IX.
ANTECKNINGAR AF TANKAR UTI WARIANTA ÄMNEN JA OIKEUKSIEN PÄÄTÖKSET.
Vuonna 1827 seuraavat Juteinin kirjailijatuotteet ilmestyivät painosta: »Laulu Elämän Nautinnosta». »Erhetyksen Waikutus elli lapsen Murha»[160] ja ruotsiksi »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen».[161] »Laulun Elämän Nautinnosta» Juteini oli jo aikaisemmin painattanut runovihkoon »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä». Luultavaa on, että tästä laulusta pidettiin, koska Juteini painatti sen nyt erikseen ja seuraavana vuonna vielä julkaisi kaksi uutta laitosta siitä.[162] Ei olekaan ihmeellistä, että se tosirunollisena ja sievänä herätti suurta mieltymystä aikana, jolloin runous suomenkielellä oli vasta alullaan, kosk'emme vielä nykyäänkään voi siltä kieltää kauniin ja herttaisen laulun nimeä.
»Erhetyksen Waikutus elli lapsen Murha» on suorasanainen kertomus nuoren, viattomuudessa kasvatetun tytön lankeemuksesta. Hourupäissään hän oli tukehduttanut lapsensa ja kuoli kivuistansa muutaman päivän kuluttua sangen surkeassa, tilassa, sillä hän piti »syndinsä Jumalan armoa» suurempana. Juteini liitti tähän kertomukseen runon »Oma tundo».
Sanoimme jo, että v. 1827[163] Juteinin kädestä lähti myöskin ruotsinkielinen kirja »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen». Tämän pääasiallinen sisällys oli osiksi filosofinen, ossksi uskonnollinen; ja Juteinin siinä lausumat mielipiteet oikeasta kristillisyydestä ja tavaksi käyneestä opetuksesta kristikunnassa sekä ennen kaikkea se, ett'ei kirjaa ennen sen ilmestymistä ja levittämistä jätetty Porvoon tuomiokapitulille tarkastettavaksi, saivat aikaan sen, että 99 sivun laajuisen kirjan julkaisemisesta syntyi monivuotinen oikeusjuttu ja että se, kuten Juteini itse kertoo, v. 1829 poltettiin. Koska tapaus on varhaisemman kirjallisuutemme historiassa ainoa laatuaan, käymme sen vaiheita tarkemmin kuvaamaan sekä sittemmin myöskin sen sisällystä esittämään.
Suomen prokuraattoriviraston lähetekantakirjassa olevista useista, tätä asiaa koskevista kirjeistä ilmenee, että maamme silloinen prokuraattori Carl Walléen oli kirjan varsinainen vainooja, joka oikeuslaitoksemme kaikissa asteissa yritti hankkia Juteinille vielä muutakin rangaistusta kirjan luvattomasta ilmestymisestä, vaikka hän jo nähtävästi ensi asteessa oli saanut sen tuhotuksi ja vaikka olisi luullut siinä jo olevan rangaistusta tarpeeksi. Merkillisintä on, että prokuraattorin huomion kirjaan oli kiinnittänyt itse kenraalikuvernööri Zakrewsky, päättäen Walléen'in kirjeestä tälle syysk. 5 p:ltä 1827.[164] Kuka ilmiannon kirjan sensuroimattomuudesta oli tehnyt, joku tuomiokapitulin jäsenkö vaiko joku Juteinin pappisvihollisista, siitä en ole voinut saada selkoa. Olen johtunut ajattelemaan pappeja, koskapa he niin halusta levittelivät Ahlqvist'in ennenmainittuja pilkkarunoja ja koska näissä syytettiin Juteinia väärän opin levittämisestäkin ja mainittiin sellaisia kohtia hänen pilakirjotuksistaan, joissa oli väitetty pappien myyvän autuutta rahasta, sekä vihasta kuohuvin sanoin kysyttiin, milloin sellaista oli tapahtunut. Hänen ruotsinkielisille, opetusta sisältäville teoksilleen taas kyllä oli sanotuissa moiterunoissakin annettu tunnustusta. Mutta kun nyt tässä ruotsalaisessakin »Anteckningar» nimisessä kirjassa oli yhtä ja toista, johon voi jumaluusoppinut takertua, niin ilmianto nähtävästi tehtiin, etenkin kun ei kirjanpainaja ollut kirjaa käyttänyt konsistoriossa tarkastamista varten.
Zakrewskyn kirje Walléen'ille kirjaa koskevista seikoista oli päivätty syysk. 4 p:nä ja jo seuraavana päivänä saamme taas Walléen'in kirjeestä edelliselle tietää mihin toimenpiteihin hän oli kirjan ilmestymisen johdosta ryhtynyt.
Ensiksikin sai Wiipurin läänin silloinen maaherra August Ramsay häneltä käskyn[165] ensi tilassa ottaa takavarikkoon sanotun teoksen kaikki kappaleet, kunnes nostettava oikeusjuttu tekijää Juteinia ja kirjanpainajaa A. Cedervalleria vastaan lopullisesti päättyisi. »Saatuaan tietää painoksen suuruuden oli hänen takavarikkoonotto pantava toimeen siten, ett'ei ainoastaan kirjanpainajalla ja tekijällä olevat, vaan vieläpä mahdollisesti yksityisille henkilöillekin läänissä jaetut tai myydyt kappaleet otettaisiin talteen ja sinetillä varustettuina säilytettäisiin joko maaherran luona tai muussa yleisessä paikassa». Vihdoin prokuraattori kirjeessään myöskin pyysi aikanaan tietoa maaherran toimenpiteistä asiassa, kirjan painajan ja tekijän ilmottamasta painoksen kappalemäärästä sekä takavarikkoon saatujen kappalten lukumäärästä.
Toinen henkilö, jolle Walléen tätä kirjaa ja sen tekijää vainotessaan oli myöskin käskyjä antanut toimenpiteitä varten jo syyskuun 3 p:nä päivätyllä memoriaalilla, oli Viipurin kaupunginviskaali J.A. Krogerus.[166]
Memoriaali sisältää jo täydelliset ohjeet[167] syytteen tekoa varten Viipurin kämnerioikeudessa: ja täytyy myöntää, että maamme silloisella prokuraattorilla memoriaalissa olevista syytekohdista päättäen oli erinomainen kirkkomme opin tuntemus ja tarkka oikeaoppisuuden vainu, ell'ei kuten edellä sanoimme ilmiantoa teologiselta taholta tapahtunut tai hän käyttänyt asiantuntijan apua.[168] Memoriaalissa nimittäin sanotaan: »Ant.——nimisenä on kirjanpainaja A. Cedervaller'in kirjapainosta Wiipurissa kuluvana vuonna ilmestynyt teos, joka muun muassa sisältää kaikennäköistä uskontoa ja autuudenoppia koskevaa esitettynä tavalla, joka ei pidä yhtä sen uskon kanssa, johon seurakunta maassamme tunnustautuu ja johon minä sentähden en ole voinut olla viran puolesta huomiotani kiinnittämättä. Niinpä lausuu tekijä siv. 21. »Ensimäiset kristityt eivät voineet kokonaan unohtaa uhraamista, jolla olivat tahtoneet lahjoa vanhurskauden——He ovat aineellistuttaneet uhrin, jota Kristuksen kuolema ainoastaan kuvaa, vakuudeksi siitä, että muka sovitus on saatu aikaan uhriverellä[169] ——Niin myöskin seuraavat kristityt; sen sijaan että Kristus autuaaksi tekevän oppinsa kautta on jumalallinen välittäjä, ja unohtaen raamatun allegoriian viimeisestä suuresta uhrista, allegoriian, joka lienee ollut tarpeellinen heikoille mielille vielä pienessä seurakunnassa, ovat he tehneet hänen ainoastaan ruumiilliseksi uhriksi»——jonka kautta oppi lunastuksesta Kristuksen verellä ja ansiosta käsitetään ainoastaan väärinymmärretyksi allegoriiaksi; samoinkuin sama oppi selvästi hyljätään esityksessä »Syntein anteeksi antamisesta» siv. 37 ja seur., jossa ainoastaan siveellinen mielenmuutos (»mielenparannus») käsitetään ainoaksi Jumalan armon ja laupeuden mahdolliseksi aiheuttajaksi. Tämän mukaisesti selitetään myös, siv. 45, Uskoa uskonnollisessa mielessä »sielun sydämelliseksi mieltymykseksi Jumalaan ja luottavaksi kunnioitukseksi häntä kohtaan sekä eläväksi varmuudeksi hänen mielisuosiostaan, joka mielisuosio perustuu parantuneen ihmisen siveelliseen tilaan ja vilpittömään pyrkimykseen hyvässä,»[170] vaikk'ei, seurakunnan opinkäsityksen mukaan, mitään totista uskoa kuitenkaan ole ilman luottamusta (l. »lujaa uskoa» l. »vakaumusta») Kristuksen ansioon ja sovitukseen, mutta tämä vakaumus ei, yllämainitun lausunnon mukaan, sisälly tekijän uskonnolliseen uskoon, sellaisena kuin se on tullut esitetyksi ja edelleen ilmenee siv. 54, missä »epätietoisuus hyveen palkitsemisesta» katsotaan »kohottavan ihmisen siveellistä arvoa» ja missä etempänä seuraava lausunto löytyy: »Joka hyväntahtoisuuden elähyttämänä voi palkkiosta välittämättäkin harjottaa hyvettä——hänen sielunsa liitelee aistillisuuden rajotetun näköpiirin yli. Hän voi suloisin toivein levollisesti kuvitella mielessään vanhurskauden tuomioistuimen ihanteen, jonka edessä heikot voivat turvautua laupeuteen. Hän voi ihmiselle kaikkein ratkaisevimpana hetkenä, joka on kuolema, luottamuksella lähestyä kohtaloaan ijäisyydessä, kun häntä yhdeltä puolen eivät vaivaa ansaitsemattoman nautinnon vaatimukset, ja hän toiselta puolen löytää vaatimattoman lohdutuksensa rehellisten tekojensa tarkotuksesta, jotka ovat lähteneitä periaatteesta, mistä hän ei pelosta eikä etujenkaan houkuttelemana ole voinut poiketa. Hän odottaa tulevaa kohtaloaan toivossa, koska todistelun (aikaansaama) vakaumus on horjuva»——minkä esityksen mukaan käsityksellä meidän tulevasta kohtalostamme ijäisyydessä ei siis ole muuta perustusta kuin horjuva toivo, eikä ihmisellä kuolinhetkellä mitään muuta lohdutusta kuin rehelliset tekonsa, päin vastoin kuin mitä kristinusko siinä kohdin opettaa ja seurakunta järkkymättömäksi uskonkappaleeksi on hyväksynyt.
Tähän nähden ja koska yllämainittu ynnä useat kyseessäolevan teoksen kappaleet riidattomasti koskevat oppia ja meidän kristinuskomme opinkappaleita, mutta teosta siitä huolimatta tässä suhteessa ei ole alistettu asianomaisen Konsistorion tarkastettavaksi, taikka sen luvalla julkaistu, olen täten tahtonut Teille jättää viran puolesta tehtäväksi laillisessa järjestyksessä syyttää Wiipurin kämnerioikeudessa maistraatinsihteeri Judén'ia ja kirjanpainaja Cedervaller'ia, edellistä sanotun kirjan tekijänä ja jälkimäistä sen julkaisijana». Kanteessa oli nojauduttava 1 §:ään kuninkaallisessa asetuksessa painovapaudesta, annettu huhtik. 26 p:nä 1774.[171] Tämän memoriaalin ohella lähetti prokuraattori saamansa kappaleen kyseessä olevaa kirjaa määräten samalla, että kaupunginviskaalin tulisi hänelle kertoa ei ainoastaan jutun lopullisesta päättymisestä, vaan myöskin sen lykkääntyessä joka kerta kuin juttu oli sanotussa oikeudessa ollut käsittelyn alaisena, mitä siinä oli saatu aikaan sekä miksi se lykkääntyi. Kirjan kaikkien ilmestyneiden kappalten takavarikkoon ottoa tulisi Krogerus'en myös vaatia sekä lähettää saamansa kappale takaisin prokuraattorille, kun hän sitä oikeudenkäyntiä varten ei enää tarvitsisi.
Hallussani olevista Walléen'in muiden läänien maaherroille lähettämien kirjeiden jäljennöksistä käypi selville seuraavaa, kuten näkyy Liitteistä: Ennenkun aikaisemmin mainittu, prokuraattorin kirjelmässä oleva määräys Anteckningar-kirjan takavarikkoon otosta oli saapunut Viipurin maaherralle, oli Juteini lähettänyt, tälle tekemänsä ilmotuksen mukaan, 50 kappaletta tätä teostaan meritse kirjansitoja Holmström'ille Ouluun oululaisen prikin Carl Alexander'in mukana, jota alusta johti laivuri Mathias Löthman Raahesta. Prokuraattorin käskystä Oulun varamaaherra tutki asiaa. Holmström ei kuitenkaan myöntänyt tilanneensa kirjan sanottuja kappaleita, eikä myöskään sellaisia saaneensa. Laiva purjehti Köpenhaminan kautta ja kirjalähetys oli nähtävästi silloin vielä matkalla, kun maaherra Holmström asiaa tutki. —Myös oli Juteini lähettänyt 1 kappaleen kirjaansa Kuopioon kimnaasinopettaja Wegelius'elle, mutta asiasta selkoa otettaissa saatiin tietää, että tämä oli lainannut sen velipuolelleen filosofianmaisteri Fabritius'elle, joka asui Kiteen pitäjässä Kuopion lääniä. Kuopion maaherra sai määräyksen ottaa takavarikkoon sanotun kappaleen. Heinolan maaherra Gustaf Langenskjöld taas määrättiin vaatimaan parooni Wredeltä Anjalassa[172] hänen saamaansa 1 kappaletta. Turun maaherra Erik Wallenius'en piti vaatia ja prokuraattorille lähettää Turun läänissä olevat 2 kappaletta, joista toinen oli Uskelan kirkkoherralla, provasti ja professori Gustaf Renvall'illa, toinen taas Mynämäen kirkkoherralla, tohtori Rönnbäck'illä. Walléen'in kirjeessä syyskuun 5 p:ltä 1827 kenraalikuvernööri Zakrewskylle kerrotaan aikaisemmin esittämäni lisäksi, että kirjaa oli painettu oli painettu 250 kappaletta, joista 189 oli saatu takavarikkoon jo v. 1827. Marrask. 13 p:nä s.v. Walléen vielä kertoo, miten kirjan oli Viipurin kämnerioikeudessa käynyt ja Juteinille tuomia langennut.
Miten sitten Krogerus Viipurin kämnerioikeudessa prokuraattorin määräämää kannetta ajoi ja minkälaisen tuomion tämä oikeus langetti, sitä olisi nyt hieman esitettävä. Siitä pöytäkirjasta, minkä olen Turun hovioikeuden arkistosta saanut,[173] käypi selville, että »kaupunginviskaali Julius Adolph Krogerus, Suomen Keisarillisen Senaatin Prokuraattorin hänelle antaman käskyn mukaisesti» nosti kanteen ja Viipurin kämnerioikeus julisti jutussa lokakuun 2 päivänä 1827 päätöksensä, jonka mukaan maistraatinsihteeri Judén ennen mainitun painovapausasetuksen 1 §:n nojalla tuomittiin oikean uskontunnustuksemme ja puhtaan evankelisen opin vastaisten mielipiteiden esittämisestä 300 hopeatalarin, muutettuna 144 hopearuplan, sakkoihin ja kirjanpainaja Cedervaller saman lakipykälän nojalla edellisen kirjottaman kirjan »Anteckningar j.n.e.» luvattomasta julkaisemisesta 200 talarin, muut. 96 hopearuplan, sakkoihin, joista sakoista kaksikolmattaosaa oli lankeava Viipurin kaupungille ja kolmannes syyttäjälle, kaupunginviskaali Krogerus'elle, taikka, varojen puutteessa sakkojen korvaamiseen, kumpikin pidettäväksi 28 päivää vesileipävankeudessa, jonka ohessa kämnerioikeus muuten määräsi, että kaikki kappaleet sanottua kirjaa, joiden etsinnässä valtion huostaan ottoa varten prokuraattori oli ryhtynyt erityisiin toimenpiteihin, oli otettava takavarikkoon ja hävitettävä. Tästä päätöksestä—nähtävästi kuitenkin vain, mikäli se sakkoja koski—valittivat Juteini ja Cedervaller Turun hovioikeuteen, asettaen takuun sakkojen suorituksesta. Takuumiehinä olivat kupariseppä Johan Lydeken ja kelloseppä Carl Elfström Viipurista.
Kun hovioikeus oli vaatinut ja saanut Krogerus'en selityksen sekä prokuraattorin toimesta kappaleen kyseessä olevaa kirjaa, antoi se marraskuun 19 p:nä 1828 päätöksensä. Siinä sanottiin että hovioikeus oli havainnut, samoin kuin kämnerioikeuskin ennenmainitun, Juteinin kirjottaman ja kirjanpainaja Cedervallerin painosta toimittaman teoksen käsitelleen m.m. myöskin sellaisia aineita, jotka koskivat uskontoa ja meidän kristinoppimme opinkappaleita, eikä sitä siis, kämnerioikeuden osottaman §:n mukaisesti 1774-vuoden asetuksessa kirjotus- ja painovapaudesta, olisi saanut, niinkuin tapahtunut oli, ilman asianomaisen konsistorion tarkastelua ja myönnytystä, painattaa. Koska kuitenkin kunink. julistus ja käskykirja,[174] annettu toukokuun 6 p:nä 1780 ja koskeva kirjanpainajain vastuuta rikoksista ja rikkomuksista sanottua asetusta vastaan, sääsi, että kaikki rikkomukset, jotka tehtiin samaa asetusta vastaan, lukuunottamatta niitä, jotka sen 2 §:ää sekä 3:nnen §:n 1 ja 2 kohtaa vastaan voitiin tehdä, ja joista ei ollut kysymys, olivat luettavat yksin kirjanpainajan syyksi, niin että hän oli tuomittava sanotussa julistuksessa määrättyyn rangaistukseen, mutta tekijä sen sijaan olisi oleva vapaa kanteesta ja rangaistuksesta; niin katsoi hovioikeus oikeaksi »vapauttaa Juteinin kaikesta vastuusta asiassa, ja sen sijaan, siihen nähden ett'ei kirjanpainaja Cedervaller puolestansa ollut esittänyt riittävää syytä kämnerioikeuden päätöksen muuttamiseen eikä siitä yleinen syyttäjäkään ollut valittanut, jättää asian sanotulla päätökselle, mikäli se koski Cedervaller'ia, sekä, koska Juteini ei ollut valittanut kämnerioikeuden lausunnosta valtion haltuun otetun (kirjan) painoksen takavarikkoon ottamisesta ja hävittämisestä, vaan päinvastoin sellaiseen toimenpiteeseen puolestaan myöntynyt, jäi lausunnon antaminen siitä hovioikeudessa sikseen.
Hovioikeuden päätöstä olivat kenraalikuvernööri ja prokuraattori jo nähtävästi kärsimättömästi pitkin vuotta odottaneet, koska sen viipyminen aiheutti kirjeenvaihtoakin. Zakrewskyn kirje on päivätty heinäkuun 3/15 ja prokuraattorin siitä aiheutuva kyselymemoriaali hovioikeuden kanneviskaali A.G. Barck'ille saman kuun 28 p:nä. Tämän memoriaali taas, jossa hän ilmotti, ett'ei hovioikeus vielä ollut juttua ratkaissut, oli elok. 1 p:ltä. Saman kuun 11 p:nä prokuraattori lähetti virkamemoriaalin kanneviskaali Barck'ille, jossa pyysi tätä muistuttamaan hovioikeutta kiireellisen ratkaisun tarpeellisuudesta tässä asiassa sekä sen jälkeen lähettämään hänelle jäljennöksen hovioikeuden päätöksestä, minkä hän samana elok. 11 päivänä päivätyssä kirjeessä lupasi lähettää kenraalikuvernöörille, ilmottaen samalla Barck'ille tekemästään pyynnöstä. Tämän prokuraattori sitten lähettikin tammik. 15 p:nä 1829, kun oli saanut jäljennöksen äsken esittämästämme Turun hovioikeuden päätöksestä marraskuun 19 p:ltä 1828. Samalla hän ilmotti määränneensä, että asianomaisen (siis: Krogerus'en) tuli tehdä siitä alamainen valitus laillisen ajan kuluessa »siihen vapautukseen nähden asiassa, minkä Juteini oli samaisen päätöksen kautta nauttinut.» Samana päivänä kuin prokuraattori oli kenraalikuvernöörille nämä lähettänyt, meni hänen määräyksensä valituksenteosta Krogerus'elle, joka häneltä myöskin taas sai viittauksen, mihin voimassa olevan asetuksen pykäliin hänen oli nojauduttava. Mutta nähtävästi epäili prokuraattori Krogerus'en kykyä toimia tarpeeksi nopeaan—valitusaikaa, näet, oli enää lyhyeltä—, koska hän viisi päivää myöhemmin eli tammik. 20 p:nä lähetti Krogerus'elle uuden memoriaalin. Tämän yhteydessä ohimennen huomautettakoon, että prokuraattori oli juuri näihin aikoihin antanut maaviskaali A.H. Aschan'ille määräyksen olla samalla varakaupunginviskaalina Viipurissa, koska Krogerus jo oli kovin vanha. Tästä Krogerus'en iästä nyt tosin ei puhuttu tammik. 20 p:n memoriaalissa mitään, mutta voi olla että prokuraattori sitäkin ajatteli syyksi puuttuvaan innokkuuteen monesti mainitussa valitusasiassa, ell'ei hän jo tykkänään epäillyt Krogerus'en enempää halua rettelöimisiin Juteinin kanssa, koska hovioikeus oli hänet vapauttanut ja hän oli selittänyt, ett'ei hän kirkkoa ollut tahtonut soimata eikä väärää oppia tarkottanut esittää. Ehkäpä hän vielä oli maistraatin sihteerin hyvä ystäväkin. Oli nyt miten oli; Krogerus sai vapautuksen valituksen teosta, ja prokuraattori vaati häneltä selitystä hänen hidasteluunsa, sen jälkeen kun hovioikeuden päätös oli langennut.
Tuo merkillinen memoriaali tammik. 20 p:ltä 1829, joka meidät tällaisiin mietteihin on saanut, kuuluu: »Tämän kuun 15 päivänä lähettämässäni kirjelmässä olen minä tosin käskenyt teitä laillisen ajan kuluessa tekemään alamaisen valituksen keis. Turun hovioikeuden viime marraskuun 19 päivänä antamasta päätöksestä teidän syyttäjänä toimeenpanemassanne jutussa——: mutta katsoen jäljelläolevan valitusajan lyhyyteen ja jottei määräaika teidän laiminlyöntinne[175] takia ennemmin alamaisuudessa ajaa Hänen Majesteettinsa luona asia perille menisi umpeen, eikä hovioikeuden päätös siis voittaisi lain voimaa, olen minä nyttemmin ryhtynyt siihen toimenpiteeseen, että valituskirjelmän on laatinut erityinen sitä varten määrätty julkinen syyttäjä, ja on se eilispäivänä jätetty keis. senaattiin, joten kaikki enempi toiminta teidän puoleltanne tässä suhteessa raukeaa: Ollen teidän velvollisuutenne ainoastaan viipymättä ilmottaa ja selittää, milloinka te hovioikeuden päätöksestä tiedon saitte, sekä mistä syystä te tähän asti olette laiminlyönyt tehdä ilmotusta sen sisällyksestä minulle, taikka kysyä minun mieltäni siitä, onko valitusta siitä tehtävä vai eikö, kun te, kuten näyttää, ette omasta puolestanne ole luullut uskaltavanne samaan päätökseen hakea muutosta, siitä huolimatta että teidän, minun määräykseni mukaan, nostamanne kanne sen kautta on hyljätty ja Judén kaikesta vastuusta jutussa vapautettu.»
Tuoksi erityiseksi »julkiseksi syyttäjäksi» oli Walléen jo saman tammik. 17 p:nä määrännyt prokuraattorin sihteerin, tuomari N.E Rancken'in, joka laati valituskirjelmän, nojautuen siinä samoihin lainkohtiin, joihin prokuraattori Krogerus'elle saman kuun 15 p:nä osottamassaan kirjeessä viittasi. Valituksissa huomautettiin, mitenkä julistus ja käskykirja toukok. 6 p:ltä 1780, johon hovioikeus vapauttaessaan Juteinin oli nojautunut, oli kumottu myöhemmän asetuksen, Kunink. Majesteetin armollisen varotuksen kautta rikkomuksista Hänen 11 p:nä heinäkuuta 1792 julistamaansa asetusta vastaan, koskeva yleistä kirjotus- ja painovapautta, annettu saman vuoden joulukuun 21 p:nä, mutta että taas samainen kunink. varotus[176] oli saattanut jälleen täyteen voimaan ja vahvistanut 1774-vuoden huhtikuun 26 p:n painovapausasetuksen kaikki kohdat.
Senaatin istunnoissa huhtikuun 11 ja 16 päivinä 1829 oli Juteinin asia Rancken'in valitusten johdosta esillä, mutta lykättiin takaisin hovioikeuden tarkempaa käsittelyä varten osiksi Rancken'in valituskirjelmässään esittämistä syistä, osiksi senaattorin, esittelijäsihteeri de la Chapellen lisähuomautuksella, ettei hovioikeus ollut tutkinut, oliko kirjan sisällys, niinkuin oli väitetty, rikollinen vai eikö. Samainen esittelijäsihteeri—johon muut mielipiteensä lausuneet senaattorit yhtyivät—ei katsonut olevansa velvollinen suoraapäätä tästä seikasta lausuntoa antamaan, vaan piti oikeana kumota hovioikeuden valituksenalaisen päätöksen, mikäli se koski Juteinin väitettyä rikollisuutta, ja tässä kohden palauttaa asian hovioikeuteen, jonka ilmotuksen saatua taas tulisi sitä käsitellä ja sanotussa suhteessa lain ja asianlaadun mukaisesti uudelleen antaa lausuntonsa. Saman vuoden kesäkuun 25 p:nä päivätyssä kirjeessä prokuraattori tekikin »ilmotuksen» hovioikeudelle senaatin päätöksestä ja pyysi samalla presidenttiä ja hovioikeutta uudelleen ryhtymään kiireellisiin toimenpiteihin jutussa sekä, sittekun lopullinen päätös asiassa oli tehty, lähettämään hänelle siitä oikeaksi todistetun jäljennöksen.
Turun hovioikeuden uuden käsittelyn tulos ilmenee sen päätöksestä syyskuun 18 p:ltä 1830. Sen mukaan ei hovioikeus ollut havainnut Juteinin kirjottamien ja edellä mainittuun kirjaan sisältyvien esityksien, jotka koskivat uskontoa ja kristinopin kappaleita, olleen sen luontoisia, että Juteini niiden takia olisi tehnyt itsensä edesvastaukseen vikapääksi, jonka vuoksi hovioikeus kumosi kämnerioikeuden päätöksen, mikäli se koski Juteinille vaadittua rangaistusta.
Tämän päätöksen lähetti prokuraattori kaksi päivää myöhemmin kirjeessä N:o 229 Krogerus'elle Viipuriin, jotta hän »laillisessa järjestyksessä valittaisi Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen»: valituskirjelmän saisi hän lähettää prokuraattorille jätettäväksi senaattiin. Nyt ei ollut valitusajan ennenaikaisesta umpeenmenosta pelkoa; siksi kelpasikin Krogerus tekemään valituksen. Hän laati ja lähetti sen määräpaikkaan, mutta nähtävästi unohti hän lähettää sen mukana saamaansa hovioikeuden päätöstä, koska prokuraattori kirjeessä N:o 242 vähäistä jälkeenpäin vaati sitä häneltä, liitettäväksi valituskirjelmään, mikä prokuraattoriviraston toimesta sitten ajoissa jätettiinkin senaattiin.
Krogerus'en valituksen johdosta sai Juteini tilaisuuden antaa selityksensä ja hovioikeudelta vaati senaatti vielä lausuntoa. Nämä saatua käsitteli senaatin oikeusosasto asiaa lokakuun 20 ja 21 päivinä 1831 lopullisesti.[177] Istunnossa olivat läsnä: todellinen valtioneuvos, vapaaherra Mellin, varapresidentti Avellan, todellinen valtioneuvos Edelheim, valtioneuvokset Fabritius, Hising ja Richter sekä hovioikeudenneuvos Winter.
Hovioikeudenneuvos Winter oli Turun hovioikeudessa ottanut osaa tämän jutun käsittelyyn ja nousi sen vuoksi paikaltaan ja poistui istunnosta tämän jäävillisyytensä takia. Varapresidentti Avellan ei käsittelyssä ollut hänkään osallisena, hän kun ei alunpitäen ollut kuulemassa jutussa syntyneiden asiakirjain lukemista. Asiaa esitteli protokollasihteeri Lethin.
Itse käsittelyssä ilmeni erimielisyyttä senaattorien kesken, jonka takia ryhdyttiin äänestykseen, jolloin senaattori Richter ensin lausui mielipiteensä. Koska hänen mielestään kyseenalaisessa kirjassa olevat kirjotukset uskonnosta ja kristinopista olivat »niin pimeästi ja epäselvästi» esitetyt, ett'ei niistä saattanut päättää, mitä tekijä niillä tarkotti, sekä Juteinin kämnerioikeudelle autamasta selityksestä kirjan sisällystä vastaan tehtyihin muistutuksiin näytti siltä, kuin ei hänellä olisi ollut tarkotusta sen julkaisemisella levittää mielipiteitä, jotka olivat evankelisluterilaisen uskontunnustuksen vastaisia, ja etenkin kun ilmestyneet kappaleet jo olivat hävitetyt eikä tiettävästi mitään vahinkoa kirjan julkaisemisella ollut tapahtunut, niin ei senaattorin mielestä näin ollen mitään edesvastausta tai enempää seuraamusta tässä asiassa voitaisi Juteinille määrätä, vaan tulisi sen jäädä hovioikeuden päätökselle.
Senaattorit Hising, Fabritius ja Edelheim yhtyivät Richter'in lausuntoon.
Ainoastaan vapaaherra Mellin oli toista mieltä, vaikka myönsikin, että »kirja kyllä on pimein ja epäselvin sanoin kirjotettu». Hän katsoi oikeaksi kumota hovioikeuden valituksenalaisen päätöksen ja langettaa Juteinin kämnerioikeuden määräämiin sakkoihin.
Näistä esittämistämme oikeuksien pöytäkirjoista sekä Juteinin v. 1844 julkaiseman, »Lauseita» nimisen kirjasen esipuheesta voimme vähin seurata sekä johonkin määrin päättää hänen mielialastaan näinä vastoinkäymisen vuosina. Ilmiannosta syksyllä v. 1827[178] sekä Krogerus'en kämnerioikeudessa tekemästä syytteestä oli Juteini jo ilmeisesti peloissaan ja masentunut, niin että hän selityksessään tälle oikeudelle väitti, ett'ei hän kirjallaan tarkottanut levittää evankelisluterilaisen uskontunnustuksen vastaisia mielipiteitä.[179] Kuten on meille ennestään tunnettua, ei selitys auttanut, vaan Juteini tuomittiin sakkoihin ja hänen kirjansa takavarikkoon otettavaksi ja hävitettäväksi päätöksellä lokak. 2 p:ltä viimemainittuna vuonna. Nähtävästi saman tuomion nojalla oli kirja sitten seuraavana vuonna eli 1829 poltettu,[180] kun Viipurin läänin maaherra otaksuttavasti oli saanut tarpeeksi suuren kappalemäärän sitä takavarikkoon otetuksi. Vaikk'emme prokuraattorinviraston lähetekantakirjasta tapaakaan mitään kirjettä v:lta 1829, joka koskisi sen polttamista, niin teemme tämän johtopäätöksen, koska Juteini itse yllämainitun »Lauseita» nimisen kirjansa esipuheentapaisessa siitä puhuu ja samalla kertoo, että hän »murtuneella mielellä» oli »käyttänyt myöskin jätteet muista virkahuolten lomassa syntyneistä lentokirjasista polttouhriksi.»[181] Ja hän on selvästikin vielä muutaman vuoden ajan niin pahoillaan siitä, että on tullut kirjottaneeksi, tai ainakin julkaisseeksi tämän kirjansa, ett'ei valituksessaan Turun hovioikeuteen, kämnerioikeuden hänelle tuomitsemista sakoista, valita valtion huostaan otetun kirjan painoksen takavarikkoonotosta ja hävittämisestä, vaan päin vastoin sellaiseen toimenpiteeseen puolestaan myöntyy»,[182] kuten sanat hovioikeuden pöytäkirjassa 19 päivältä marrask. 1828 kuuluvat, eikä vaadi, niinkuin varmaankin olisi tehnyt, jos olisi katsonut vääryyttä tässä suhteessa tapahtuneen, kirjojaan takaisin, saadakseen levittää niitä. Merkillistä kyllä näyttää siltä, kuin hän vielä lisäksi kauan aikaa olisi oikein hävennyt koko kirjaansa. Hän, näet, ei siitä mainitse missään kirjotuksessaan eikä minkään kirjotuksensa yhteydessä mitään vuoden 1833:n jälkeisenä aikana, jolloin hän Sanan Saattajassa Viipurista taas julkaisi runojaan, sekä vanhoja että uusiakin. Koska Juteini aikaisemmin Lähtölaulussaan sekä ylä- että alapuolella viivan ja siihen liitetyn »Min Öfvertygelse eller Reflexion om Fritänkeri» nimisen filosofisen kirjotelman viivanalaisessa huomautti, että Ahlqvist'in jo ennenmainittu häväistysruno oli aiheuttanut nämä kirjotukset, ja puolustautui niissä sen kohtuuttomuuksia vastaan, kun ei katsonut mitenkään kirjailemisessaan kellekään vääryyttä tehneensä, niin ajattelen, että hän olisi myöskin nyt julkaissut jonkun puolustuksen Anteckningar-kirjalleen tai ainakin samanluontoisia kirjotelmia kuin siinä oli, ell'ei olisi vielä senaatin vapauttavan päätöksen jälkeenkin ollut häpeissään koko kirjastaan. Nämä ajatukset tunkevat esille sitä suuremmalla voimalla, kun näemme tämän hänen kirjansa jätetyn kokonaan mainitsematta siinä hänen teostensa luettelossa, minkä, samoin kuin elämäkerralliset tiedotkin, hän nähtävästi itse oli antanut »Sanan Saattajan Viipurista» 14 numeroon 4 p:ltä huhtik. 1840. Oletan, että näistä oli tietoja tahdottu sitä promotsioonia varten, joka samana vuonna vietettiin Yliopiston 200-vuotisen olemassaolon riemujuhlan juhlistamiseksi ja jossa Juteinilla oli tohtorinvihkiäisissä 6:s kunniasija, ja että Sanansaattajan toimittajakin niitä pyysi, kun hän tahtoi lehdessään jalkaista Juteinin elämäkerran tämän erottua saman vuoden helmikuun 17 p:nä maistraatin sihteerin toimesta.
Niinkuin tästä kaikesta näemme, on kuin ei Juteinin Anteckningar-kirjasta tiedettäisi mitään näihin aikoihin, vaikka meistä etupäässä sen olisi pitänyt aiheuttaa juuri esitetyn kunnianosotuksen. Kirjaa ei mainita edes F.W. Pipping'in yleensä sangen täydellisessä Luettelossa Suomeksi präntätyistä kirjoista v:na 1857, sillä Pipping tietenkään ei ollut saanut sitä käsiinsä,[183] vaikka hän mainitsee Juteinin muut ruotsinkieliset teokset. Ja Jak. Juteinin Kirjoja-nimisessä Juteinin teosten kokoelmassa ei siitä myöskään mitään mainita. Vuonna 1844 ilmestyneen Lauseita-teoksensa esipuheentapaisessa Juteini sen tosin kyllä mainitsee, kun hän esittää »puolustuksensa» sen johdosta, että hän 16 vuoden perästä taas julkaisee teoksen, kuten sivuilla 110 ja 111 tulemme näkemään, mutta tällä Lauseita-teoksella ei ollut mitään uutuuden viehätystä ja jäi nähtävästi sen vuoksi huomaamattomuuteen ja unohdukseen, kun siinä julkaistiin uudestaan vain vanhoja, ennestään tunnettuja runoja. Eikä Juteini itse asiassa näyttänyt haluavankaan pelastaa Anteckningar-teostaan unohduksesta. Siihen otaksuisin syyksi seuraavan: Juteini oli runoilijana ja kirjailijana yleensäkin tietysti arka. kunniastansa. Vaikka hovioikeus ja senaatti hänet vapauttivatkin sakoista, niin oli senaattorien tuomion perusteluissa kuitenkin Juteinin etevyyttä ja mainetta kirjailijana loukkaava lausunto. Tarkotan sitä, että kaikki joko väittivät tai myöntäen yhtyivät siihen lausuntoon, että kirjassa olevat kirjotukset uskonnosta ja kristinopista olivat »niin pimeästi ja epäselvästi» esitetyt, ett'ei niistä saattanut päättää, mitä tekijä niillä tarkotti. Voi kyllä olla, että tämä oli lausuttu etupäässä sitä varten, että voitaisiin hänet helpommin vapauttaa vastuullisuudesta väärän opin levittäjänä, etenkin kun päätökseen vielä lisättiin, että kirjan ilmestyneet kappaleet jo olivat hävitetyt eikä tiettävästi mitään vahinkoa kirjan julkaisemisella ollut tapahtunut sekä että hänen selityksestään kämnerioikeudelle ilmeni, ett'ei hän tarkottanut kirjallaan levittää harhaoppia. Mutta oli noiden sanojen takana varmaan niillä ilmaistu käsityskin kirjan kirjotuksista; sillä täytyyhän puolueettoman joka tapauksessa myöntää, että esityskin sanotussa kirjassa monessa kohdin on kaikkea muuta kuin helppotajuista.
Mutta vaikka Juteini 1827-vuoden ikävän tapahtuman jälkeen olikin kauan aikaa masennuksissa, niin näyttää toiselta puolen hänen mieleensä aikaa myöten tasapaino palajavan, ehk'ei kuitenkaan siihen määrään, että hänen enään olisi tehnyt mieli filosofoida uskonnollisista kysymyksistä. Ja sitä paitsi ennätti hän tuona pitkänä (16 vuoden) »mykkyytensä» aikana—ajattelen tässä kirjajulkaisuja—jo siksi paljon vanheta, ett'ei hänen ajatuksensa siihen enään olisi ollut tarpeeksi terävä. Hengen joustavuutta ja mielen herkkyyttäkään ei tietysti enää ollut samassa määrässä kuin ennen. Ja olihan tuo luonnollistakin! Valittihan hän jo edelliselläkin kerralla, jolloin ajaksi taukosi runoilustaan, että runoilukyky aleni[184] harjotuksen puutteesta. Sama oli epäilemättä tällöin ajattelun terävyyden laita. Ja hallayönä hänen runoilulleenkin oli tuo onneton aika ollut. Sen huomaa selvään, jos vertaa sen tuotteita kummankinpuoliselta ajalta, puhumattakaan siitä että, kuten aikaisemmin jo olemme huomauttaneet, ne hänen runonsa kootuissa teoksissaan, jotka ovat alkuperäisistä pitemmiksi venyneet tai hänen vanhoilla päivillään muuten enemmän muuntuneet, ovat kokolailla vetistyneet ja menettäneet alkuperäistä runollista voimaa ja tenhoa.—Mutta me sanoimme jo äsken, että Juteinin mielipaha 1827-vuoden tapahtuman johdosta ajan oloon ennätti haihtua; siihen olisi meidän nyt hetkiseksi huomiomme kiinnitettävä.
Niinkuin aikaisemmin näimme, oli senaatti Krogerus'en valitusten johdosta vielä »kuullut» Juteinia, joka »alamaisuudessa selitteli» asiaansa.[185] Minkälainen selityksen sisällys oli, sitä emme tunne. Mutta on mahdollista, että hän rohkaistuna Turun hovioikeuden kummastakin vapauttavasta päätöksestä, etenkin jälkimäisestä, syyskuun 18 p:nä 1830 annetusta, tunsi asiansa oikeammiksi kuin aikaisemmin oli tuntenutkaan eikä sen vuoksi esiintynyt. niin »katuvaisena» kuin ilmeisesti ensimäisessä, kämnerioikeudelle jättämässään selityksessä, jolla tavallaan oli peruuttanut erehdyttävät lauselmansa Anteckningar-kirjassaan. Tällaista peruutusta hän myöhemmin ei enää näy muistavankaan, kun hän v. 1844 Lauseita-kirjan alkuun painetussa »puolustuksessa» m.m. sanoo näin:——»minut——on (v. 1831)——kokonaan julistettu vapaaksi——syytteestä, ilman että minun vapauttamiseni olisi perustunut sellaiseen ajattelemattomaan _katuvaisuuteen».[186] Ja vasta tähän aikaan, kun hän jo on 65 vuoden ikäinen vanhus, hän sanoo saaneensa »mielen rauhan», sillä hän jatkaa samassa paikassa: »nyttemmin saavutettuani jälleen mielen rauhan, kaikki parantavan ajan vaikutuksen tuloksena,——tunnen——itseni kehotetuksi antaa nyt siipeenammutun suomalaisen Pegasukseni taas nähdä päivänvalon». Mutta, niinkuin jo äsken huomautimme, hänen sillä ratsastamisensa ei enää sanottavaa huvia tuottanut muille kuin ehkä hänelle itsellensä; olihan se kuitenkin todisteena saavutetusta »rauhasta». Anteckningar-kirja jäi kuin jäikin sentään hautaansa ja sentapaiset kirjotukset, kuin siinä oli, myös syntymättä.
Tulemme sitten kysymykseen: olivatko Juteini ja Cedervaller tietoisia siitä, että Anteckningar-kirja sisälsi luvatontakin julkaistavaa, vai oliko se päässyt julkisuuteen »kaikessa viattomuudessa», s.o. olivatko he siinä luulossa, että kirjan hengellisen osan sisällys kaikin puolin oli kirkkomme opin mukainen, taikka ett'ei teokset yleensä Suomessa siihen aikaan »imprimatur'ia» tarvinneet. Niinkuin edellä olemme nähneet, sisälsi 1774-vuoden asetus, koskeva paino- ja sananvapautta, sen määräyksen, ett'ei kirjallisuutta, jossa kosketeltiin »oikeata kristillistä uskoamme ja puhdasta evankelista oppia» yleensä, saanut julkaista ilman edelläkäyvää asianomaisen konsistorion tarkastelua sekä että tarkastelusta johtunut lupa kirjan painattamiseen oli myös kirjaan painettava. Tämä täytyi Juteinin ja Cedervaller'in tuntea, koska he jo v. 1817, julkaistessaan Jak. Juteinin Vilpittömiä Kirjoituksia sekä v. 1819 Lasten Kirjan toisen painoksen,[187] olivat hankkineet niiden julkaisemiseen luvan asianomaisilta virastoilta. Ainakin sen tiesivät siis sekä Juteini että Cedervaller, että Anteckningar-kirja oli lähetettävä tuomiokapituliin tarkastettavaksi; mutta otaksuttavasti olivat he selvillä siitäkin, ettei se tarkastelussa tulisi kokonaisuudessaan hyväksytyksi painattamista varten, koska se sisälsi »oikeasta kristillisestä uskostammo» poikkeavaa, Tähän otaksumaan johdumme siitä, että he näkyvät karttaneen tuomiokapitulin »sensuuria» ja yrittäneen saada kirjan ihmisten luettavaksi samaa tietä kuin olivat lähettäneet Juteinin maallisetkin kirjailemisen tuotteet.
Mutta oliko nyt sitten Juteinin esitys Anteckningar-kirjassaan niin poikkeavaa »meidän oikeasta uskontunnustuksestamme ja puhtaasta evankelisesta opista», että kirja ehdottomasti oli hävitettävä, ja oliko tuo hävittäminen sopusoinnussa oikean suvaitsevaisuuden kanssa? Viimeistä osaa kysymystämme tahdomme harkita ensin ja sitten siitä johtuvaa esitystä käyttää perusteena vastauksellemme kysymyksen edelliseen osaan. Jos menisi väittämään, että oli oikein, että tuo kirja hävitettiin, sekä ett'ei siitä suvaitsevaisuus mitään kärsinyt, jos näin väittäisi meidän päivinämme, jolloin niin paljon tunnustuksestamme ja evankelisesta opista suurestikin poikkeavaa sekä kirjallisesti että etenkin suullisesti esitetään, niin sille epäilemättä hymyiltäisiin tai ehkäpä oikein suututtaisiin—ja syystäkin; sillä ajatuksen- ja sananvapaushan ovat siksi kallisarvoisia kansalaisoikeuksia, että kannattaa suuttua ja vaikkapa—ainakin hengen aseilla—taistella niiden puolesta, kun niitä poljetaan tai sorretaan. Mutta Juteinin ja sitä edellisenä aikana ei vielä ollut niin. Muistakaamme vain miten Ranskan parlamentti vähän enemmän kuin 60 vuotta aikaisemmin oli tuominnut Rousseau'n Émile-kirjan poltettavaksi ja sen tekijän vangittavaksi. Rousseau'n aatteethan taas osaltaan valmistivat Ranskan vallankumousta, joka suurin piirtein katsottuna ikäänkuin pyyhkäisi pois uskonnollisen suvaitsemattomuuden hänen isänmaastaan ja valmisti alaa sekä saattoi voittoon suvaitsevaisuuden siunauksen muuallakin Euroopassa. Meidän maassamme näkyvät suurten aatteitten hyökyaallot kuitenkin tuntuvan milt'ei poikkeuksetta paljoa myöhemmin kuin muualla. Siksipä saattoi vielä niin myöhään kuin v. 1829 Émile'ä kohdannut tapaus meillä osiksi uusiintua Anteckningar-kirjaan nähden ja—merkillistä!—kohdata miestä, joka tavallaan meidän nähdäksemme oppi-isänsä, saksalaisen Jean Paulin kautta oli juuri Rousseaun hengenheimolainen. Neologia, tuo deistinen »uusi valistus», oli kyllä jo koko paljon vaikuttanut yliopistomme miesten, yksinpä teologienkin uskonnolliseen katsantokantaan, jonka takia emme voi otaksua Turun yliopiston miehiä ja hiippakunnan johtajia, sellaisia kuin Tengström'iä, Gadolin'ia, Melartin'ia y.m.:kin, suvaitsemattomuuden edustajiksi ja Juteinin ilmiantajiksi, vaikka hekään eivät suinkaan suvainneet, että papit opetuksessaan kirkkomme vahvistetusta opista poikkesivat tai että lahkolaisuus häiriöitä seurakunnissa synnytti. Mutta sen sijaan ei meillä ole yhtä hyvää ajatusta Porvoon piispasta J. Molander'ista, joka oppineisuudessakaan ei ollut edellisiin verrattava ja jolta puuttui laajanäköisyyttä ja itsenäisyyttä. Tämä mies näkyy piispanakin olleen oikein »virkamies», siihen nähtävästi jo tottuneena oltuaan sitä ennen parikymmentä vuotta tavallisena pappina (tosin kirkkoherrana) syntymäpitäjässään Ilomantsissa. Senpä vuoksi ajattelemmekin, että hän se juuri olisi voinutkin olla tuo virkaintoinen, joka toimi Zakrewskyn luona ilmiantajana Juteinin Anteckningar-kirjan suhteen, kun ei sitä Porvoon tuomiokapitulille oltu jätetty tarkastettavaksi. Tähän ajatukseen johtuu sitä kernaammin, kun näkee miten tuomiokapituli hänen piispuutensa aikana kiertokirjeissään papistollekin, esim. juuri v. 1827, »kumartaa» Zakrewsky'a.[188] Edellisenä vuonna sama tuomiokapituli tiedusteli lääninrovastein kautta kuuluivatko papit vapaamuurareihin tai muihin salaisiin seuroihin, joita samoin kuin uskonnollisia seuroja ja kokouksiakin silloin kovin peljättiin. Molander'in kovuus Renqvist'iä kohtaan hengellisten kokousten pitämisestä on myös tunnettu. Sehän epäilemättä johtui siitä, että hallitsevissa piireissä oltiin epäluuloisia niitten suhteen. Kun näin oli hiippakunnassa laita, niin ihmekö silloin, että ehkä löydettiin Juteininkin kirjasta kerettiläisyyttä.—Puolueettomia ollaksemme täytyy meidän kuitenkin tunnustaa, että Juteinin kirjasta Walléen'in syytekirjelmään poimitut lauseet ovat kirkkomme opin vastaisia ja ainakin irtireväistyinä yhteydestään tekevät kerettiläisyyden vaikutuksen, mutta harva kirkkomme »maallikko» huomaisi nykyaikana kirjassa mitään kirkkomme opista sanottavasti poikkeavaa, niinkuin kirjasta käytyjen oikeusjuttujen aikana hovioikeuden, enemmän kuin senaatin jäsenetkään eivät sitä huomanneet, paitsi että uskontoa koskevat lauselmat olivat »pimeästi ja epäselvästi» esitetyt. Ja sen vuoksi, kun »ei Juteinin mietteet» (tässä kirjassa), niinkuin J. Krohn sanoo, »kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin hänen olevan muutamissa kohdin eksyksissä»,[189] vastaisimme edellä tekemäämme kysymykseen empimättä kieltävästi, ja katsomme sitä häpeätahraksi, jota ei voida poistaa, että kirja kämnerioikeuden tuomion nojalla hävitettiin.
Mutta jo on aika tarkastaa harhaoppiseksi tuomitun kirjan sisällystä.
Kirjan Juteini alkaa sananlaskuntapaisilla mietelmälauseilla (»Tänke-Språk»), joista moni on hauska ja sisältää monta hyvää opetusta. Seuraa sitten kirjotus Siveysfilosofian perusteista (»Om Grundsatser i Moralfilosofien»). Sen sisällystä emme tässä esitä, koska se on aivan lyhyt ja sisältää osiksi toisistaan riippumattomia lauselmia sekin, vaikkakin hyvin ihania totuuksia.
Mutta kristinuskon viittausta parannuksen kautta Jumalan laupeuteen (»Christendomens hänvisning genom bättring till Guds barmhertighet») käsitellessään hän tutkii ainettansa selvästi ja usein hauskalla tavallakin, jotta lukijalle saattaa olla hupaista tutustua sen pääkohtiin. »Väärinkäytökset ovat etupäässä ihmisen suurimmat viat.» Ihminen on olemassa kohotakseen aineellisuutta korkeammalle »siveelliseen sivistykseen ja täydellisyyteen». Hänen tulee välttämättömästi jo täällä maailmassa karttaa paheita ja rakastaa hyvettä, jota hänen pitää myöskin harjottaa, niin ett'ei hän anna synnin voittaa siveellistä tunnetta.
Mutta vaikka ihminen on »begåfwad med begrepp om fullkomlighet uti föreställningen, är hon bristfällig i werkligheten, ofta begråtande sin swaghet. Wi warseblifwa dygden endast i föresatsen och afsigten med handlingen. Menniskan känner vägen——utan att kunna ernå fullkomligheten här i lifwet.» (Mutta vaikka ihmisen ajatus on varustettu käsityksellä täydellisyydestä, on hän puuttuvainen todellisuudessa, usein surren heikkouttansa. Me huomaamme hyveen ainoastaan hänen tekonsa aikomuksessa ja tarkotuksessa. Ihminen tuntee tien——voimatta saavuttaa täydellisyyttä tässä elämässä.)
Mutta kun ei ihminen edes tahdo tehdä sitä, mikä on oikein, niin Juteini näkee ihmiskunnan jo kadotettuna; ei mikään omateko auta sitä enää. Silloin ilmestyy Vapahtaja, joka ilmottaa, että armoa ja laupeutta vielä on saatavissa Jumalan luona, jos ihmiset vaan tekevät parannuksen. Siitä saakka toivo taas herää ihmisessä.
Tämän jälkeen Juteini esittää, kuinka Kristus on vapahtanut ihmisen, kuinka apostolien innostus saavutetusta hengen valosta uudistuu maan päällä, mutta kuinka myöskin ne, jotka Vapahtajaa kuulivat, erehtyivät, sillä autuudenoppi ei silloin perustunut hyväntahtoisuuteen ja hyveeseen, vaan se oli »palkkio-järjestys»,[190] joka enemmän muistutti korkolaskua kuin autuudenoppia.—Kristus opetti tavan, millä lähestyä Jumalaa; hän se myöskin muunti vanhan testamentin uhrimääräyksen sydämen parannusvaatimukseksi. Mutta tottumuksesta on vaikea luopua. Sen vuoksi ensi kristityt aineellistuttivat uhrin allegoriian Kristuksen kuolemassa ja kutsuivat sitä uhriveren takeeksi ilman vaatimusta, että ihmisen myöskin on elämällään seuraaminen Vapahtajaa. Ihmiset, jatkaa hän, ovat tehneet Kristuksen ruumiilliseksi uhriksi, joka sovittaa heidän törkeimmätkin syntinsä, jos kohta ovatkin paatumuksen tilassa. He halajavat kyllä vapahdusta, mutta eivät kuitenkaan kadu syntejänsä eivätkä myöskään harjota hyvettä. Anastaessansa maallisia etuja he unohtavat taivaan eikä pahe inhota heitä. Helvettiä he varmaankin kunnioittaisivat, jos he sillä voisivat ansaita autuuden.
Koska nyt ihmisellä on syntejä kosolta, ja koska hänen sydämensä on taipuvainen paheisiin, kuinka hän asiain näin ollen saattaa luullakaan saavansa osakseen säteitä armon auringosta tahi konsanaan saavuttavansa Jumalan suosiota tekemättä samassa Häntä rikokseensa osalliseksi?
»Vapise, eksynyt ihmissuku! Niin kauan kuin sinä olet kylmänä pysyvä säälimättä eläimiä ja ihmisiä, omaa parastasi katsova aina petollisuuteen saakka, niin kauan on sinun uskontosi jumaluuden pilkkaamista. Tukehdutetulla siveydentunnolla ihminen on kelvoton kantamaan nimeänsä ja kuvaansa; autuus on hänelle mahdoton.»
Jos emme suosi totuutta, oikeutta, hyväntahtoisuutta ja keskinäistä rakkautta, niin emme ole kristittyjä, eikä meillä ole mitään osuutta taivaassa, sillä sen portit ovat suljetut omanvoitonpyynnön orjilta, joilla ei ole oikeutta päästä sinne.
Jos niin sattuisi, että Vapahtaja vielä esiintyisi maan päällä, niin hän varmaankin hämmästyisi ajan kylmästä valistuksesta, jolta puuttuu rakkautta, niinkuin revontuleltakin lämpöä. Rakkauden tulee voittaa viha, samoin parannuksen pahennus, niinikään ennakkoluulojen pimeys on poistettava ja totuuden valo sytytettävä ihmisyyden johtamiseksi tarkotustansa kohti, joka on siveellinen täydellisyys siihen kuuluvine etuineen nykyisyydessä ja ijankaikkisuudessa.
Lopuksi Juteini sanoo suovansa, etteivät ihmiset antaisi sydämensä jäykistyä vuorta kovemmiksi, joka kuitenkin näkyy murenevan ja vähitellen muuntuvan hedelmälliseksi maaksi. Hän toivoo parannuksen ja hyväntahtoisuuden nopeata syntymistä sydämmissämme sekä kehottaa ihmiskuntaa iloitsemaan saavutetusta hyvityksestä, samoin kuin toivottomuudesta vapautettu äiti, joka näkee lapsensa pelastuvan perikadosta. »Äidin kiitollisuudentunne pelastuksen hetkenä, Danielin ylistysveisu jalopeurain luolassa olkoon meille herätyksenä kiitollisuuteen Laupeuden istuimen edessä, niin syvään kiitollisuuteen, että me innokkaasti seuraamme oppia, joka valaisee tietä autuuteen.»
Näin ylevillä sanoilla Juteini lopettaa tutkimuksensa Kristinuskon viittauksesta j.n.e. Hän on osannut panna tähän kirjotukseensa niin paljon viehättävää tosirunollisuutta ja käsitellyt ainettansa kaunopuheisesti, niin että se suuresti huvittaa lukijaa eikä likimainkaan tunnu yksitoikkoiselta ja kuivalta, kuten mahdollisesti joku muu hänen kirjotuksistaan.
Ehkä yhtä hauska ja miellyttävä kuin edellinenkin on sitä seuraava esitys Järjestä ja uskonnosta (»Förnuft och Religion»). Siinä on seuraavallaisia ajatuksia: Järki on säde jumaluuden valosta, joka valaisee totuuden uskonnollisissakin asioissa, ja uskonto on turvautuminen Jumalaan, jota kunnioittaaksensa ihmiset ovat keksineet jumalanpalveluksen ulkonaiset tavat ja juhlalliset menot. Näiden tulee herättää tunne, jossa vasta todellinen jumalanpalvelus syntyy. Näinmuodoin on ihmisellä järjen valistamana ja tunnon lämmittämänä hyötyä uskonnosta.
Juteini esittää samassa kirjotuksessa vielä katolisen uskonnon virheitä mainitessaan, että pyhäin- ja muinaistarut eivät ole todenperäisiä, sillä ne ovat joko järjettömyyden, ennakkoluulon, omanvoitonpyynnön taikka petoksen keksimiä. Historiallinen totuus vaatii traditsiooniltakin luonnollisuutta, jonka vuoksi se on ainoastaan silloin luotettava, kun se ei sodi kokemusta ja tervettä järkeä vastaan, joka on meille annettu johdattajaksi elämän läpi vaeltaissamme. Kaikesta tästä seuraa siis, että järjen valo valaisee meille kaikki, jopa totuuksien pyhyydenkin. Mutta kun ei järki johdata ihmistä. joka kaipaa onnellisuutta ja on taipuvainen ennakolta arvaamaan tulevaisuutta, niin hän lankee haaveksimisen ja ennakkoluulon synteihin ja vaipuu aina syvemmä. Päästäksensä taas levollisuuteen ja varmuuteen tulevaisuudestaan on ihmisen kohoaminen synnin syvyydestä lohdulliseen järjen valistamaan uskontoon, joka tekee hänet levolliseksi tulevaisuudestaan ja opastaa häntä taivaan kunniaan.—Luottavainen kunnioitus Jumalaa kohtaan, oikeuden ja velvollisuuden tunto sekä hyväntahtoisuus toiminnassa—kas, siinä on oikea kaikkialla noudatettava uskonto, joka on meidän opastajanamme kadotuksesta, samoin kuin enkeli muinoin oli Loth'in opastajana Sodomasta.
Esityksessämme on nyt vuorossa Juteinin kirjottama »Religion och Ceremonierna» (Uskonto ja kirkolliset menot). Tämä kirjotus näkyy aiotun kaikkien uskontojen puolustamiseksi, mutta erittäinkin se kokee todistaa, että näiden eri menot ja tavat Jumalaa palveltaissa ovat Jumalan silmissä yhtä oikeutetut. Hän sanoo sentähden yhtä mahdottomaksi kuin vääräksikin sen vaatimuksen, ett'ei saisi olla olemassa muuta kuin yksi ainoa uskonto maailmassa, vaikka tavat ja käsitykset ovatkin niin erilaisia, sillä eihän yksi ainoa monarkkiakaan, joka olisi koko maailman suuruinen, kuulu mahdollisuuksiin.
Tutkimuksessa Syntein anteeksi antamisesta (»Om synders förlåtelse») Juteini vieläkin kerran ottaa tutkiakseen uskonnollista kysymystä ja tulee seuraaviin johtopäätöksiin: katumus ja parannus ovat syntein anteeksi saamisen ensimäisinä ehtoina. Anteeksi antaminen on taas eri asia, joka riippuu Jumalan omasta ratkaisusta ja Hänen täydellisten ominaisuuksiensa: vanhurskauden ja armahtavaisuuden, suhteista rikokseen. Se, jolla ei ole taipumusta hyvään (t. hyveeseen), on jo tuomittu ja erotettu yhteydestä jumaluuden kanssa, joka on hyvyyden ja autuuden alku. Lopuksi hän lisää: »meidän on siis——uudestaan kääntyminen——puhtaaseen hyveprinsiippiin, joka hyve säteilee valoa, lämpöä ja autuutta.»
Jätettyään uskonnolliset kysymykset luopi Juteini Katsahduksen historiaan (»En blick på Historien»), jossa hän tutkii, mihinkä määrin muinaistarulla on todenperäisyyttä, koska historiaa on uskominen, ja koska sen antamat tiedot ovat luotettavia. Hän on sitä mieltä, että välttämättömänä ehtona tässä suhteessa on, että terve järki saa niitä tutkia ja tutkimuksen suoritettuaan joko hyväksyä taikk'ei. Vasta järjen hyväksyminä ovat ne uskottavia. Muinaistarun pyhimysten tekemät ihmetyöt ovat ennen kaikkea historiasta poistettavat, koska niiden tarkotuksena todellisuudessa on ainoastaan pyhimysten ansion kuvaaminen siveelliseen hyveeseen katsoen. Sentähden historia mahdollisten erehdysten takia on epävarma pohja ihmisten autuuttamisopille. Sille on pohja löydettävä lähempänä itse omissatunnoissamme.
»Tärkeätä ja vaihtelevaa sanaa usko» Juteini eri kirjotuksessa[191] rupeaa selittämään ja huomaa tuolla pienellä sanalla olevan koko viisi eri merkitystä. 1:o Historiallinen usko, joka perustuu joko kokemukseen taikka muinaistaruihin, on ainoastaan silloin hyväksyttävä, kun se on yhtäpitävä tapahtumain mahdollisuuden kanssa. 2:o. Usko, joka käsillä olevan todisteluainehiston avulla on muuttunut vakaumukseksi, on vielä ehdottomampi, on tietoa, koska jokaisella on oikeus tarkastella sitä.— 3:o. Usko uskonnollisessa mielessä on olemassa siinä, missä sielu kokonaan on antautunut Jumalan haltuun ja kunnioittaa Häntä.—4:o. Usko, joka pitää totena mielikuvituksessa kuvattuja yliluonnollisiakin asioita, on arvelu, joka lähenee usein ennakkoluuloa. (utgör werkan af en sannolik ansedd förmodan, men närmar sig till fördom, ju mera widsträckt och grundlöst dess område utwidgas.)—5:o. Vieläkin on eräänlainen usko olemassa; tämä on vakaumus, joka on syntynyt tunteen selityksestä. Tämä usko on ainoastaan siveellisesti sitova ja on ihmiseen luotu sen vuoksi, että hän helpommin huomaisi oikeus- ja velvollisuussuhteensa Luojaan.
Kirjotuksessaan Yliluonnollinen (»Det öfvernaturliga») Juteini arvelee yliluonnollisen olevan ulkopuolella inhimillisen kokemuksen piiriä. Kuitenkin on ihminen halukas luomaan salaopillisia järjestelmiä siitäkin, jota hän ei käsitä; tämä tapahtuu useinkin siitä syystä, että on helpompi uskoa mahdottomuutta kuin tarkastella todellisuutta.
Jo ennemmin olemme maininneet, että Juteini yhteydessä »Lähtö-Laulunsa» kanssa v. 1819 painatti kirjotuksen »Min Öfvertygelse eller Reflexion om Fritänkeri». Tämän hän nyt melkoisesti muunnettuna ja uudistettuna liitti kirjaan »Anteckningar af Tankar etc.» sekä pani sille nimeksi: »Betraktelser om Fritänkeri» (Mietelmiä vapaauskoisuudesta). Sen sisällys on pääasiallisesti seuraava: sana vapaa-uskoja ajatuksen pysyessä terveen järjen rajottamana sisältää ylevämmän käsitteen, kuin moni, joka luulee olevansa vapaa-ajattelija, saattaa ymmärryksellään käsittääkään: sillä oikean vapaa-uskojan päämääränä on totuuden tutkiminen ihmiskunnan hyödyksi. Jalomielisyys ja ajatuksen voima ovat todellisen vapaa-uskojan tunnusmerkkejä, kun sitävastoin ajattelemattomuus ei sovellu hänelle, koska ajattelematon pian paljastaa tuhmuutensa; rehellinen vapaa-ajattelija on aina rehellinen, siveellinen ja totuutta rakastava: hän ei viisastele eikä kiellä todellista olemassa oloa siltä, jonka olemista hän ei selvillä todistuksilla voi kumota, sillä kun hänen ajatuksiinsa johtuvat käsitteet: alku l. synty ja ijankaikkisuus, missä tapauksessa kaikki todistaminen on mahdoton, niin hän seisahtuu hämmästyneenä näiden äärettömyyksien välillä ja kummastuneena hän kääntyy takaisin, hän palaa »om ej med begreppets, dock med känslans öfwertygelse om Allmaktens tillwarelse» (ellei käsityksessään, niin ainakin tunteessaan vakuutettuna Kaikkivallan olemassa olosta). Ihmisen järki on liian heikko käsittääksensä loppumatonta ja ijankaikkista, jonka ihmeellisistä vaikutuksista ainoastaan me luulemme voivamme muodostaa jonkinlaisen ajatuksellisen käsitteen, ja jonka tarkotustaan vastaavasta vaikutuksesta me päätämme järjellisen syyn olemassa olon.
Tämä Juteinin filosoofinen kyhäelmä on monessa kohdin hyvinkin viehättävä ja meidän mielipiteemme mukaan sopiva kelle hyvänsä nautittavaksi sekä syvällisen aatteellisuutensa että mietiskelevän järjellisyytensä vuoksi. Hän lopettaa mietelmänsä vapaauskoisuudesta sillä kehotuksella, että jokaisen tulee rehellisesti tutkia pyrkiessänsä vakaviin mielipiteisiin; niinikään toivoo hän, että ijankaikkisuudessa on tili tehtävä uskosta, sekä että jokaisen on korjaaminen oman käytöksensä hedelmät. Jos kohta ajatellaankin erilailla tulevaisuudesta, niin ei kenenkään sentähden sovi vaikeuttaa nykyisyyttä.
Juteinin tutkimishalu kääntyy sitten luontoon ja kirjotuksessa »Naturens Daningskraft» (Luonnon luomis- l. muodostamisvoima) hän kuvaa, kuinka kaikki eläimet ja luodut ylimalkaan ovat kokoonpantuja niistä aineksista, joista ne saavat elatuksensa. Hän väittää tämän aatteen myöskin hyvin soveltuvan uskonnon ja kuolemattomuuskäsitteen kanssa.
Seuraavassa tutkimuksessaan hän taas rupee mietiskelemään jokseenkin syvämielisesti: onko itsemurha rikollinen teko vai ei. Hän alkaakin sentähden kirjotuksensa, jota hän kutsuu »Utkast till Afhandling om Sjelfmord», kysymyksellä: »onko maailman Luoja antanut meille elämän lahjaksi vai lainaksi? Lahjana», jatkaa hän, »se olisi ilman vastuunalaisuutta ihmisen vapaasta tahdosta riippuva, ja sen lainana ollen se taas voitaisiin jättää takaisin, kun huomaamme, ett'emme enää hyödy siitä.» Asiain näin ollen ei itsemurhassa saattaisi löytää mitään rikoksellista, kosk'emme saata sanoa rikokselliseksi sitä, joka karttaa sellaista, joka ei hyödytä häntä tahi suorastaan ole hänelle haitaksi. Mutta itsemurhan rikollisuus ilmenee vasta silloin, kun tiedämme, ett'ei elämä ole annettu lainaksi eikä lahjaksi yksityiselle hänen itsekkyytensä tyydyttämiseksi, vaan ihmissuvulle kokonaisuudessaan sen auttamista varten täydellisyyteen ja onnellisuuteen. »Yksityishenkilö on renkaana pitkässä ketjussa ja sentähden ei tätä rengasta saa koko ketjun vahingoksi katkaista.» Mutta ei myöskään tule unohtaa niitä vaatimuksia, joita Luoja on meille määrännyt täytettäviksi, sillä tämän täyttämisen laiminlyöminen on yhtä suuri rikos kuin itsemurha. Näistä mietteistä ja todistuksista Juteini päättää, ettei ihminen luonnon lain mukaan saa murhata itseään, sillä se on luonnotonta, vaan hänen tulee pitää elämää rakkaana velvollisuutenaan.
Juteinin väitteet tässä kirjotuksessa ovat väliin kummallisiakin, niin esim., kun hän pitää itsemurhaa sankarillisena tekona eikä johda sitä pelkurimaisuudesta, jota se meistä ennemmin on, sillä eihän se ole sankari, joka pelkää kärsimistä.
Yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli kynällään kirjotellen sekä suorasanaisia että runon muotoon puettuja kirjotuksia, oli eläinten rääkkääminen. Tätä epäkohtaa poistaaksensa hän nytkin kirjotti esitelmän »Om wåld emot djuren». Muun muassa hän siinä väittää yksipuoliseksi sitä käsitystä, että ainoastaan ihmiset ovat kuolemattomia ja jatkavat elämäänsä ijankaikkisuudessa, sekä vertaa tätä käsitystä siihen kuluneeseen vaatimukseen, että muka aatelismiehet yksinomaan ovat oikeutetut omistamaan veroista vapautettuja tiluksia. »Edellinen» (se on ihmisten kuolemattomuus), sanoo hän, »riippuu Jumalasta ja jälkimäinen hallitsijoista ja lainsäädännöistä». Jos eläimillä oletettaisiin siveellistä tuntoa, ja jos niiden eläminen tuolla puolen hautaa pidettäisiin mahdollisena, niin moni ajattelematon luultavasti muuttaisi käytöstään niitä kohtaan, kun hän, näet, muistaisi, että kova oikeus kostaa väkivallan, joka kohdistuu heikompaan ja yleensä sellaiseen, joka ei saata puolustaa itseään.
Armeliaisuudestakin (»Om Wälgörenhet») Juteinilla on vakavat ja—täytyy myöntää se—hyvät ajatukset, mutta vaikeata ja milt'ei mahdotontakin on niitä toteuttaa; niinikään on keino, jonka avulla armeliaisuutta kehotetaan harjottamaan, jokseenkin epäkäytännöllinen. Sillä sen järkevä ihminen kohta on huomaava, ett'ei ole mahdollista aina ottaa selkoa, koska almunanoja on todellakin köyhä, koska ei. Juteini, näet, on sellaista almunantamista vastaan, kun ei oteta selkoa syystä anojan köyhyyteen, vaan annetaan umpimähkään almuja, sillä siten laiskuus saa kehotusta. Hän puolestaan vaatii, että ihmistä lapsuudesta saakka totutetaan ahkeruuteen; mutta ahkeruus tietysti ei kuitenkaan aina estä kovan onnen kohtauksia, jonka vuoksi hän kehottaa ihmisiä auttamaan niitä, jotka ovat joutuneet kovan onnen vainonalaisiksi.
»Contraster i Prädicater»-kirjotuksessa Juteini selittää »von»-sanan merkityksen, kieliopillisen aseman, ja kuinka sitä meillä myöskin käytetään »predikaattina» aatelisten liikanimien edessä. Mutta siitä, että nykyään aatelittomillakin on maatiluksia eikä monella aatelisella olekaan sellaista, johtaa hän tuon »predikaatin» tarpeettomuuden. Samoin ovat hänestä »epiteetit»: välboren, högvälboren, ädel ja högädel oikeudettomia siinä merkityksessä kuin niitä yleensä käytetään.
Kiihkeätä pelaajaa Juteini kyhäelmässään »Om Spelare af profession» vertaa mieheen, joka menee kauppakumppaniksi tyhmälle »Hazardille», joka, näet, antaa pettäväisen ja sokean onnen johdattaa itseänsä. Se ei vielä ole mennyttä miestä, joka menettää omat tavaransa. mutta se, joka hakee koronkiskoja »Risquen» takuuta voittaaksensa itselleen omaisuutta ja sentähden panttaa oman ja omaistensa »maallisen onnen», kuuluu hulluinhuoneeseen. Ennenkun joku muuttuu pelaajaksi ex professo, hakekoon ajoissa itselleen meidän häviävistä metsistämme hyvän kerjuusauvan, sillä muutoin saattaa olla liian myöhäistä.
»Tankar om Poesie» (Mietelmiä runoudesta) on kirjotus, jossa Juteini kuvaa runoilijaihannettansa. Hän vaatii, että järkeä ja kaikkea totta, ylevää ja korkeata rakastavaa tunnetta pitää olla runossa, jos sitä lainkaan voidaan sanoa onnistuneeksi. Seuraa sitten monta definitsioonia runonkaunistussanoille, joista määritelmistä mainittakoon seuraava: Järjellisyys, hyödyttäväisyys ja hauskuus runoudessa pysyttää aina arvonsa, niinkauan kun järjellisiä ihmisiä on olemassa maailmassa.
Tutkimuksessaan »Om Finska Språket» (Suomen kielestä) Juteini surkeilee suomenkielen unohdettua tilaa sekä suomalaisen kansallisuuden hajaantumista omituisen yhtenäisen kirjakielen puutteesta. Hänestä tämä kieli toki ansaitsisi paremman kohtalon, sillä sehän on niin suloista, sopusointuista ja erinomaisen säännöllistä. »Yksinkertainen oli tosiaankin Wäinämöisen kannel,—vertauskuva meidän yksinkertaisesta ja sointuvasta kielestämme.» Käännämme vielä sanasta sanaan seuraavan kappaleen, joka on täynnä totuutta ja osaksi vieläkin soveltuu oloihimme. »Ruotsin kieli on nykyään kirjakielemme. Me olemme siis niiden työmiesten kaltaisia, jotka työskentelevät vieraalla maalla. Sadosta on ainoastaan vähäinen osa tullut kansan osaksi. Kieli on kansan pyhin omaisuus: kieli on valistuksen soihtu, jota meillä ei vielä ole viritetty.» Kas, tuossa sanoja, jotka kaikuvat samoin kuin Adolf Ivar Arvidsson'in ja sittemmin Joh. Wilh. Snellmanin!
Nämät mielipiteensä lausuttuaan hän kääntyy äänneopillisiin seikkoihin, joita hän selittää kirjotelmassaan »Apologie för de såkallade blöta bokstäfverna uti Finska Språket» (Suomen kielen pehmeiden äänteiden puolustus). Pehmeiksi äänteiksi Juteini tässä puolustuskirjotuksessaan kutsuu konsonantteja b:tä, d:tä ja g:tä. joita hänen arvelunsa mukaan alkuaan ei ole suomenkielessä ollut olemassa, ja joita kokemus on havainnut liian pehmeiksi suomalaisen kielelle. On tahdottu säilyttää d-kirjainta, vaikka b ja g ovat tulleet poistetuiksi, mutta tällainen menettely on hänestä kuitenkin ihan väärä. Hänestä ovat joko kaikki poistettavat taikka kaikki säilytettävät. Ei d:tä tarvitse säilyttää sen paremmin kuin b:tä ja g:täkään, sillä eihän sisämaissakaan säilytetä d:tä, vaan jätetään pois ja sanotaan siis esim. pöyän. Kummalliselta senvuoksi tuntuu, että d on säilytetty sellaisissa tapauksissa, joissa suomalaiset eivät oikeastaan saata käyttää sitä, ja päinvastoin jätetty pois tapauksessa, »joka olisi omansa opettamaan meille sen oikeata puhdasta ääntymistä.» Tämä tapahtuu, kun d seuraa konsonantteja l:ää tahi n:ää, jotka äänteet yhtyvät t:n kanssa ja pehmentävät sen kovuutta, niin että se johonkin määrin kuuluu yhtä pehmeältä kuin d esim. sanoissa »walda ja lindu». Koska tämä pehmeämpi äänne kerran on kielessä olemassa ja koska sitä »pakosta» on säilytetty, niin miksi sitä silloin asiain näin ollen mielivaltaisesti jätetään pois l:n ja n:n jäljestä, vaikka suomalainen jokseenkin voi lausua sitä pehmeästi tahi kuitenkin tottua siihen, niin että sitä kuitenkin saattaa kuulla, jos kohtakin kärsimällä, kun se on yksinänsä vokaalien välillä, tahi kun t taivutettaissa muuntuu d:ksi; esim. laudan sanasta lauta.
Juteinin mielestä ei ole oikeata, että muutamain murteitten »värinkäyttöä noudattaen koetetaan antaa d:lle d:n ja r:n sekaista ääntä, sillä se ei konsonantteihin nähden ole sopusoinnussa kielen yksinkertaisuuden kanssa, kosk'ei kahta konsonanttiäännettä suomenkielessä koskaan satu yhteen.[192] Kun d:tä tavallisen vienosti äännetään, niin ei tällaista kekselijäisyyttä tarvita.»
Jos nyt d siis yleisesti voisi saada kannatusta l:n ja n:n jäljessä, niin johdonmukaisuus vaatii, että b m:n ja g n:n jäljessä tulevat yleisiksi kirjakielessä, sillä näiden vierekkäin seisovien konsonanttien mb:n ja ng:n suhde toisiinsa on aivan sama kuin l:n tahi n:n d:hen. Näiden perusteiden nojalla on hänestä kaikkein näiden konsonanttien (b, d, q) käyttäminen suomenkielessä oikeutettu ja vieläpä parempikin kuin kovien konsonanttien (p:n, t:n ja k:n) käyttäminen m:n, l:n ja n:n jäljessä, kun näet nämät kerakkeet (p, t, k) ovat lyhyitä. Jos ne taas ovat pitkiä, niin niitä pehmennetään tavua suljettaissa ainoastaan lyhentämällä, esim. lanttu: lantun, loukkaan: loukata. Näytteeksi ja samassa myöskin ikäänkuin todisteeksi siihen, kuinka välttämättömän tarpeellinen g on suomenkielelle, Juteini esittää seuraavan pienen jutun, joka oli painettuna Turun Wiikkosanomien ensimäisessä vuosikerrassa. Oli, näet, kirkossa kerran pieni kello sattunut haavista putoamaan lattialle, ja lukkari oli matkinut sitä helinää, joka siitä syntyi, sanoilla: pingin-pingin. Tämän onomatopoieetisen sanan oli silloinen lehdentoimittaja kirjottanut g-merkillä n:n jäljessä, vaikkei hän ylimalkaan käyttänyt suomenkielessä sitä kirjainta.—»Näin vaatii luonto oikeutta», lisää Juteini, »myöskin silloin, kun sitä vastaan soditaan».
Juteini jättää sitä paitse »tarkastajain» tutkinnon alaiseksi sen seikan, tokkohan k:ta saa käyttää n:n jäljessä nominatiivissa ja infinitiivissä muuttamalla sitä g:ksi genitiivissä ja indikatiivin preesensissä sekä näiden johdannaisissa: esim. »Henki hengen, vanki vangin, lanka langan, tanko tangon, onkia ongin, wonkua wongun». Tavallisten konsonanttimuutosten sääntöjä saattaa pitää tukena tällaiselle menettelylle, mutta vaikeata on tehdä sitä yleiseksi säännöksi, »koska monta muuta sanaa on olemassa, jossa tätä suhdetta ei tarvitse eikä saakaan ottaa huomioon; esim. tarha tarhan, kallo kallon, killun killua.
Runouden tutkiminen huvitti Juteinia ja hän antautui taas tälle alalle. Ennen olemme nähneet, että hän kirjotti Muistutuksia suomalaiseen runotaitoon, nyt hän ilmotti havaintonsa ja mielipiteensä Suomalaisen runouden loppusoinnusta (»Om rimslut uti finsk poesie»). Hän väittää sellaista käsitystä vääräksi, jopa vallan aiheettomaksikin, joka arvelee loppusointua eli riimiä sopimattomaksi suomenkielelle. Tosin ovat alkusointu eli alliteratsiooni ja poljento eli rytmi alkuaan suomalaiselle runoudelle ominaisia, mutta väärin kuitenkin on hyljätä loppusointua suomalaisesta runoudesta ainoastaan sentähden, ett'ei se ole alkuperäisesti suomalainen. Loppusointukin korottaa runon sointua heleämmäksi ja tekee sen täyteläisemmäksi.
Anteckningar-kirjansa loppuun Juteini vielä pani erään keskustelunmuotoon puetun kertomuksen, joka sotii eläinrääkkäystä ja tällä kertaa erittäinkin koirain upottamista vastaan. Kirjotuksen nimi on Koiran maailmastaero eli Schatten kuolema (»Hund-Hädanfärd, eller Schattes död») ja siinä kuvataan erään koiranomistajan omantunnonvaivoja siitä, että hän oli upottanut koiransa.
Niinkuin osiksi jo ennen on esitettykin ja monesti mainitun »Lauseita» nimisen kirjan 3:nnelta sivulta ilmenee, poltti Juteini painamatta olevat »jätteet lentokirjasistaan»[193] ja »sanoi luopuvansa kirjailijatoimesta», kun tuo onneton ja häpeällinen tapaus sattui hänen Anteckningar-teoksellensa. Ja niin näkyy noina oikeudenkäyntivuosina tapahtuneenkin, sillä ei »Wiburgschen Wochenblatt»kaan saanut enään ainoatakaan runoa. Mutta 1832-vuoden viimeinen »Beilage zum Wiburgs Wochenblatt N:o 52» sisältää seuraavan suomenkielisen tiedonannon, jonka nähtävästi Juteinin kynä on kirjottanut, vaikka se esiintyykin kirjanpainajan nimissä; siihen on otsakkeeseen painettu: »Aviisin alku-sanat» ja sen perästä aito juteinilainen »motto»: »Kielellänsä lindukin laulaa». Sitten seuraa: »Jokaisen kansan kieli on kungin paras tavara ja kallein perindö jälkeen tulevaisille. Sen kautta sytytetään Suomessakin järjen valistus lämbymäksi loisteeksi, jossa hyödytys ja hyvä elämä meillä menestyvät; sen kautta on tie täydellisyyteen onnessa ja hengen valossa. Sitä kohden kilvoitellen on myös Viipurin kaupungissa yhdistynyt Sanoma-Seura, jolla on aivoitus, allekirjoitetun kautta, alkain tulevan vuoden alusta Hänen Keisarillisen Majestetinsä armollisella luvalla ulosandaa, puolen arkin päällä kerran viikossa, suomalaisen Aviisin eli Lendo-lehden, Sanan Saattaja nimeldä, jossa saavat siansa ei ainoastansa otolliset järjen hedelmät ja hengelliset harjoitukset, vaan myös tiedot luonnon moninaisista vaikutuksista, olkot kappaleet valmistetut joko tavallisella kielellä, taikka runon solmituilla sanoilla. Tähän Lendo-lehteen vastaan otetaan kiitollisuudella Maakunnasta kaikkinaisia hyviä aineita Suomen kielellä, Ainoastansa tutkinnot Uskon Opin perustuksissa ja epä-tietoiset asiat Valdakundain välillä ovat siitä ehdolla eroitetut. Vahingoa vältellen, vaan ei voittoa etsien, on tämän Lehden vuosi-kertainen hinda määrätty olemaan kaksi Rublaa ja 50 kopeikkaa Venäjän Paperi Rahassa, johon vielä tulee luettavaksi vähäinen lisäys, koska Aviisia Postin kautta lähetellään. Viipurissa 29 päivä Joulu-Kuuta vuonna 1832. Andreas Cederwalleri, Kirjan Painaja.»
Cederwaller ja luultavasti Juteinin muut viipurilaiset vanhat, hyvät suomalaismieliset ystävät ovat ilmeisesti saaneet hänen kirjottamaan »alku-sanat». Mutta eipä hänen runoilijaluontonsakaan enään sallinut hänen pitää edellämainittua »luopumistansa» kauemmin kuin vuoteen 1833. Olihan senaatin päätöskin pari vuotta aikaisemmin ollut vapauttava, aika hälvensi mielen harmin ja juurimainittuna vuonna ilmestymään ruvennut suomenkielinen lehti, Sanan Saattaja Viipurista, tarvitsi suomeksi kirjottamaan kykenevän kynän apua. Mitä syytä oli silloin kauemmin panna salpaa runosuonelle! Olihan se jo tarpeeksi kauan »saattanut hänen onnensa vaaranalaiseksi».[194] Mutta eipä siitä suonesta enää ylen paljo herunut! Muutamia kokonaan uusia runoja vain! Koska sentään auttaa halusi, niin täytyi nyt käyttää tarpeeseen vanhoja, muodostamalla niitä, sekä muuntamatta entisiäkin. Sanotuista syistä Juteini rupesi mainitulle lehdelle tavan takaa antamaan ennen julkaisemiaan runoja, mutta myöskin joitakin uusia, aluksi enimmäkseen vakavia. Uusia ovat vuonna 1833: »Kirkon Rakennus Helsingin Kaupungissa» ja »Vartian yö-huuto kellon lyötyä» sekä lystikäs leikkilaulu »Maljan Juomingi». Jokunen pieni ennen julkaisematon runo on nimenomaan mainittu syntyneeksi jo aikaisemmin, niinkuin esim. »Kunnian Osotus Wäinämöisen Kuwalle Wanhassa Wiipurissa vuonna 1831», kirjotettu nähtävästi kuvapatsaan pystyttämisen johdosta. Vuonna 1834 sai lehti monen hengellisen virren ohella jo useita maallisia runoja ja laulujakin Pilakirjoituksista ja Ajan Wietteestä; näihin maallisiin on lisätty v. 1824 Wiburgschen Wochenblatt'in 9 n:on lisälehdessä ensi kerran ja sitten v. 1826 Runon Tähteitä-nimisessä teoksessa ollut 17-säkeistöinen: »Lähetys-Kirja Hekumaiselle Tytölle», ja se vakava ja varottava. Vuosina 1835 ja 1836 oli Sanan Saattajassa monta ennen julkaistua ja m.m. seuraavat uudet runot: »Turun ja Oulun Wiikko-Sanomain Muisto. Sanan Saattajalda Wiipurissa»,[195] »Tulipalo Wiipurin Linnassa kewäillä 1834», »Keisarinnalle Aleksandralle»[196] ja »Toistain heränneelle Oulun Wiikko-Sanomalle Sanan Saattajalda Wiipurissa».[197] jotka ovat siitä huomattavat, että esittävät »päivän tapahtumia», sekä kaunis ja reipas leikkilaulu, jolla on otsakkeena vain »Laulu». ja alkaa sanoilla: »Kyllä on Suomessa luminen luondo, vaan hyvän suondo riemulla rindoja lämmittää»; v. 1844 julkaistussa arkkiweisun kokoisessa vihkosessa N:o 2 ja 1856-vuoden painoksessa se on saanut nimekseen »Menestys Suomessa». »Leikki-Laulu Saksan viinasta ja kaljasta» oli toinen v:na 1835 syntyneitä uusia leikkilauluja ja kolmas »Neitoisen Laulu Merimiehelle». Vielä neljäskin samanluontoinen ilmestyi, mutta vasta seuraavana vuonna, nimellä »Wanhan Pijan Laulu». Samana vuonna nähtiin myös »Linnun Pesä» ensi kerran. »Äidin Helma» niminen ihana laulu on vakavaluontoinen ja oli luettavana 1835-vuoden Sanan Saattajassa, oltuaan jo sitä ennen v. 1824 Wiburgschen Wochenblatt'in 23 n:on lisälehdessä ja v. 1826 Runon Tähteissä. Vaikk'ei siis enään uusi, mainittakoon se suloisuutensa takia tässä. Sen nimenä kootuissa teoksissa on »Äidin sydän».
Kun Sanan Saattaja v. 1836 taukosi »viestiään viemästä», ei Juteininkaan ääntä kuultu, ennenkun saman lehden jälleen herättyä eloon v. 1840, jolloin hän julkaisi kaksi verraten huomattavaa runotuotetta, siihen nähden, näet, että hän jo oli vanha. Vasta lehden 41 n:ossa oli »Höyry-laiwa Wiipurissa 1839»[198] aika reipas ja sievä laulu, jossa on 8 säkeistöä ja jota ei suinkaan tarvitsisi hävetä missä laulukokoelmassa tahansa, sekä 50 n:ossa »Nuijasota Suomessa 1597», kuusimitalle rakennettu kertova runo. Muuten näkyy vuosi 1840 jo olevan perin köyhä Juteinin runoista ja v. 1841 samoin, ainakin runoina huomiota ansaitsevammista.[199] Neljä näiden kahden vuoden runoista esittävät jonkin tapauksen Juteinin elämästä. Runopätkä »J——n wanha kynä-weitsi tauluun liitettynä 1840» on sinä vuonna viimeinen avustus lehdelle kaikkiaan 4:stä ja se kertoo, miten Juteini panetti tauluun lasin alle kynäveitsen, jolla yli 26 vuotta oli terotellut itselleen hanhensulkia sihteerivirkansa kirjotustöitä varten, mutta nyt »vanhat, vailla wiran töitä, lewon löysiwät molemmat». Seuraavan vuoden avustuksista kiintyy huomiomme ensiksi sellaiseen runonotsakkeeseen kuin: »Herran Tohtorin Lönnrot'in tuldua Wiipuriin 27 p. Toukokuuta 1841»; runossa mainitaan Lönnrot arvotusten, sananlaskujen, runojen ja laulujen kerääjänä ja lisätään, että Wiipurissa on »joka suomalaisen sydän syttyneenä händä kohtahan kohoillen». Saman vuoden tuote on myös »Tanssi-Laulu». 10 vuoden vanha tapahtuma, josta luultavasti jo silloin, kun se tapahtui, oli syntynyt runo, esitetään sitten kolmessa lyhyessä eri runossa; otsake kuuluu: »Kivi-piirros Suomen Kirkolle Wiipurissa 1831». Runoissa sanotaan vanhan »manasterin muutetun» Ruotsin vallan aikana »temppeliksi», josta nyt oli »kirkko kaunistettu» ja »uskolle uudistettu». Yhtä vanhan tapauksen kertoo Juteini viimein runossa »Wanha muiste», jonka otsakkeeseen 1856-vuoden painoksessa on lisätty: »koska suomen kirkkoa Wiipurissa toistain rakennettaissa 1831 etelä puolella muurin sisään suljettuina ihmisen raajat löydettiin». 8-säkeisessä runossa Juteini otaksuu ensin, että »harhailewa kanssa-welji» oli muinen kauheaksi kostoksi »synnin syystä surkeasti kirkon seinään suljettu» ja siten haudattu elävänä. Mutta viivanalaisessa hän lisää: »Taitaisi niingin olla, että joku, waliten pyhitetyn paikan, on suonut ruumiinsa kirkon seinään suljettaa.»
Vuonna 1856 painetussa Jak. Juteinin Kirjojen I osassa olevista muutamista runoista, joita ei ole julaistu Sanan Saattajassa Wiipurista, opimme tuntemaan muutamia henkilöitä, joiden kanssa Juteini oli vuosien 1835 ja 1847 välillä joutunut tekemisiin. »Kynäyksessä Yli-Opettajan ja Tähti-miehen Herran Sjögren'in Muisto-kirjaan 1835» ylisti Juteini tätä etevää suomalaista tiedemiestä ja akatemikkoa seuraavin sanoin: »Weljeni wakainen! taiwahan tasainen kunnias Suomesta kuumoittaa, arwoas alati ilmoittaa». Kaksi vuotta myöhemmin oli Juteini tilaisuudessa tutustumaan kuuluisaan saksalaiseen »nuotittajaan» Kaufmann'iin ja kirjottamaan neljä säettä hänenkin »muistokirjaansa». Seuraavana vuonna juo Juteini neljäsäkeistöisen, kaunissisällyksisen »Muisto-maljan Herran Tohtorin, Pispan ja Tähti-kunnan jäsenen Ottelinin lähteissä Wiipurista 1838». Ennen mainitun »Höyry-laiwa Wiipurista 1839» nimisen runon viimeisessä säkeistössä taas Juteini tutustuttaa meidät neljään etevään, hänen aikuiseen viipurilaiseen kauppiaaseen: »Rosenjus, Seseman, Hakmanni, Heino», joista ainoastaan Hackmann'in suku enään on edustettuna Viipurissa. Heinon »vihkimysjuhlaankin» hän näkyy v. 1847 kutsutun, jolloin hän on kirjottanut ja ehkä häissä lausunutkin seuraavan pienen, soman runon: »Etsien hywässä elämän wettä maistakat suosion maljasta mettä, jonga nyt rakkaus riemulla tuo, ja onni tarjoten teillekin suo.»
Nähtävästi on eräs ranskalainen oppinut, joka on Juteinin Wiipurissa näihin aikoihin tavannut, pyytänyt häneltä suomenkielistä kirjotusta, koska on syntynyt vielä kolmaskin »Kynäys Oppineen Waeldajan Parisista Herran Gaimardin Muisto-kirjaan 1839». Kynäilyn nimi on »Sangarin hauta Helenan saaressa» ja sen alla on lyhyt runo Napoleon'ista, joka on 8 säkeestä 11:ksi laajennettu pieni runo, alkuaan v. 1824 painettuna Wiburgschen Wochenblatt'in 25 n:on lisälehteen ja sitten myös v. 1826 Runon Tähteisiin. V. 1840 vaiheilla Juteini yrittää puoskaroida ja auttaa hammastaudista »Pekkoa Parkalasta» voiteella, jonka latinaisen reseptin ja suomalaisen käyttöneuvon hän Pekolle kirjottaa, mutta runosäkeissä osottaa reseptin kera apteekkiin. Parkalan Pekko oli »vaatinut tietoa hammas-taudin woiteesta». Ja hän näkyy olleen Juteinille tuttu runoniekka; sillä Juteini alkaa runonsa sanoilla: »Rakas, runsas runoniekka, Pekko paras Parkalasta!» Vuonna 1841 Juteini on tavannut »Suomessa waeldajan, Herran Regulin», joka »kuuluisana kulkewainen» on »uusi weikko Ungerista!» Muistorunossaan hänelle hän vielä sanoo: »Näöstäsi nähtäwästi olet Suomen sukulainen». Teemme sitten pitkän hyppäyksen ajassa, aina vuoteen 1847, ennenkun taas tapaamme taipaleellamme Juteinin runon, joka vasta tällöin oli kirjotettu, »Endisen Lehtorin, Herran Rowastin Alopaeuksen lähteissä Wiipurista Juwan Pitäjääseen Kirkko-herraksi.» Runo on lyhyt, 14 säettä, mutta varsin sydämellinen. »Kauppa-Kirjaajan Herran Aatami Wilken Hauta-piirros 1847» on sangen kunnioitusta herättävä viipurilaista koulunperustajaa kohtaan. Koruton runo kuuluu: »Tawaroilla tallellansa Wilkke wielä kuollessansa pyysi kansan kaswatusta, suomen kielen suojelusta, autti muita ainiaan, kulki itse kunniaan.»
Näyttää siltä kuin mainittu vuosi 1847 olisi ollut viimeinen, jolloin hän enää mitään uutta kirjotti, koska löytyy pieni runo, jonka nimenä on »Runo-weitsi taulusta 1847» ja jossa luemme: »Kuin on weitsi kuluneena, miehen mieldä palwelleena kauan työssä kandeleen, niin on huono halwenneena, pännän päitä leikanneena laulun lainen lauhtuneen.»