LUOPIOITA.
Ikkuna kollegion pieneen sairashuoneeseen oli hiukan raollaan ja siitä tuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti se virkistävästi huoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin viidenkolmatta vuotias kaunismuotoinen nuorimies. Hän lakkasi hourimasta ja rynnistelemästä, maaten nyt levollisesti ja tirkistellen kuumeesta kiiltävin silmin vastapäisellä seinällä olevaa ristiinnaulitun kuvaa.
Hänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä, silmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva »ikuisen kaupungin» melu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen ikkunan kiinemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen ja syventyi tutkimaan »Pyhimysten kukkasia», jotka sata vuotta aikaisemmin olivat veljeskunnan perustajan Ignatius Loyolan elämässä saaneet aikaan niin ihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli hän pari lausetta ehtinyt lukea, kun sairas keskeytti hänet lausuen kovalla äänellä:
— Magna est distantia inter Romani et Finlandiani… Illa me habet, hanc desidero. [Pitkälti on Roomasta Suomeen… Edellisessä olen, jälkimäiseen ikävöin.]
Hoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo sanat hänelle tarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas arveluttavasti tulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä. Ojentaen molemmat kätensä jatkoi hän läähättäen:
— O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est animus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta! [Oi, Klaara, Klaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua, sinä siunattu neito!]
Hoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi korviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein huutamalla:
— Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko minua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun sallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa.
Hoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:
— Quid dicis? Cur non latine loqueris? [Mitä sanot? Mikset puhu latinaa?]
Ja aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi laulavalla äänellä:
— Jam, dulcis amica, venito, quam sicut cor meum diligo. Intra cubiculum meum ornamentis cunctis onustum. — — — — — — Sine te non potero vivere; jam decet amorem perficere.
[Jo tulen, armas ystäväni, sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni. Käy sisään makuukammiooni, jonka monet koristukset täyttävät. — Ilman sinua en voi elää: on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]
Sairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen äänellä hoilottaa:
— Magis quam ecclesiam diligo tabernam, ipsam nullo tempore sprevi neque spernam.
[Enemmän kuin kirkkoa rakastan kapakkaa; sitä en ole koskaan halveksinut enkä halveksi.]
Hoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.
— Sile, impie! [Vaikene, jumalaton!] — huudahti hän ja teki ristinmerkin.
Mutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan, pakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi mukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja vanhempi ryhtyi suonta lyömään nuoremman hillitessä sairasta. Verenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut virvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä ja alkoi tasaisemmin hengittää. Silmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi kuiskaten, mitä sairas oli puhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet supussa silmäiltyään sanoi vanhempi:
— Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi lutherani. Ora pro eo.
[Hänessä on vielä jonkun verran kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on lutherilaisen piispan poika. Rukoile hänen puolestaan.]
Sen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki nuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä lukea:
— Domine, ne in furore tuo arguas me… [Herra, elä soimaa minua vihassas…]
Luettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän ristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.
Kun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta heräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä hänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote: Reverendiss:o D:no Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et carissimo illio etc. Roma, in Collegia germanico.
* * * * *
Erik Erikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin viidenkolmatta vuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut jonkun aikaa Vesteråsissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin orpanansa Klaran kanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten mukaan ja rahoilla runsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen tuli Rostockin ja Wittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan. Mutta elämä näissä lutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut orthodoxian kaavoihin ja professorien ärtyneet kiistat siitä, olivatko hyvättyöt ihmisen autuudelle vahingollisia vai edullisia ja tuliko ehtoollisessa uskovaisen osaksi Kristuksen totinen ruumis ja veri vaiko ainoastaan hänestä virtaava hengellinen voima, kuten salakalvinistit väittivät, eivät voineet kauan nuorta Sorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin ja Wittenbergin kuivat pergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja lähti miekka vyöllä sekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna ratsastamaan kohti iloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan ympärillä oli paljon muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka kauniille, nautintoja rakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle oli paljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen isänsä, Erik piispa, ei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies, esiintyi nuori Erik, joka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla aatelisena, sillä hän väitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita ja linnanpäälliköitä sekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen, Kaarle viidennen aikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.
Krakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä mahdollisuudet kaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut ja haaveillut. Täällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena keskiaikainen ritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen, ja täällä oli myöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen iskusta uudelleen elpynyt katolinen kirkko paavillisine legaatteineen, munkkeineen ja prelaatteineen loistavasti edustettuna. Kiihkokatoliseksi kasvatetun Sigismundin ympärillä kehrättiin laajakantoisia suunnitelmia pohjoismaiden saattamiseksi takaisin katolisen kirkon äidilliseen helmaan, ja siinä oli työalaa sekä miekan että sanan käyttäjille, ja nuorelle Sorolaiselle aukeni siis kunnianhimoa kiihottavia näköaloja kahdellekin suunnalle.
Jonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa iloisissa nautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi valmistuneita, Braunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa kasvatuksensa saaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus Petrosa ja Valentinus Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen suosion loisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen kunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina oli varma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla saattoi tuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa sukujohdossaan oli parin kolmen sukupolven mittainen katkein olemassa ja kadehtijat siis helposti voivat saattaa koko hänen aateluutensa epäilyksen alaiseksi. Mutta kirkko avasi aateliskirjaa tiedustelematta ovet lahjakkaalle miehelle vaikka kardinaalin ja paavin istuimille saakka. Sitäpaitsi veti katolilaisuus häntä jo sinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen loisto ja madonnanpalvelus tarjosivat hänen huikentelevalle ja aistilliselle mielelleen paljon suurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja alaston protestanttisuus. Ja mikä vetovoima ja houkutus olikaan sellaisten pyhien miesten kuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius Loyolan elämällä. Kun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän kieltämistä, huikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia, joiden vaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen kylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän neitsyt Marian, niin silloin häipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen ritarielämän tarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen hetkenä hän kerran sitten lankesi polvilleen neitsyt Marian eteen ja ihanaa liikutusta tuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.
Krakovassa olevista suomalaisista kiintyi hän lähinnä Valentinus Tuomaanpoikaan, joka oli Sigismundin hovirunoilija sekä lähes parikymmentä vuotta Sorolaista vanhempi. Hän oli syntynyt Karjalohjalla, käynyt koulua Turussa sekä sitten aitosuomalaista seikkailuhaluaan noudattaen kulkeutunut Saksaan ja Braunsbergin jesuittakollegiossa kääntynyt katolisuuteen. Vilnan yliopistossa ollessaan oli hän alkanut harrastaa runoutta ja kun vasta Puolan kuninkaaksi valittu Sigismund, johon eri tahoilla kiinnitettiin niin suuria toiveita, saapui 1589 mainittuun kaupunkiin, oli Valentinus Thomae tervehtinyt häntä »suomalaisilla rytmeillä» ja latinankielisillä distikoneilla. Tällä oli hän saavuttanut kuninkaan suosion sekä päässyt hoviin kaunopuhujaksi ja runoilijaksi. Hän oli täydellinen tunneihminen sekä sukulaishenki Sorolaiselle. Heistä tuli pian läheiset ystävät ja Valentinuksen kehotuksesta päätti Sorolainen lähteä Roomaan opintojaan jatkamaan sekä valmistumaan hengelliseen säätyyn.
Annettuaan isälleen karttelevia tietoja tarkotusperistään lähti hän matkaan Ranskan kautta, nähdäkseen samalla maailmaa mahdollisimman laajalti. Vaikkei hän vielä ollutkaan julkisesti katolisuuteen kääntynyt, harrasti hän jo sentään katolilaisia menoja paastoten ja rukoillen taivaallista neitsyttä, jonka hän oli valinnut erikoiseksi suojelijakseen. Innostuttuaan itsekieltäymyksiin saattoi hän siinä mennä sangen pitkälle, ollen toisinaan päiväkausia mitään nauttimatta ja rukoillen yhtenä päivänä läpi satakuusikymmentäviisi helmeä sisältävän rukousnauhansa. Sellaisten ponnistusten jälkeen tunsi hän harvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin nähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa. Mutta liian kireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään Provenceen tultuaan lankesi hän suinpäin aistillisuuteen. Hänen yöpyessään erääseen luostariin viettivät munkit kuten koko seutukuntakin iloisia viininkorjuukemuja. Kun iltamessun jälkeen oltiin refektooriossa illallisaterialla, päästivät munkit etelä-ranskalaisen luonteensa valloilleen. Yleinen ilo ja keveä mieliala tarttui Sorolaiseen kuin tuli tappuroihin ja hän tyhjensi maljan toisensa jälkeen kuohuvaa rypälenestettä. Laskettiin keveitä sukkeluuksia ja yhtäkkiä alkoi joku laulaa vanhaa renkutusta: »Magis quam ecclesiam diligo tabernam», jota Sorolainen nyt houreissaan oli toistanut. Laulu seurasi toistaan ja kun kunnianarvoisa apotti oli kannettu omalle vuoteelleen, pälkähti nuorempien päähän ruveta vanhaa »narrinjuhlaa» viettämään. Sorolainen telmäsi täydestä sielustaan mukana ja joku ehdotti tuota iloista pohjoismaalaista piispaksi. Se hyväksyttiin ilohuudoilla, hänen päähänsä pistettiin paperista kierretty hiippa, käteen työnnettiin koukkupääsauva, toiseen viinimalja, munkit järjestyivät kulkueeksi hänen jälkeensä ja iloisesti hoilaten mennä huojuttiin luostarin kirkkoon. Vallaton joukko sijottui kuoriin, Sorolainen työnnettiin saarnastuoliin ja häntä huudettiin saarnaamaan. Ja hän saarnasi, tekstinään sanat: »Minä janoon.» Ihmisten oli määrä juoda viiniä eikä vettä niinkuin hevoset ja aasit, sillä sanoohan profeetta: älkäät olko niinkuin hevoset ja aasit. Ja riemuhuutojen kaikuessa tyhjensi hän viinimaljansa.
Kun hän viimeinkin selvisi Provencen seikkailuista, jatkoi hän kurjana syntisenä matkaansa Roomaan alkaen katumus- ja kieltäymisharjotukset aivan alusta. Collegium germanicumiin otettiin hänet, protestanttisen piispan poika, avosylin vastaan ja innolla antausi hän nyt opinnoihin. Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi ajassa taaksepäin ja hänen kaikista aistinautinnoista eristynyt elämänsä kollegiossa kohotti hänen siveellistä tuntoaan, alkoi loistava päämäärä taas kangastaa hänen edessään ja eräänä sisällisen nousun hetkenä kirjotti hän isälleen pitkän kirjeen, tunnustaen kääntyneensä katoliseen uskoon, puhuen kunnianhimoisista unelmistaan ja vieläpä haltioissaan kehottaen vanhaa paljon kokenutta isäänsäkin palajamaan katolisen kirkon helmaan. Lisäksi oli hän isäänsä kehottanut muistamaan olevansa vanhaa aatelia, pitämään arvostaan kiinni ja asettumaan tavallisten aatelismiesten yläpuolelle, sillä piispoja on Suomessa vain yksi, mutta aatelismiehiä tusinoittain ja mitä on hänen, piispan, rinnalla »joku Hevonpää tai Svinhufvud».
Mutta oltuaan pari vuotta kollegiossa alkoi häntä vaivata koti-ikävä ja toisinaan saattoi hän jo katua koko katolisuuteen kääntymistään. Kotonahan hän olisi voinut hankkia vahvistuksen sukunsa vanhalle aateluudelle, ja mennä Kaarlo kuninkaan palvelukseen sekä naida Klaaran, joka sekin oli hänelle nyt mahdotonta. Mutta sitten hän taas antausi mitä ankarimpiin katumustöihin, ripitti itsensä, paastosi ja valvoi ja luuli toisinaan näkevänsä edessään lempeästi hymyilevän neitsyt Marian. Mutta usein tuo taivaallinen madonna saikin hänen mielikuvituksessaan yhtäkkiä Klaaran piirteet ja hänen hurmionsa kohosi silloin huippuunsa, kunnes hän huomasi sen perkeleen kiusaukseksi ja alkoi entistä ankarammin katumusta harjottaa. Jo Krakovasta lähtiessään oli hän päättänyt karkottaa sydämestään Klaaran ja katkaista kaiken yhteyden hänen kanssaan, mutta sen toimeenpano kävi yli hänen voimiensa ja kerran hän sitten, tulisen kaipuun rintaa polttaessa, kirjotti Klaaralle pitkän ja kiihkeän kirjeen ilmottaen tahtovansa häntä kerran vielä syleillä, vaikkapa sen sitten täytyisi luvattomastikin tapahtua.
Kun hän oli päättänyt sekä filosofiset että teologiset opintonsa kollegiossa, kirjotti hän toisen kerran isälle pyytäen kahtasataa florinia matkarahoiksi, sillä hän tahtoi tulla nyt kotona käymään. Ja kaikkia kokemiaan muistaen sekä samalla isän, äidin ja siskojen muodostamaa piiriä kotoisen takkavalkean ääressä, huudahti hän kirjeessään intomielin: »Satis diu vidi, audivi, tacui: visa jam monstrare, audita referre et loqui tandem utinam in patria liceat!» [Tarpeeksi kauan olen nähnyt, kuullut ja vaiennut: oi jospa saisin jo kotona kertoa näkemiäni ja kuulemiani!]
Rahoja odotellessaan tahtoi hän vielä yhtä ja toista opiskella. Liittipä hän kirjeen loppuun uhkauksenkin, että jollei hän rahoja saa, ei hän luultavasti koskaan enää palaa kotiin ja silloin menevät isän siihenastisetkin uhraukset hukkaan. Kun vastausta ei kuulunut, kirjotti hän vielä isänsä ystävälle piispa Olaus Stephani Bellinukselle Vesteråsiin pyytäen tämän välitystä saadakseen isältä mainitun summan, jonka hän välttämättä tarvitsi. Kaikki kieltäymykset unhottaen huudahti hän kirjeessään ylpeästi: »Nec pedes proficisci ullo pacto sustineo, nec volo, nec decet, nec debeo.» [Ja jalan minä en kykene millään mokomin matkustamaan, enkä minä tahdokaan, se ei sovi enkä ole siihen velvollinen.] Isän vastausta ja rahalähetystä odotellessaan heittäysi hän taas intohimonsa koko kiihkolla hartaudenharjotuksiin ikäänkuin päättäen kerta kaikkiaan väkirynnäköllä voittaa pyhyyden maineen. Useita päiviä paastottuaan vietti hän kokonaisen yön kirkossa taivaallista suojelijatartaan rukoillen ja oli aamulla lähes tajuttomassa tilassa. Ankarassa kuumeessa oli hän jo viikonpäivät maannut, kun nyt hänen houreesta selvitessään saapui viimeinkin isän vastaus lähes vuosi sen jälkeen kun hän edellisenä pyhän Johannes Baptistan päivänä 1607 oli lähettänyt rahanpyyntikirjeensä.
* * * * *
»Kadonnut, mutta silti rakas, ainokainen poikani», luki hän kirjeen otsikosta. Sanat olivat suomeksi ja samoin näytti olevan koko kirjekin. Hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään ja hän tunsi päätään huimaavan äkillisestä veren pakkautumisesta. Laskien kirjeen rintansa päälle ummisti hän hetkiseksi silmänsä ja koetti koota ajatuksiaan siitä sekavasta mielikuvien pyörteestä, jonka nuo sanat ja varsinkin niiden kieli hänessä panivat liikkeeseen. Isä oli aina ennen käyttänyt kirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi niin omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään. Se tuli kuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja sellaiseksi oli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti tuo kotoinen kieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon unhossa maanneita mielikuvia.
Hän avasi taas silmänsä ja ryhtyi hitaasti kuin muistelemalla lukemaan kirjettä. »Turhaan olen sinun kirjeistäsi odottanut katuvaista mieltä», kirjotti isä, »sillä olin vasta sitten päättänyt kääntyä sinun puoleesi. Sinä et näytä edes käsittävänkään mitä sinun uskosta luopumisesi merkitsee yksin jo meille, maallisille vanhemmillesi. Meille, sanoin minä, vaikka täällä on enää yksi, nimittäin harmaapäinen isä, suremassa kadonnutta poikaansa. Tokko lienet kuullut jo, että äitisi on muuttanut iäisyyden maille? Suru sinun takiasi joudutti hänen lähtöään — ja hänen viimeinen huokauksensa Jumalan tykö oli, että hän armossaan johdattaisi sinut eksyksistäsi kotiin.»
Sanat himmenivät ja särkyivät nuoren Sorolaisen silmissä ja väkivaltaiseen itkuun purskahtaen pudotti hän kirjeen kädestään. Hoitajaveli, joka oli jäänyt huoneeseen, kavahti taas seisoalleen ja katseli häntä neuvotonna.
Äiti kuollut! Hän ei ollut sitä kuullut ja nuo sanat kajahtivat hänelle kuin tuomiokello. Mitä hän olisikaan nyt antanut, jos kaikki olisi saanut ennalleen ja hän olisi entisenä »pikku Erikinä» saanut olla kotona äidin luona. Ottaessaan kaikki asiat kevyesti ja ryhtyessään ratkaiseviin tekoihin tunnekuohun vallassa, ei hän ollut koskaan tullut lähemmin ajatelleeksi, miten hänen kääntymisensä ennen kaikkea äitiin vaikuttaisi. Niinköhän äiti todellakin on eronnut tästä elämästä siinä vakaumuksessa, että hänen ainoa poikansa on eksyksissä? Hänen mieleensä kohosi elävänä eräs pikku muisto lapsuuden ajoilta. Hän oli äidin kanssa kesällä vierailemassa sedän luona Laitilan pappilassa. Muutamana päivänä juoksenteli hän ruispeltojen välissä kukkia poimimassa. Silloin kuului rukiin takaa äidin ääni, joka kutsui häntä, Hän kyyristyi pientarelle ja oli hiljaa. Yhä hätääntyneemmällä äänellä huuteli äiti: — Erik, Erik, missä sinä olet? ja hän vain kyyristyi alemmas ja nauraa hihitti itsekseen, kun äiti ei löydäkään häntä. Viimein löysi äiti hänet, sulki vapisten syliinsä, suuteli ja torui sekaisin ja oli niin iloinen kuin olisi hän juuri kuoleman kidasta poikansa pelastanut.
Hän ei saanut ajatuksiaan irti äidistä ja yhä uusi nyyhkytys puistatti häntä. Kun hoitajaveli viimein puhutteli häntä arasti ja osaaottavasti, havahtui hän ja pääsi sen verran mielialastaan irtaumaan, että kykeni kirjeen lukemista jatkamaan.
»Olen siis nyt yksin Birgitta siskosi kanssa», kirjotti isä, »ja entistä raskaammin painaa edesvastuullinen piispanvirka hartioitani. Usein olen huoaten valittanut Jumalalle, miksi hän juuri minut, vähäisimmän ja heikoimman palvelijoistaan, on valinnut tähän raskaaseen virkaan tänä aikana, jolloin Suomen seurakunnan on ollut purjehdittava niin monien salakarien läpi. Vaikka Jumala tietää, että vointini olen tehnyt varjellakseni laumaa susilta, niin pelkkää nurjuutta, epäluuloa ja vihaa olen osakseni saanut niin ylempäin kuin alempainkin puolelta. Kuinka hartaasti olenkaan kaivannut uskollista apumiestä raskaassa työssäni ja siihen olin juuri sinua, rakas poikani, ajatellut ja se oli äitivainajasikin hartain toivo. Mutta Jumala on nähnyt hyväksi vielä tämänkin painon päälleni panna, sillä huikentelemisellasi sinä et ole ainoastaan vanhalta isältä apuasi riistänyt, vaan saattanut hänet epäluulonalaiseksi vallanpitäjäin silmissä.»
Hän kuuli selvästi korvissaan isän äänen. Se oli särähtelevä ja katkera. Sillä äänellä puhui hän aina, kun hän äärimmilleen kiusattuna ja huomatessaan, ettei rauhaa enää kunniallisilla ehdoilla voinut säilyttää, nousi vastarintaan. Hän muisti nyt elävästi, kuinka isä kerran sillä tavoin esiintyen oli hämmästyttänyt itse marski Klaus Flemingin, joka tuli isän luo ja törkeästi käyttäytyen esitti joitakin papistoa koskevia mahdottomia vaatimuksia. Ja muistaessaan muutamia ylimielisiä kohtia omista, isälle lähettämistään kirjeistä, rupesi häntä hävettämään. Kuin omaa tuomiotaan tarkastellen luki hän edelleen:
»Rakas poikani, sinä puhut paljon aatelisesta syntyperästäsi ja neuvot minua asettamaan itseni lähimmäisteni yläpuolelle. En tiedä, ovatko silmäni jo niin heikontuneet, mutta mitään kerskaamisen syytä minä en näe siinä, että jotkut esi-isämme ovat ehkä Unkarissa olleet ritareita ja linnanpäälliköitä, sillä sellaiset käyttävät niin harvoin valtaansa Jumalan kunniaksi ja lähimäistensä hyväksi, kuten sen hyvin tiedät Klaus herrasta ja monesta muusta. Ovatko esi-isäni olleet unkarilaisia ritareita vai kunniallisia Suomen talonpoikia, sen asian minä jätän sillensä. Yksi minulle vain on tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä sijalla, johon Jumala on minut määrännyt, ja kantaa vähäinen korteni siihen kekoon, jonka nuo jalot miehet Agricola ja Juusten ovat alulle panneet. Siinä tarkotuksessa olen nämä kuluneet vuodet kirjottanut suomenkielistä postillaa, jonka toivon kansalleni olevan vähäiseksi lohdutukseksi ja valistukseksi.»
Edelleen kertoi isä hänen orpanansa ja entisen leikkitoverinsa Laitilan pappilasta, Ericus Gregori'n, valmistuneen papiksi ja auttelevan häntä vaikeissa virkatehtävissä. Rahaa ei isä sanonut voivansa lähettää, sillä nykyään oli hän melkein puilla paljailla saatuaan katolilaisuudesta ja sigismundolaisuudesta aiheettomasti epäiltynä maksaa vankeuden lisäksi raskaita sakkoja sekä autettuaan niitä monia suomalaisia perheitä, jotka Kaarlo herttuan verituomioiden kautta olivat vielä suurempaan hätään joutuneet kuin hän. Sitäpaitsi oli hänen laajassa hiippakunnassaan monessa paikkaa sekä sisällisten että ulkonaisten sotien jäleltä suuri köyhyys, ja minkä piispankymmenyksiä kertyi, oli niitäkin vaikea rauhattoman ajan takia saada Danzigiin tai Lyypekkiin myytäväksi. Mutta isä toivoi hänen omin apuinsakin suoriutuvan, muistuttaen kuinka hän itsekin ulkomailla opiskelemassa ollessaan oli pitkiä matkoja jalkasin kulkenut.
Isän kirjeessä oli jotakin niin masentavaa ja alas repivää. Hän tunsi kuin kokoon kutistuvansa ja jähmettyvänsä. Vaistomaisesti ojensi hän kätensä rukousnauhaa kohti, joka riippui sängyntolpassa, mutta laski sen kiiruusti entiselle sijalleen, kääntyi siihen selin ja vetäen peitteen korvilleen koetti kuin joltakin piiloutua.
* * * * *
Oli iltapäivä elokuun lopulla. Ilma oli painostava ja lenseä, taivaanrannalla raskaina roukkioina lepäävissä pilvissä välähteli pitkiä salamoita ja kuului etäistä ukkosen jyminää. Jesuittaveljen pukuun puettu Ericus Erici junior taivalsi pölyisin jaloin, kumarana ja väsyneenä likaista maantietä. Ennen rajuilman tuloa piti hänen ehtiä Krakovaan, jonka tornit näkyivät jo etäältä.
Viikko sen jälkeen kuin isän kirje saapui oli hän noussut sairasvuoteelta. Palaava terveys ja Italian kevät olivat taas nostaneet hänet entiseen mielialaansa. Isä pitää minua eksyneenä, mutta voikin olla niin, että isä on eksyksissä ja minä olen löytänyt totuuden, sillä katolinen kirkkohan on paljon vanhempi ja protestantit ovat luopioita, oli hän päätellyt. Äiti oli surrut itsensä kuoliaaksi siinä uskossa, että hänen poikansa on joutunut harhaan, mutta nyt oli äiti Vapahtajan ja neitsyt Marian luona, tiesi totuuden ja iloitsi pojastaan. Ja kun hän oli taas Pietarin kirkossa hartaasti rukoillut pyhää neitsyttä, oli hänelle äkkiä tullut sellainen tunto, että hänen on matkustettava isän luo ja taivutettava hänet ainoan autuaaksi tekevän kirkon kuuliaisuuteen. Samalla saa hän äidin haudalla rakoilla hänen puolestaan ja sitten palaa hän Puolaan tai Roomaan odottamaan, kunnes tulee tilaisuus koko Suomen käännyttämiseen. Pyhä neitsyt oli kuin hyväksyen hymyillyt hänelle ja niin hänestä oli yhtäkkiä alkanut näyttää varsin mahdolliselta kulkea kotimaahan ilman kahtasataa florinia. Hän oli vihityttänyt itsensä papiksi ja lähtenyt jesuittaveljen puvussa taivaltamaan Wienin, Krakovan ja Danzigin kautta kotimaata kohti. Juhannuksen tienoissa oli hän lähtenyt matkaan ja nyt läheni hän Krakovata. Vaivaloisesti oli matka kesähelteellä käynyt, mutta ponnistuksissa ja kieltäymyksissä oli hän taas tuntenut sisällistä kasvamista ja lujittumista. Hän oli vaeltanut tietään fronte serena, lingua parca, mente clausa, omnibus fidus, nemini fidens [Selkein otsin, niukoin kielin ja suletuin mielin, kaikille ollen luotettava, mutta itse ei kehenkään luottaen.], kuten hän oli ohjeekseen asettanut. Usein hän ollessaan taipaleella nälästä ja väsymyksestä uupumaisillaan oli hoputtanut itseään sanoilla: pati quam plurima, pati, id tantum magnos efficit viros. [Kärsi, kärsi, se ainoastaan tekee suuria miehiä.]
Vasta monien kyselyjen ja etsintöjen jälkeen löysi hän kaupunkiin tultuaan vihdoinkin Valentinus Tuomaanpojan vaatimattoman asunnon. Hän ei ollut enää hovissa runoilijana, vaan toimi apulaisopettajana muutamassa koulussa. Sigismund oli saanut liukaskielisempiä ylistyspuhujia ja vanhoilla päivillään oli Valentinus saanut kadehtijain tieltä syrjään vetäytyä.
Sorolaisen sisään astuessa istui hän pöydän ääressä jonkun kirjan yli kumartuneena. Nähdessään nuoren ystävänsä kuvastui hänen kasvoillaan liikutus ja hämmästys, ja hämmästyneeksi tunsi Sorolainenkin itsensä nähdessään kuinka Valentinus oli sitten viime näkemän vanhentunut ja käynyt kyyryiseksi. Liikutettuina syleilivät he toisiaan.
— Entisen iloisen hovirunoilijan sijasta löydät sinä täällä hylyksi joutuneen ukon, — sanoi Valentinus ystäväänsä tarkastellen. Hän kertoi hovista pois joutumisensa ja jatkoi:
— Mutta paljon näytät sinäkin kokeneen. En ollut ensin sinua tunteakaan tuossa puvussa, kun lisäksi olet vanhentunut ja laihtunut. Mutta kerrohan matkoistasi ja olostasi Roomassa.
Kun Sorolainen oli tehnyt selkoa omista vaiheistaan, olivat he pitkään ääneti ja kuuntelivat kuinka raskaat sadepisarat rummuttelivat ikkunaa. Vihdoin virkkoi Valentinus ikäänkuin arastellen:
— Etkö sinä koskaan ole mielessäsi soimannut minua?
— Mistä niin? — kysyi Sorolainen ihmeissään.
— Siitä, että minä silloin yllytin sinua katolilaisuuteen kääntymään ja Roomaan matkustamaan, vaikka minun olisi vanhempana miehenä tullut neuvoa sinua kotimaahan palaamaan. Usein olen sinua muistaessani syyttänyt siitä itseäni.
— Kuinka, luuletko sinä ettei Jumala olisi minua sinuttakin johtanut katolisen kirkon kuuliaisuuteen? — kiivastui Sorolainen ja ponnahti seisomaan.
Mutta Valentinus huomasi kuinka väkinäistä hänen kiivautensa oli ja jatkoi tyynesti:
— Ennen kaikkea tuntuu se minusta pahalta kovia kokeneen isäsi takia.
Oletko sitä koskaan ajatellut?
Se sattui arkaan paikkaan, mutta Sorolainen tahtoi kaikin mokomin säilyttää sen eheydentunnon, jonka voimalla hän oli Roomasta saakka tänne vaeltanut ja aikoi eteenkinpäin vaeltaa. Hän sanoi:
— Isäni on minut kyllä vielä käsittävä. Minä olen juuri matkalla häntä käännyttämään, ja sitten alkaa koko Suomen käännytys. Vai oletko unhottanut mitä me täällä Krakovassa puolikymmentä vuotta sitten suunnittelimme?
— Kyllä ne muistan … hm! Kyllä me iäkkäät miehet olemme sentään olleet lapsellisia … ja vakavan työn sijasta pieksäneet tuulta. Kyllä ne muistan, ne silloiset, kuinka täällä suunnitelmia tehtiin, innostuttiin, huudettiin ja huidottiin aivankuin maailman vallotus olisi ollut kysymyksessä. Ja mitä on saatu aikaan? Ei mitään! Sillä aikaa kuin me suunnittelimme ja haaveilimme, ovat tapaukset kulkeneet omia teitään ja kulkeneet päinvastaiseen suuntaan kuin mitä me uneksimme. Suomea käännyttämään! Etkö sinä sitten tunne viime vuosien tapauksia, että Sigismundilla ja katolisella kirkolla ei ole enää mitään tekemistä Suomessa paremmin kuin Ruotsissakaan?
— Tiedän kyllä, että verikoira Kaarle on anastanut Ruotsin kruunun, mutta mikä estää sitä takaisin vallottamasta?
— Takaisin vallottamasta, niinpä kyllä, mutta kuka sen vallottaa takaisin, minäkö vai sinä?
— Sigismund, sen oikea omistaja!
— Sigismund! — ja Valentinus naurahti ylenkatseellisesti. Hänen äänessään oli alunpitäin ollut alakuloisuuden alla katkera sävy, joka nyt pääsi yhä enemmän voitolle, kun hän jatkoi:
— Se tahdoton vetelyskö, naisten ja munkkien hempu? Rex crastinus! Kolmattakymmentä vuotta on hän nyt jo kantanut Puolan kruunua eikä sillä ajalla saanut mitään aikaan, ei pienimmässäkään asiassa toteuttanut sitä mitä häneltä odotettiin. Sillä aikaa kuin hänen setänsä on yötä päivää toiminut, on hän vain lojunut patjoilla naistensa seurassa ja kuunnellut imarteluja. Silloin kuin Suomi vielä kannatti häntä, ei hän sormeaankaan liikauttanut suomalaisten auttamiseksi. Ja samoin on hän kaikki puoluelaisensa jättänyt avuttomina vihollisen haltuun. Oletko esimerkiksi kuullut pater Jussoilan, Johannes Jussoilan kohtalosta?
Sorolainen pudisti päätään ja Valentinus jatkoi:
— No niin, hän joutui Pernussa Kaarlen vangiksi ja vietiin Tukholmaan. Hän olisi päässyt vapaaksi tuhannen taalerin hinnasta, mutta niin paljon ei kuningas Sigismund saanut aikuiseksi entisen hovisaarnaajansa hyväksi. Nyt äskettäin olen kuullut, että pater Jussoila on kuollut vankeudessa.
Kun Sorolainen ei puhunut mitään, jatkoi Valentinus melkein ilkeästi:
— Entä Petrus Petrosa, oletko hänestä kuullut? No niin, hänet vangittiin myös ja mestattiin Örebrossa julmalla tavalla. Kerrotaan, että häneltä kiskottiin sydän rinnasta ja viskattiin suuhun.
Kasvot tuskallisesti väännyksissä tarkasteli hän minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Sorolaiseen. Tämä seisoi ääneti, allapäin ja kalpeana. Valentinus puhui edelleen:
— Ja samanlainen kohtalo uhkaa jokaista katolilaista ja sigismundilaista, joka joutuu Kaarlen käden ulottuviin. Mene sitten ja vallota Suomi takaisin katoliselle kirkolle! Ja mitä varten vallottaa? Ettäkö laiskat munkit tulisivat vielä aatelisten lisäksi kansan niskoille ja kirkoissa alettaisiin suomenkielen sijasta latinaa höpistä?
— Mitä, onko se Valentinus Thomae, jonka kanssa minä puhun vai kerettiläinenkö minun edessäni on? — keskeytti hänet Sorolainen kiivaasti.
— Elähän kiivastu, — sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, — kyllä minä katolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja toista olen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa asiassa olen silmäni saanut auki. Ja tunnustan sen suoraan, että olen monesti katunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun isänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun täytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi? Elämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa. Näkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat vetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina kotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli, ja siellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani hyväksi, niin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni.
Hän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle, joka omituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.
— Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi, — jatkoi Valentinus, — niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä näyttihän silloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se minusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille harharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä isät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole ainoa suomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö että myöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika, Kaspar, on kääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren hovikappalaisena. Hm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi täällä Sigismundin hovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä uneksimassa. Mutta onneksi hän sentään on kulkenut isänsä teitä ja se minulle antaa hitusen toivoa siitä, etteivät suomalaiset ole aivan häviöön tuomittu heimokunta, joka kokonaisuudessaan saisi meidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla rannalla pajunoksiin ripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin Ruotsin Kaarle he kyllä monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat omin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä.
— Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa! — huudahti yhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä sanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen mielialan.
— En häntä puolusta, — vastasi Valentinus, — sillä tyly ja julma mies hän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan miehenä enemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa kohtaan. Julma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään pois. Kasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei sitä Sigismund kasvata…
— En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan, — koetti
Sorolainen itseään kiihdyttää.
Valentinus hymähti surullisesti ja sanoi:
— Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin sittenkään, vaikka minä sanoisin että semmoiset miehet kuin Luther ja Agricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä monta luostarillista irstaita munkkeja.
Sitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja ärsyttäväksi.
— Jumala sinun sielusi valistakoon, onneton! — lausui Sorolainen väkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.
Valentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan pimenevään huoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi valeli.
* * * * *
Sorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä enää vireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut voivansa kohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt matkaansa jatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja Thornin välillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut enää ollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen luostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen päivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus pidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään laahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.
Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä, vilu alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin kieltäytyä tottelemasta. Eräälle kummulle päästyään näki hän virstan päässä edessään pienen kaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti olevan jonkunlainen luostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne saakka kävellä. Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen, antoi sateen vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas syttyi kuume. Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta jaloissaan.
Alkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen havahtui siitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä. Hetkisen heitä tirkisteltyään tajusi hän hämärästi, että toinen ratsastajista oli pappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti häntä latinaksi ja kysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten käski hän seuralaisensa, joka puvustaan päättäen oli palvelija, astua alas satulasta, kehottaen Sorolaista nousemaan hänen tilalleen, ajaakseen sitten yhdessä luostariin. Vaikka palvelija auttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton päästä satulaan. Silloin laskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan kanssa ohjasivat he käsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä. Tahdottomana seurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista hämärää turvallisuudentunnetta.
Pilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet alkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi seuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja Sorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien kysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta Danzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon. Kun priiori viipyi vielä huoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti Sorolainen häntä äkkiä pyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun hän sillä hetkellä näytti virkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään tahtonut kieltää jesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän opasti hänet luostarin kirkkoon ja sytytti kynttilän neitsyt Marian kuvan eteen. Kehotettuaan vierasta, ettei hän liian pitkällä hartaudenharjotuksella jäähdyttäisi itseään koleassa kirkossa, poistui priiori jättäen hänet yksin.
Sorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä asemassa kauan, tuiotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta suoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli hermostuneesti rukousnauhan helmiä. Hän ei päässyt siihen haltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä neitsyt ei esiintynyt selkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja hänen näkemystään sumensivat kaikenlaiset kuumeiset kuvat.
Hänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen. Nyt katsahti hän vasta arasti neitsyt Marian kasvoihin. Se oli Lucas Cranachin maalaus, joka Saksasta oli aikoinaan kulkeutunut tänne puolalaiseen luostariin. Sillä oli hieman vinot, kylmästi siirottavat silmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.
— Portto! — kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat nyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään ja hän kaatui lattialle. Tajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen huonetoverinsa, pappi, auttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten kulki hän sitten takaisin refektoorioon. Raskaasti vaipui hän vuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokasi hän puoliääneen:
— Äiti, äiti!
Kuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi hätäisesti myöskin suomeksi:
— Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?
Sorolainen havahti, horroksistaan ja karkaisi vimmastuneena ylös vuoteesta.
— Mitä, oletko sinäkin suomalainen? — huusi hän astuen papin eteen, joka kauhistuneena peräysi hänen edellään huoneen nurkkaan.
— Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika? — huusi Sorolainen nyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.
— Miksi raivoat, veli? — änkytti pappi kalpeana, — minähän olen hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus Jussoila, Johannes Jussoilan nuorin veli.
— Hovisaarnaaja! — yltyi Sorolainen, — hovisaarnaajina ja tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa, mutta ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona lyö pyöveli kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja narrin hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia? Mutta siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala antanut Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi…
Hänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater Jussoila otti häntä käsipuolesta ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän riisui hänet hellävaroin ja laittoi peittoon.
Yhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan käteen ja kysyi eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi siihen, mutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:
— Ei, lukekaa minulle vain isämeitä.
Jussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:
— Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!
Hiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa. Sorolainen ummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua, että hän on pikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti hänelle ehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti hymyili hänelle. Silloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila kuului sanovan amen, kuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen äidin vuoteensa yli kumartuneena.
Kun pater Jussoila pääsi toistamiseen ameneen, näytti sairas nukahtaneen. Hän korjasi peitettä ja laittausi itsekin levolle.
* * * * *
Aamulla Jussoilan noustessa makasi suomalainen jesuittaveli samassa asennossa ja sama lapsenomainen hymy huulilla. Mutta hänen piirteissään oli jotakin jähmettynyttä ja kun Jussoila tarttui hänen käteensä, oli se kylmä ja kankea.
Saman päivän iltana kätkettiin tuntematon jesuittaveli luostarin hautausmaahan ja kohta sen jälkeen nousi pater Jussoila hevosen selkään ja lähti allapäin ratsastamaan Thornia kohti, jonne hän oli matkalla.