X.
JUTEINI KUNNIANSA KUKKULOILLA.
Jos edellämainitut ikävät tapaukset vuosilta 1827 ja 1828 olivat omiansa masentamaan Juteinin mieltä, oli sen sijaan niin suuri se kunnia, jonka Yliopistomme riemujuhlassa vuonna 1840 filosofinen tiedekunta hänelle osotti, kun se hänet seppelöi kunniatohtoriksi,[200] että se monin verroin korvasi ja saattoi varjoon tuon vanhan häpeän. Ja kunnianosotus oli sitäkin huomiotaherättävämpi, kun ei Juteini ylioppilaaksi tultuaan ollut suorittanut mitään tutkintoa Yliopistossa. Tästä seikasta merkki A. A(hlqvist) huomauttaa esitelmässään Litteraturblad'issa v:lta 1852 sekä väittää sitä »tavattomaksi tunnustukseksi Juteinin suomalaisille harrastuksille». Kuitenkin hän sentään olettaa kunnianosotuksen osiksi johtuneen Juteinin ruotsiksi suoritetusta kirjailemisesta.[201] Ja sen mekin uskomme, ajatellen silloin hänen laajanlaista kielioppiaan, johon hän oli liittänyt myös runo-oppinsa ja »Kritiikkinsä lainakirjaimista». Mutta Anteckningar-kirja ei meidän nähdäksemme, kuten aikaisemminkin jo on käynyt esityksestämme selväksi, ole sitä aiheuttanut; sillä jos niin olisi ollut laita, niin Juteini siitä jossain varmaankin jollain tavoin huomauttaisi, tuntien tätä asianlaitaa silloin jonkinlaiseksi »lohdukkeeksi» ja »hyvikkeeksi» aikaisemmista kärsimyksistänsä, jotka Anteckningar-kirjaa koskevasta oikeudenkäynnistä johtuivat. Sen sijaan on hänen kielioppinsa epäilemättä aikoinaan ollut arvossapidetty ja voinut etupäässä juuri olla syynä edelläesittämäämme kunnianosotukseen; tämän päätämme paitsi »Kallaveden» vuonna 1846 antamasta arvostelusta jo siitäkin, että sekin erikoisesti mainitaan suomenkieltä koskevan kirjallisuuden joukossa saksalaisen professorin Friedr. Rühs'in Suomea ja sen kansaa esittävässä siinä historiateoksessa, jonka Arwidsson oli kääntänyt ruotsiksi (Kts. siv. 81 teoksessa: »Finland och dess invånare. Af Friedr. Rühs. Öfversättning. Andra Upplagan, tillökt och omarbetad af Adolf Ivar Arwidsson. Andra Delen. 1827»). Kuitenkaan emme tahdo kieltää Juteinin suomenkielisenkään kirjailijatoimen merkitystä oppineen maailman silmissä; sillä juuri mainitussa teoksessa esitetään lukijalle sivulla 80 myöskin hänen Uudet Sanan Laskunsa ja Valittuja Suomalaisia Sananlaskuja, ja sivulla 83 luetaan vielä eräs lauselma, joka suomennettuna kuuluu: »Sitäpaitsi on Jak. Judén julkaissut suuremman määrän erilaatuisia pieniä kirjasia». Ja luonnollistahan on, että häntä Renvall'in rinnalla kunnioitettiin nykyisen oikeinkirjotuksemme niin sanoaksemme isänä. Heistähän sanoo meidän päivinämmekin prof. Setälä: »Nykyisen kirjoitustavan varsinaiset toimeenpanijat ovat kuitenkin Judén (Juteini) ja Renvall» (Kts. Yhteissuomalaisten Klusiilien historia siv. 177. Vertaa saman teoksen siv. 11). Mutta tämä jo viittaa tieteellisyyteen; ja että v. 1840 Suomen yliopistopiireissä oppineisuutta osottavan työn rinnalla olisi erikoisesti tahdottu antaa »tunnustusta suomalaisille harrastuksille» sellaisinaan, sitä emme kernaasti ottaisi uskoaksemme, vaan pidämme tätä väitettä Ahlqvist'in todistamattomana olettamuksena ylioppilaana kirjottamassaan esitelmässä; tosin Ahlqvist—ohimennen sanoen—sitä, julkaistessaan oli ollut sellaisena jo 8 vuotta, mutta näistä vain 6 viimeistä omistanut yliopistollisilla tutkimuksille, joiden hedelmänä seuraava vuosi kyllä tuotti filosofian kandidaattiarvon.
Riemujuhlan jälkeisenä aikana näemme, että se uusi suomalaisuuden herätys, jonka Snellman'in julkaisema aikakauslehti Saima sai aikaan, niin suuresti innostutti vanhaa Juteinia, joka jo oli yli 60 vuoden ikäinen, että hän v. 1844 painatti uudelleen omatekoiset sananlaskunsa, kuitenkin koko joukon lisäiltyinä, ja tavattoman suuren määrän pieniä, sieviä runopätkiä yhdessä kirjassa nimellä »Sanan Laskun Koetuksia ja Runon Tähteitä» sekä toisenkin pienemmän kirjan »Lauseita Jak. Juteinin Kirjoista».[202] Paitsi näitä hän vielä samana vuonna julkaisi painosta suuren joukon—koko 22 numeroa—pieniä, ainoastansa puolen arkin kokoisia, 8-taitteisia kirjasia, jotka sisältävät suurimmaksi osaksi runoutta, mutta jokunen myöskin proosaa.[203]
Kuten esityksemme alkupuolella näimme oli Juteini v. 1815 julkaissut pienen kokoelman, ainoastaan puolen painoarkkia 8-taitteista kokoa, omatekoisia sananlaskujaan. Jo v. 1817 uusi painos sisälsi niitä kaksi kertaa enemmän eli täyden painoarkin 8-taitteista kokoa, luvultaan 148 kappaletta. Ylläesittämiämme »Sanan Laskun Koetuksia», jotka muodostivat kolmannen painoksen näitä hänen sepittämiänsä sananlaskuja, oli jo 34 sivua eli 255 kappaletta. Kun ne sitten neljännen kerran painettiin v. 1858, ei niiden lukumäärä ollut lisääntynyt enempää kuin viidellä ja teki siis silloin kaiken kaikkiaan 260 sananlaskua. Tässä viimeisessä painoksessa ne käyvät »Ajatuksen Alkeitten» nimellä, vaikka muodostavat aivan saman kokoelman kuin 1844-vuoden painoksessakin: sillä tuon pienen lukumäärän lisäyksen ohella niissä näkee vain jonkin aivan pienen ja mitättömän muutoksen, joka ei aina tiedä parannustakaan. Niin esim. v. 1844 eräs sananlasku kuuluu: »Haittana on huoli häissä, kiwi kengässä kiwuksi»; mutta v. 1858: »H. o. h. h., kipu kieldona ilolle». Edellinenhän kuulostaa oikein Suomen kansan sananlaskulta; jälkimäisestähän on osiksi tuo kuulakas selkeys kadonnut. Jokunen näistä 1844-vuoden sananlaskuista on sattuva ja hauskakin. Monias vaikuttaa lystikkäästi; niinkuin esim: »Kaunis ombi kallon halla, jos ei jähdy järki alla.» Eiköhän tuosta kaljupäät saane lohduketta, jos muuten tietävät ansaitsevansa arvonantoa!
Näiden Sanan Laskun Koetusten yhteyteen painettuja »Runon Tähteitä» ei saa mitenkään sekottaa v. 1826 julkaistuihin Runon Tähteihin. jotka olivat täydellisiä runoja ja lauluja ja joista useimmat olivat jo ennen olleet »Wiburgschen Wochenblatt»in lisälehdessä painettuina, kuten aikaisemmin on selvitetty. Sillä nämä v. 1844 painetut »Runon Tähteet» olivatkin oikeita »runontähteitä», runopätkiä, jotka olivat ainoastaan muutaman säkeen pituisia—muodostaen tosin kokonaisuuden, pienen runon, mutta pienen pienen—ja varustetut alku- ja toiset loppusoinnullakin. Niiden lukumäärä oli—voipi huoleti sanoa!—suunnattoman suuri; sillä se lähentelee 600. Vaikka 1858-vuoden painoksesta on jokunen määrä 1844-vuoden painoksessa löytyvistä jätetty pois (niin että esim. 1858-vuoden painoksen 20 alkusivulta puuttuu 8, mitkä vielä löytyvät 1844-vuoden painoksen vastaavilla 26 sivulla), niin on niitä siinä sittenkin vielä 562 kappaletta. Milt'ei muuntamatta ovat ne myös painetut v. 1858. Näissä Runon Tähteissä on tavattoman monta kauniisti ja sattuvasti lausuttua ajatusta sekä olisi mielestämme sula voitto sivistykselle, että niitä sopivissa kohdin ruvettaisiin käyttämään »mottoina» kirjotuksille tai ainakin että ne saisivat päästä »deviisien» (useasti huonosti tekaistujen parin säkeisien runopahaisten) tilalle, joita tapaa sokurileivoksiin käärityissä papereissa ja joiden tarkotus nähtävästi on perhejuhlissa kohottaa tunnelmaa.[204]
Esimerkkinä näiden Runon Tähteiden joukossa olevista runollista tunnetta ja henkevyyttä sisältävistä pikku runoista mainittakoon seuraava mietelyriikkaan kuuluva säkeistö suvaitsevaisuudesta:
»Joka järwi jäätä wailla kuwan andaa auringosta, waikka waan on auringoinen yksi aina ylähällä. Juuri näin nyt Jumalansa kuwailewat uskokunnat kukin sielussa sulassa.[205]
Vakavan totuuden sanoo seuraava:
»Kuningas on kungin turva, kukin turwa Kuningaalle waldakunnassa wapaassa.»
Lystikkäällä tavalla ilmottaa seuraava Runon Tähde totuuden:
»Hyvä lapsi lauhkeaugin neuwon älyää äkisti, waan ei paha pauhatengan, jos ei paita pamahtele.».[206]
Vieläkin yhden sukkelanlaisen esitämme lukijalle. Se pilkkaa kirjailijain tapaa esipuheessa puolustaa, jopa miltei kiittääkin omaa teostaan:
»Kerskaten ja kehumalla esipuhe ensin tehty kiitokseksi kirjaiselle muistuttaapi kuinga kukko siiwin suotta paukutellen, kaaristellen kaulahansa laulunsa on laskewainen warsin vanhalla tavalla.»
Loppusoinnullisista otettakoon tähän vain seuraava lyhyt »Tähde»
»Miehien kilwalla käänellen (!) muldaa pellolda perivät kallista kuldaa.».[207]
Mainitsimme jo edellä, että Juteini v. 1844 vielä julkaisi 22 numeroa puolenarkin kokoisia, siis hyvin pieniä 8-taitteisia kirjasia, joita nähtävästi oli tarkotus myydä kuljeskelevien kirjasten kauppaajain kautta, samalla tavoin kuin arkkiveisujakin. Näihin hän painatti ennen julkaisemiaan runoja, lauluja tai virsiä sekä johonkuhun proosakappaleitakin Tutkinnon Aineistaan (N:o 17) ja kokoilemiaan »Seka-Sanomia» (N:o 18). Mutta näkyypä tuo vanhus vielä saaneen aikaan uusiakin runotuotteita, niinkuin näissä vihkosissa osottavat sellaiset kuin esim. kaunis virsi »Kuolemattomuus», eläinsuojelusta tarkottavat runot »Jäniksen valitus syksyllä», »Hewoisen huokaus Luojalle», »Kannustajat» ynnä joku muu. Todisteena siitä, että Juteini vielä näin vanhana verraten kaunista saattoi luoda, esitämme tässä äskenmainitun virren:
Kuolemattomuus
Niinkuin sen toiwo todistaa
ja usko warsin wahwistaa
ei haita hauta meitä.
Waiwat waan
woitetaan;
kalma kungin
wangitungin
paulat päästää,
sielun säilytetyn säästää.
Nyt kuljeskellen kuolemaan
ja tullen tääldä tuonelaan
juon wirwoitusta wielä;
autuaan aamun saan,
koska kerran
huuto Herran
korwin kuullaan
tuonen tieldä jälle tullaan.
Siis syy on syitä estämään,
pyhyyttä aina pyytämään
matkalla maailmassa.
Hyödyttäin
nöyrä näin
laihon lailla,
waikka wailla,
kaswun kandaa,
joka arwon jalon andaa.
Jo ennen mainittuun »Lauseita» nimiseen teokseen on Juteini ottanut runon »Kiitos-Uhri ALEKSANDERILLE I:selle», kauniin »Laulun Suomelle», runon »Muisto-Patsas Suomesta ALEKSANDERILLE I:selle», »Laulun Rauhan Ruhtinaasta», »Runon Pohjan Sodasta, Aljettu Wenäjässä ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi rauhaksi» sekä »Kiitos-weisun rauhasta», kaikki meille ennestään tuttuja julkaisuja. Mutta mikä tässä kirjassa enin herättää huomiota, on alkusanaseksi tarkotettu 3 ja 4 sivuilla oleva kirjotus »APOLOGIE för Återtagen afsägelse från författareyrket».
Annamme Juteinin tässä esittää »puolustuksensa» (Apologie).
»Hemsökt om hösten år 1827 med en för mig vådlig riktning af angifvelse, som, föranledd af min då utgifne och följande året förbrände Brochure med rubrik Anteckningar af tankar i varianta ämnen, antydde förbrytelse emot skrif- och tryck-friheten i Finland, har jag i en förkrossad sinnesstämning användt qvarlefvorna jämväl af mina öfriga emellan tjensteomsorger uppkomna ströskrifter till bränneoffer, och låtit undfalla mig afsägelse från författareyrket, hvarigenom jag äfventyrat min välfärd. Men som jag medelst Hans Kejserliga Majestäts nådiga Utslag af den 21 October 1831 blifvit ifrån detta åtal slutligen med allone frikänd, utan att mitt frikännande grundats å sådan förhastad botfärdighet, och jag, vid numera återvunnet lugn, såsom en verkan af den allt helande tiden, vågar anse en fruktlös tystnad, döljandet äfven af ett ringare pund, för ett felsteg; så finner jag mig anmanad, att nu, efter utverkadt afsked ifrån tjensten och derigenom yppad ledighet till tidsfördrif, låta min vingskutne (!) finska Pegasus återse dagsljuset.
Häfvandet af min förenämnde afsägelse torde sålunda vara nog väl motiveradt, då dessutom kärleken till modersmålet uppväger all vidare betänklighet dervid, och härtill ännu kommer känslan af gammal finsk tacksamhet emot en välgörande, redan till evigheten hädan gången, men i minnet oförgänglig hög monark». (Kun minua kohtasi syksyllä v. 1827 minun vahingottamistani tarkottava ilmianto, joka, johtuneena minun silloin julkaisemastani ja seuraavana vuonna poltetusta kirjasestani Anteckningar af tankar i varianta ämnen, viittasi rikkomukseen sanan- ja painovapautta vastaan Suomessa, olen minä murtunein mielin käyttänyt myöskin jätteet muista virkahuolten lomassa syntyneistä lentokirjasista polttouhriksi, ja olen tullut sanoneeksi luopuvani kirjailijatoimesta, jonka kautta olen saattanut oman onneni vaaranalaiseksi. Mutta koska minut Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisen ratkaisun kautta, päivätty 21 päivänä lokakuuta 1831, on vihdoinkin kokonaan julistettu vapaaksi tästä syytteestä, ilman että minun vapauttamiseni olisi perustunut sellaiseen ajattelemattomaan katuvaisuuteen, ja minä, nyttemmin saavutettuani jälleen mielen rauhan, kaikki parantavan ajan vaikutuksen tuloksena, uskallan pitää turhaa vaitioloa, vähäisemmänkin leiviskän kätkemistä, hairahduksena; niin tunnen minä itseni kehotetuksi antamaan nyt siipeenammutun suomalaisen Pegasukseni taas nähdä päivänvalon, saatuani eron virastani ja sen kautta ilmestyttyä joutoaikaa ajanvietteeseen.
Edellämainitun luopumukseni peruuttaminen lienee siis tarpeeksi hyvin perusteltu, kun sitä paitsi rakkaus äidinkieleen sen ohessa poistaa kaiken enemmän epäröimisen, ja tähän vielä tulee vanhan suomalaisen kiitollisuuden tunne hyväntekeväistä, jo ijäisyyteen mennyttä, mutta muistista katoamatonta korkeata hallitsijaa kohtaan.)
Kuu suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, tarttui Juteinikin kynään sen valtaamana, kuten kirjotus »Pari sanaa suomeksi 1844» todistaa. Kirjotus on siksi merkillinen, että kannattaa siihen tutustua. Siinä hän sanoo: »Näihin aikoin on aljettu enemmän kuin ennen puhumaan suomen kielestä, jota moni moittaa, useambi kiittää, niin että jo kuitengin on tullut tutkindoon sen sopiwaisuus yhteisille klrjallisuuden töille. Tätä yksi toiwoo Suomalaisten hywäksi, tietäin oman kielen olewan kullekin kansakunnalle walistuksen ja onnen wälikappaleen, ja toinen pelkää Suomessa asettunetten Ruotsalaisten puolesta. Mutta sekä toiwo että pelko owat tässä molemmat kyllä puolinaiset. Edellisen täytyy siihen tytyä, että tämä kieli, sitte kuin se maan osain laweuden tähden ja lähemmän kanssakäymisen puutteesta kansan kesken on erinäiseksi tullut, ja nyt ei missäkän maan paikassa ole virheistä vapaana, ei suingan yhteiseksi kirjoituskieleksi nykyisessä tilassansa wielä hywin kelpaa, niin kauan kuin kirja-miehet sitä eri-tavalla, kukin oman puheensa parren mukaan ja siihen tutkimata tottuneena, ilman yhteyttä kirjoittawat. Ei kuorma kulje matkan päähän, jos ei wetäjät yhtä pidä. Taas jälkeinen, joka luulee siitä wääryyttä maan Ruotsalaisille tapahtuwan, jos suomen kieli wiimeingin wallan saisi ja arwoonsa ylennettäisi, muistakon eniksi, että wirka-miehet täällä kyllä kauan sengin jälkeen ruotsin kielen osaawat, ja että se rasitus Ruotsalaisilda poistuu, jota Suomalaisilda tähän asti on kärsitty, koska ei kaikki palkan ottajat ja syöjät Suomen leipää ole suomea ymmärtäneet eikä huolineet ymmärtää. Toiseksi, ja sitte kuin muutos tapahtuu, on hänellä se lohdutus, että wiisas ja armollinen Hallitus woi asettaa ruotsin kielessä tarkasti koetellut wirka-miehet niille maakunnille, joissa se kieli on tawallinen, ehkä hekin suomeksi työnsä toimittavat. Näin on kaikki aiwan oikein; waan ei ollut muinen niin oikein, kuin ei waadittu wirka-miehildä suomen kielen oppia suomalaisen kansan hyödyksi, jonga luku on meillä suurin muiden suhteen. Ei ole siis Ruotsalaisillamme ensingin syytä näissä asioissa wääryyttä walittaa, eikä Suomalaisilla, ehkä owat maan alkuasujamet, suurta toivoa, ennen kuin he kielensä moninaisen murteen parandawat ja auttawat sen kirjalliseen yhteyteen, selwistäin meille puhtaan ja suloisen kirjakielen omalle perustuksellensa, niin että lapsemme woisiwat joskus laulella:
Kauan on jo Suomen kansa ollut wailla onneansa walistusta waljennetta, kanssa kielen karttunetta; mutta nyt on muuttuneena aika, toiwo alkaneena, että riemu rinda-päällä nähtäwänä on mailla näillä; nyt on kohta koto-kieli selvä niin kuin miesten mieli, walmis walistuksen töille, sielun, hengen sikiöille.