Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa

by Kuuno A. TalviOja

XI.

YLEISKATSAUS JUTEININ KIRJAILIJA TOIMEEN.

1. Juteinin runous. Niinkuin jo edellisestä olemme nähneet, oli Juteini sisäisestä halusta pakottunut runoilemiseen. Yleensä runottomana aikana maassamme hän tarttui Väinämöisen kanteleeseen ja lauloi ilmoille ilojansa kansansa kunnosta ja äidinkielensä suloisuudesta, surujansa kaikellaisesta raakuudesta ja kehnoudesta, missä niitä vain vielä ilmeni, sekä suomenkielen sorretusta asemasta ja aivan yleisestä halveksimisesta; hän lauloi, hän loihti sydämensä syvyydestä kumpuilevaa rakkauttansa kansansivistyksen hyväksi, hän oikein raivostui laulamaan vihaansa ja kirousta sille, joka heikompaa sorti; sanalla sanoen: hän ihaili hyvettä, kaikkea jaloa ja hyvää, joka voi hänen kansaansa nostaa alennuksen tilasta ja kohottaa sivistykseen muiden sivistyskansojen rinnalle, sivistykseen, johon hän itse oli kansan »syvistä riveistä» noussut.

Ett'eivät Juteinin työ ja ponnistukset runollisella alalla kuitenkaan aina onnistuneet, ett'eivät toiset hänen runoistansa meistä tunnu huvittavilta eikä siis nautittaviltakaan, siihen saanemme hakea syitä monesta seikasta, mutta erittäinkin siitä, ett'ei suomenkieltä silloin vielä oltu kirjallisesti käytetty runoudessa muuta kuin hengellisessä; toiseksi hän nähtävästi ei hyväksynyt Porthan'in »De Poësi Fennicassa» antamia ohjeita, jotka tämä oli määritellyt tutkimustensa tuloksina Suomen vanhaa runomittaa varten, vaan hänellä oli aivan omat sääntönsä tällä runoillessaan, kuten näemme hänen runo-opistaan »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten».[208] Ja kolmanneksi ei hänessä useissa tapauksissa ollut riittävää mielikuvitustakaan sekä korkealle ihannemaailmoihin pyrkivää henkeä, jotka ovat välttämättömän tarpeellisia lyyrilliselle runoilijalle ja varsinkin sellaiselle kuin Juteini, joka usein yritti muillakin lyriikan aloilla kuin tunnelyriikan. Hänen kertovaa laatua olevissa runoissaan taas ei neljänneksi tapausten lukuisuus ja esityksen vilkkaus ole riittävä, jos ankarasti näitäkin arvostelemme. Sitä paitsi on meidän viidenneksi huomauttaminen, että hänen tavaton taitonsa loppusoinnun sepittäjänä ja nähtävästi siitä johtunut halu täydellisen loppusoinnun käyttämiseen taiderunoudessa useinkin ovat liiaksi vetäneet hänen huolellista huomiotansa puoleensa tietysti esityksen sisällyksen tappioksi.[209] Ja vihdoin hän kuudenneksi ei myöskään suuresti ole pitänyt lukua runoaiheittensa huolellisesta valinnasta, joten tietysti on käynyt vaikeaksi, uskallammepa sanoa miltei mahdottomaksikin niistä luoda mitään ihanteellisia kuvia, oikeita taideluomia.

Vaikka me siis Juteinin arvostelijoille myönnämmekin, ett'ei useissa hänen runoistaan ole oikeata tenhoa, lumoavaa kuvausvoimaa, niin on sitä toisissa, jos niitä arvostellaan myötätuntoisuudella ja ymmärtämyksellä, ja asettumalla Juteinin aikalaisten kannalle. Mainitunlaista tenhoa tahtoisimme väittää toisissa hänen runoistaan olevan, etenkin niiden aikaisimmassa muodossa, runovihkojen ensimäisissä painoksissa, joissa ne nähtävästi esiintyvät sellaisina, kuin ne ovat lähteneet suoraan runoilijan runosuonesta. Niitä vieläkin varsin mielellään lukee, vaikk'ei niistä ole olemassa oikein onnistunutta valikoimaa nykyaikaisessa, nautittavassa asussa. Sellaisista olemme edellisessä painattaneet useita näytteitä ja toisiin vain viitanneet. Viimeisten väitteittemme tueksi—samoin kuin senkin, että Juteini oli närkästynyt kielellisestä sorrosta sekä siitä johtuneesta ymmärtämättömyydestä antaa arvoa omalle kielelleen—otamme tähän vielä muutamia otteita m.m. hänen kertovasta runostaan Lähtö-Laulu, jonka olemme jo ennen maininneet v. 1819 ilmestyneeksi:

»Kansa kylmä-kiskoisena ylen katsoo koto-kielen, puheen parren puhtahamman, johon jääpi suljettuna joukon viisaus, valistus, niin kuin sato siemenehen, laiho juurtuva jyvähän.

Missä taikka millä lailla ombi Suomi siemenensä, kielen siemenen kotoisen kasvon kautta kartuttanut silitellen sanat suuret kaunistellut kandeleelle kunniaksi luonnon luojan, kirkkauden kiitokseksi, mainitamme mainioita kaiken kansamme seassa.

Kalliolle kallis kieli, siemen kielen suloisimman kylvetty on kuivamahan, katoamaan kansan luona, muuttumahan muistossamme muiden kielden mukaiseksi, että Suomen suuret sanat ovat oudot omaisille, vierahat ja virheelliset, joit' ei tunne tuttavatkan murteen tähden moninaisen, tähden turmellun näkönsä.

Katsos, moni huono Herra häpeääpi hävytöinä taitoansa tavallista, että osaa oikeasti, niin kuin moni meikäläinen, kiellä kaunista puhua. Moni tyhmä talon-poika, suuta väärin väännistellen, tahtoo olla taitavambi muita miehiä kylässä, kiskoo kielensä kapulan poikki puolin poskillensa, että saisi puheen parren käändymähän karkeaksi, sanat selvät saastumahan vendo-vierasten vioilla.

Viisas, vanha Väinämöinen, Laulu-Jumala jalombi! näin on laatu Suomen lasten, tapa, tundo turmelduna. Kerran tosin katoaapi sekä kieli että kansa, jos et auta armos kautta, tule turvaksi pikemmin, herätä Herraingin luona rakkautta rehellistä kohden kieldä kallihinda, kohden kansaamme kotoista.[210] Voimas kautta, Väinämöinen! tulisesta taivahasta luja vaikutus lähetä, niin kuin nuoli Ilmarisen,[211] herättämään huolettomat muukalaiset tällä maalla, oman kansan kasvattamat, unhotuksensa unesta, pelastamaan paatuneetkin oman onnen orjuudesta, että aina ja enemmin kukin etsis' yhteyttä, hyödytystä ja hyvyyttä, eikä hylkäis' hyvää kieldä, miesten kieldä miehuullista— miehuullista, merkillistä, kansan väli-kappaletta valistukseen vaeldaissa. Miss' on kieli keveämbi, sopivambi, suloisembi, kuin on kieli Suomen kansan? ehkei konnat, kaihi-silmät, tunne päivää paistehesta, eikä sanain sileyttä niiden nuotista havaitse; kalvehessa kulkevalla silmä-terät ovat oudot, kirkkautta katsellessa näkö pimenee peräti.

Totisesti toinen aika, toinen meno, toinen mieli oli muinen Suomen maassa ennen esi-isillämme, koskas, vanha Väinämöinen! Valda-kunnassas vaelsit villa-vaippa hartioillas, kallis kandele kädessäs, jotas aina joka kerta, kumautit kuuluisasti koska oli kansan luona joko ilo taikka itku; sinä lauloit laupiaasti, lepytellen lohduttelit, ilon enensit elossa. Aina laulaissas lujasti leukas liikkui lembeästi, pääs ja partas järisivät, paadet paukkuivat kovemmat kallioilla kaljamilla, randa-kivet rakoilivat, kajahteli ilman kansi, pohjan porttikin tärisi. Hyödytyksen hyvän tähden soitit sinä kandeletta, ilahutit ihmisyyttä, itkit itsekin ilosta, että kyllä kyyneleitä, linnun munan muotoisia, kaseammat karpaloita, vieris silmistäs sinungin, vuoti maahan mandereelle läpi viiden villa-vaipan, kautta sarka-kauhtanasi, niin kuin kallis aamu-kaste runon kuivalle kedolle. Silloin kansan kovemmangin, kuullellessa kandelettas, suli sydän suosioksi, mieli muutettiin medeksi; itse vedengin Emändä riensi randaan riemuisesti, rinnoin ruohoille rojahti, linnut siivin sipsuttivat yli pääs ja ymbärilläs, kurkotellen, kotkotellen nokka kotkangin norisi, pirahteli pienen linnun; meren peikot, metsän pedot, murha-töihin mieldyväiset, taukosivat tappamasta, raatelemasta rumasti. Kondiot ja karva-hassut— karva-hassut hallavammat, kaikki pedot pahimmatkin, kallistellen korviansa, kuroittivat kurjan kaulan, kita auki kiskottuna, josta valui veri vielä, kuuldelemaan kuminata, sitä soittoa suloista, jok' on tuotu taivahasta lisäilemään lohdutusta, kutsuttu korkeudesta enendämään iloamme. Silloin soiton helinässä, tassutellen tasaisesti, kouri maata korven poika koveroilla kämmenillä, käyden taka-käpälöillä karhu aidalla kavahti. Silloin kannot ja kivetkin tepersivät tandereella, lehdet puissa liehuttivat, oikenivat oksat väärät, ruohot maassa riemastuivat, liikkui luondokin ilosta.»[212]

Miten kuulakan kirkkaat ovatkaan kaikki tässä esittämämme säkeet! Eikä tarvitsisi rajottua näihin, jos haluaisimme tällaisia säkeitä enemmänkin esittää sekä tästä että muista Juteinin kertovista runoista! Mutta riittäköön! Sen sijaan on syytä tutustua vielä muutamiin hänen uudemmalla runomitalla sepittämiinsä lauluihin, joista esim. seuraava Lähtö-Lauluun liittyvä kuuluu mietelyriikkaan ja on sangen soma ja sujuva:

»Sovindo-Laulu.

Rauhan, riemun runsas valo
olkon meillä osana,
kosk' on sodan, surman palo
kadonnut ja kaukana,—
virittäkön viisautta,
vahvistakon vapautta
nyt ja aina edespäin,
elon keinot enendäin.

Sovinnoll' on suloisuutta,
riita rinnat raatelee;
veljen', vältä kavaluutta,
vaino tunnon turmelee.
Jätä vihat, heitä vainot,
heitä riidat, rumat, kainot,
syngeyteen syvyyden,
pimeyteen pahuuden.

Ah! ett' olis' onnen tiellä
suosiohon Suomessa
aina portit auti (!) vielä
säätyemme seassa;
sillä kerran korkeudet,
luonnon pohjat, laveudet,
niin kuin ne nyt näkyvät,
silmistämme siirtyvät.

Rinda, hyvän rakastaja,
jossa pyhyys palaapi,
ombi onnen ammendaja,
hyödytystä halaapi.
Sovindo on hyvä hetki,
rehellisyys paras retki,
joka iloon johdattaa,
vanhanakin virvoittaa.

Valistuksen viritessä
paetkon jo pahennus,
hyvän suondo, syttyessä,
olkon tunnon ojennus,
että kävis' koittavainen
ylös päivä paistavainen
iloksemme iäti,
autuudeksi alati.

Suosiossa maa ja mulda
lisää onnen laihoa.
Ilmarinen! iske tulda,
välähytä valoa.
Soita, soita, Väinämöinen!
jo nyt lepy, Joukkavainen!
käyden käsi kädessä
ystävyyteen yhdessä.»

Saman luontoinen on Äidin sydän-niminen hieno ja syviä tunteita osottava laulu, jonka kolme ensimäist säejaksoa kuuluvat:

»Syvembää ei salaisuutta syngeyskän synnytä, suurembaa ei suloisuutta koko luondo käsitä, kuin on kungin syndymä, äidin sydän syttyvä.

Rikas ombi äidin rinda synnyttäissä sikiän, jaa, sen suhteen halpa hinda ombi kullan kiildävän: heikkokin ja hembeä lapselle on lembeä.

Tunne tuosta kuolevainen, onnen osa äidillä, kuin on lapsi kuuliainen iän pienen päivillä: siitä sydän suloinen, rakas ombi riemuinen.»[213]

Tunnelyriikkaan kuuluvista Juteinin lauluista on usea hyvin onnistunut ja niistä hän v. 1819 julkaisi valikoiman, johon otti muutamia muitakin lauluja, niinkuin ennen mainitsemamme: »Eläkön armias», »Kesti-Laulun», »Juoma-Laulun» y.m.. Kokoelman parhaita on ennen esittämämme »Laulu Elämän nautinnosta», »Pojan Laulu Tytöllensä», »Laulu Rakkaudesta» ja »Naima-Laulu». Kaikilla näillä on kyllä oma sulonsa, mutta painatamme tähän vain »Pojan Laulun Tytöllensä» ja Juteinin myöhemmällä ijällä (v. 1835) syntyneen sievän, eloisuutta uhkuvan »Menestys Suomessa»,[214] joka on otettu hänen koottuihin teoksiinsa ja kuvaa elämän suloisuutta rakkaassa isänmaassamme. Pojan Laulu Tytöllensä on alkuaan ollut kokoelmassa »Ajan Viete»[215] ja kuuluu:

»Tule tänne, tule tänne, tyttö toivovainen,
onnen aika ombi meillä aivan ihanainen:
rind' on rakas minulla,
sydän sula sinulla.

Ikävä on yksinänsä olo maamme päällä,
kumppanita kuljeskellen turha kaikki täällä;
tule tänne, tuttavan',
jota ratki rakastan.

Sydämessä suloisessa, armas ystäväisen'
kannan minä sinun kuvas kauan kestäväisen;
rindas on kuin rakkaus,
nimes huulden huvitus.

Minun majan ombi tuolla tosin matalainen,
mutta sydämen' on täällä varsin sulavainen;
mesi-marjat kasvavat
majan luona makeat.

Koivistokin siellä kaunis ombi kasvavainen,
jossa ilo aldis meille ain' on ihanainen;
onnen vesat venyvät
lumessakin leveät.»

»Menestys Suomessa.

Kyllä on Suomessa luminen luondo,
vaan hyvän suondo
riemulla rindoja lämmittää.
Kulkekon talvella kylmänä kuukin
lämmin on luukin
kuin veri ystävät yhdistää.

Kesällä leikkivät linnut ja karjat,
makeat marjat
varsista valmiina taitellaan;
kedolla kestävät lapset ja laumat,
pellolle aumat
korkeat, laveat laitellaan.

Miehiksi nousevat poikamme norjat,
suorat ja sorjat,
miehinä mieldänsä kiitellään.
Pienestä pijasta paisuupi nainen,
jaa, saman lainen
kuin marja kukasta viljellään.

Naitavan neitoisen lembeä laatu,
simasta saatu,
aina on sulava suosioon.
Ei ole elämä onnea vailla
Suomengan mailla;
avoina ovi on nautindoon.»

Niinkuin jo yllä esitimme on Juteini monen monituisen tällaisen hauskan ja onnistuneen runon ja laulun rinnalle runovihkoihinsa sepittänyt tai —voisipa milt'ei sanoa—»laatinut» sangen proosallisia kappaleita runomuotoon, tuo muoto kun on niin täysin ollut hänen vallassaan. Niistä emme silloin tietenkään tapaa sitä miellyttävyyttä, sitä lumoavaa voimaa, kuin äsken esittämissämme on, emmekä siis voi antaa niille samaa arvoakaan, ne kun useastikin—etenkin kertovaiset runot— ovat pitkäveteisiä ja toisin paikoin lapsellisen yksinkertaisia; niissä ei muuta kuin aniharvassa kohdin vallitse ylevää mielikuvitusta, eikä lukija niitä lukiessansa voi ihailla runon sankaria, vaikka hyväntahtoisuudesta sitä koettaisikin. Sellaisten joukkoon lukisimme pitemmistä kertovaisista runoista »Muisto-Patsaan Suomessa», suurimmaksi osaksi »Runon Pohjan Sodasta», »Nuija-sodan Suomessa», »Sangarin Sionissa» ynnä jonkin muun. Juteinin pienemmistä runoista ja lauluista tuskin tarvinnemme esimerkkejä esittää, sillä niitä on kosolta.

Pääsyynä tähän epäonnistumiseen runoilussa, niin ett'ei meidän päivinämme enää voida useastakaan tällaisesta runosta nauttia, on varmaankin, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, ollut se, että suomea niin perin vähän oli ennen Juteinia käytetty maallisessa runoudessa[216] ja yleensä kirjallisesti: mutta eipä myöskään suuresti voi kummeksua sitä, ett'ei Juteini ole ihanaa runoa saanut syntymään aiheista sellaisista kuin esim. »Rupuli» (kirjotettu jo »Ruotsin vallan aikana», siis hänen ylioppilasvuosinaan), »Vilutauti», »Pullo», ja jo ennen mainitut »Kuohari», »Hulivili» y.m.m.

Koska juuri edellä on kielenkäytöstä puhe, sopii meidän tässä yhteydessä mainita, että Juteini varmaankin olisi voinut saada aikaan jotain erikoista ja etevääkin runollisella alalla, jos hän olisi tarkemmin tutkinut kansanrunouttamme, joka oli jo hänen päivinään samoin kuin meidän aikanamme täyteläistä, tosirunollista ja kaunista sekä tietysti käytti kieltä erinomaisesti, ja jos hän lisäksi olisi käyttänyt hyväkseen Porthan'in mainioita tutkimuksia kansanrunoudesta teoksessa »De Poësi Fennica».

Näin mielestämme uskallamme väittää, sillä Juteini oli aikansa etevimpiä suomen kielen käyttäjiä, ehkä etevinkin—hänhän oli syntyperältään suomalaisesta kodista, ja hänestähän G. Renvallkin sanakirjansa alkulauseessa mainitsee, että »Secretarius Wiburgi urbicus Jac. Judén» oli »linguae Finnicae cultor nostri temporis dexterrimus.» Hänelle ei sen vuoksi Kalevalan runomitan oikea käyttäminen olisi pitänyt olla vaikeata, jos hän olisi sen todellisen luonteen tuntenut, tai—ehkäpä on varovaisinta sanoa—jos hän olisi Porthan'in ohjeita hyväksynyt.

Mutta syytös, ettei Juteini Porthan'in runo-opin neuvoja noudattanut eikä yleensä Suomen vanhaa runomittaa varten siinä määriteltyjä sääntöjä tarkannut, vaatii myöskin todistelua, koska Juteinin nimellä suomalaisen kirjallisuuden historiassa on kunnioitettu sija. Pääsisimme tosin vähemmällä vaivalla vain viittaamalla prof. Ahlqvistin tutkimuksiin julkaisussa »Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta», jossa hän sanottua asiaakin pohtii, mutta ei liene syytä jättää esitystämme tässä suhteessa vajavaiseksi.

Juteini, näet, hyvin usein tekee virheen sitä suomalaisen kansanrunon sääntöä vastaan, ett'ei pidä pääkorollista lyhyttä tavua käyttää nousuna edempänä ensimäistä runojalkaa. Hän rakentaa runonsa tavallisesti niin, kuin lukija on näkevä runosta: »Suomen Kielestä elli Sana-Armeijan Kokous Perustus-suomeksi», josta aiempaan esitykseemme olemme lainanneet kokonaista 19 säettä keskeytymättömässä jaksossa sekä kursivoineet ne tavut, joista mainitun virheen löytää. Näistä 19 säkeestä on ainoastaan 6 sanotussa suhteessa virheetöntä, jota vastoin kaikilla muilla on joko yksi taikka kaksi sellaista virhettä. Ja tällaisia säkeitä on hänen Kalevala-runomittaisissa runoissaan ylen runsaasti.

Toinen virhe, jonka Juteini myöskin tekee, vaikk'ei niin usein kuin juuri mainittua, on oikeastaan sama kuin edellinen, mutta sopii mainita tässä erittäin, »De Poësi Fennicassa» kun, näet, on erikoinen neljäs sääntö, joka kieltää asettamasta säkeen loppuun kaksitavuiaia sanoja, joiden molemmat tavut ovat laajuudeltaan lyhyitä. Esimerkkeinä mainittakoon vain seuraavat säkeet:

»Kuivakon jo kurja käsi.»

»Sekä suuri Saksan sota.»

»Jonga perustus ei petä, nuljahtele nurkka-kivi.»

Mainittua »De Poësi Fennican» neljättä sääntöä vastaan Juteini tekee vielä muitakin virheitä, jotka tosin eivät ole suuria eivätkä aina nykyisen kehittyneemmän runo-opin kannalta virheitäkään. Näihin kuuluvat laajuudeltaan lyhyitten kolmitavuisten sanojen käyttäminen säkeen lopussa. Tätä kuitenkaan ei ole virheeksi katsottava, sillä sellaisia säkeitä löydämme Kalevalastakin, Erään toisen virheen suhteen sanottua Porthan'in runo-opin neljättä sääntöä vastaan joudumme myöskin epäilevälle kannalle onko sitäkään oikeastaan virheeksi katsottava, kosk'ei sitä Kalevalassa karteta ja koska sitä runoilussa lieneekin milt'ei mahdoton välttää, vaikk'ei se oikeastaan hyvään runoon sovi. Tarkotamme sen säännön syrjäyttämistä, että runo rakastaa pitempiä sanoja säkeen loppupuolella. Selvyyden vuoksi liitämme tähän »De Poësi Fennican» neljännen säännön: »Olletikin pitää runoilijan sovittaa sanansa niin, että viimeisen edellinen tavu säkeessä (s.o. viimeisen jalan nousu) on pitkä, sillä laulettaessa viipyy laulu tällä tavulla kauimmin. Kuitenkin voivat sellaiset sanat, joissa on neljä tavua eli useampi, sovelijaasti seisoa säkeen lopussa, myöskin vaikkapa viimeisen edellinen tavu olisikin lyhyt ja sen edellinen pitkä, sillä syrjäkorko (euphonicus) viimeisen edellisellä tavulla antaa sille kumminkin tarpeellisen pituuden. Ja tässä kohdin muistetaan, että runo rakastaa pitempiä sanoja säkeen loppupuolella.»[217]

Tämän yhteydessä on meidän vielä mainittava muutamia puutteellisuuksia, jotka ovat havaittavissa Juteinin runoissa. Hän, näet, ei ylimalkaan sanottavasti tahi ei ainakaan riittävässä määrin toista samaa ajatusta eri sanoilla, s.o. hän ei käytä paljon kertoa eli parallelismia, kuten jo aikaisemminkin olemme huomauttaneet. Tämä mitä tulee yksinkertaiseen kertoon. Mutta vielä vähemmin löydämme hänen runoistansa puolisäkeisiä kertopareja, joita kansanruno viljelee.

Viittasimme aiemmin jo erääseen Juteinin kuusimitan vikaan, mikä on aivan yleinen Juteinin muissakin runoissa. Samasta seikasta huomauttaa jo prof. Ahlqvist ronous-oppinsa 40 sivulla. Asia koskee liikanaisen alkusoinnun käyttämistä, johon Juteinin on houkutellut hänen tavaton kykynsä helposti löytää soinnullisia sanoja, niin hyvin alku- kuin loppusoinnullisia. Etenkin alkusoinnun käyttämisessä hän menee sopivaisuuden rajan yli, sillä usein tapaamme kolme, jopa neljäkin samalla äänteellä alkavaa sanaa säkeestä. Esimerkkeinä mainitsemme muutamia säkeitä:

»Vaivutettu vieras valda.»

»Jännittävät—joutsen jäykän.»

»Kansa-kunnat kaukaisetkin.»

»Leipsin laajan laitumella joukot jalot juondehissa.» »Koska kukin kansa-kunda.»

(Ter!) »Näin nyt näändyi Napoleon.»

»Kätki kannella kalatkin, koski kasvoin, kylmäs kynttä.»

»Sekä suuri Saksan sota.»

»Kerran kohen koto-kieltä.»

»Moitin minä maani miestä.»

»Saa se siellä selvän muodon». j.n.e.

Esitetyt säkeet riittäkööt todistamaan äskeisen huomautuksemme todenperäisyyttä. Kun lukija runoa lukiessa tapaa tällaisia säkeitä, vetää liikanainen alkusointu hänen huomionsa puoleensa, niin että sisällys jää sivuasiaksi, joka tietenkään ei ole ollut runoilijan tarkotus.

Mikä myöskin vaikuttanee, ett'ei Juteinin runo aina ole niin nautittavaa, kuin kansanruno on, on se, ett'ei hän ole runoillessaan käyttänyt »runojen kieltä», joka johonkin määrin eroaa kirjakielestä.

Sanoimme aikaisemmin, että Juteinilla runoillessaan Suomen vanhalla runomitalla oli aivan omat sääntönsä, jotka poikkesivat »De Poësi Fennicassa» annetuista ohjeista. Niitä tulisi meidän tässä sen vuoksi hieman tarkastaa:

Huvin vuoksi ensin huomautettakoon, että Juteini ennen mainitussa runo-opissaan »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten», puhuessaan suomalaisen runouden nimestä (»Om Finska Poesiens namn»), vielä uhraa fennofiilien »vertailevan» kielitutkimuksen alttarille. Hän puhuu erilaisista laulun nimityksistä ja määrittelee erittäin hyminä sanan merkityksen seuraavasti: »Hyminä, hiljainen enimmin nenästä kuuluva jymy eli ääni, joka sana monien yhtäläisyyksien takia kreikan ja Suomen kielissä myöskin lienee johdannainen »hymn» sanasta, joka merkitsee ylistyslaulua».[218]

Mainittuaan otsakkeen alla »Om Runrimmets natur» (runon soinnun luonteesta), miten suomalaisten vanhoissa runoissa vähintäin kaksi sanaa säkeessä »alkaa samalla kirjaimella, jonka takia niitä on helpompi muistaa, kun toinen sana joka rivissä ikäänkuin vaatii toisen», Juteini lisää, että nämä samoin ääntyvät äänteet »oikeutta myöten ovat runojalkojen alussa».—Miten erehdyttävä tämä vaatimus on, huomaa heti sellaisesta Kalevalan mallisäkeestä kuin: »Miele/ni mi/nun te/kevi». Juteini ei itsekään tarkoin voi tätä noudattaa, vaan kirjottaa usein tähän tapaan: »Vaati/onnel/da o/sansa».

Samassa luvussa Juteini vielä sanoo »runon olevan suomen kielen tavallisen ja sen luonteelle sopivimman runolajin, muodostuen kahdeksasta tavusta, jotka jakautuvat neljälle runojalalle, ja muodostavan, varsinaisen kertovan runomitan». Tämän jälkeen hän neuvoo »vaihteluna runotyylissä», ja kun tahtoo »esitykselle antaa suuremman painon», käyttämään n.s. »meleerattua runoa» eli sitä tapaa, että lisätään säkeen alle »nelitavuinen täyte» tai »puoli säettä», joka on alkusoinnillinen loppupuoliskolle edellistä säettä tai loppusoinnullinen edellisen säkeen viimeiselle runojalalle, jos se on eri sanana; seuraava säe silloin päättyy kolmitavuiseen sanaan. Esim.:

Pohjan poika Suomalainen
vasta työllä, toimellansa
taitavalla
vaati onnelda osansa.

Tai

Siitä sulle, rauhan luoja,
levon suoja
kiitos kaikkukon kylissä?[219]

Niinkuin lukija heti huomaa, on tämä jo taiderunoa eikä enää Suomen vanhaa runoa. Mutta Juteini sanookin nimenomaan, että tätä lajia koristetta ei sovi käyttää säännöllisesti suomalaisessa runossa.

Porthan'in ohjeista poikkeaa Juteini siinäkin, että hän arvelee hyväksyttäväksi sellaisen säkeen, joka muodostuu yhdestä ainoasta sanasta; ja tällaisen säkeen kauneutta kohottaa muka se, että muutamat tavut ovat soinnullisia.

Että Juteini halusi karttaa sananjakoa runossa, jota taas Porthan puolsi, näkyy seuraavasta lausunnosta luvussa Runon rakeenteesta (»Om Runans mekanik»): Kun ensimäinen sana on kolmitavuinen, toinen kaksi ja kolmas kolmitavuinen säkeessä, niin sellainen runonsäe kyllä käy laatuun, mutta on sellaisia harvoin käytettävä; sillä tässä asemassa tulee joka sana jaetuksi, kun niiden tavut ovat jaettavat runojalkoihin, mikä (seikka) tekee säkeen raskaaksi, aina sitä myöten kuin on suuri lukumäärä sanoja, mitkä eivät luonnostaan sovellu säkeen tahtiin, erittäinkin jos kaksitavuisen sanan edellinen tavu on painollisempi———. Sitä paitsi eivät sanojen (alku-) soinnut tässä koskaan sovi runojalkojen soinnuiksi, mikä on pääasia ja muodostaa poljennon säkeessä.[220]

Jos sananjakoa ei voi karttaa, niin tulee sanojen järjestyä niin, että joka runojalka sanajaossa muodostaa trokeen. Kaksi- ja nelitavuiset sanat ovat sopivimmat ja soinnukkaimmat runoihin. Jos sellaisia sanoja käytetään ensimäisessä ja toisessa säkeessä ja niihin liitetään kolmas ajatusta täydentämään, mikä säe on muodostunut kaksitavuisesta ja kahdesta kolmitavuisesta sanasta, joista viimeisen sanan keskitavu on painollinen (s.o. pitkä joko positsioonin tai vokaalin kautta), niin ei säkeiltä puutu soinnukkuutta, esim.

Kohta koitti onnen päivä ihanainen ihmisille, riemu ruskoitti enemmän.

Kun Porthan sanoo, ett'ei säe saa päättyä yksitavuiseen sanaan, niin Juteini on sitä mieltä, että se joskus, vaikka »harvoin», voi tapahtua; yksitavuisten sanojen »lausunta on silloin ainakin oleva sangen lyhyt, niinkuin: se ja jo, ei suinkaan niinkuin: me, te ja he,[221] tai on, kun konsonantti seuraa».

Vielä Juteini varottaa alottamasta säettä samallaisella tavulla, kuin edellinen päättyy lauseissa, jotka ovat lähemmässä yhteydessä tai ilman välimerkkiä; sillä muuten muuttuu siirto säkeestä toiseen yksitoikkoiseksi. Jopa sitä on kartettava sanojen välisissä suhteissakin.

Esityksen tekee voimakkaammaksi se, että uusitaan seuraavan säkeen alussa edellisen tärkein sana, tavallisesti viimeinen, joka siihen soveliaimmaksi katsotaan, esim.

Turha työksi tyhmän sota— sota surkeus sukumme.

Tätä uusittua sanaa voi joskus seurata toinenkin, esim:

Sulla on nyt suurin voima— suurin voima, vahvin valda.

Juteinin mielestä on vielä seuraavat kaikessa kirjotuksessa tavalliset seikat runoillessakin huomioonotettava: 1:o Kun tahtoo tehdä kertomuksen eloisammaksi, esitetään presensissä jo tapahtuneita tapauksia, johon esimerkkejä kyllä löytyy. 2:o Usein käytetään yksikköä, vaikka ajatus lauseessa tähtää useihin tai kokonaiseen sukuun, esim.: Ihminen on siitä laadusta, jolla tarkotetaan koko ihmiskuntaa. 3:o Antaakseen enemmän merkitystä esitykselle, muodostetaan myöskin silloin tällöin monikkomuotoja sanoista, joilla oikeastaan voi olla ainoastaan yksiköllinen merkitys, esim.: iäisyydet, ajat etc.

Tällaisista säännöistä ja niiden mukaisesta menettelystä runoillessa ei
Porthan eikä Kalevalakaan tiedä mitään.

Seuraavat Juteinin huomautukset runon rakenneoppiluvussa ovat ehkä vielä erikoisuutensa vuoksi tässä esitettävät: »Muuten on taiteen muodostamia kauneuksia, kuten etenkin sanan uusimista, käytettävä harvoin, ainoastaan erittäin tärkeissä asioissa.» Runo on somnukkaampi ja helpompi muistaa, jos käyttää sekä alku- että loppusointua. Näiden takia ei kuitenkaan pidä ikävällä tavalla typistää sanoja tai yleensä kieltä eikä jättää »naivia» lausetta käyttämättä loppusoinnun takia; tämä koskee etenkin runoa, jonka säkeissä on pieni määrä tavuja. Ja jos käyttää alkusointua myöskin muullaisessa runoudessa kuin suomalaisessa runossa, niin voi loppusointua mielin määrin olla käyttämättä, niinkuin muissakin kielissä. Sitten Juteini lisää: »Mutta minun täytyy tässä tunnustaa: laulukappaleissa, joissa on useita säkeistöjä ja jotka ovat muodostetut muiden kansojen laulutaiteen mukaan, on sangen vaikeata, ja milt'ei mahdotonta, ell'ei silloin tällöin joko tapa ylevänlaista ajatusta, tai pilaa kieltä, loppusoinnulla, ja vielä vaikeampaa kummallakin soinnulla, aivan tarkoin, vääntämättä sanoja, saada sopimaan joka tavu runomittaan kaikissa vastaavissa säkeissä, nimittäin: aina voida löytää niille soinnullisia sanoja. Niin erilaisia ovat suomenkielen tavallisesti pitkät sanat tavukorkonsa puolesta. Kuitenkin on tärkeätä, että etenkin laulettaviksi tarkotetuissa kappaleissa valitaan sanat niin, että tavu-korko niin paljon kuin mahdollista sopii laulun tahtiin.»[222]

Yleensä hyvänä suomen kielen käyttäjänä ja omatessaan todellisen runosuonen ei Juteinilla tunnu olleen vähintäkään vaikeutta runon rakentelussa kielen puolesta. Sen vuoksi hän runo-opissaan myös näyttää olevan sangen vaativainen kielikäytön suhteen eikä runoilijoille myönnä tässä suhteessa suuriakaan »vapauksia». Alottaessaan lukua näistä vapauksista hän on sangen ankara sen suuntaisiin nähden, joita aikaisemmin Petraeus ja Martinius kieliopeissaan olivat puoltanet tehdäkseen runoilemisen suomen kielellä helpoksi. Juteini sanoo sanotussa kohdassa: »Liiaksi runoudessa typistellä kieltä, ilmaisee runoilijan heikkoa ja harjaantumatonta kykyä. Mutta ei mikään enemmän runouden arvoa alenna, kuin pakottaa säkeeseen sanoja, etenkin vain soinnun (»rimmets») takia.» Sitten hän kuitenkin luettelee koko joukon vapauksia, joita hän ei itse sentään runoillessaan myöhemmin paljon käytä. Yksi tällainen vapaus, jommoista emme muista hänen omissa runoissaankaan tavanneemme ja jota nähdäksemme ei Porthankaan hyväksynyt, on, että runossa voi käyttää pakeneen, anoon j.n.e. pakenemaan- ja sanomaan-muotojen sijasta. Lähes kuusi sivua sanallisia runonvapauksia esitettyään hän lopussa varottavasti sanoo: »Mutta näitä vapauksia on viljeltävä säästeliäästi; sillä ne ovat aina vahingoksi kielelle. Kielentaitava runoilija niitä tuskin tarvitsee, tai niitä niin vähän käyttää, kuin jokaista muutakin pahaa, vain karttaaksensa suurempaa».

Runo-oppinsa luvussa Laulutaidosta Juteini aivan vähän selvittelee suomalaisen runon sävelmää sen muunnelmineen, koska hän sen olettaa, kuten hän sanoo, kansallisena yleisesti tunnetuksi. Hän arvelee runon sävelmän kuuluvan kauneimmalta kahdella äänellä, kun jälkimäisellä, vähän yleinmällä äänellä, ikäänkuin vastataan, edelliseen. Tämä tapahtuu niin, että siinä aina uusitaan sama säe. Myöskin voidaan vaihtelun vuoksi joka toinen rivi eli säe vastauksena uusia. Nähtävästi oli Suomen kansan runojen laulaminen Juteinin aikana vielä aivan yleiseen tapana, koska hän olettaa runon sävelmää kansallisena tunnetuksi. Epäilemättä hän samalla sävelmällä on ajatellut omat kansanrunomitalla kirjotetut runonsakin laulettaviksi. Mutta hänellä on ehdotus edellämainitun uusimisen välttämiseksi vastauksena. Hän luulee laulaessa syntyvän enemmän viehätystä, jos »vastaaja» laulaa joka toisen tai joka kolmannen säkeen, minkä hänestä silloin tulee päättyä kolmitavuiseen sanaan, kuten:

Tukela on tuonen woima synnin orjalle elossa.

Tai:

Tukela on tuonen woima kuolon kowan kolkuttaissa synnin orjalle elossa.

Jos molemmat nämä viimeiset säkeistölajit asetetaan määrättyyn järjestykseen kautta koko runon, voitaisiin epämääräisyyttä tavallisessa runosävelmässä osiksi välttää, esim.

Minä laulan lapsilleni
ihmisyydestä ilolla,
jolle omhi onni suotu,
toiwo, täyte puutostengin,
waiwan woiteeksi warottu.

Ilo, riemu ruskoittiwat
onnen aamulla alusta.
Isä, äiti ensimmäinen,
wanhembamme wakaisimmat,
tunsit onneksi olonsa.

»Viimeisissä säkeissä on tahtia korotettava asteettain, mutta reippaasti, tai ikäänkuin hetkuttain,[223] nimittäin kolmannessa enemmän kuin toisessa. Mutta jos säkeistön muodostaa vain kaksi riviä, niin pitää jälkimäinen koko painon». Näiden ehdotusten ja järjestelyjen mukaanhan toki runosta muodostuisi jonkillaista taiderunon tapaista.— Säe, joka kuuluu toiseen lauseeseen kuin edellinen, ei kelpaa vastaussäkeeksi laulaessa. Eri lauseen muodostava säe on siis aina erikseen uusittava vastauksena laulaessa. Runo-oppinsa lopussa Juteini puhuu vielä sananlaskuista,[224] koska, kuten hän sanoo, »ne osiksi ovat kokoonpannut soinnulla» (med rim). Ne hän jakaa: »varsinaisiin», »vähemmän varsinaisiin» ja »epävarsinaisiin» (oegentliga). Niiden luonnetta hän myös esittelee.

Juteinin runoudesta tässä puhuttaissa sopii myös selvitellä hänen suhdettaan runoilijaesikuviinsa Franzén'iin ja Bürger'iin lyyrikkona ynnä mahdollisesti myös Anna Maria Lenngren'iin satiirikkona sekä muuten kaunokirjailijana yleensä ainakin saksalaiseen Jean Paul'iin, eli, niinkuin hänen täydellinen nimensä kuuluu, J.P. Fr. Richter'iin, mutta mahdollisesti ja luultavastikin myös ruotsalaisiin J.H. Kellgren'iin sekä muihinkin Kustaa III:nnen aikuisiin ja sitä seuraavankin ajan kirjailijoihin; sillä selvää on, että hän yleensä on niiden teoksia tuntenut. Muuta tuskin voi odottaa Porthan'in ja Franzénin oppilaalta sekä »valistusajan» mieheltä maassamme yleensä.

Niinkuin siihen jo aikaisemmin Juteinin elämänvaiheita esittäessämme viittasimme, on selvän selvää, että hänellä on ollut Franzén'in hauskat, mutta kohtuutta juomatavassa vaativat juomalaulut mielessään kirjottaessaan samannimisiä laulujaan ja ehkäpä Lenngren'in pistävät satiiriset runot omia »Pilakirjoituksiaan» tekaistessaan. Ell'emme uskaltaisikaan väittää, että Juteinin runotar rakkauslauluissa— pelkästään niiden sisällystä silmälläpitäessämme—on suoranaisesti sukulaisuussuhteissa Franzén'in viattomaan ja rakkaudesta ylen ylevästi ajattelevaan runohenkeen, vaikka Juteini sitä epäilemättä on oikein ihanteellisena ihaillut, niin hän meistä eroottisissa lauluissaan ja runoissaan sen sijaan ilmeisesti on paljonkin sukua Bürger'ille, tuolle muotovalmiille saksalaiselle klassikolle, jota tunnustetaan aivan yleisesti »yhdeksi Saksan suurimmista lyyrikoista», vaikkakin myönnetään, että Bürger'in suhteen Schiller'in väite, että häneltä puuttuu ihanteellinen käsitys rakkaudesta ja kauneudesta, ei ole kokonaan epäoikeutettu. Mitä taas tulee runon muotoon, niin on Juteinilla se vallassaan yhtä hyvin kuin Franzén'illa ja Bürger'illäkin, ell'emme ota lukuun lauluihin nähden sen suurempaa vaihtelevaisuutta ja moninaisuutta. Että Schiller'in äskenmainitulla väitteellä Bürger'iin nähden, joka jonkun aikaa kuten tunnettua eli kaksinnaimisissakin kälynsä Auguste Leonhart'in (»Molly'n») kanssa vaimonsa Dorette'n suostumuksella, on jonkun verran perää, todistaa meistä esim. hänen muotokauniit runonsa »Golkondan kuningatar», »Lenardo ja Blandine» y.m., joissa on rakkaudella monessa kohden varsin aistillinen, jopa hekumoiva ja lihallinen sävy. Kun Juteinilla nähdäksemme Bürger on ollut runoilijaesikuvana ainakin aikaisempina, vuosina, niin ei ole ihmeteltävää, että hän hekumallisuudesta puhtaampienkin rakkauslaulujen rinnalle on luonut rivon runon »Hulivili», vaikka hän sillekin on opettavaisen leiman tahtonut antaa loppuun liitetyllä varotuksella. Mutta kouraantuntuvampikin todistus on meillä siitä, että Bürger on Juteinille hyvin tuttu. »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen» kirjansa erääseen kirjotukseen »Om våld emot djuren» (Väkivallasta eläimiä kohtaan) Juteini, näet, lainaa neljä säettä eräästä Bürger'in runosta »Der wilde Jäger».[225] Säkeet kuuluvat:

»Lasz ab, lasz ab von dieser Spur!
Entweyhe Gottes Freystatt nicht!
Zum Himmel ächzt die Creatur
Und heischt von Gott dein Strafgericht».

Tämä runo, »Der wilde Jäger», on muuten nähdäkssemme ainoa Bürger'in runoista, mikä tavallaan eläinsuojelusajatuksen sisältää, koska siinä »villiä» eli »hurjaa metsästäjää», erästä »Wild- und Rheingraf»ia, ensin varottaa pyhäpäivänä lähtemästä jahtiin hänen oikealla puolellaan oleva ratsastaja, »hyvä enkeli». Vasemmalla puolella oleva taas vain kehottaa ja ollen luultavasti hänen intohimonsa voittaa joka kerta kehotuksillaan »Wildgraf»in, niin että tämä tekee sunnuntai-metsästysretkellään vain pahoja tekoja, huolimatta ensinkään hyvän enkelin uusiintuvista varotuksista. Niinpä esim. sittemmin, kun metsästykseen mentäissä valkoinen komea saksanhirvi etsii erään talonpojan viljavainiosta suojaa sekä talonpoika sen takia nöyränä rukoilee, ett'ei hänen viljaansa, hänen, köyhän miehen, »hien» ja työn tulosta tallattaisi, yhtyen talonpojan anomukseen tuo hyvä enkeli taas varottaa kreiviä väärin tekemästä; vielä kolmannen ja neljännenkin kerran kieltää oikeanpuolinen ratsastaja »villikreiviä» väkivallan töistä, kun häntä eräs paimen polvillaan pyytää armahtamaan hänen karjalaumaansa, johon hirvi on paennut, ja kun sitten vielä eräs pyhä erakko, jonka metsän keskellä olevaan »Jumalanmajaan» »otus» on piiloutunut, lempeänä ja kauniisti esiintyy kreiviä viimeistä kertaa varottaen vetämästä Jumalan tuomiota ylitsensä Juteininkin kirjaansa lainaamilla ylläesitetyillä sanoilla. Kreivi ei kuitenkaan tottele näitä, vaan noudattaa vasemmanpuolista neuvojaansa; ja silloin seuraa tätä viimeistä tottelemattomuutta hirvittävä rangaistus, »Jumalantuomio» toteutuu.

Saksalainen kuuluisa kirjailija Jean Paul Richter on nähdäksemme monessa suhteessa ollut Juteinin kirjailijaesikuvana. Juteini kyllä ei hänen kirjotuksiinsa viittaa muuta kuin yhdessä ainoassa paikassa, ja sen hän tekee Anteckningar-kirjassaan, mutta monet merkit meistä viittaavat siihen, että hän Jean Paulin tuotantoa on ihaillut ja tahtonut olla niin sanoaksemme toinen Jean Paul, joskin suomenkielinen. Tätä todistaa esim. se, että Jean Paul on satiirikko ja monessa kaunokirjallisessa tuotteessaan sangen hauska humoristi oikein ranskalaisen »Aufklärung»in malliin. Sitähän Juteinikin yrittää paitsi runomuotoisissa »Pilakirjoituksissaan» myöskin muutamissa suorasanaisissa kynäilyissään, niinkuin esim. »Pila Pahoista Hengistä» ja »Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-Luuloista» osottavat. Jean Paul on kasvatusta harrastanut erittäinkin Levanassaan, mutta hän on kokemuksiaan alkuopetuksenkin alalla sovittanut käytäntöön aapisentapaisessa julkaisussa, jonka löytää hänen kootuista teoksistaan. Olojen pakosta oli Juteini jonkun aikaa kasvattajana, niinkuin Jean Paulkin; mutta varmaankin sisällinen halu hänet myöhemmin sai julkaisemaan kasvatusopillisia »neuwoja» ja »Lasten Kirjan», kuten hänen esikuvansakin oli tehnyt. Jean Paul oli viisaustieteellisiä opintoja harjottanut ja julkaissut filosofisen kirjansa »Clavis Fichtiana», jossa hän Fichten aatteita yleistajuisesti selvittelee; Juteini on myös joukon filosofisia kirjotelmia julkaissut. Jean Paul'in opetuksen yhtenä juonena oli, niinkuin W. Rein'in pedagogisesta encyklopediastakin näemme, opettaa lasta jo koko aikaisin esittämään »Witzejä», s.o. elämänviisautta sisältäviä iskulauseita (»Bildung zum Witz», niinkuin »Levanassa» sanotaan). Tällaisia mietelmiä on Jean Paulin kootuissa teoksissa useissa kohdin paljonkin: väliin »Polymeter'in», väliin »Impromtü's» nimisinä, toisinaan taas ollen otsikon alla: »Vermischte Gedanken», tai »Meiner abgerissener Gedanken», »Meiner abgerissener Einfälle» tai ilman otsaketta. Elämänviisautta pyrkivät Juteininkin »Sananlaskun Koetuksia ja Runon Tähteitä» nimisen kokoelman mietteet esittämään, samoinkuin hänen koottuihin teoksiinsa lisäksi kerätyt vakavat »Piirroksia» ja »Ajatuksia» sekä hilpeämmät »Hupailemia» nimiset mietelmät. Juteinin ajatelmat ovat enimmäkseen runopukuisia, kun sen sijaan Jean Paul'in ovat järjestään suorasanaisia. Mutta tapaamme Juteinin filosofisista teoksista suorasanaisiakin.

Vaikka myöhemmin esityksessämme eri luvussa on tarkotuksenamme tarkastaa Juteinin filosofisia mielipiteitä, jolloin luonnollisesti samalla tulee erikoisesti puheeksi hänen filosofinen tyylinsä, niin sopinee tässä, kun hänen kirjailijaesikuvistansa kerran puhe on, ohimennen mainita, että hänellä filosofisissa kirjotelmissaan lähinnä tyylillisenä esikuvana luultavasti on ollut Kellgren, kuten Aarne Anttila huomauttaa kirjotuksessaan »Juteini filosofina».[226] Salaman tavoin iskevä esitystapahan muuten oli valistusajan kirjallisuudessa yleinen. Eipä sen vuoksi siis ihme, jos Juteinikin vielä sen ajan miehenä sitä jonkun verran matki etenkin filosofisissa kirjotelmissaan.

Kirjassaan »Kasvatusopilliset virtaukset ja koululaitoksen kehitys Suomessa vuosina 1801-1843» Jaakko Pärssinen sivuilla 188, 396, 443-448 ja 476 ensin ohimennen kertoo Juteinin kirjallisesta toiminnasta Viipurin sanomalehdessä Wiburgs Wochenblatt ja sitten mainitsee miten Viipurin kymnaasin kirjastossa oli »oppilaille ja opettajille suomenkielistäkin Juteinin julkaisemaa kirjallisuutta, kuten Ajan viete, Uusia sananlaskuja, Tutkinto kuolevaisuudesta, Pila pahoista hengistä, Huvitussanomia., Uusia lauluja, Lähtölaulu, Valittuja sananlaskuja», mutta myös että tätä kirjastoa vahingoitti tulipalo v. 1834, jolloin siellä myös oleva Juteinin kielioppi sekä edellä luetellut kirjatkin paloivat. Sitten hän (Pärssinen) vielä suhteellisesti laajasti selostaa Juteinin pieniä kirjasia: »Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle» sekä »Puhe Lapsen kaswatuksesta». Ja lopuksi hän tekee johtopäätöksiä siitä, mitä vaikutuksia Juteini on saanut uudemmista pedagogisista virtauksista, mitä suuntaa hän edustaa: Juteini on muutamassa suhteessa »varsin lähellä valistusfilosofiaa» ja Rousseaun oppia sekä (näiden yhteismuodostumaa)[227] filantropinismia ynnä Ewald'in käsityskantaakin huolimatta siitä, että hänen kirjotuksistaan tapaa mielipiteitä, joita Kant ja Fichte sekä heitä seuraileva Herbart ynnä Suomessa Viipurin kymnaasin yliopettaja G.K. Girgensohn edustavat. Nähdäksemme Pärssisen käsitys on myöskin se, että näiden (paitsi luonnollisesti Girgensohn'in) aikaansaamat henkiset virtaukset Ruotsin kautta tunkeutuivat maahamme. Saanemme Juteinin kasvatusopillista kantaa koskevia seikkoja lähemmin käsitellä kirjamme II:ssa osassa.

Kun Juteinin runoutta tavalla tai toisella koskevaa tässä luvussa pääasiallisesti olemme tutkistelleet, johdumme vihdoin kysymyksiin: onko Juteinin runoelmia paljonkin levinnyt ja keihin niiden vaikutus on ulottunut?

Arvostellessaan Juteinin kirjailijatointa teoksessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet sanoo J. Krohn sivulla 216 kahden vierekkäisen. kappaleen alkusanoissa näin: »Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon», ja »hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa kansaan». Mutta olemme Juteinin kirjoista turhaan etsineet edes yhtä sellaista »valitusta», ettei hänen runoelmiaan »ostettu»; ja tietysti on silloin vielä mahdottomampi löytää »useita». Luulemmekin väitteen olevan ainoastaan otaksuman, joka ehkä on johtunut aikaisin kirjotetusta, Juteinin »leivättömyyden» aikuisesta runosta »Runolaisille», missä puhutaan runoilijain ohdakkeisesta tiestä; ja mahdollisesti on tuo olettamus myös voinut aiheutua v. 1820 painetusta Huilun Humina runosta, jossa taas parissa kohden kerrotaan ajasta, jolloin Juteini vielä oli »onnen outo poika-puoli», vastoinkäymisiä kokenut, nuori ja otaksuttavasti silloin vielä köyhä runoilija. Mutta tahtoisimme kysyä: milloinka maassamme ylimalkaan runoilijain—ja miks'ei sanottaisi kirjailijain yleensäkin! —alkutaival ja vieläpä useimmissa tapauksissa koko elämänpolkukin on ollut muuta kuin ohdakkeinen ja köyhyyden katkeroittama. Suurtakaan eroa ei luullaksemme ole nykyisyyden ja menneisyyden välillä siinä kohden. Mutta tämä kaiketi ei vielä tiedä sitä, ett'ei heidän kirjansa olisi mennyt kaupan, vaikk'ei tietysti näin nuoressa sivistysmaassa suuria painoksia niistä uskalleta ottaa. Ja mitä erikoisesti Juteinin teoksiin tulee, niin ovat nähtävästi—päinvastoin kuin mitä Krohn on olettanut—hänen kirjastensa (runoja sisältäväinkin) ensimäiset painokset yleensä kyllä loppuunmyydyt; siitä on meillä mielestämme todisteita, suoranaisiakin hänen myöhemmältä ikäkaudeltaan, mutta myöskin välillisesti todistavia aikaisemmilta ajoilta. Mitäpä muuta merkitsee esim. se, että kaikki hänen tärkeämmät runonsa ensimäisestä runovihkosesta ovat ainakin kolmesti painetut, lukuunottamatta runoa Turun uuden Akatemian rakennuksesta, joka on vain kahdesti julkaistu. Samoin on yleisölle kolmesti tarjottu luettavaksi useimmat vuosina 1815 ja 1816 julkaistuissa runovihkoissa olevat runot, sellaiset kuin Muisto-Patsas ja siihen liittyvät kaikki kolme laulua, Laulu Suomessa, Wenäläinen lauluineen ja Kiitos-Uhri; muut kahdesti. Nimissä on joku muunnos ja sisällyskin on osiksi muuntunut. Laulu Elämän Nautinnosta on tietääksemme kuudesti painettu. Näytelmäntapaista runoelmaa Pila Pahoista Hengistä on otettu aikaisemmin kaksi painosta ja sitten kolmannen kerran vielä painatettu koottuihin teoksiin. Kysymme sen vuoksi vielä kerran: Mitäpä muuta merkitsee tuo kaikki, kuin että runoelmilla on ollut sen aikuisiin oloihin nähden menekkiä?! Toinen asia on sitten, jos kysytään painosten suuruutta ja siitä johtuvaa runoteosten leviämismahdollisuutta. Tätä kysymystä tahdomme pohtia vasta vähän myöhemmin. Nyt on meidän ensin esitettävä edellä lupaamiamme suoranaisiakin todisteita vielä Juteinin runotuotteitten menekistä. Sanan Saattajassa olevassa Juteinin elämäkerrassa v. 1840 (Kts. Liitteitä) sanotaan: »J——n kirjapainosta ilmauntuneita toimituksia ei ole enä kirja-kauppioilla eikä hänellä itsellä». Tämä lause nyt ilmeisesti todistaa, että v. 1840 kaikki Juteinin siihen asti painosta julkaisemat teokset, siis runoelmatkin, olivat loppuunmyydyt. Ja että hänen kirjoilleen arvoakin annettiin ja niillä niin ollen silloin oli tilaisuutta vaikuttaa lukijoihinkin, joihin on luettava varmaan rahvaanmiehiäkin—jos Krohn »kansa» sanalla juuri rahvasta tarkottaa—, siitä on todisteena samassa elämäkerrassa vähän aikaisemmin esitetty näin kuuluva lause: »——hän (Juteini) ei ole ainoastaan toimellisuudensa suhteen viran toimituksissa ansaitun arvon voittanut kaikilta meidän kaupungin asujamilta, vaan myöskin monelle ja opäilemätä vielä usiammalle, Suomen kielen ystävälle mahtaa olla vanha tuttu ja rakas sieluheimo Suomen kieltä ja kirjallisuutta kunnioittavien kirjoitustensa ja toimitustensa kautta,——». Ja A.J. Sjögren sanoo v. 1821, että suomalaisen kirjallisuuden suhteen erittäin ansiokas Juteini on suomalaisen talonpoikaissäädyn sivistämistä uutterasti edistänyt kirjailijatoimellansa.[228] Että kansa, itse talonpoikainen väestö, Juteinin teoksia luki ja, kuten jo edellä väitimme, itse asiassa niitä arvossa piti, sitä todistaa vielä seuraava P. Päivärinnan lausunto syntymäpitäjänsä maallisesta kirjallisuudesta hänen nuoruutensa aikana, vaikk'ei hän itse ikämiehenä, ja kirjailijana mainitsemaansa Juteinin kirjaa enää sivistävänä pitänyt. Tähän lausuntoon jo siv. 12 viittasimme toista tarkotusta varten ja se kuuluu: »Ainoat kirjat siihen suuntaan (edellä puhutaan sivistyttävästä maallisesta kirjallisuudesta) lienevät olleet siihen aikaan: Jutén'in »Pila pahoista hengistä» ja »Hoberg'in äijä», jotka jokainen osasi ulkoa».[229] Samansuuntaisen tiedon Lopelta juuri mainitusta Juteinin kirjasta antoi tämän kirjottajalle kerran eräässä suullisessa keskustelussa myöskin prof. Setälä ylioppilasajaltaan, johon tietämään jo viittasimme samalla kertaa, kuin Päivärinnan tiedonannosta puhuimme, vaikka tätäkin tietoa käytimme silloin todistaaksemme, että Juteinin nimi aikoinaan oli tunnettu ympäri koko Suomen niemen. Vielä viidennenkin todistuksen kansan arvonannosta, mutta tässä tapauksessa Juteinin kirjasiin nähden yleensä, luemme merkin A. A(hlqvist'i)n jo ennenmainitusta esitelmästä 1852-vuoden Litteraturblad'issa. Siinä sanotaan, näet:»——(Juteini) on julkaissut joukon kirjotuksia, varustettuina moninaisilla nimityksillä, joiden sekä sisällys että ulkonainen asu ilmaisevat, että ne ovat aijotut kansalle. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt niitä tulemasta tunnetuiksi ja arvossa pidetyiksi myöskin säätyläishenkilöitten keskuudessa, joista moni silloin vielä osotti myötätuntoisuuttaan samalle kirjallisuudelle kuin kansakin eikä voinut siihen määrin, kuin nykyisin on laita, tyydyttää lukuhaluansa ulkomaisella kirjallisuudella. Tämä seikka, että Judén'in kirjoja levisi myöskin maan sivistyneemmän väestön keskuuteen, hankki hänelle myös sen yleisen arvonannon,[230] minkä hän kirjailijana on osakseen saanut.——».[231] Vähän aikaisemmin sama merkki sanoo samassa esitelmässä vieläkin suoranaisemmin Juteinin (sekä Gottlund'in ja Korhosen) vaikutuksestakin kansaan, että he ovat ennen muita kirjailijoita huomiotaherättävällä tavalla vaikuttaneet osiksi kansaan[230] sivistävästi, osiksi sivistyneihin[230] kansallistunnetta eloonherättävästi ja kohottavasti. Ehkä kaikkein pätevimmät todistukset Juteinin laulujen arvokkuudesta olemme kuitenkin säästäneet tähän viimeiseksi. Todistukset ovat J.V. Snellman'in ja lukija löytää nekin Litteraturblad'ista (v:lta 1856) siv. 368 ja (v:lta 1858) sivv. 447, 448. Ne kuuluvat: »Juteinin lauluja laajalti maassamme tuntee, lukee ja laulaa—Suomen kansa, vaikka niitten tekijän sivistyneitten enemmistö tuntee vain nimeksi»;[232] sekä »myöskin on tunnettua, että Juteinin kirjotukset, levinneinä arkkikirjallisuutena, ovat saavuttaneet sangen laajan lukijakunnan rahvaan joukosta eivätkä varmaankaan ole olleet vaikuttamatta sen älylliseen ja siveydelliseen sivistykseen. Ei yhtä sadasta niitä, jotka maailmassa loistavat ylhäissukuisuudella, viroilla, arvonimillä ja ritarimerkeillä, voida verrata vaatimattomaan maistraatinsihteeriin Viipurissa, eikä yksikään noita samoja äskenmainittuja ole saava nimeänsä säilytetyksi samallaisessa kiitollisessa jälkimaailman muistossa.»[233]

Mitä tulee Juteinin runoelmien painosten suuruuteen ja niiden siitä johtuvaan leviämismahdollisuuteen, emme me tunne hänen alkuperäisten runovihkostensa painosten kappalemäärää. Mutta hänen ruotsiksi kirjottamansa Anteckningar-kirjan painoksen suuruus on meillä tiedossa samoin suunnilleen myös hänen koottujen teostensa, sekä sekin, että painos ruotsiksi painettuja »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten» ja »Kritik öfver Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket» oli pieni (»obetydlig»).[234] Juteinin koottujen teosten painoksesta tiesi ennenmainittu ent. kirjakauppias Howing sanoa, että 1856-vuoden painos Jak. Juteinin Kirjoja oli 500 kappaletta, 1857-vuoden »luultavasti 200» ja »viimeiset 200 kappaletta».[235] Anteckningar-kirjaa painettiin vain 250 kappaletta, niinkuin jo edellä selvisi. Teoshan kuitenkin olikin selvästi tarkotettu vain sivistyneitä varten, päättäen sekä sen kielestä että yleensä vaikeatajuisemmasta sisällyksestä. Kansalle tarkotettuja teoksia taas (juuri noita runoelmia sisältäviä kirjasia) otaksuisimme painetun paljoa enemmän, kuitenkin huomioonottaen että yleensä kestävä painopaperi, jota kauttaaltaan olemme Juteinin kirjasissa tavanneet, tietenkin oli siihen aikaan suhteellisesti kallista niinkuin painatuskin. Jos siis saanemme olettaa, ett'ei näitäkään, kansalle, näet, tarkotettuja kirjasia, painettu niin suuria painoksia kuin meidän päivinämme huomattavain kaunokirjailijain teoksia, niin ei meillä kuitenkaan liene syytä luulla, että yleensä lukutaitoinen Suomen kansa olisi niitä paljokaan vähemmän lukenut tai toisten ääneen lukiessa kuulemallakin niiden sisällyksen omaksunut, kuin mitä nykypäivinä itse rahvaassa parempien kirjailijaimme teosten suhteen tapahtuu. Sjögren'in, Sanan Saattajan, Ahlqvist'in, Snellmanin. Setälän ja Pietari Päivärinnan edellä esittämämme lausunnot ovat meistä takeena siitä.

* * * * *

Niinkuin edellisestä jo on selvinnyt, oli Juteini sangen tuottelias runoseppä; tuleva tutkimus on luullaksemme osottava, että hän sekä runoissaan että muissakin suomenkielisissä kirjotelmissaan on osottautunut myöskin onnistuneeksi sanasepäksi ja että saamme häntä kiittää monesta sattuvasta alkuperäisesti suomalaisesta sanasta,[236] ainakin sellaisesta, jonka ensimäisenä hän on kansankielestä siirtänyt kirjakieleen, mutta epäilemättä myöskin hänen itsensä muodostamasta. Myöskin meille meidän päivinämme oudonlaisia mytologisia sanoja voimme Juteinin kielestä tavata koko paljon, etenkin hänen runoistaan. Pariin sellaiseen viittaa Setälä tutkimuksessaan »Studien aus dem Gebiet der Lehnbeziehungen» (v. 1912) sivv. 24 ja 34 s., ja Virittäjässä v. 1911 merkki K. N(ieminen). sivv. 61 ja 62 luettelee eräitä poimimiansa sanoja J. Juteinin runoista sekä selittelee useampien merkitystä Lönnrot'in sanakirjan avulla. Nämä sanat K.N. on esittänyt »näytteeksi, että Juteinin kielestä voitaisiin ehkä saada poimintoja, jotka valaisisivat mytologistenkin sanain käyttöä ja merkityksiä».[237]

Kun tässä kerran Juteinin kielestä puhe on, sopinee tähän myös liittää hänen kirjoistaan poimituista sanoista tehty luettelo, joka sisältää nykyisestä kirjakielestä eroavaisimmat sanat—olkootpa ne sitten nominativissa taikka jossakin muussa sijassa, presensin 1 personassa tahi jossakin muussa verbimuodossa. Luettelo on myöskin selittävä näiden sanojen merkitykset. Kuitenkaan emme ota niitä lukuun, jotka ennen mainittujen sääntöjen takia poikkeavat nykyisestä kirjakielestä, emmekä niitäkään, jotka arvelumme mukaan ovat painovirheen kautta erilaisiksi muodostuneet.[238]

Juteini. Nyk. kirjakieli.

Aiwoi = aikoi. aiwoituksemme = aikomuksemme. aiwuissa = aivoissa. aldis = alttiiksi; alttiit. alennessa = aletessa. ales = alas. alensa = allensa. allo = aalto. Jos kaksi samanlaista vokalia nykyään merkitään sanan ensi tavussa eli se siis on pitkä, niin J. usein lyhentää tuon tavun poistamalla toisen vokalin. ambuan = ammun. ambusi = ampui. andakon = antakoon. J. lyhentää myöskin aina imperativin oo:n o:ksi ja öö:n ö:ksi. aroistaapi = aristaapi. awoina = avoinna. Tässä on huomautettava, että J. sietää -ime päätteisten adjektivien nominativista muodostetussa essivissä ainoastaan yhtä n:nää; sama on karitivisten adjektivien essivin laita, esim. awutoina = avutonna. Ehkän = ehkä + 1 pers. typist. suff. elli = eli. empä = enpä. N muuntuu aina m:ksi p:n edellä ja p vuorostaan taas b:ksi, niinkuin esim. sanassa ombi; mutta empä-sanassa J. ei ole sääntöään seurannut. enemmäldä = enemmän, enempää. enin = (luult.) enimmiten. ensimmäldä = ensin, ensinnä. ensingän = ensinkään. J. lyhentää alinomaa liitepartikkeleita -kaan ja -kään poistamalla toisen vokaalin. että ei = ettei. etuutta = etua. Hara-huuli = (luult.) haarahuuli, jänis. Samoin esimerkki ensi tavun lyhentämisestä. hedelmöitkäi = hedelmöitkää. Päätteet -kai, -käi ovat saaneet -kaa, -kää-päätteitten sijan imperat. mon. 2 personassa. hulluudena[239] = hulluutena. Kahden samallaisen (eli siis pitkän) vokaalin jälkeen J. välistä panee d-äänteen t:n asemasta, jos lyhyt vokaali seuraa. huojistaa = huojentaa. Ilme = ilmi. iäinen = ijäinen. iän-kaikkisuudesta = ijäisyydestä. Jokuu = joku (murt.). juljistettu = julistettu, julaistu. L:n jälkeen i väliin paisuu ji:ksi; esimerkkejä vielä tähän on velji = veli; seljitti = selitti, selvitti. juotsinensa = joutsinensa, jousinensa. jälle = jälleen. Kaitsialda = kaitsijalta. Tekijän päätteestä J. antaa j:n kadota -i ja -e-päätteisistä vartalosanoista, mutta -e muuntuu kuitenkin ensin i:ksi -e-päätteisissä. kallaiseksi = kaltaiseksi (murt.). kamoittaa = kammottaa. Väliin hän antaa vartalon alkupuolella kahdesta samanlaisesta kerakkeestakin toisen kadota (siis: pitkän lyhetä). kansakundahin = kansakuntain. H äänteen J. usein pistää kahden vokaalin väliin viime tavussa, sekä monik. 1 genetivissä, nk tässä tapauksessa, että yksikön partitivissä, esim. valdaha = valtaa. Olemme ennen jo puhuneet tästä h:sta ja silloin viitanneet Vhaël'in kielioppiin. kasvoin = kasvoihin. kaswoen = kasvojen. Mon. illativissa ja 2 genet. J. joskus taas jättää pois päätteitten kerakkeet, h:n ja j:n. Vielä esim. sikoin = sikoihin. katsokat = katsokaat. Mon. 2 p:n imperativin pääte -kaat, -käät lyhennetään aina -kat, -kät-päätteiksi. kihdyttäissä = kiihdyttäissä. kihoittaapi = kiihottaa. Taas esim. siitä, mitenkä J. usein ensi tavussa lyhentää pitkän vokalin. kiinitti = kiinnitti. Taas esim. toisen kerakkeen katoamisesta sanan vartalosta, kun siinä on 2 samanlaista. kuins = kuin + typist. sinä l. sä. kuljeskiipi = kuljeksiipi. kustä = kusta. Seuraava sana on sattunut alkamaan ä:llä. Laimiin = laimin. laksot = laaksot. Taas esim. ensi tavun lyhentämisestä. leijoni = leijona. lieska = liekki (murt.). lietsari = saattaja, opas (murt.). lijan = liian. Kahta i:tä J. ei mielellään käytä vierekkäin, kun vokali niitä seuraa, vaan muuntaa jälkimäisen i:n j:ksi; esim. pijasta = piiasta. lijoista = ilkeistä. luolda (luult.) abl. sanasta luo = luota. lämpymänä = lämpimänä. löynynee = löytynee. Mahdata = mahdeta. miitteleepi = miettiipi. mitän = (luult.) mitä + minä tai mitä + nyt. moittaa = moittii. moitettiin = moitittiin. mureeksi = murheeksi. mängäi = menkää. Ojennustie = oikotie. onnesti = onnistui. otrista = ohrista. Perehet = perheet. pidembää = pitempää. pikuuden = piikuuden. Taas esim. siitä, kuinka hän lyhentää pitkän vokaalin ensi tavussa. pisareet = pisarat = kyyneleet. pojes = pois. purta = purra. purten = purren. J. ei yleensä assimileraa t:tä r:ksi r:n jäljessä. puumulia = puuvillaa. pääsnyt = päässyt. Hän ei myöskään assimileraa n:ää s:ksi s:n jäljessä; syösnyt = syössyt. Rindu-luin = rinta-suin = vastapäätä. Olisimme halukkaita otaksumaan, että u sanassa luin on vaikuttanut a:n muuntumisen u:ksi sanassa rinta. Saakais = saakaa = ottakaa. saalita = saaliita. sarannot = saranat. sauvun = savun. semmengin = semminkin. sialla = sijalla. siaan = sijaan. siivistystä = sivistystä (murt.) sioitti = sijotti. suomuus = suonto. suurennut = suurentunut. säätettiin = säädettiin. säättänyt = säätänyt. Taindiomaksi l. taindiotoimaksi = tainnottomaksi. taiten = taitaen = taitavasti. II inf. instr. J. ylimalkaan muodostaa panemalla -en-päätteen typistyn. vartaloon tieten = tietäen. toinansa = toisinansa. tyvenään = tyveneen. työllähämbi = työläämpi. täytyvät = täyttyvät. Urho = uros. uunna = uutena. Waldikat = valtikkaat. wamba = vamma. vapa-sukuisten = vapaa sukuisten. warahin = varhain. waremmin = varhemmin, varhaammin (murt.) warteni = vartaloni. wierillekin = läheisyyteenkin. wiljemmäldä = koso(mma)lta. välein = väleen. Ylenpaldisuus = ylenpalttisuus. ylpäilee = ylpeilee. Älkä = älä.

Lauseita, jotka eroavat nykyajan kirjotustavasta, löytää sellaisia kuin esim.:

Alkaa lahomaan = alkaa lahota.
Ei händäkän haittaa = ei haita häntä.
eikö lienee = eikö liene.
en taida me muuta ajatella = emme taida muuta ajatella.
että hänen piti riemun tuhlaamaan = että hänen piti tuhlaaman
(l. tuhlata) riemun.
Hän meni siis metsään luulossa ei vielä synnyttämään = hän meni
siis metsään luullen ei vielä synnyttävänsä (l. ettei vielä
ssynnyttäisi.)
Jolle asia näytti pimeäksi = jolle asia näytti pimeältä.
Siunaten ruoka istukai päin pöytään = siunaten ruoan istukaa
pöydän ääreen.
Vaille paremman tietoa = parempaa tietoa vailla.
woidaan estettää = voidaan estää.
Älkä sinä luulko = älä sinä luule.[240]

* * * * *

Juteinin elämänvaiheita esittäessämme huomautimme, mitenkä hän sai runokokeistansa hyvän arvostelun runoilija Franzén'ilta. Tämän mielestä näytti hän »omaavan todellista kykyä runoiluun». Hän oli esittänyt Franzén'ille »useita Suomalaisista runotuotteistaan», varmaankin useimmat, ehkä kaikkikin vihkosessa Kirjoituksia samana vuonna 1810 julkaisemistaan 22 runosta ja niiden lisäksi nähtävästi vielä m.m. Suomen Laulun (Katso Liitteitä), jonka iloluontoisen isänmaallismielisen hymnin Suomalaisen kunniaksi hän v. 1816 julkaisi painosta uudessa muodossa Suomalainen nimisen runon yhteydessä. Hän, näet, jätti siitä pois neljä lystikkäintä säkeistöä, antoi neljälle jäljellejääneelle uudistamalleen vakavalle säkeistölle uuden nimen Laulu Suomessa ja sai siten syntymään tuon yleisesti suositun laulun, tunnettu ensimäisen säkeistön sanoilla: »Arvon mekin ansaitsemme». Tämän jo siis noin sadan vuoden vanhan laulun säkeitä sanoo vielä meidän päivinämme runoilija Eino Leino »liikuttaviksi, patriarkallisiksi», joissa »Juteinin huomio käytännöllisenä miehenä on enemmän keskittynyt itse kansaan» kuin maahan ja sen ihanaan luontoon. Sen ohella Eino Leino tunnustaa runon olevan siitä merkillisen, että isänmaallinen tunne siinä esiintyy jo ainakin yhtä voimakkaana kuin »Maamme»-laulussa, vaikka se onkin niin paljon ennen sitä kirjotettu. Ja hän väittää vielä, että se (Laulu Suomessa) puhtaasti suomalaisena isänmaallisena hymninä (Kallion Oman maan ohella, jossa taas runollinen ihailu kohdistui maamme luontoon) aivan erinomaisesti olisi sopinut kansallislauluksemme, jonka ruotsinkielinen vallas-säätymmekin olisi voinut Flora-juhlassa v. 1848 sydämensä pohjasta kaiuttaa.[241] Vuonna 1910 julkaisemassaan Suomalaisen kirjallisuuden historia-nimisessä teoksessa Eino Leino myös mainitsee, että sanottu Juteinin »laulu ja Luonnon suuret (pitää tietenkin olla: suuren!) lapsukaiset» ovat hänelle ikuisen muistomerkin suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet, vaikkapa hänen »pääasiallinen tuotantonsa tosin lienee kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava», tarkottaen sillä etupäässä hänen runouttaan. Ja luullaksemme J. Krohn'in vaikutuksesta Eino Leino yleisarvostelussaan sanoo Juteinia järkeileväksi, ratsionalistiseksi hengeksi. Tästä viimeisestä arvelusta huolimatta tuntuu kuitenkin edellisistä Eino Leinon lausunnoista siltä, kuin hän antaisi Juteinille runoilijana kylläkin tunnustusta.

Jos sitten kolmanneksi tarkastelemme August Ahlqvist'in arvostelua Juteinin runoudesta jo ennen mainitussa esitelmässä v:lta 1852, niin hän alussa puhuu uranuurtajista kansallisrunouden alalla, varottaen tuomitsemasta kirjailijoita, jotka ovat esiintyneet aikana, jolloin luonnonrunouden kaiku vasta hiljan on tauonnut ja laulun alue on muuttunut taistelutantereeksi erilaisille aineksille ja voimille, koska vieraat katsantotavat ja uudet muodot koettavat saada jalansijaa kansallisrunouden pyhäkössä. Tällöin tehdään moni epäonnistunut koe, syntyy moni muodoton luomus, jopa voidaan sanoa, että milt'ei kaikki, minkä sellainen alkava aika runoudessa synnyttää, on »hallaista tai muuten vähemmän kaunista». Vaikkakaan tällaisen ajan kirjailijain kirjallisesta tuotannosta jälkimaailma ei voi nauttia, niin on se kuitenkin muodostanut täyteaineksen siihen suureen kuiluun, joka luonnon- ja taiderunouden erottaa toisistaan, sekä sen pohjan, jolle onnellisemmat nerot sittemmin nostattavat laulun temppelin. Ja vähän edempänä Ahlqvist arvelee Juteinin runottaren pääominaisuuden olevan tyyntä ja selkeää järkevyyttä. Hänen päämääränänsä ei ole kauneus, vaan mieluummin hyvyys, ja harvoin hän antaa mielikuvituksensa kohota jokapäiväisyyttä korkeammalle. Sitä vastoin on hänen varsinainen alansa alemmat runouden lajit, pilkka- ja opetusrunous, joissa mielikuvituksen ja kauneudenaistin toiminta on vähempiarvoinen ja järjen sen sijaan vallitsevana. Hänen pilkka- ja opetusrunonsa huokuvat lämmintä totuuden- ja isänmaanrakkautta, oikeudentuntoa ja uskonnollista mieltä, ja vaikka hänen pilkkarunonsa kärki »ei ole niinkään harvoin tylsänlainen», miellyttää tuo alkuperäinen ja useimmiten hyvälaatuinen sävy miltei aina hänen lukijaansa, etenkin tämä täytyy tapahtua lukijalle kansasta, jonka naurettavien puolien ja ennakkoluulojen kimppuun hän käy sen omalta kannalta. Ja vieläkin edempänä Ahlqvist sanoo taas, että monet hänen opetusrunoistaan ovat erinomaisia jalojen ajatustapojen takia, joita niistä löytää, useat uhkuvat lämmintä isänmaanrakkautta, niinkuin yleisesti pidetty laulu: Arvon mekin ansaitsemme, toiset taas ovat syvemmin uskonnollisia ja lähentelevät virttä, kuten laulu Kirkkotarha. Lopuksi Ahlqvist on sitä mieltä, että Juteinin runomitta on yleensä moitteetonta, ja hänen kielensä on joskus epämääräistä, mutta harvoin typistettyä ja aina sujuvaa ja selvää. Niinkuin näemme: Paljonkin tunnustusta siis uranuurtavalle taiderunoilijalle, varsinkin opettavaisen runouden alalla!

J.V. Snellman'in arvostelut Juteinin runoudesta ovat Litteraturblad'in kolmessa vuosikerrassa: vuosina 1856, 1857 ja 1858. Niissä hän arvostelee vuosina 1856 ja 1857 ilmestyneitä Jak. Juteinin Kirjoja sivuilla 366-368, 329 ja 93. Ja vuonna 1858 painetut osat VI-IX samojen »kirjojen» jatkoa arvostellaan saman aikakauskirjan lokakuun vihkossa N:o 10 samana vuonna sivuilla 446-448, mutta nimimerkkiä ei tämän kotimaisen kirjallisuuskatsauksen lopussa ole, jonka katsauksen yhtenä arvostelevana osana sanottu kyhäelmä on. Kuitenkin tuntuu sekä sisällys ylimalkaan, edellisiä arvosteluja suurimmaksi osaksi uusivana, että kirjotustapakin ja vielä jokunen viittauskin edelliseen kirjotukseen osottavan, että tämäkin arvosteleva kirjotus on lähtenyt Litteraturblad'in silloisen päätoimittajan taitavasta kynästä ja siis olevan sekin Snellman'in. Ensinmainitussa arvostelevassa kirjotuksessa, Litteraturblad'issa vuodelta 1856, on tarkimmin Juteinin runoutta tarkasteltu, ja tämän tarkastelun tuloksia tahdomme tässä esittää.

Ensin huomauttaa Snellman ohimennen, että »hän (Juteini) on vaeltanut rauhaan täältä tuo vanhus, joka puolivuosisataa aikaisemmin oli laulanut ensimäisiä suomalaisia laulujaan, ja jonka rakkaimpana askaroimisena vielä hänen elämänsä iltana suomalaisen laulun harjotteleminen oli». Sitten seuraa lause, josta selviää, että Juteini vanhoilla päivillään, niinkuin me jo ennenkin olemme kertoneet, kokoili, järjesteli, muunteli ja kirjotti uutta, hänen kuolemansa jälkeen julkaistavaksi. Nämä kootut teokset olivat nyt päässeet julkisuuteen. Ensimäinen osa sisälsi vakavia lauluja sekä kansan- että uudemmalla runomitalla. Ja myöskin toisessa on kylläkin niin vakavia kappaleita, jott'ei niitä juuri voi kutsua leikillisiksi tahi lystikkäiksi. Ja niidenkin joukosta, jotka voitaisiin lukea jälkimäisiin, kuuluu harva hauskoihin. Tuskin iloisimmat saavat lukijassa hereille hiljaista hymyä. Huomaa selvästi, että Juteini tahallaan on hyvin varovainen, niin että hän otsakkeesta »Leikki lauluja» on etsinyt puolustusta ei ainoastaan lauluille, joiden aineesta laulaminen voitaisiin katsoa vanhan miehen arvoa alentavaksi, esim. viinistä ja rakkaudesta, vaan myöskin jokaiselle vapaammalle käsitykselle mitä vakavimmista asioista. Monesta kohdin vilahtaa näkyviin luonnostaan iloinen luonne; mutta on selvää, että laulaja, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, on sen purkauksille pannut lujia salpoja. Lukiessa vakavia laulujakin saa usein vaikutelman niiden pakonalaisuudesta. Ja sille, jolla esittäjän (J.V. S:n) tavoin on ollut tilaisuutta kuulla tuon vapaamielisen ja vielä myöhäisessä vanhuudessaan hilpeän ja iloisen miehen puhuvan, on tämä kokemus näyttävä todeksi sen, minkä laulujen lukeminen ainoastaan antaa aavistaa. Häntä olikin kohdannut sellainen tässä maassa ainoalaatuinen varotus, että eräs ruotsalainen, hänen kädestään lähtenyt kirjallinen esitys oli laillisen oikeudenkäynnin ja tuomion nojalla poltettu.[242] Esittäjän (J.V. S:n) mielipide on sen vuoksi se, että toisenlaisten yksityisten ja yleisten ulkonaisten olosuhteitten vallitessa Juteinin laulut olisivat olleet jotakin paljoa enempää, kuin mitä ne nyt ovat.

Snellman jatkaa: Runoilijalahjaa sanan korkeimmassa merkityksessä ei voida myöntää Juteinin omanneen. Hänen laulunsa on siihen liiaksi mietiskelevä ja tarkotuksellinen. Mutta hän onnistuu usein erinomaisen hyvin laulunesittäjänä, ja olisi epäilemättä onnistunut vielä useamminkin, jos hän olisi antanut mielikuvituksensa toimia vähän vapaammin ja laulanut täysin arastelematta ilmoille sen, minkä jo luulee olevan hänen huulillaan. Myöskin ulkopuolella laulurunoutta on hän[243] kirjottanut suomalaisessa runoudessa harvinaisen kauniita lyyrillisiä kappaleita. Nuoremmille laulajille tuntemattomalla keveydellä liikkuu hän kaikellaisissa runomuodoissa, luullaksemme sellaisissakin, joita ei tavata kellään muulla.[244] Tämän perästä Snellman huomauttaa, että tähän »esteettömään liikuntoon» (kaikennäköisissä runomuodoissa) on pääasiallisesti syynä se, ett'ei Juteini luultavastikaan ole ottanut tarkemmin selkoa niistä kahleista, joista sidotuksi nuorempi sukupolvi on joutunut omaksumansa konstikkaan, vanhan kansanrunon mukaan muodostaman runomitan kautta. Mutta, jatkaa Snellman eräässä seuraavassa kappaleessa, Juteinin laulun eivät kuitenkaan muodosta ainoastaan runomittaiset tai soinnilliset mietelmät. Sitä tekee eloisaksi moni mielijohde ja sillä on usein runsaasti määräyssanoja, kuvia ja vertauksia, mutta yksinkertaisia ja luontevia.[244] Ja vieläkin etempänä Snellman väittää, että Juteinikin toisinaan, samoinkuin Kalevala ja hänen (S:n) aikansa kansanrunonkirjottajat vanhalla runomitalla kirjottaessaan, unohtaa kaiken muun runopuvun käytön paitsi runomitan, samoin kuin myöskin hänen lyyrillisissä kappaleissaan tapaa kohtia, joissa yhtenäisyys ei vaatisi juuri niitä sanoja, mitkä siinä kyllä tekevät itse runomitan ja soinnun virheettömiksi. Mutta kuten edellä mainituista esimerkeistä voidaan nähdä, on hänen runorakentelunsa tavattoman sujuva eikä hänen kykyänsä keksiä sointuja tapaa, niin pitkälle kuin Snellmanin tuntemus ulottui, kenessäkään muussa suomalaisessa runoilijassa. Hänen kielensä on puhdasta ja rikasta,[244] vaikka hän oikeinkirjotuksessa pysyttelee lähemmin »raamatun suomessa» eikä ole omaksunut uudenaikaisen suomen sanoja ja lauseparsia.

Mainitessaan Jak. Juteinin Kirjojen 3:nnen ja 4:nnen Osan ilmestymisen Snellman kertoo, että niissäkin olevien laajempien runojen sisällys enimmäkseen on opettavaista, kehottaen isänmaalliseen henkeen ja lauluun, rauhalliseen ja siveään elämään j.n.e., myöskin lempeään mielenlaatuun lähimäisiä ja eläimiä kohtaan. Viimemainitussa suhteessa, kun oli kysymyksessä kotieläinten hellä kohtelu, oli, näet, Juteini jalo kiivailija, ja, sanoo Snellman, hän lienee joskus,[245] kun eivät suusanalliset huomautukset auttaneet, pahoinpidellyn eläimen puolesta kostanut sen kiusaajalle.[246]

Jo v. 1881 painetussa »Kymölän seminarin opettajain albumissa I» on merkki K. R(aitio) sivuilla 77-96 julkaissut Jaakko Juteinista esitelmäntapaisen kirjotuksen, joka näkyy arvosteluissaankin perustuvan J. Krohn'in esitykseen[247] Biografisessa Nimikirjassa sekä Ahlqvist'in huomautuksiin hänen runousopissaan. Tästä syystä, ja jos ne (Raition arvostelut) vielä, kuten mahdollista ja luultavaakin on, myöskin nojautuvat Snellman'in edelläesittämiimme lausuntoihin Litteraturblad'issa, emme tässä rupea niitä selostamaan; mainitsemme vain sen, minkä Raitio esittää uutta ennen esitettyjen tietojen lisäksi, että, näet, »Juteinin muista (juuri edellä on kerrottu laulun »Arvon mekin ansaitsemme» käyneen Suomen kansalle rakkaaksi) monilukuisista lauluista ovat jotkut muutkin vielä tänään suosittuja. Niin muutamat lastenlaulut, esimerkiksi »Lapsi olen laulavainen», »Älä itke äitini» ja »Isän ja pojan laulu». Tähän Raitio vielä lisää: »Laulu »Elämän nautinnoista» (tulee tietenkin olla: nautinnosta!) oli aikanaan hyvin rakastettu», sekä kiittää omasta puolestaan sitä hyvänä runona ja painattaa sen esitykseensä kokonaisuudessaan Jak. Juteinin Kirjoista.

Biografisessa Nimikirjassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Vaiheet nimisessä teoksessa Julius Krohn arvostelee Juteinia runoilijana osittain samoin kuin Snellman, mutta osiksi myöskin paljoa ankarammin. Krohn sanoo jälkimäisessä teoksessa: »Niinkuin hänen teostensa luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt,[248] oli Juteinin runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi, milloin pisti pappiakin.» Ja toisessa kohtaa: »Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut: pikemmin oli hän luotu filosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa———ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi yksinvaltiaana.» Ja sitten taas vähän myöhemmin Krohn edelliseen vielä lisää: »———hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa, vaikka kyllä innokasta, kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkaan ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin.»

»Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa.»

»Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka tasapainoon.»

»———Muutamat (Juteinin runoista) ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijainme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu elämän nautinnosta, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.»

»———Yhdessä kohdin Juteinin kirjallinen vaikutus on ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että »Arvon mekin ansaitsemme». Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen ensimäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.»

Kun vertaa näitä arvosteluja keskenänsä, huomaa heti, että Julius Krohn on ylipäänsä nojannut Snellman'iin. Juteinin laulu on kummankin mielestä liian ajatteellinen ja tarkotuksellinen. Ja enimmin hänen runoelmistaan tapaa opettavaisia, jota mieltä Ahlqvistkin oli ollut. Mutta kun Snellman antaa Juteinille runoilijana yleensä tunnustusta, joskin hän siirtää hänet niin sanoaksemme toisluokkaisten kykyjen joukkoon, niin Krohn hänelle ei sitäkään tunnustusta suo, sanoo hänen vain erinäisissä pilkka-runoissa ja muissakin runoelmissa jotakuinkin onnistuneen ja luetteleekin niistä toisia, joiden ilmottaa tulleen »kansamme yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runolijamme teokset tähän asti».—Snellman pitää tosin, ettei voi tunnustaa Juteinilla olleen runoilijalahjaa sanan korkeimmassa merkityksessä, mutta hän onnistuu usein erinomaisen hyvin laulujen laulajana ja olisi epäilemättä sen tehnyt vieläkin useammin, jos olisi antanut vapaamman vallan mielikuvitukselleen ja laulanut täydestä sydämestään sen, minkä jo luulee ikäänkuin olevan hänen huulillaan: ja Snellman esittää Juteinin lyyrillisistä runoista myöskin näytteitä, joita hän ei enää lue laulurunoihin kuuluviksi ja jotka kuitenkin ovat suomalaiseen runouteen kuuluvina harvinaisen ihania. Joka kirjottaa suomalaista runoa, sellaista kuin Juteinin tunnetussa laulussa. »Arvon mekin» tai »Luonnon suuren j.n.e.», voi, jos sisällyskin on arvokasta, katsoa lahjottaneensa isänmaalliselle kirjallisuudelle katoamattoman lahjan. Krohn taas väittää, ett'ei Juteinissa todellista runoniekkaa ollut, vaan että hän pikemmin oli luotu filosofiksi ja puhetaituriksi; hänen runoelmissaan on äly liiaksi yksinvaltiaana; ja luultavasti hänen suurin ja tiettävästi pysyväisin ansionsa oli siinä, että hän viime vuosisadan alkupuolella esiintyi kansallisena herättäjänä.—Snellman'in mielestä Juteinin laulua eivät muodosta ainoastaan ranomittaiset tai luppusoinnulliset mietteet, vaan sitä elähyttää moni mieleenjohtunut kaunis ajatus, ja sillä on usein ylen runsaasti määräyssanoja, kuvia ja vertauksia, mutta yksinkertaisia ja luontevia. Ja joskin täytyy tunnustaa, että hänen kykynsä helposti keksiä sointuja—jonka vertaista suomenkielistä ei toista löytyne—ja sujuvasti käyttää, runomitallista kieltä ovat toisinaan häntä houkutelleet runon pukuun pukemaan kaikenkaltaista yksitoikkoista, jokapäiväistä prosaa, etenkin kun hän Suomen vanhalla runomitalla kirjottaa, mutta joskus myös lyyrillisissä kappaleissa, niin on toiselta puolen hänen runonmuodostuksensa harvinaisen sujuvaa ja luontevaa sekä hänen kielensä puhdasta ja rikasta. Krohn taas katsoo puolestaan Juteinin runoelmain enimmäkseen olevan runomittaan puettua prosaa, vaikka kylläkin innokasta, kuvilla ja vertauksilla koristettua, eikä hän näytä tekevän eroa Juteinin vanhalla runomitalla ja uudenaikaisemmilla kirjotettujen runojen välillä. Tämä hänen viime mielipiteensähän menisi muuten milt'ei yhteen Snellman'in juuri edellä selostamamme esityksen kanssa, jos tuo Krohn'in käyttämä »enimmäkseen» sana hänen esityksessään saisi tarkottaa samaa kuin sana »toisinaan» referaatissamme Snellman'in mielipiteistä. Mutta sitä se ei kait tehne, ja silloin ei Krohn myöntäne hyvän runoilijan arvoa ja kunniaa Juteinille.—Omat mielipiteemme Juteinin runoudesta on lukija jo tämän luvun alkupuolella nähnyt. Siinä esittämämme todistelun perusteella, samoin kuin juuri kertomamme Snellman'in arvostelun nojalla sekä vielä Ahlqvist'in antaman tunnustuksen johdosta uranuurtavalle taiderunoilijalle, voinemme hyvällä syyllä väittää, että Franzén oli täysin oikeutettu 29-vuotiaalle runoilevalle Juteinille antamaan tuon ennen mainitsemamme hyvän todistuksen, jossa hän tunnusti Juteinin omaavan todellista kykyä runoiluun sekä että hän suomenkielessä oli hankkinut itselleen tavattomat tiedot ja taidon. Huolimatta siis siitä, että J. Krohn ymmärtääksemme ei hyvän runoilijan kunniaa Juteinille myönnä eikä runoilijalahjojakaan sanan varsinaisessa merkityksessä tunnusta hänellä olleen, vaan tuntuu pikemmin pitävän häntä vain jonkinlaisena riimi- ja säeseppänä, joka tosin joskus on onnistuneenkin runon kirjottanut, täytyy meidän noihin muihin arvostelijoihin vedoten väittää Juteinin olleen hyvän runoilijan, joskaan ehk'ei ensiluokkaisen, ja runoilijalahjoja hänellä oli, jos kohta osiksi olosuhteet ja tietysti monet vaikeudet, jotka hänellä ensimäisenä varsinaisena suomenkielisenä taiderunoilijana oli voitettavana, estivät häntä kehittymästä niin, kuin hän suotuisammissa suhteissa olisi voinut. Myöskin olisi hänen kootuille runoilleen ollut eduksi hyvin paljoa ankarampi valinta, kuten 1858-vuoden Litteraturblad'in arvostelukin arvelee. Ja mekin olemme jo ennen viitanneet siihen, että Juteinin runoista voitaisiin saada aika hyvä valikoima, josta saattaisivat meidän päiviemmekin ihmiset nauttia, kun se julkaistaisiin ajanmukaisessa asussa.

Näin olemme Juteinin elämänvaiheita esittäneet ja sen jälkeen tarkastelleet hänen vaikutustansa maassamme kirjallisella toiminnallaan, etenkin runoilijana. Olemme nähneet, ett'ei tuo iloinen ja hilpeäluontoinen mies tosin ollut loistavassa yhteiskunnallisessa asemassa, ei hän ollut maamme mahtavia ja siinä mielessä suuria. Eikä hänen suuruutensa runoilijana ja kirjailijana yleensäkään tietysti vedä vertoja maamme runoilijaruhtinaille ja kirjallisuuden sankareille, sellaisille kuin Runeberg'ille, Topelius'elle ja Aleksis Kivelle. Mutta suuruutta hänessäkin oli, ja suuria sai hänenkin isänmaallinen kirjallinen toimintansa aikaan, mitkä ehdottomasti vaativat meidän syvintä kunnioitustamme ja ihmettelevää ihailuamme. Hänessä oli se suurta, että hän sitkeästi totuutta etsi, totuuteen ja tietoon pyrki ja niitä julisti kansaansa valistaakseen, huolimatta häväistyksistä, vastoinkäymisistä lannistumatta. Ja suuria sai hän isänmaallisella kirjallisella toiminnallaankin aikaan. Paitsi ett'ei se sellaisenaankaan silloisissa oloissa suinkaan ollut eikä vieläkään ole mitätön (ajattelemme tässä varsinkin koko suurta määrää onnistuneita runoja), niin olivat Juteinin suomalaista mieltä uhkuvat kirjaset kansallistunnettamme herättämässä niin säätyläisissä kuin rahvaassakin aikana, jolloin suomalaisuutta, rakkautta suomen kieleen oli tuskin nimeksikään, joskopa juuri ensinkään, ja jolloin Suomessa muuta sivistystyötä kuin hengellistä välitti kansan suurelle enemmistölle muukalainen kieli. Että kansanmiehet nyt alkavat herätä, vaatia kielelleen oikeuksia sekä sitä runoiluun käyttää, siitä kertoo meille Paavo Korhonen. »Otava»nsa esipuheessa tunnustaa taas Kaarle Aksel Gottlund, yksi sivistyneiden edustajia, saaneensa herätteitä Juteinilta runoilemaan suomeksi. Jo poikana Elias Lönnrot lauloi Juteinin lauluja[249] ja tämän kirjat sekä R. von Becker'in Turun Viikkosanomat ne ensin hänessä halua herättivät äidinkielensä viljelemiseen.[250] Suuria täytyy meidän myöskin väittää Juteinin saaneen aikaan sillä, että hän kirjotuksisssan käytti suomen kieltä—ja käytti sitä hyvin— aikana, jolloin ei juuri kukaan muu sitä maallisessa kirjallisuudessa tehnyt. Samalla kun nämä hänen kirjotuksensa herättivät nukkunutta kansallistunnetta, levittivät ne valistusta, yrittäen juurruttaa pois kansasta ennakkoluuloja, taikauskoa ja huonoja tapoja sekä kylvää siihen tosisivistyksen siemeniä. Sen vuoksi voimme täydellä syyllä yhtyä J.V. Snellman'iin, kun hän sanoo, että »Suomen kirjallisuudenhistoria on kiitollisena säilyttävä Juteinin muiston»[251] ja toisessa kohdassa: »Tämän nimen on hän (Juteini)—- häviämättömästi piirtänyt Suomen kirjallisuus- ja sivistyshistoriaan.» [252]