VIII.
JUTEINI JÄTTÄÄ KIRJAILEMISEN, MUTTA EI MALTA KUITENKAAN KAUAN PITÄÄ PÄÄTÖSTÄÄN.
Vuonna 1819 ilmestyi Juteinilta 6 vihkoa, osaksi runoutta, osaksi proosaa. Näistä on »Uusia Lauluja, Perustus-kielellä»[143] pieni laulukokoelma, johon hän oli valikoinut 14 hauskinta ja, lukuunottamatta pahennusta herättäneitä Juomalaulua ja Kestilaulua, myöskin kauneinta runoa ennen julkaisemistaan teoksista.— »Huvitus-Sanomia» taas on kokoelma suomennettuja[144] hauskoja suorasanaisia tarinoita, jotka mainiosti sopivat »Kaikellaisiksi» sanomalehtiin. Niitä tuli v. 1827 »Toinen Ylöspanokin». Tässä painoksessa on kuitenkin kieli hutiloitua eikä korrehtuuri myöskään niin huolellista, kuin ylimalkaan Juteinin on. Sen vuoksi tekisi mieli epäillä sitä Juteinin kynästä lähteneeksi, etenkin kun hän ei kirjan nimilehdelle ole nimeänsä painattanut, ell'ei sitä ensimäisen painoksen otsakelehdessä olisi ja ell'eivät Huvitussanomat kolmannen kerran esiintyisi hänen poikansa toimesta julkaistuina Jak. Juteinin Kirjojen IX:ssä osassa v:na 1858 nimellä »Tarinoita».—Kolmas Juteinin kirjanen samalta vuodelta (1819) oli »Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-Juttuja, Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan Kielestä Suomeksi tulkitut J. J——da».[145] Niinkuin nimi ilmottaa, on kirjasessa joukko hupaisia saksankielestä käännettyjä kertomuksia nähdyistä aaveista. Samalla selitetään luonnollisella tavalla, miten »aawis-juttu» on syntynyt. Saatamme kyllä arvata, että nämä kertomukset aikanaan olivat omiaan poistamaan syvällekin juurtunutta taikauskoa ja epäluuloja, ja ovat ne vielä meidän päivinämmekin sopivia siihen.— Neljäs saman vuoden tuote oli 26 sivun laajuinen »Neuwo-Kirja, elli Lyhykäinen Oppi Hywiin ja Siiwollisiin Ihmisten Tapoin; Nuoruudelle. Toinen Paino, jonga on parannettuna toimittanut Wanha Suomalainen».[146] Tässä kirjasessa on Juteini uusinut vuonna 1761 ilmestyneen teoksen Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Siiwollisihin Ihmisten Tapoin; Nuorudelle,[147] minkä esipuheessa sanotaan Erasmus Rotterdamilaisen kirjottaneen latinaksi kirjasen samasta aineesta.[148] Juteinin ansiot »parantajana» supistuvat kirjan suomalaiseen kielelliseen asuun; mutta se oli siihen aikaan ansiota kylläkin! »Neuvoista» painatamme tähän näytteeksi »2. Luwusta» seuraavat: »Kuinga pitää puheen ulos toimituksen oleman?
Lyhykäisen. Joka on aina pitkä-puheinen, ja yhtä asiaa niin kauan jarmuttaa, että ei siehen ikänänsä tahdo loppua tulla, sitä on juuri tukela kuullella. Mitäs ajattelet ja sanoa tahdot, sano lyhyeldä; sillä se on wiisaille otollinen.
Samalla muotoa langee järjelliselle ihmiselle juuri ikäwäksi sitä kuullella, kuin yksi ja sama asia tulee monda kertaa matkituksi ja kerroituksi. Kuins asian kerran sanonut olet, niin anna sen olla sillänsä, ja älä sitä enää sitte monitellen kerro.»
Yleensä lukee näitä neuvoja mielihyvällä emmekä ensinkään ihmettele, että Juteini niitä painatti uuden painoksen, tahtoen niidenkin avulla sivistää maamiehiään, ollen jo mielestään tarpeeksi »vanha» heille opettajaksi, kuten nimimerkkikin kirjasen nimilehdessä ilmaisee. Nykyaikaisessa asussa nämä neuvot olisivat myöskin hyödylliset julkaista ja tekisivät esim. sanomalehdet yleisölle hyvän palveluksen ottamalla sopivia neuvoja näistä palstoihinsa.—Uudelleen painettiin »neuvot» Juteinin koottuihin teoksiin v:na 1858.
Niinkuin sivulla 76 näimme; oli viides kirjanen, jonka Juteini v. 1819 julkaisi, Lasten Kirjan toinen painos. Samana vuonna hän vielä ilmotti päättäneensä lakata kaikesta runoilijatoimesta julkaisemalla runon »Lähtö-Laulu, elli Hywästi-Jättö Wäinämöiselle.»[149] Syynä päätökseen oli se, että hän pilkka- ja leikkilauluissaan pisteltyään eräitä virkamiehiä, etenkin pappeja ja tuomareita, sai toisia heistä suutuksiin, jotta rupesivat häntä vainoamaan. Sivuilla 41-46 julkaisemissamme »Pila-Kirjoitusten» otteissa olemme paitsi Krohn'in esittämiä, pappeja koskevia, vielä nähneet esim. seuraavat pahasti asianomaisia virkamiehiä ärsyttävät lauselmat: »Raha muuttaa miehen mielen, lahja liikuttaa sydämen, ehkä sarvesta sahatun. Härkä hännin häiläseepi talonpojan taluttaissa selwän silmän Tuomarilda. Noilla Pappi woiteleepi ilon autuuden awaimen, lukun raswalla lujemman.——— Komendanttikin kowembi paiskaa auki Linnan portit, kosk'on kulda kukkarossa» (Lahjain ottamisesta), »Mielelläni minä soisin——Sielun paimenden powehen, esimerkiks' opetusten, runsaasti rehellisyyttä. Tynnyrittäin Tuomarille ostamatond' oikeutta» (Uutena vuotena) ja »Ei nyt luulla luiskaria wirassansa wakaiseksi, totiseksi Tuomaria, eikä Pappia pyhäksi.——Puolin kuuluu puhuttawan, että isännän, emännän saapi kuolema kituwan, mutt'ei Pappi mullikkaansa. Niin kuin koira kalikkahan usein wieraan wiskatessa hambain hyökkyää kowasti, niimbä syndinen sokea, paha lammas laumassamme, panettelee paimendansa, koska Herra hengellinen, karkoittaisi kansan tyhmän mammonata maistamasta, estäis' ehdon syndisiä opettajansa osalda»[150] (Maa-ilman turmeluksesta). Kun kokonaisia virkamiesluokkia näin syytettiin lahjusten ottamisesta y.m., niin ei voi ihmetellä, että syntyi katkeruutta, etenkin kun ei nimenomaan oltu syytöksiä kohdistettu joihinkuihin kelvottomiksi tunnettuihin, vaikka ehkä vielä yleisöltä rauhassa oleviin virkamiehiin. Niiden nimeä ei tietenkään olisi tarvinnut mainita, mutta olisi selvään runoista pitänyt ilmetä, että runoilija kyllä uskoi, että oli olemassa vielä paljon rehellistä väkeä virkamiehissäkin: että oli harvassa tuomareita, joilta »härkä hännin häiläseepi selvän silmän», ja yhtä harvassa pappeja, jotka olivat »runsaasti» rehellisyyden tarpeessa, kuten Juteini Lähtörunossa kyllä sitten myönsikin. Kun ei näin ollut tapahtunut pilkkarunoissa, kävi niinkuin aina käy, kun ammutaan yli maalin eikä osata sydämeen, uhri rupeaa hyökkääjäksi ja kääntää kyntensä ampujaa vastaan. »Waino-miehiä, sala-purioita» ilmestyikin. Käsinkirjotettuja, varsinkin Juteinin runoilua moittivia runoja leviteltiin ympäri maata ja hänen tietoonsa tulleiden runojen sisällyksestä ja muodosta oli selvää, että ne olivat kotoisin samasta lähteestä. »Kateus on»—Juteinin luulon mukaan—»oudon pahendajan yllyttänyt ynseäksi». »Kaukaa haukkuu huono koira, salaa pelkuri pureepi; näin on nytkin pahendaja salaisesti, saastaisesti, panetellut——sekä pila-puheitani epäluulon esteheksi, että töitä tarkembia huwitukseksi hywille. Kieli-lakkari lewoton pimeästä pesästänsä——pappein puolesta puhuupi,——huulillansa koston huuto». Wirolahden kappalainen F.J. Ahlqvist oli tuo sala-ampuja. Hänen moiterunoansa: »Voi sun juttujas, Juteini! Villitsijä vejsujaisi!»[151] kopioitiin ja levitettiin, väliin toisinnettunakin ja suorasanaisilla lisäyksillä; ja vaikka näissä toisinnoissa syytettiin Juteinia pappien aiheettomasta pilkkaamisesta, väärän opin levittämisestä ja juoppouden edistämisestä juuri juomalauluilla, niin muudan sapekas moittija itse liittää suorasanaisella parannussaarnalla jatkettuun moiterunoon erään paljoa siivottomamman juomalaulun »Ucko Noal», jossa raamatullista aihetta suorastaan vedetään lokaan, vaikkakin ehkä tarkotuksettomasti. Näistä moiterunoista Juteini suuttui ja lähetti julkisuuteen Hyvästijättönsä, jossa arvelee hänen suomalaisista runoistaan olleen edes se hyöty, että muukalaisen valittajan (ruotsin kieltä käyttävä Suomessa) »awara kita on awattu edes kerran koto-kieldä» käyttämään tuskissansa. Totta tämä kyllä puhuu siinä, että hänen kynänsä on tylsä, eikä sen vuoksi ole vahinkoa siitä, että hän nyt on päättänyt tehdä »uhrin ajastansa ja onnestansa äidinkielen alttarille». Ja hänen työtänsäpä suomenkielen hyväksi ei enää tarvitakaan, kun Väinämöinen on herättänyt rakkautta rikkaassa ja mahtavassa venäläisessä kreivi Rumjanzow'issa kansaamme kohtaan, jotta hän kustantaa suomalaista sanakirjaa ja »etsii jälkiä isäimme etelästä ja itä-mailla», jonne hänet on »oikein osoitellut» tiedemiehet virolainen Merkel ja saksalainen Rühs, molemmat ansioistansa Suomen historian alalla suomalaisten kiitollisuuden ansainneina suuremmassa määrin kuin moni synnynnäinen suomalainen. Kun vielä tämä Hyvästijättölaulu aiheutti Ahlqvist'in uuden ivarunon »Wäinämöisen Onnentoivotus Juteinin Lähtöön»,[152] jossa Ahlqvist on unessa kuulevinaan Wäinämöisen ivaavan Juteinia hänen runoistaan ja »lähdöstään», niin tämä taukosi vähäksi aikaa kaikesta kirjallisesta toiminnasta. Hyvästijättö-runoonsa hän liitti »Sowindo-Laulun» sekä ruotsinkielisen suorasanaisen kirjotuksen: »Min Öfvertygelse, eller Reflexion om Fritänkeri» (Vakaumukseni eli mietelmä vapaa-ajattelusta). Viimemainitun, jonka hän sanoo kirjottaneensa edellämainitun häväistysrunon (»pasquillen») johdosta, hän julkaisi vielä toisenkin kerran ruotsinkielisessä teoksessa »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen» (Muistiinpantuja mietelmiä eri aineista). Kun myöhemmin tästä teoksesta tulee puhe, saamme silloin esittää myöskin sanotun kirjotuksen.
Kirjailemisesta taukoaminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Juteini oli auttamattomasti rakastunut runoilijatoimeen ja kirjottamiseen. Hänen suuri halunsa saikin hänen sen vuoksi luopumaan v. 1819 tehdystä päätöksestään, ja hän rupesi seuraavana vuonna taas runoilemaan. Hänen runotuotteensa vuodelta 1820 oli »Huilun Humina, elli Takaisin Tulo Wäinämöisen Hywästi Jätöstä»,[153] jossa hän ilmaisi mielenmuutoksensa. Juteini kertoo siinä Kalevalan runomitalla, kuinka hän kääntyi »kulkemasta runon tietä tappuraista» ja kantoi kanteleensa »luoksi wanhan Wäinämöisen». Hän tulee siitä kuitenkin vain onnettomaksi, niinkuin kansakuntakin, joka »ei palwele——wiisautta Wäinämöisen»; sillä
»oma arwo ombi kallis, toisen hyödytys hupainen, joita wailla waiwaisena— onnetoina kukin kanta ombi niin kuin orpo-lapsi. Orwot owat Suomalaiset, jos ei palwele poloiset wiisautta Wäinämöisen, seuraa jalon johdatusta, opetusta oikeata kukin hywyyden halulla. Orpo olen myöskin minä wäsytetty waiwan kautta, erinneenä, eksyneenä Jumalasta julkisesta, Wäinämöisestä wakaasta, jonga luona lohdullinen meno löytyy loppumata, juodaan mettä, mahalata, kallihista kaukalosta, järjen maljasta jalosta, jonne minä mielitellen soisin jälle joutuvani, waan en jaksa woimatoina tulla enää Isän tykö[154] päästä pilwen pienderälle, piendäräldä patsahalle lähes Laulajan kotoa, joss' on lepo leiwätöngin itsestänsä ihanainen; siell' on aina onnen pouta, huwitusten päivän paiste, siellä itketään ilosta, niin kuin its' Isä suuri,— näytti muinen esi-merkin, koska wuoti kyyneleensä silmä-lähteistä sywistä— kaseammat karpaloita, pyyngin munaa pyleämmät, paljon wesi-pilareita rippui silmä-ripsehissä,»———
Hän saakin sentähden Wäinämöiseltä »laupiaasti» seuraavan varotuksen:
»Joll' on lahja joukon luona, tehkön lahjasta tilinsä,— joll' on vara muita warten, siitä laskekon lukunsa; mutta älköt älyänsä luulko täydeksi lujatkan paitsi pyyndöä hyvyyden».[155]
Tämän varotuksen Juteini käyttikin opikseen. Hän ei kirjottanut enään pilkkarunoja ja koetti välttää yleistä pahennusta. Kyseenalaisessa runossa hän myös vähän väliä muistelee äidinkielensä unohdettua tilaa ja lähettää muiden muassa seuraavan kehotuksen kansalaisilleen, etenkin niille, »jotka palwelevat Wäinämöisen wiisautta»
»suojatkai jo suomen kiellä, uudistakai unhotettu laulun konstikin kotoinen».
Sivulla 45 Huilun Humina-runossa hän tuohon tunnettuun valitakseen »muukalaisesta Akatemiasta», »vieraista Kouluista» ja »lujasta umbinaisesta Laista» viivanalaisessa esittää seuraavan ruotsinkielisen ehdotuksen, jonka toteutumiseen on kokonainen vuosisata kielitaisteluineen ollut tarpeellinen: För att småningom upphjelpa finska språket, som ännu är fattigt för Wettenskaper, wore det nödigt, att dels odling wid Finlands Lärosäten med mera allmänt interesse (!) omfattades, och för att engång bilda det äfven till juridiska afhandlingar, borde det wara Finnarne obetagit, att t.e. vid Landets Instancer få göra sina skrifteliga andraganden jemwäl på Nationens modersmål, som är dess heligaste egendom och öfvergår i arf till efterwerlden.—Skole wi då längre wanwårda de tillkommande generationernas så dyrbara tillhörighet? (Jotta vähitellen kohotettaisiin suomenkieltä, joka vielä on köyhä tieteille, olisi tarpeellista, että sen käyttöä Suomen oppilaitoksissa yleisemmin harrastettaisiin, ja jotta se myös muodostuisi sopivaksi lainopillisia esityksiä varten, pitäisi suomalaisilla olla oikeus saada esim. maan oikeusasteissa esittää kirjalliset lausuntonsa myöskin kansan äidinkielellä, joka on sen pyhintä omaisuutta ja menee perinnöksi jälkimaailmalle.——Sopiiko meidän silloin kauemmin olla vaalimatta tulevien sukupolvien erittäin kallista omaisuutta?)
Ennen mainittuun Huilun Humina-runoon hän liitti 16-säkeistöisen kauniin laulun »Elämän Muoto».
Tämän jälkeen Juteinin teoksia alkoi ilmestyä harvemmalta kuin ennen. Sattui monesti Juteinin viimeisenä kolmenakymmenenäviitenä ikävuotena kulumaan useita vuosia, jolloin hänen kirjotuksiaan ei lainkaan ilmaantunut. Niin nytkin vuoden 1820 jälkeen. Hän ei painattanut mitään ennenkun v. 1824. Silloin hän, näet, julkaisi suorasanaisen kertomuksen »Nimi-Päiwä, elli Hywä Elämä Howissa, jonka on kirjoittanut joutilaana Jak. Juteini». Tämä kertomus eli »jutelma»[156] on keskustelun muotoon puettu sekä on läpeensä opettavainen laadultaan. Siitä löytää paljon hyödyttävää opetusta ja se kuuluukin hauskimpien ja viehättävimpien kyhäelmien joukkoon, mitä Juteini ikinä on kirjottanut. Kertomuksen sisällys on seuraava: Erään maatilan emäntä, jonka puoliso aikanaan on ollut sotapäällikkönä (katteinina), mutta nyt elää maatilallaan maanviljelijänä, on miehensä tietämättä kutsunut vieraita tämän nimipäivää viettämään. Hän on myöskin valmistanut pienet kestit puolisonsa kunniaksi ja odottamattomaksi iloksi. Mutta kun mies ei tiedä mitään pidoista, niin hän menee tavallisuuden mukaan pyssy olalla, aamupäivällä kävelemään metsään eikä saavu sieltä kotiin, ennenkun vieraat jo ovat melkein poismenossa. Sill'aikaa kun isäntä oli metsässä, syötiin kuitenkin päivällinen ja pidettiin pidot, vaikka emäntä oli kovin mielipahoillaan siitä, ett'ei hän ollut ilmottanut puolisolleen, että hän odotti vieraita. Päivällis- ja kestipöydässä puhuttiin yhtä ja toista, kiitettiin talon isäntää ja emäntää sekä juotiin heidän maljansa. Kohta päivällisen jälkeen isäntä tuli kotiin ja näytti hyvin murheelliselta, vaikka hän koetti peitellä murhettaan iloisella tervehdyksellä ja kasvojenilmeellä. Jättäessään pyssyn palvelijan huostaan hän sanoi: »tämä ase on tänä päivänä puolitoista hengeä pelastanut». Kun kaikki läsnäolijat ihmettelivät tätä puhetta, niin isäntä selitti, että hän metsässä pyssyllään oli pelastanut oman henkensä sekä torpparinsa ja vanhan sotatoverinsa Hurtin pahoin haavotettuna »karhun kourista». Hurtti oli kerran ennen sodassa pelastanut nykyisen herransa ja silloisen päällikkönsä varmasta kuolemasta ja isäntä oli nyt iloinen siitä, että hän oli saattanut maksaa Hurtille vanhan velkansa. Hurtti kuoli kuitenkin haavoistansa, ja isäntä otti hänen lapsensa, kasvattaaksensa niitä kelpo ihmisiksi. »Nimi-Päiwä» kertomuksen loppuun Juteini painatti »Työ- ja Ilo-Laulun» sekä »Sota-Laulun».
Samana vuonna eli siis v. 1824 oli Juteini ruvennut runoja antamaan edellisenä vuonna ilmestyä alkaneelle saksankieliselle Wiburgschen Wochenblatt'ille. Koska nähtävästi kaikki viipurilaiset säätyläiset (niihin luettuina saksalaiset ammattienharjottajatkin) ymmärsivät suomea, kuten J.W. Ruuth'kin Viipurin kaupungin historiassaan huomauttaa, niin painettiin Juteinin runot lehteen suomenkielisinä; kuitenkin niin, että liitettiin lehteen runo tai runot (joskus 2 pientä yhtä haavaa) lisälehtenä; tämä usein pienempää kokoa kuin itse lehti, mutta paremmalle paperille. Tällaisen »Beilagessa» olevan runon alla— ja, jos niitä oli kaksi, jälkimäisen—oli aina merkki J—i. Vuosikerran 52 numerosta on 25 saanut tällaisen lisälehden. Näissä 25 lehtisessä on kaiken kaikkiaan 32 suurempaa ja pienempää runoa ja laulua, toisissa lauluissa aina 17 säkeistöön asti ja jokunen runo, niinkuin »Luonnon kurjuus Luojata», neljättä sivua pitkä; toisissa taas vain 4 á 6 säkeistöä ja runoissa alle 10:kin säettä. Mutta järjestään Juteini niissä tarjosi lukijoilleen uutta ja hauskaa, vaikka kyllä vakavaa opetusta, eikä kertaakaan kehdannut uusia entisiä aikaisemmista runovihkoista. Katsoi kait niiden vielä olevan tuoreessa muistissa. Kuitenkin hän kaksi vuotta myöhemmin nämät painatti kaikki uudestaan.
Vuonna 1826 hän, näet, julkaisi 96 sivun laajuisen kirjan »Jak. Juteinin Runon Tähteitä», jossa uudelleen teemme tuttavuutta näiden runojen kanssa. Niihin on johonkuhun jokin aivan pieni muutos tehty, jota ei aina voi parannukseksikaan sanoa. Paitsi näitä, niinkuin siihen jo viittasimme, yleensä hyviä runotuotteita on kirjan sisällystä rikastuttamassa ja sen arvoa kohottamassa 12 uutta kirjallista lisää. Huomattavin ja merkillisin näistä on kirjan alussa oleva pitempi runo »Epäilys ja toiwo Suomesta», jossa esim. sivulla 15 lauletaan:
»Olkon myöskin oma kieli kansan wäli-kappaleena walistukselle wakuutus. Eihän olo orjallinen kielen wieraan kitinässä walmistele walistusta, eikä edestakaisesti waadi kukaan wapauden töitä orjuuden tawoista; eihän ennen siemendänsä maassa laihokan menesty.»
»Lennä maassa matalalla, koska luulee kansakunda, joll' on wielä wieras indo, walistuksen walkenewan kautta menon muukalaisen,— koska kestää keskellämme on päiwä pimeänä— koska owat kurjuudeksi juuret ilman Suomen kieldä, meikäläiset mieldä wailla, epä-luulot, erhetykset säilyttäwät seassansa paremmin kuin pahat henget, sika-laumaan laskettuina, muinen säilyiwät meressä.»
»Toiwo, wiekas towerini! joka lennät löyhytellen, yksin ylenet lumesta, wältä wielä Wäinämöistä, tule taiwaasta takaisin, kansa jäänyt jäätyneeksi ombi hänelle häwäistys. _Koskas kuulet Kouluissamme, taikka lain tulkinnoista oudon kielen kitisewän ——naura nationaliteelle, wirsku wieraille sanoille!»
Viimeiset säkeethän ovat tuttuja Krohnin Suomal. Kirjall. Vaiheista.
Viimemainittuna vuonna, siis: v. 1826, Juteini julkaisi myöskin suorasanaisen »Wiisauden Waellus Maan päällä».
Kertomuksessa Wiisaus vaeltaa ympäri maailmassa. Ulkomailla kulkeissaan joutuu hän »Ajatusten waldakundaan». Rohkeitten neuvojensa takia hän joutuu epäluulon alaiseksi, että hän muka on vaarallinen hallitukselle. Hallituksen pitäjät: »Syndi, Oman woiton pyyndö, Ylpeys, Epä-luulo, Hekuma, Wiekkaus, Waino ja Ahneus», päättävät kukistaa Wiisauden väärällä tuomiolla. Erityinen oikeus asetetaan häntä tuomitsemaan; tuomariksi siihen tehdään »Tyhmyys», Yleiseksi syyttäjäksi otetaan »Wääryys» ja todistajiksi saadaan »Walhe» ja »Walapatto».
Vaikk'ei Wiisautta voitukaan todistaa mihinkään rikokseen syylliseksi, niin hän kuitenkin tuomittiin »maankulkeuteen». Maanpakolaisena hän tapaa »Narrin». Kun Narri kuulee Wiisauden vaiheet Ajatusten valtakunnassa, niin hän vakuuttaa Wiisaudelle, ett'ei tällaista tuomiota olisi langetettu, jos hän olisi ollut kotona, hän kun oli sukua tuomari Tyhmyyden kanssa. Tuosta Wiisaus tiesi hänet Narriksi, jota ei ensin ollut huomannut, ja sanoi, ett'ei hänestä olisi ollut »puolen pitäjää» sekä lisäsi:—»Narri hellä, heiluwainen, keweästi keikkuwainen tawoistansa tunnetaan, luiskariksi luetaan» ja käänsi hänelle selkänsä. Wiisaus neuvoo ihmisiä halajamaan »sisällistä kunniaa» ja ihmisarvoa ja Juteini soisi sen »ehtiwän Suomengin mandereille».
Samana vuonna (1826) Juteini painatti myöskin runon »Kissan Poika», joka on Kalevalan runomitalla kirjotettu ja osottaa, miten Juteini luontokappaleita lempi. Niitä hän usein runoissaan kehottikin kohtelemaan hellästi ja suojelemaan. »Lisäys» ja »Huokaus» ovat täytteenä samassa runovihossa.[157]
Ennen mainittujen lisäksi Juteini v. 1826 vielä julkaisi: »Lasten Kirja. Kolmas paino,——Parannettuna toimittanut Jak. Juteini.» Kirja oli noin puolta pienempi edellistä painosta.
Seuraa nyt vihdoin Juteinin myöskin v. 1826 julkaisema runo: »Sangari Sionissa, elli Walistuksen Woitto Pimeyden Wallan ylitse», pitkä trokeisella runomitalla kirjotettu runo, joka esittää Vapahtajan elämäkertaa. Tähän Juteini liitti tutkimuksen »Lisäys, Tutkinnoksi Uskon laadusta Autuuden Opissa.»[158] Tämä tutkimus an epäilemättä sama tai on ainakin ollut samansisältöinen kuin järjestysnumerolla »31» merkitty, suorasanaiseksi ilmotettu, teos »Tutkindo uskon laadusta».[159] Tänniminen kirja, näet, esitetään Juteinin kirjottamaksi siinä hänen teostensa luettelossa, joka on liitettynä hänen elämäkertaansa Sanan Saattajan Wiipurista 14 n:ossa v:lta 1840, mutta sennimistä eri teosta emme ole tavanneet yliopiston- emmekä ylioppilaskirjastosta tai toisaaltakaan. Ei myöskään sitä ole Pipping'in Luettelossa eikä tietääksemme missään muuallakaan eri teoksena mainittu. Sen vuoksi katsomme sen olevan saman kuin »Sangari Sionissa» nimiseen runoon liitetty äskenmainittu »Lisäys», joka Juteinin koottujen teosten v. 1857 painetussa V:ssä osassa on nimellä »Tutkindo Uskon Tundo-merkistä Kansain Autuuden Opista.»