywän; ilot, riemut ilmestywät waiwan woiteeksi elossa; siunaukset sadan kansan langeawat loppumata Rauhan Ruhtinaan ylitse.»
Runo Kiitos-Laulu. Rauhan Rakendajalle.» on aika sievä ja kuuluu:
»Sota nosnut surkeambi,
sortawambi
Wallat rundeli rumasti,
surun pilwi pimittäwä,
peljättäwä
meitä kauhisti kowasti.
Mutta meille korkeimmalda
Kaitsialda
rauha annettiin anottu,
joka särki sodan kilwet,
käänsi pilwet;
jo on kahleissa kirottu.
Siit' on sulle rauhan Suoja,
lewon Luoja
kiitos kaikkuwa kylissä,
kiitos kauan tulkittawa,
tunnettawa
sydämissäkin sywissä.»
Kolmas tähän vuonna 1815 julkaistuun runovihkoon sisältyvä runo oli, kuten edellä näimme, »Laulu ALEKSANDERILLE I.» Sen 8 säkeistöä, mitkä 1856 vuoden painoksessa ovat supistuneet vain 5:en ja mil'tei tuntemattomiin muuntuneet, kuuluvat alkuperäisessä muodossaan:
»Sota särki surullinen
ilon aiwan ihanan,
Aleksander armollinen
päätti kansain kapinan.
Walda-kundain wihat, wainot
pakenewat peljäten,
rauha, riemu, elon keinot
ilmestywät iloiten.
Kansoill' onnen osottaja,
jota joukot kiittäwät,
on nyt sotain sowittaja,
jotka surman siittäwät.
Aleksander armollinen surman ombi surmannut, aina rakas, rauhallinen arwon itse ansainnut.
Rauha taikka raudan terä
Wenäjäll' on warjona,
mutta muilla joka erä
pelko, pako tarjona.
Itse Isä ylistetty
osti onnen werellä,
Suomen maassa synnytetty
käytti miehen kädellä.
Koko maa on mainitsewa
suuren suurta nimeä,
jok' on joukot hallitsewa
pitkin maamme piiriä.
Eläkön nyt Aleksander,
Woiton, Rauhan Ruhtinas!
Elä, elä Aleksander,
woimallisin Waldias!»
Samana vuonna Juteini myöskin julkaisi kokoelmaa omatekoisia »Uusia Sanan Laskuja.»[89] Nämät tosiaankin ovat enemmän tai vähemmän onnistumattomia, niinkuin Litteraturblat'issa A. Ahlqvist'kin huomauttaa,[90] ja se onkin luonnollista, sillä ei viisaimmaltakaan saata odottaa semmoista kokemusta, mikä on välttämättömän tarpeellinen sille, joka koettaa sepittää sananlaskuja, sellaisia kuin kansan sananlaskut ovat. Sillä niissä esiintuodaan vuosisatojen, saatammepa melkein sanoa vuosituhansienkin kokemus; sentähden ne yleensä osaavatkin sattuvasti kuvata ja lausua asian sellaisena, kuin se todellisuudessa on.—Kaksi vuotta myöhemmin eli v. 1817 kuitenkin »Toinen Parannettu ja lisätty ulos-ando»[91] näitä »Uusia Sanan laskuja» seurasi ensimäistä painosta. Olivat siis toki saavuttaneet kansamme suosiota, suomalainen kirjallisuus kun silloin vielä oli niin tuiki köyhä.
Vuosi 1816 oli satoisa vuosi. Juteini silloin julkaisi koko kahdeksan kirjotusta. Näistä oli neljä runopukuista. Ajan suhteen ensimäinen lienee »Suomalainen, elli Runo Ahkeruudesta Suomessa»[92] ollut. Se on pitempi Kalevalan runomitalla kirjotettu kertovainen runo, joka kuvaa suomalaisen kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä ja osottaa, kuinka »ahkeruus ja työ ja toimi» vihdoinkin »johdattawat Suomen kansan kohden yldä-kylläisyytä.»[93] Juteinin isänmaallinen ja kansaansa ihaileva sydän viekottelee häntä siinä laulamaan:
»Suuri suku ihmisyyden, koko kansa ihmetteli mieldä miehen suomalaisen, pulskeutta puheen parren asioita ajaissansa, rohkeutta rinda-luissa merkillisihin menohin.»[94]
Suomalaisella ei ole ainoastaan tavallista ihmisarvoa, vaan hänen ominaisuutensa monessa suhteessa kohottavat Juteinin mielestä hänet vieläpä tavallista korkeammalle—vaikk'ei sitä juuri suorin sanoin sanota—; hän on lyhyesti sanoen sangen arvokas mies, ja se kansa, minkä tällaiset »urheat kasken kaatajat, korven raatajat, sotia, vihaa ja vainoa kestävät» kansalaiset muodostavat, on hyvin arvossa pidettävä kansa, kuten seuraavasta kuvauksesta selviää, jonka annamme etupäässä Juteinin itsensä tehdä alkuperäisen runon mukaan.
»Suku kunda suomalainen ombi onneensa herännyt lämbymillä laitumilla, iän syngeän sylissä; tullut ulos tyhjyydestä lailla kungin Kansa-kunnan, jotka aikansa alussa ensin kaitsiwat kedoilla, lapsiansa laumojansa, niin kuin wanhain wahwa luulo, ajan tieto todistaapi.»
Kun sitten niitä karttui niin, että asuntopaikat tulivat heille liian ahtaiksi »luonnon lämbymän lähellä,» niin muuttaa heitä eri ilmansuuntiin, jolloin
»ombi tarwe yhden osan
———
tulla kohden Kalnuakin.
———
Mutta kuka kuljeskelle, sanoi kansa keskenänsä, kohden Otawan kotoa, wiljelemään woimallansa lumisia laitumia pohjan kylmillä kedoilla? Maa on siellä sangen saita, wilu kowin koskewainen, pitkä talwella pimeys.»
Nälkä siellä näannyttää ja kamalan hallan kanssa sota syntyy; petoja vastaan on taisteltava »metsän mustan sywyydessä.»
»Muiden kanssa keskustellen Suomalainen sorkeambi ajatteli arwoansa, tunsi luondonsa lujaksi; kielen kautta kiitettäwän itsestänsä ilmoittaapi nämät sileät sanansa: Minä lähden liikkehelle kohden kylmää Otawata, syngeyttä suuren metsän; työllä näljän nännyttelen, työllä hallangin häwitän.
Tosin talwella pimeys pohjan maita peitteleepi, jonga kanssa walon kuwat, rewon tulet rohkeasti taistelewat taiwahalla; waan on siellä waloakin, jonga pidennän päreillä. Kesällä on päiwä pitkä, Suomen lämbymä suloinen; illassa on aamun alku, walo wiipyypi alati auringongin aletessa.»
Muut kansakunnat ihmettelivät suomalaisen rohkeutta ja
»tuotti onnen toiwotukset waellukseen weljellensä.»
»Aika kuluu kulkewainen,
ero-päiwä ilmestyypi
———
seura mieli matkallensa,
———
Kansan kieli-kumppanina
keskenänsä kuljeskellen
moni suku, moni seura
otti Ungeriin olonsa,
moni kautta Kuurin maangin
tuli Wiroon wiljaisehen,
ehti myöskin Estin maahan,
maassa Ingerin iloitsi.
Kyllä maissa mainituissa
oli einettä eloksi,
mutta miehet miehewämmät,
Newan rannoilla runoillen,
———
yli wirrangin wäkewän;
———
lewiäwät lapsinensa
Suomalaiset Suomen maahan,
jossa mäet murretahan
metsät kaatuwat käsissä.
Warhain owat onnen lahjat,
elon keinot enennetyt
Suomen suurissa majoissa,
joissa ahkeruus asuupi,
wapauskin wallitseepi,
iloksemme iät, päiwät.»
Kuitenkaan ei kestä kauan onnellinen elämä Suomessa. Kateellinen vihollinen väijyy; katovuodet tuovat seurassaan näljän, joka havittelee talven turvissa. Ja silloin kysytään älyä ja kestävyyttä.
»Kyllä suuri Suomalainen oli työssä toimellinen, wihollisen wastukseksi ahkeruudensa asetti; turwaksensa, tarpeeksensa kaiwoi soista mustan malmin; kautta pätsin kuumendawan, ahjon angaran awulla weteläksi wellottuna siitä rautansa silitti, teki kowan teräksensä, jolla kansan tarwe-kalut warhain owat walmistetut; puut ja kalliot kodatkin muuttelewat muotoansa, itse rauta, tehty teräs, kaikki myöndywät menoissa.»
Kansa saa maansa jälleen kynnetyksi, kylvetyksi ja kasvamaan. Silloin
»kohta nälkä, kylmän kautta, hallan häijyn lähettääpi turmelemaan tuhansien wilja-pellot wainioilla.
Halla, pahan harjoittaja, ilkeydestä iloitsi, pehtaroitsi pesässänsä korwen kylmemmän sisällä; sieldä nousi surman hengi sawun lailla salaisesti; pedon pahimman tawalla syöksi yöllä Suomen päälle, hywät hedelmät häwitti; oli paha ollessansa, paetessansa pahembi; tuotti tuskan tulduansa, jätti jälkeensä ahingon.
Tosin täytyi toimellisten laihon, leiwän puuttehessa männyn kuoria kokoilla, syödä wehka-wellingiä pettu-leipänsä lisäksi, joka oli outo ruoka rawinnoksi ruumihissa, warsin huono wastukseksi näljän kurjan kowuudelle, joka aiwan angarasti käwi päälle pakkaisella, tarhat, aitat tyhjendeli; mutt' ei tunne Suomen miehet epäilystä elämässä; tottuneina tyhjyyteengin. puna-posket puutoksissa, kukin itse kohdastansa täytti tytywäisyydellä onnen osan waillisengin.(!) Kowin soti Suomalainen aina työllä, toimellansa näljän kanssa näändymätä.
Kahden kauan keskenänsä woiton tähden taistellessa, riensi talwi, näljän turwa, paksu ukko pohjaisesta, Suomalaista sortamahan; lumi-lakki, puikko-parta, talvi, angara aroille, viluisille vihaisembi, hautas' hedelmät lumella, peitti kannella kalatkin, koski kaswoin, kylmäs kynttä, paukkui nurkissa pihalla. Mutta kesä kaunihimbi, viitta päällä ruohon-päinen, panda päässä kukkaisista, oli Suomen suojelia, hautoi pakkaiset pahatkin; järven jäätä pehmitellen, lunda liemeksi sulaten, teki talven tuskaiseksi, joka hiestä hikoili; päivä poltti ukon päätä, vesi virsuissa purisi; suvi tuli siunattava meille avuksi merestä, ajoi talven taka-perin, lisäs' leipämme varoja.
Sitte woiton saatuansa vasta Suomi varomahan rupes' rauhaansa jalosti vasten wanhaa wihollista, jok' on nälkä nimeldänsä. Työllä walmistaa wäkevä kaskiksensa metsät kylmät, niitut perkaa pelloksensa, suot ja korwet kylmemmätkin leivän avuksi awaapi; toimen kanssa taitawasti osas' kaiwella ojatkin, jotka pojes juoksuttawat, wievät wirtaan hallan woiman.
Tällä lailla työnsä kautta oli Suomi suuren arwon saanut kansahin seassa. Tällä lailla toimen kautta ombi nälkä näännytetty, häwitetään hallan pesät, joka soissa salaisesti mieli alati asua; ahkeruus ja työ ja toimi johdattawat kaiken kansan kohden yldä-kylläisyytä toiwon siiwillä suloisen.»
Vaikka nyt nälkä kostettuna on ajettu pois Suomesta, koska sen
»jalo Suomalainen
työllä peljätti pakohon
———
kituwana kulkemahan
erä-maihin edemmäksi,»
niin
»eipä kulje kurjuus wielä kokonansa kotiansa;»
vaan
»halla usein häwytöinä, aina yösillä ajoilla, pellot paneepi pahasti, turmeleepi täyden laihon monen murheeksi majoissa.
Tukela (!) on totisesti peldo-miehen perheinensä nähdä aamun aljettaissa, punoittaissa päiwän portin, toiwon turhaksi tulewan; nähdä lasten lewätessä, kuinga halla hirmuisesti huurtehessa harmahana ombi yönä yhtenäkin vienyt eineet, elatukset, kadottanut kauheasti maasta makean rawinnon, jota warten joka päiwä aljettu on ahkerasti, wuosi wietetty hi-essä.
Kyllä peldo kiitollinen olis' onnen lahjoittanut, waivat palkinnut wakaasti, mutta hallan haaskatessa wuoden warat wainioilla, hywät puidengin hedelmät, ehti nälkä erä-maista, Tapiolasta takaisin. Wielä wainonsa lisäksi, hallan kanssa kuljeskellen, teki nälkä lujan liiton kanssa petoen pahinden sekä suurten että pienden; kungin watsaan kulkeneena yllytteli yhtä, toista wainoamaan wihaisesti Suomen miestä miehuullista, waikuttamaan wahingoita, murha-töitä täyttämähän Suomen eläinden seassa.
Karhu karjat turmeleepi, murtaa miehildä hevoiset, susi surmaa lammas-laumat. Wielä muiden mukaisena arka, juoksewa jäniskin kalwoi puita kuiwamahan, laihon oraatkin lyhensi. Hiiri leipää hiwutteli, hakkas waatteita wilussa; kauhtanat ja willa-waipat lewotoina läwisteli, laski lämbymän läpitse Kyhkyläinen, kurja lindu, paitsi muita mainitani, kynnnöksestä kylwettyinä kokos' siemenet kupuunsa.
Waan ei nälkä, wanha wieras,
halla, waarat, wahingotkan,
saata Suomeen epäilystä;
———
miehet maata wiljelewät,
waimot waatteita kutowat,
laulain pirtin lattialla
lapset tekewät lapetta.
Rakkaus se riemullinen
lämmittääpi rinda-luita.
Weisu kuuluu Wäinämöisen
Suomen kansan kunniaksi,
kaikkuu kandele iloksi,
josta rinnat rohwaistuina
saawat uutta uljautta;
———
Weisun alla Wäinämöisen, laulun kautta kandelella, sydän pehmisi petoen, jotka kukin korwiansa kuroittiwat kuulemahan miehen soittoa suloista, unhoittiwat murhan menot koska kandele kumisi. Mutta jos ei joka peto taukoa jo tappamasta, muuta murha-menoansa, koska puutkin keskenänsä, kiwet suuret kallioilla itse liikkuiwat ilosta kautta soiton suloisimman, kyllä loukku likistääpi, kiristetään kindurilla karhun kämmenet kowatkin; susi raudoissa rumasti käpälänsä katkaiseepi; jänis wedetään wipuhun kaulastansa kamalasti; hiiri lepää laudan alla kitisewä kuollessansa; linnun pelko liikkuwainen, pandu pellon wartiaksi, karkoittaapi kyhkyläiset pahan juoniset pakohon.
Woiton waatii wiimeiseldä
Suomalainen susilda ja
karhuildakin kauheimmilda,
———
mutta turkit muutetahan
täällä toisen hartioille.»
———
Kun pedoistakaan ei ollut apua eikä »nälkä» yksin tohdi tänne tulla, hän luuli wielä
»Suomen suuren woittawansa sodan sortawan awulla, jonga itse Ilmarinen Suomen kansaa koetellen andoi hänen halduhunsa.
Sota, alku surkeuden, jolla owat julmat kaswot, tuli tuiskuu sieramista, surma silmistä näkyypi. Sota kaikki sortawainen, pellot polkeepi pahasti; jäljet sywät jättäissänsä weri purskuupi punainen.
Suomalainen surman alla wasta arwonsa ylensi; waaran kaswoin katsellessa hänen luondonsa lujeni; yksi warjeli wahingot kilpi, keihäs käännettynä kansan suojaksi kädessä, toinen touko-pelloldakin otti nuijan olallensa, jolla soti Suomalainen, sulki sodan majoistansa, poisti maastansa pahuuden.
Lewon alla Suomi leiwän
jälle kaswatti jalosti,
———
Itse wanha Wäinämöinen
lepytteli lapsiansa
kehoitteli kandeleella
sekä sotaan että työhön
onnen, elämän eduksi;
lisäs' aina lohdutellen
kärsimystä kowuudessa,
tyhjässä tytywäisyyttä.
Ukko lauloi lapsillensa
riemun alla rakkahasti,
käyrä polwilla kumisi;
kiristeli kiitoksella
kandeleessa kielet kaikki
kungin hywän kunniaksi,
jota harjoitti jokainen.
Kieldä sormin soitellessa,
Isän laulaissa lujasti
tukka päässä tutiseepi,
parta järisee jalombi,
wieriääpi willa-waipan
päälle paljon kyyneleitä,—
Ukko itkeepi ilosta».[95]
Uusiintuvat sitten samallaiset onnettomuudet ja sodan melskeet Suomelle ja suomalaiselle, kuin aikaisemminkin on kuvattu, mutta samoilla tuloksilla, jonka vuoksi
»koetellen konstiansa waati sota suuttuneena wiimein wanhan Ilmarisen pilwein luona puolellensa, joka julmasti jyristä, räjähteli rumemmasti, koska liekki leimahteli ilman sumuisen seassa. Ilmarinen iski tulda, ukko uhkaili kowasti; tulen nuolet tulisemmat maahan, mereen singoiliwat; tuli tuulessa wirinnyt poltti kirkot korkeammat, poltti majatkin monesti.» ———
Rakennettuaan kaikki kauniisti uudelleen turvautuu suomalainen ukkosenjohdattimeen:
»Wiimein ombi wiisas neuwo ilmestynyt ihmisille, tullut tiedoksi monelle, kuinga ilmassa isäisen, ukkoisemme uhatessa wähennetään nuolen woima, waikuttamata wahingon maahan käännetään katoista.»[96]
Tämä kuvaus rajuilmasta sekä siitä aiheutuneesta ukonjohdattimen käytäntöönottamisesta on jätetty pois 1850-vuoden painoksen runosta ja sitä seuraava kuvaus tavattomasti lyhennetty, menettäen sen kautta eepillistä leveyttään ja selvyyttään. Runo päätetään mainitussa painoksessa seuraaviin säkeihin:
»Kansakunda kiitettäwä, lausuttu nyt laulamalla! arwos ombi aiwan suuri. Maksa arwost' ansaitusta wanha welka wanhemmilles, esi-isilles isoille; lahjoittele lapsilleskin warhain mielen wakaisuutta kestäwätä keskellänsä, jota ombi omaisilda polwl polwelda peritty; saata heitä tunnon tielle, rakkaudella rawitse, että wielä wiisauden nisät heruwat hywyyttä, että aina enendyypi wapaudessa walistus wahwistuupi wapauskin, jonga perustus ei petä, nuljahtele nurkka-kivi joskus ahtailla ajoilla.»[97]
Alkuperäisessä Juteini 40 vuotta aikaisemmin edellisten säkeiden sijalla on runoansa jatkanut vielä neljänneksellä sen koko pituudesta ja siinä on meistä runon ehkä hauskin kuvaus. Siinä »sodan isä Ilmarinen» mietti itseksensä, olisikohan suomalainen yhtä rohkea meritaistelussa, kuin hän oli taitoa osottanut kaikissa toimissaan maalla, joista Juteini laulaa:
»Ukko isä uljauden—— ihmetteli iloisesti korkealla kotonansa miesten miehuutta jaloa, taitoakin toimellista kansan kaikissa menoissa.»
Kun ei tätä kuvausta, niinkuin jo edellisestä selvisi, ole Juteinin kootuissa teoksissa, on meistä syytä ottaa siitä kohtia tähän:[98]
Sodan raju ja luonnostaan luja isä Ilmarinen, joka joutilaana yksin ollessaan havaitsi turmeluksenkin toisinansa huvitukseksi, tutki asioita »awaralda.»
»Paksun pilwen patsahalla Ukko istui ajatellen: Ongo Suomessa olendo aina kowan kiiwauden? Maalla ombi sitä ollut; mutta mikä miesten mieli liene mendäissä merelle? mik' on meno sangarilla allon harjoilla ajellen?
Ukko, töitä tutkistellen päällä ison Itä-meren, korkeuden katon alla, osas' nähdä Näkin märjän päänsä alloist' ylendäwän. Näkin posket pullistuiwat, pärähtiwät paksut huulet, wesi sumus' sieramista; walo näytti partaa wasten siinä seitsemän wäriä taiwaan kaaren kuwaisia.
Lainaa mulle wanha waldas, kuului alhalle anomus, iso ääni Ilmarisen,— lainaa mulle wanha waldas, woimas wesillä wäkewä, ettän kerran koettaisin mik' on luondo Suomen miehen metelissä merelläkin.
[99]Saatuansa Suomen lahden tätä warten waldahansa, Ilmarinen iloisena, niin kuin lapsi lahjan saanut, laski kohta Laiwa-Linnat kahden wahwan Walda-kunnan ulos wäljälle wedelle.
Siitä saatuna sanoma, ett' on wainoja wesillä, wieras meidän merellämme, jok' on pyhä, niin kuin peldo, kansan oma kynnettäwä, Ruhtinaamme rohkeambi, woiton halun waikutellen meri-miesten sydämissä, ilme andoi aiwoituksen, ett' on meri estettäwä wihollisen wallan alda, Suomen arwo ansaittuna pelastettawa pahasta.
Miehet kohta miehuudella lewittäwät liinat kaikki, seilit ilmaan sowittawat touwit terwatut, tukewat, niin kuin kielet kandeleessa, kiristäwät keskenänsä, joissa tuulet juoksewaiset niin kuin huilut huminalla woiton virttä weisailewat.
Laiwat suuret, siipiseljät, waot walkoiset wetäwät pitkin merta purjehtien, aldo pieksee rinda-päitä luowattaissa lainehilla. Linnat puiset, liikkuwaiset halkaisewat allon harjat watsa-kedellä kowalla.
Koska wiimein wiholliset toinen toisensa tapaawat, kohta nousee kauheasti sota, surma surkeambi; sauwun paksun pöllytessä malmi mylwiipi merellä, lähettelee leimahdellen kuolemia kidastansa wierahalle wieressänsä; laistot(!) Laiwoista konista singoilewat säjrettyinä,(!) laudat lastuina säristen lendelewät lainehille, mastot kaatuwat merehen, wesi kuohuu werisenä Laiwa-Linnahin siwuilta.
Rehellisin Ruhtinoista voitti wiimein wihollisen Suomen suureksi hywäksi, llmarisen ihmeheksi, joka muutti mielellänsä wihat, wainot suosioksi; rauha tehtiin riemullinen, lepo lewisi merille. Eipä enää wainon tähden laiwat laineita likistä; kaupan tähden kyndelewät aina aldoja alukset, joita Saksat juoksuttawat, waan ei Ukko Ilmarinen, joka pilwissä pysyypi»
Kun sitten arwokkuus täten on Suomessa »säilytetty, leipä lisätty lewossa,» niin »nälkä» koettaa »tuoda Suomeen turmeluksen», mutta ei tuo »konna» jaksa, vaikka saa apulaisekseen »julman juopumuksen» ja »pahat käytökset», sillä
»ei tainneet tyhmyytehen Suomen miehet mielistyä, eikä tottua tapohin(!) wasten järjen johdatusta».—- »Suomalainen syöksi näljän tosin työllä, toimellansa majoistansa Lapin maahan kylmän kanssa kitumahan; Suomalaisen sukulainen, Lappalainen lapsinensa karkoittaapi kulkiamen wiimein wilun kukkuloille, jään ja kiwen kappaleita kaivelemaan kallioilla pohjan pakkaisten parissa, jost' ei jaksa jäätyneenä kauas maahan kuljeskella; mutta halla, hävittäjä, jok' on näljän juoksulainen, joka kulkee kesälläkin yöllä yöttyrin tawalla, surman tuopi Suomen päälle petoksella pesästänsä, turmeleepi toisinansa wielä hywät wilja-pellot; waan ei koskaan wainollansa woita suurta Suomalaista, joll' on rinda rehellinen ruumihissa rautaisessa, sydän palawa powessa kohden kaikkea hywyyttä, joka rauhan, riemun alla ahkeruuden arwonansa pyhitettynä pitääpi.»
Tähän »Suomalainen»-runoon Juteini oli liittänyt erään nykyään vielä hyvin paljon lauletun ja kauniin lyyrillisen runon »Laulu Suomessa»,[100] joka on yleisemmin saanut nimen ensimäisestä säkeestään ja joka vielä ikäänkuin täydentää ja varmentaa todistelua suomalaisen arvokkuudesta. Sillä
»arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa, ehk'ei riennä riemuksemme laiho miesten maatessa; leipä kaswaa kyndäjälle, onni työnsä täyttäjälle.
Suomen poika pellollansa työtä tehdä jaksaapi, korwet kylmät woimallansa pelloksensa perkaapi; rauhass' on hän riemullinen, mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Wäinämöisen kandeleita
täällä tehdään uusia;
walistus on wiritetty,
järki hywä herätetty.
Suomen tytön poski-päihin weri waatii kukkaiset, hall' ei pysty harmaa näihin, näit' ei pane pakkaiset; luonnossa on lembeyttä sydämessä siweyttä.»
Suomalainen-runoa seurasi »Wenäläinen elli Runo Pohjan Sodasta, Aljettu Wenäjässä ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi Rauhaksi.»[101] Tämä on myöskin Kalevalan runomitalla kirjotettu pitkä kertovainen runo, joka kuvaa Wenäjän sotaa Napoleonia vastaan. Siinä Juteinilla taas on tilaisuus ylistellä silloista keisaria Aleksanteri I:tä, jonka »armo koitti kansoille Wenäjän», niinkuin »kirkas toivon tähti». Kun hän oli hallitusohjaksissa, »pilwet, syngeät, sumuiset waiwuit warjoon unhotuksen; laulellen lumengin maissa, töistä toisinans' wapaana, lepäs' kukin leiwän luona ynnä yldäkylläisyyden; järjen walo walistuskin, loistawainen lembeästi aamu-ruskonsa ylensi».
Muuten tästä niinkuin monesta muustakin hänen runostaan näkee, että Aleksanteri I:en viisas politiikka oli vaikuttanut lähentävästi, koska hän täydestä sydämestä voi laulaa:
Näitä surman sanomia, menon julman mainioita mielin minä muistutella weljilleni Wenäjässä Suomalaisten suosiolla, niinkuin muisto mieleen tuopi, sydän tulkitsee sanoiksi; sillä suuressa sodassa oli onni molemmilla[102] isän yhteisen[103] iloksi.
Vielä hän pyytää Wäinämöistä apuun, jotta »soitto kandeleessa» ja »sulka kädessä»[104] tulisi yhtä hyvin käytetyiksi tässä ylistyslaulussa venäläisten taidosta ja urheudesta,
»(niin) kuin weljen Wenäläinen käytti miekan kiildäwäisen, koska welwollisuus waati warjelemaan wäkewästi walda-kunnan wapautta.»
Hän tekee laulunsa alkupuolella sen johtopäätöksen, ettei
»wainon hengi suonut lewon aina lepäilewän wilja-pellolla Wenäjän, joss' ei wielä wieras jalka ole käynyt kostamata»,
se herätti sotaisan innon suuressa sotasankarissa,
»Napoleon nimeldänsä, joll' on ollut onni, woitto werisinä weljeksinä,»
niin että hän voitetuista kansoista muodostetuilla sotalaumoilla ryntäsi Wenäjälle aina »Muskowaan» saakka, mutta
»eipä tainnut miehen mieli olla täällä tytywäinen sadan woiton saallisihin: miehen tahdon tarkoitusta, onnen, woiton wietellessä, awaruuskin ahdistaapi.»
Sitä suunnatonta suuruutta Venäjän maa käyttääkin kostajana »wainolaiselle.» Sodan nurmi on jo niellyt kyllä werta, kyyneleitä. Huudosta: »Muskowa on murrettuna, hywä Kaupungi häwäisty!» herää toinen huuto, joka vaatii kostoa. Ja vihdoin Venäjän kauan kärsinyt kotka kostaa kovasti, kuten historiasta tunnemme. »Leipsin lakealla laitumella» pantiin vielä ranskan keisari ahtaalle ja voitettiin. Rauhan ehdot määrää Parisissa
Aleksander armiaambi rakastettu Ruhtinoilda, ihmisyydellä ilona, joka woitti woittajangin, lahjoitteli lembeästi wapauden wainotuille.
Hänen ansionsa se on, että
»rauha riemullinen ombi kauas karkoittanut sodan, wainon waikutukset,
ja että
»ystäwyys jo yhdistääpi Kansa-kunnat keskenänsä; lewon engelit lepääwät Walda-kundahin wälillä wapauden wartioina; konstit, opit keskenänsä(!) (walistuksen suuret soitot kungin wahwassa kädessä) johdattawat joka maahan onnen lahjat laweammat ihmisyydelle iloksi.»
Samaan vihkoon kuin runo »Wenäläinen» Juteini oli painattanut myöskin erään viisisäkeistöisen lyyrillisen runon: »Walitus-laulu sodan ylitse»,[105] mikä alkuperäisessä muodossaan kuuluu:
»O! Sota, surma suuri, kauhistus kanhela, ett' julma olet juuri, todistaa tuonela.
Ei käy, ei käänny kielen
tunnustaan tuskassa,
kuinga on karwas mielen
murheessa mustassa.
Turhasti tuiskuu tulda
kapinan kangaalla,
werellä musta mulda
punataan parhaalla.
Ei maksa miesten murha
wainojan waiwoja;
sandahan työ on turha
kaiwelia kaiwoja.
Yks' woittaa yhden kerran
taas toinen wuoronsa,
ja saawat saman werran
kuolossa kuoppaansa».[106]
Juteini painatti v. 1816 vielä kaksi runokokoelmaa: »Waikutuksia
Suomalaisen sydämessä» ja »Pila-kirjoituksia».[107]
Edelliseen kokoelmaan hän pani viisi pienempää runoelmaa: »Aleksanderille I. Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle Suomen Kansalda», »Suomalaisille», »Turun uuden Akatemian rakennuksesta», »Runo-niekoille elli Runolaisille Suomessa. Kirjoitettu leiwättömyydessä» ja »Laulu Elämän nautinnosta».[108] Viimeksimainittu näistä on tunnetuin sekä oli aikanaan hyvin rakastettu kansan kesken.[109] Ensinmainitussa taas Juteinilla vieläkin kerran on tilaisuus, kuten tämän runon otsakkeeseen on 1856 vuoden painoksessa lisätty, kantaa »Kiitos-Uhri» Aleksanteri I:lle. Alkuperäisen otsakkeesta viitataan viivanalaiseen, jossa sanotaan: I anledning af Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Kungörelse, dat. den 9 (21) Februarii 1816. (Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollisen Julistuksen johdosta, päivätty 9 (21) p:nä Helmikuuta 1816.) Syystä Juteini tässä runossaan iloisena laulaa Aleksanteri I:lle:
»Woittajana wihollisen saatoit sinä lohdutuksen koko kansalles kotia, muutit Suomen suloisesti ilon maaksi ihanaksi, jossas wielä wahwistanut olet lakimme lujasti, wvarustanut wapauden pysywäiseksi pyhästi.»
Sillä mainitussa armollisessa julistuksessa keisarimme ja hyväntekijämme Aleksanteri I palattuaan voitollisena sodasta Napoleonia vastaan on »uudestaan mitä juhlallisimmin ja sitovimmin omaksi ja kaikkein seuraajiensa hallitusajaksi vahvistanut Suomen itsenäisen aseman, sen erinäisen oman hallituksen, sen valtiomuodon.[110] Ne kohdat tätä Suomen »Magna Chartaa», joihin sanottu vahvistus sisältyy ja joihin kaikkien suomalaisten ja oikeamielisten venäläistenkin kannattaa tutustua, kuuluvat:
»Ollen vakuutettuina, että sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka, Suomen kansan tapoihin, sivistykseen ja henkeen sovitettuina, ammoisista ajoista ovat perustaneet sen yhteiskunnallisen vapauden ja laitokset, ei voida, saattamatta niitä häiriöön, vähentää eikä muuttaa, olemme Me, ottaessamme vastaan tämän maan hallituksen, ei ainoastaan mitä juhlallisimmasti vahvistaneet tämän valtiomuodon ja nämät lait ynnä niitten nojalla itsekullekin Suomen kansalaiselle tulevat erikois- ja etuoikeudet, vaan myös asettaneet, siitä ensin keskusteltuamme tämän maan kokoutuneitten säätyjen kanssa, erityisen Hallituksen, joka, Hallituskonseljin nimellä, synnynnäisistä suomalaisista kokoonpantuna, tähän saakka on toimittanut tämän maan siviilihallintoa ja ratkaissut oikeusasiat korkeimpana ylioikeutena, riippumatta mistäkään muusta kuin lakien vallasta ja Meidän, niihin perustuvasta, hallitsija-tahdostamme. Sillä tavoin osotettuamme sen hyväntahtoisuutemme, jota olemme tunteneet ja jota vastakin tunnemme uskollisia suomalaisia alamaisiamme kohtaan, toivomme Me, että kylliksi olemme vahvistaneet ikuisiksi ajoiksi antamamme lupauksen tämän maan erinäisen valtiomuodon pyhästä säilyttämisestä Meidän sekä Meidän seuraajiemme hallitessa. Mutta nyt, liittolaisvaltojemme kanssa Jumalan avulla onnellisesti päätettyämme ne toimet, joilla Meidän valtakuntamme on turvattu ja koko Europan rauha saavutettu, ja saatuamme kauvan kaivatun tilaisuuden, ulkonaisten huolten estämättä, käyttää toimintaamme Valtakuntamme sisäisten, muun muassa Suomeakin erityisesti koskevain asiain hoitoon, pidämme Me sopivana, paremmin näyttääksemme, mitä Me tämän maan mainitulla Paikallisella hallituksella olemme tarkottaneet, ja osottaaksemme sen välitöntä suhdetta Meidän persoonaamme, antaa Suomenkin Korkeimmalle Hallitukselle, niin Keisarikuntamme kuin myös siihen nykyisin yhdistetyn Puolan kuningaskunnan Korkeimman Hallituksen nimityksen mukaan, nimen: Meidän Suomen Senaattimme, kuitenkaan muuttamatta sen nykyistä järjestystä ja vielä vähemmin sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka Me Suomelle olemme vahvistaneet ja tämän kautta uudelleen kaikin puolin vahvistamme. Samalla kuin Me juhlallisiimmasti lupaamme, että tämän Meidän Suomen Senaattimme jäsenet vastedes, samoin kuin tähänkin asti, ovat valittavat ainoastaan synnynnäisistä suomalaisista tai Suomeen asettuneista ja Suomen kansalaisoikeuden saaneista miehistä, käskemme Me kaikkia uskollisia suomalaisia alamaisiamme kuin myöskin muita, joihin tämä koskee, täyttämään kaikkia niitä määräyksiä, jotka Keisarillinen Suomen Senaatti, joka tähän asti on ollut Hallituskonselji, Meidän nimessämme ja Meidän puolestamme on julkaiseva, ja tätä Meidän määräystämme tarkoin noudattamaan.»[111]
Kun lukija on tutustunut edelläolevaan julistukseen, ei se häntä ensinkään ihmetytä, että Juteini taas on puhjennut ylistysvirttä laulamaan Aleksanteri I:lle. Myötätunnolla seuraakin tätä hänen runoansa, joka alkuperäisenä kuuluu:
Rakas Suuri Ruhtinaamme, Suomen wahwa suojelia! joka istut Istuimella wanha Waldikka kädessäs, niin kuin wielä wihertäwä palmu wuoren patsahalla! sadat kansat kiitoksella lausuwat sun laupiuttas, joka sytytät sydämet aina uhri-alttarina palamahan puuttumata joka jo, kuin auringoinen, puoli-päiwään ehtineenä, annat armos ja hywyydes wielä wuotaa Suomen päälle.
Walistuksen waikuttaja, rakendaja rauhan, riemun! maassa kaikki kansa-kunnat owat sinulle omaiset; sinä Suomea rakastat, ilahutat ihmisyyttä; sinä syöksit wainon hengen epäluulon erä-maihin muukalaistengin majoista.
Isä koko ihmisyyden! jolla owat kansain ohjat kaikki yhdessä kädessä, perä-mela Suomen maangin onnen merta meloissamme kohden satamaa suloista, sinä woitit wasta-tuulen, joka oli wanhat Wallat haksi-rikkoon hukuttanut, wältit mustat waaran myrskyt, koska wahwat Walda-kunnat kukin selkäns' kumarsiwat turmelian tika-puiksi Wenäjätä wainotessa.
Woittajana wihollisen saatoit sinä lohdutuksen koko kansalles kotia, muutit Suomen suloisesti ilon maaksi ihanaksi, jossas wielä wahwistanut olet lakimme lujasti, warustanut wapauden pysywäiseksi pyhästi.
Suomen lapset lepytetyt, unhotellen wanhat waarat, sodan jäljet surkeatkin, sinua nyt siunailewat; sydämissä syttyneissä kiitos-uhrimme kyteepi; lasten lastengin hyminä kuuluwa on kunniakses, koska kaatuu kallis pääsi, wanhuudesta waljenneena, heldywät hopea-hiukses. ——Kuitengin! pimeä päiwä pojes pysykön ajasta; kauan wiipykön kamala hetki tämä tuonelassa elämäskin ehtoholla.
Sinä, joka jalommasti olet leskein lohduttaja, olet isä orpo-lasten, olet turwa tuhansille! wietä ikääsi ilolla, jossa on nyt joukon toiwo. onni kansan olewaisen, tuki wasta tulewangin. Menestykön menos, neuwos wartiana Walda-kunnan, kaikkein onnen kandajana! Tunne tundos todistukset harjoitetusta hywästä eritessäs elämästä! Elä jälken elämäskin Suomalaisten sydämissä!
Tämän runon alkuun on Juteini 1856-vuoden painoksessa pannut seuraavat kauniit säkeet:
Kiitollinen Suomen kansa Ruhtinasta rakastaa, uskollisna uhriansa Waldiaalle walmistaa, joka ijän ihanalla lailla lapset lepyttää, armollansa awaralla sydämiä sytyttää.
Koska runoja »Suomalaisille» ja »Turun uuden Akatemian rakennuksesta» ei ole otettu Jak. Juteinin kirjojen yhteiseen painokseen vuodelta 1856 ja niitä sen vuoksi on vaikea saada nähtäväksi, painatamme ne tähän, varsinkin kun niitä lukee mielellään eikä kumpikaan ole pitkä;