TILIPÄIVÄN ILTANA.
Oli lauantaipäivä marraskuun keskivaiheilla 1599. Maa oli roudassa ja aamulla oli Aurajoki ollut ohuessa jäänriitteessä. Harmaana rykelmänä lepäsivät matalat talot karjapihoineen kapean ja mutkittelevan Luostariyläkadun varrella. Suorina patsaina kohosi savu valkeista torneista ja leveni liikkumattomaksi harsoksi teräksen harmaalle taivaalle. Joka talossa näkyi ulkohuoneiden seinustoilla kuivamaan levitettyjä lehmän vuotia ja lampaannahkoja, osottaen että äskettäin oli pantu toimeen syysteurastukset. Navettain takana Vartiavuoren rinteellä rähisi jätteiden kimpussa joukko koiria, harakoita ja närhiä.
Siinä missä Yläkatu kääntyi ylös Lyypekinmäelle, oli oikealla kädellä entisen Olavin luostarin alue. Sen jälkeen kun luostari kuutisenkymmentä vuotta sitten oli palanut ja Kustaa kuningas sen muureista kuletuttanut kiviä ja tiiliä Kastelholman vahvistukseksi, oli siitä nyt enää jälellä vain säännöttömiä raunioita ja jokunen tyhjänä ammottava ikkuna-aukko. Luostarin portin kohdalta lähti kapea polku nousemaan ylös Vartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista oli nimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.
Hänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli sirotettu tuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi tuli. Akkunan edessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä Markus Hollo sekä haavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli rynkämöisillään tiskin nojalla ja seurasi heidän peliään. Kaikki kolme tähystivät äänettöminä myllylautaan, johon oli puukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat. »Eipä seppä älyä siirtää», ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti silmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai kolme riviin ja sanoi:
— Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon.
He tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran peräseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet tuopit.
— Annahan vielä sitä viinaa, — kuului nyt ovensuusta, jossa istui yksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.
— Kolmasko tuopillinen? — kysyi Sipi vastahakoisesti.
— Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kun muutkin.
Tuossa on, jollei muuten uskota.
Hän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa.
Kulautettuaan sen puolilleen sanoi mies:
— Kyllä sitä ryypyn tarvitsee, kun on toistakymmentä kaulaa yhtenä päivänä katkaissut. Vai mitä sinä sanot, haavuri, joka liikut vähän samanlaisissa toimissa kuin minäkin?
— Pthyi! — sylkäisi Piikki ja alkoi järjestää puisia kolmikoitaan uuteen peliin.
Mies ovensuussa rupesi nauramaan.
— Piruako se siinä nyt itsekseen honottaa? — sanoi Hollo vihaisesti ja mies alkoi ikäänkuin itsekseen tuumailla:
— He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra Gregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko itki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä luulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he.
Miehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti siirtojaan eivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa lörpötteli. Mutta aivankuin kiusalla jaamaili tämä:
— Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä katoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä. Mutta kelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä marski vainajan pojalta pään litkautin, he, he…
Hän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:
— Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo muka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään hänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se vuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen. Ja kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle, niin alapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he, he. Mutta silloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan rämistää, niin ettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin häntä kylkeen, että joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla odottaa.
— Pthyi, paholaista! — sylkäisi taas Piikki, teki väärän siirron ja joutui tappiolle.
— He, he, hee! — nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja lähti hoipertelemaan ulos.
— Lähtipäs pakana viimeinkin, — sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan syrjään. — On se silläkin miehellä ammatti.
— Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä? — huomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä nurkkakaapin alimmalle hyllylle.
— Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa, — huomautti hän ikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa krouvissaan suvaitsi mokomata vierasta.
— Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra, — sanoi nyt Hollo, joka oli katsellut ikkunasta alas polulle.
— Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin, — myönsi Piikki silmättyään hänkin ulos.
— Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan viikkoon, — sanoi Sipi pesää kohentaessaan. — Hän on minulle koko lailla velassa, mutta ryypyn hän tänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja toista sillä koiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista.
Hetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva mies, jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana ja rypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla veitikkamainen ilme. Puvussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan aatelismiestä, oppinutta, porvaria ja renttua.
— Herttuan rauha, ystävät ja naapurit! — tervehti hän huoneeseen tultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen käsiään hieromaan.
Hän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti, paljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän piispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja Wittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja ympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä ja kiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa asiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä ystävänä ja puoluelaisena istunut Erik kuninkaan kuuluisassa lautakunnassa, mutta kääntänyt Erikin kukistuessa nopeasti turkkinsa nurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpina syyttäjinä. Siten oli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun muassa kuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä Liuksialaan. Moninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän nyt vanhoilla päivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa, ollen laajoine lainopillisine tietoineen ja terävine kielineen pormestarin ja raatimiesten alituisena loukkauskivenä.
Sipin vaimo tuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa oli muutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.
— Mikä suloinen tuoksu! — huudahti Teitti sieramiaan levittäen ja pöytää läheten. — Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on kaksinkertainen!
Sipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti makkaroihin käsiksi.
— Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona Pernajassa, — sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain tyhjä makkaratikku. — Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita paistaa, osaa totisesti.
Sipi ymmärsi yskän ja haki sekterille toisen makkaran.
— Vietetäänpäs nyt sitten teurastajaisia, — sanoi tämä käännellen mielihyvin rasvasta kihoilevaa lämmintä makkaraa. — On sitä näinä päivinä verta laskettukin. Tuolla tuli polulla vastaani oikein se pääteurastaja. Taisi käydä täällä ryypyillä?
— Niin kävi. Mutta mitäs sekteri luulee, jokohan tässä nyt viimeinkin asettuu rauha maahan?
— Mikäpäs on asettuessa, — vastasi puhuteltu suu täynnä makkaraa. — Talonpojat ovat tyytyväisiä ja viskelivät lakki reuhkojaan ilmaan, kun saivat vilahdukselta nähdä herttuan viiksenpäitäkään. Ja nuo taas, joiden päät keikkuvat virpien nenässä Korpolaisvuorella ja raastuvan katolla, tuskin enää kenenkään rauhaa häirinnevät. Marskivainajan perut on selvitetty ja herttua on herrana valtakunnassa.
— Kai hänestä nyt tulee kuningas? — arveli Hollo kaivellen makkaratikulla hampaitaan.
— Se on selvää, — vastasi Teitti. — Ja, uskokaa jos tahdotte, minä sanoin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun näin hänet ensi kerran vanhempain veljiensä seurassa Tukholmassa, että tuosta se tulee oikea isänsä seuraaja.
— Mistä te sen näitte? — kysyi Piikki yksinkertaisesti.
— Mistä? Kaikesta minä sen näin! Koko miehen olemus oli kuin: huuti, rakkarit, järjestys maassa olla pitää! Sen silmiä esimerkiksi! Luulenpa että teillä rupeaisi housut lyömään viittätoista, jos joutuisitte silmäkkäin sen miehen kanssa, ja varsinkin jos omallatunnollanne olisi jotakin liiempaa törkyä. Polvilleen valahtivat Suomen herratkin toissa päivänä linnan edustalla, kun tuomiota luettaessa herttua viikset vihasta tärähdellen astui heidän eteensä vartijajoukon keskelle. Polvilleen putosi Vuolteen herrakin, putosi niin että paksu niskansa tärähti, vaikka hän kerran oli vannonut sylkevänsä herttuata vasten silmiä, kun joutuu vastakkain hänen kanssaan.
— Hm, sääliksi käy melkein herra polosia, sillä eiväthän he muuta tehneet kuin tottelivat Sigismundia, jolle olivat uskollisuutta vannoneet, — sanoi Sipi.
— Mhyy, — äänsi Teitti ja siemasi olutta. — Se on sen alamaisen uskollisuudenkin enimmiten niin ja näin. Olivat Sigismundille uskollisia niin kauan kuin se näytti olevan edullisempaa, mutta kun hätä tuli ja nahkaa alkoi kärvellä, niin silloin: palttua uskollisuudelle ja polvilleen herttuan eteen! Suotta puhua kauniita sanoja uskollisuudesta ja ritarin velvollisuuksista, sillä monet samoista miehistä olivat aikanaan vannoneet uskollisuudenvalan myöskin Erik kuninkaalle, mutta yks-kaks kiepahtivat he kapinan puhjetessa herttuain puolelle.
— Mutta Erikhän oli mielipuoli, näin sen selvästi itsekin, kun häntä poikasena ollessani tänne Turkuun toivat, — huomautti Sipi.
— Se on sen mielipuolisuudenkin laita miten sen ottaa, — vastasi Teitti. — Joka tapauksessa hän oli lahjakkaampi hallitsija kuin tuo typerä ja vetelä Sigismund, jolta tässä pelissä olisikin oikeastaan pitänyt kaula katkaista. En minä silti sano, etteikö ollut paikallaan erottaa Eerik kuningaskin, kun hän kerta hulluttelemaan rupesi, mutta miksei nyt ole mitattu samalla mitalla sille puolalaisnahjukselle, kun on kerta yllinkyllin nähty, ettei hänessä ole miestä valtakunnasta huolta pitämään?
— Mutta eikös täällä ole meikäläisten herrojen ollut vapaampi mekastaa kuin jos Kaarle herttua olisi herruutta pitänyt? — huomautti Hollo.
— Niin, siinäpä se puntti onkin! — sanoi Teitti sormiaan näpsäyttäen. — Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa valtakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi itsensä kruunauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt viisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli Kuitian nokinenä liian tyhmä.
— Oliko marski sekterin mielestä tyhmä? — kysyi Sipi.
— Tyhmä kuin saapas! — vahvisti Teitti.
— Ei muuta kuin raaka sisu ja jäykkä niska koko miehellä. Vaikka sen jäykkyyden ja vääjäämättömyydenkin saattoi olla niin ja näin kun oikein kovalle otti. Nähtiinpä se esimerkiksi Upsalassa Sigismundin kruunauksen aikana. Kun joutui silmäkkäin herttuan kanssa ja herttua uhkasi jättää hänet säätyjen tuomittavaksi, niin nöyrtyipäs mies, lasketti minävaivaista niinkuin kuka muu syntinen hyvänsä. Parjanneensa ja panetelleensa tunnusti herttuata kuninkaan tykönä, rukoili anteeksi ja parannusta lupasi.
— Ähää, no saikos anteeksi?
— Sai sillä kertaa ja kun erilleen pääsi, niin alotti saman pelin uudelleen. Mutta täytähän, Sipi, tuo tuoppi ja tee niitä harakanvarpaitasi sinne minun syntirekisteriini. Rahaa minulla ei ole tällä kertaa, mutta katsotaanhan sitten siinä joulun korvilla.
Saatuaan täyden tuopin eteensä jatkoi hän:
— Ja mitä siihen marskin viisauteen tulee, niin … missä se on näkynyt? Sanokaapas.
Kun miehet eivät löytäneet vastausta, käänsi Hollo toisaalle ja vastasi kysymyksellä:
— Kuinkahan tämä rymäkkä olisi mahtanutkaan päättyä, jos marski vainaja olisi ollut vielä elossa?
— Kuinkako? Juuri siten kuin se nyt päättyi ja se vain eroa, että marskin pää keikkuisi nyt ylimpänä tuolla raastuvan katolla.
— Äläst, niinkö uskotte?
— Se on selvää. Ja siinäpä se juuri olisi nähty, että marskilta puuttui viisautta. Ajatellaanpa nyt vain, että marski olisi vielä elänyt, kun herttua sotajoukkoineen tänne tuli. Talonpojat olisivat uudestaan tarttuneet nuijiinsa ja herttuan lähettilästen johdolla kerääntyneet ympäri maan Turkuun ja marski olisi yks-kaks ollut kahden tulen välissä. Jos hän olisikin linnan puolustusväen kyennyt pitämään paremmassa kurissa kuin toiset herrat, niin olisipa vihollinenkin silloin ollut vahvempi ja leikki olisi saanut aivan samanlaisen lopun kuin nytkin.
— Olisivatkohan talonpojat enää toista kertaa uskaltaneet nuijiaan nostaa? Eivätpähän nytkään herttuan tullessa liikahtaneetkaan, — arveli Sipi.
— Olisivat varmasti lähteneet liikkeelle, siksi leppymätön viha heissä oli Noki-Klauta kohtaan. Mutta mitäs nyt, Stålarmhan oli mies kokonaan toista maata, hänhän lepytteli ja suostutteli talonpoikia kuin ainakin viisas mies. Mitäs ne häntä vastaan olisivat lähteneet? Niin, Stålarmilla oli kykyä ja viisautta, mutta niitä marski vainajan peruja ei olisi seitsemänkään viisasta kunnialla selvittänyt.
Kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän:
— Jos hän viisas olisi ollut, marski vainaja, ja jos hän kerta aikoi täällä omintakeista valtaa pitää, niin kokonaan toisella tavalla hänen olisi pitänyt menetellä. Vai onko se viisasta, jos minun pitäisi hevosella ratsastaa täältä esimerkiksi Viipuriin ja minä aina levähdyspaikoissa sieppaisin ruuan hevosen edestä sekä muutoin sitä hosuisin ja rääkkäisin? Mutta marskivainajahan teki juuri niin, nylki, ketti ja rääkkäsi talonpoikaista kansaa kuin pahin vihollinen ja siten itse hävitti parhaan selkänojansa. Oliko se viisasta, häh? Viisas mies olisi sovitellut ja tuumitellut, että koetetaan nyt miehissä pahimman ajan yli kantaa nämä rasitukset, jotka meillä on huovien ja nihtien ylläpidosta, ja koetetaan olla yksimielisiä ja muuten hiljakseen, niin me saamme hoitaa täällä itse omat asiamme ja annamme palttua ruotsalaiselle. Mutta ei, siihen ei marskilla ollut älliä. Onko nyt surkeampaa peliä, että silloin kun herrat puuhaavat omaa valtaa, peittoavat he talonpoikia niin että ne karkaavat hätäänsä valittamaan juuri sille, jota vastaan herrat varustelevat. Jos mitä rakentaa, niin kyllä pohja pitää ensinnä pitäväksi ja lujaksi laittaa, muuten menee kaikki myttyyn. Näkeepä sen herttuasta. Hän pitää talonpoikaa hyvänä ja siksi hänen valtansa lepää lujalla pohjalla ja siksi hänestä tulee kuningas, vaikka seitsemän marskia ja Sigismundia olisi vastaan hosumassa. Jos marskikin olisi siitä laidasta alkanut, niin sitten en sano, kuinka taistelu olisi päättynyt.
Tuvassa alkoi olla jo pimeä. Sipi nouti keittiöstä tikulla valkean ja sytytti tiskillä sorvatussa puujalassa olevan talikynttilän.
— Mutta kova sotakarhu se marski vainaja sentään oli, ja kyllä siinä olisi tainnut herttualle olla kerraksi nujertamista, — väitti Hollo.
— Kova, kovapa hyvinkin ja karhupa hyvinkin, mutta mitä kovuudesta ilman viisautta. Vai missä marski on näyttänyt sotapäällikön viisautta? Siinäkö, ettei pitänyt sotamiehiään kurissa, vaan antoi heidän ryöstää ja peuhata minkä ikinä ilkesivät ja kun heitä nyt herttuan tultua tositoimessa tarvittiin, niin niskottelivat ja karkailivat linnasta kuin rotat tyhjästä hinkalosta. Se on sotamiehen niinkuin lapsenkin, se tarvitsee kuria jos sen mieli johonkin kelvata. Entäs näyttikö marski sotapäällikön viisauttaan seitsemän vuotta sitten Venäjän retkellä? Suurella sotajoukolla pääsee hän ihan Novgorodin eteen, mutta sen sijaan että olisi vallottanut sen ja siten pitkäksi aikaa nujertanut ryssältä niskat, poltti ja ryösteli hän ympäristöllä talonpoikain hökkeleitä ja Iivanan suolakeittämöitä. Vihollinen luonnollisesti varustautuu kostoretkelle, mutta tämä ei sitä ajattele, vaan kotiin palattuaan hajottaa päätä pahkaa sotaväen linnaleiriin. Ota sitten ja kokoa ne käden käänteessä ympäri maata, kun vihollinen tulee ja riehuu kuin paholainen Viipurin ympärillä. Niin, entä merisodassa Erikin aikana? Hän ei saanut miehistöään tottelemaan ja sai Ölannin luona selkäänsä. Silloin pantiin Joensuun herra, Klaus Horn, hänen sijalleen ja hän ajoi samalla laivastolla tanskalaiset kolmessa päivässä Juutinraumaan. Sitten kyllä kelpasi Flemingin taas ottaa amiraaliohjat käsiinsä. E-hei, elkää luulkokaan, että hän viisauden ja ansioiden perusteella sellaiseen mahtiin kohosi, vaan siksi että hän osasi pelata sellaisten vätysten kuin Juhanan ja Sigismundin kanssa. Kun hän kirosi, puhui törkeyksiä ja pyyhki nenäänsä takinhihaan, pitivät he häntä suorana ja rehtinä miehenä, johon muka saattoi paremmin luottaa kuin muihin. Mutta sanokaapas, missä ne hänen työnsä tulokset näkyvät?
— Ei missään! — puhui Teitti edelleen, kun toiset pysyivät ääneti. — Tuskin kolmea vuotta on hänen kuolemastaan kulunut, kun jo kaikki hänen yrityksensä ja ponnistuksensa ovat — fiuu! aivankuin tuuli olisi ne tiehensä pyyhkäissyt! Taikka ei, näkyy hän sentään vielä jotakin hedelmiä hänen kylvöistään. Nimittäin päät siellä raastuvan katolla, samoinkuin Helsingissä ja Viipurissakin sekä hautakummut, raiskatut naiset ja poltettujen talojen rauniot ympäri maata.
— Pitääkö sekteri sitä marskivainajan syynä, että herrain päät ovat joutuneet raastuvan katolle? — kysyi Piikki.
— Kenenkäs sitten? Herttua ne kyllä poikki lyötti, mutta marski siitä syyn kantaa. E-hei, kyllä minä asiat tiedän ja tiedän, että moni niistä älysi, mihin tässä ollaan menossa ja olisi mielellään mennyt Hornien tavalla herttuan puolelle, mutta eivät uskaltaneet siltä peikolta. Ja nyt sitä oli myöhäistä tehdä, vaan oli parasta puhua uskollisuudesta Sigismundia kohtaan. Vaikka omaa soppaansa he ovat kaikki tyyni saaneet syödä, sillä kyllä he eivät olleet paljon marskia huonommat rahvaan sortamisessa. Kyllä minä niiden vehkeet tunnen jo Kustaa kuninkaan ajoilta. Ei puhdasta omaatuntoa muilla kuin Horneilla. Ja aivan yhtä typeriä vastustustuumissaan kuin marskikin. Jos talonpoikain kapina olikin kukistettava, niin eihän silti olisi tarvinnut sellaisia teurastajaisia toimeenpanna kuin Nyystölässä ja Suursavon pappilassa. Kun talonpojat kerran nöyrtyivät ja aseensa pois laskivat, niin olisi sanonut, että no, menkää nyt kotiinne ja muistakaa vasta pysyä alallanne, sillä yhtä kansaahan tässä ollaan. Mutta ei, kun käydään vain aseettoman joukon kimppuun kuin korpit ja murhataan satalukuisesta laumasta joka sorkka. Kun raajat sillä tavalla ensin lamaan lyödään, niin ota sitten ja taistele vierasta valtaa vastaan. Mutta siellä on Iivari Tavastinkin, Nyystölän pyövelin, pää Viipurin raastuvan harjalla. Stålarm vain oli toista maata ja hänpä nähtävästi saakin päänsä pitää.
— Mutta nuori Juhana Fleming, hänellähän tässä kaikessa ei ollut osaa eikä arpaa ja kuitenkin menetti hänkin päänsä, — huomautti Sipi.
— Niin menetti ja syytönhän hän oli, vasta Puolasta tänne tullut. Nuori ja lempeäluonteinen mies, kokonaan toista maata kuin isänsä, ja sittekin: pää poikki vain! Niin se on, että isäin pahat teot lankeavat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jos tämä viimeinen vesa olikin viaton kuin karitsa, niin kyllä isällä ja isänisällä oli sen sijaan rekisteri harakanvarpaita täynnä. Kyllä minä Kustaa kuninkaan aikana tulin tietämään sen suvun asiat. Viis kuus miestä löi Eerikki herra, Juhanan isoisä, aikanaan omin käsin kuoliaaksi ja niitä, joita hän muuten rääkkäsi, pieksi ja Kuitian vankikellareissa piinasi, on kokonainen legio. Ja kun talonpojat uskalsivat mennä kuninkaalle valittamaan, saivat he tuhatta pahempaa kärsiä. Välistä piileskelivät koko kyläkuntain väet talvipakkasella metsissä Flemingin väeltä paossa. Entä miten hän maita ja taloja allensa löi? Talonpojilta riisti hän niitä joko rangaistukseksi olemattomasta rikoksesta tai osti pilkkahinnalla, kun ensin oli tehnyt heidän elämänsä mahdottomaksi. Ja kun joku alempiarvoinen aatelistyttö joutui orvoksi, niin heti oli Eerikki herra tuppautumassa holhoojaksi. Sitten toimitti hän tytön naimisiin jonkun palvelijansa tai alustalaisensa kanssa ja kun perinnöstä tuli kysymys, löi hän lakikirjan auki ja luki kuninkaankaaresta, että jos vapaasukuinen neito menee naimisiin talonpoikaisen miehen kanssa, niin menettäköön hän rälssinsä. Tytön perintötilan otti hän itse haltuunsa ja maksoi, jos sattui hyvällä tuulella olemaan, taalerin pari korvaukseksi. Entä Knaapevainajan juttu. Muistatte kai Knaapen Jönssin, joka oli porvarina täällä Turussa? No niin, hän sai periä tädiltään, joka meni nunnaksi Naantaliin, muutaman talon Halikossa. Mutta Eerikki herrapa riistikin sen itselleen. Kun Jönssi vaati omaansa takaisin, pieksätti Fleming hänet raajarikoksi. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun Jönssi nosti siitä käräjäjutun, niin toi Hebla-rouva, sillä Eerikki itse oli jo sillä välin kuollut, oikeuden eteen joukon palvelijoitaan väärällä valalla todistamaan, että Jönssin syytös oli perätön. Niin, ja pakottipa vielä uhkauksilla Paimion papinkin antamaan samanlaisen väärän todistuksen. Pappi itse tunnusti sen minulle, kun minä kuninkaan käskystä kiertelin niiden vanhoja syntejä penkomassa. Niin että kyllä Kuitian Flemingeillä oli vääryyksiä yhden suvun osalle ja siksi minä en ihmettelekään, jos se haara tähän nuorimpaan vesaansa sammuikin.
Hän alkoi vihellellä ja pyöritti kädessään tyhjää oluttuoppia. Kun Sipi ei ollut huomaavinaan hänen tarkotustaan, sanoi hän:
— Täytäpäs tuo tuoppi, niin saat kuulla vielä yhden asian.
Hiukan vastahakoisesti täytti Sipi hänen toivomuksensa, sillä muori oli vasta pistänyt päänsä ovenraosta ja kiirehtinyt häntä saunaan. Saatuaan tuopin eteensä istui Teitti ääneti kynttilään tuiottaen ja naputti sormellaan pöytää.
— No minkä asian? — kiirehti Sipi.
— Niin, sitä vain, että jos katsotaan talonpoikiakin, niin eivät hekään mitään karitsoita ole. Hyi olkoon sitä heidän Nokian retkeäänkin! Ryöstetään ja reuhataan kuin mitkähän ukulit ja juopotellaan joka herraskartanon oluilla. Ja kun marski Nokialla syöttää heille muutamia lupauksia, niin kohta ollaan valmiit hieromaan kauppaa omien päälliköidensä päistä! Entä mitä minulle keväällä jutteli Pekka Juusten, joka oli mukana Savon kapinaa kukistamassa? Olavinlinnan ympäristöllä asuvat talonpojat mielivät liittyä muihin Savon kapinallisiin, mutta eivät ehtineet, kun sotaväki tuli väliin. Silloin he lähtivät yhdessä sotaväen kanssa kapinaa kukistamaan ja ryöstivät toisia talonpoikia paljon pahemmin kuin yksikään huoveista. Ihan nahatkin lehmien selästä kertoi Juusten heidän riistäneen ja monesti oli sotamiesten täytynyt mennä väliin heitä hillitsemään. Niin että se se on sitä oikeata suomalaista peliä!
Hän joi tuoppinsa tyhjäksi, nousi ja hoippui ovea kohti.
— Äh-häh, kylläpä tässä alkaakin olla jo kypsä saunaan menemään, — puheli hän nikotellen, — saunaan ja sitten huomenna kirkkoon kuulemaan kun veljenpoika rauhanevankeliumia julistaa, ja sitäpä tässä vähitellen jo tarvitaankin.
— Onko Reko maisteri sekterin veljenpoika? — kysyi Hollo, joka samoinkuin Piikkikin teki lähtöä.
— O-on, veljenpoika on. Ja pappiahan se Skytte-vainaja minustakin tarkotti, vaikka minua miellyttivätkin enemmän nämä maalliset toimet. No, samapa tuo kohta on, oli tässä pappi tai lukkari, sillä ei näillä minun raajoillani enää pitkälle potkita. Kiitos vain makkaroista ja muusta kestityksestä ja rauhallista sunnuntaita, Sipi!
Hän huojui ulos. Hollo ja Piikki taluttivat häntä polkua alas Yläkadulle, josta edellinen poikkesi Kyrön talon nurkitse omaan pihaansa. Piikki ja Teitti jatkoivat matkaansa katua pitkin. Heidän askeleensa kumahtelivat jäätyneellä kamaralla ja kuutamossa heilahtelivat heidän varjonsa kadunreunasta toiseen. Siellä ja täällä kuului navetoista illastavien lehmäin ynähtelyä, rousketta ja ovien narinaa. Jossakin pihalla haukahteli koira ja siihen vastasi pitkällä ulvonnalla toinen Mätäjärven puolelta. Raikkaassa ilmassa tuntui navetan ja saunan hajua.
He tulivat torille. Täysikuu helotti etelästä ja raatihuoneen varjo lankesi pitkin tyhjää toria.
— Siinä se tilinteko tänään päätettiin, — sanoi Teitti viitaten pimennossa raastuvan edessä olevaa mestauslavaa kohti.
Tultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä raatihuoneen katolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla rautaporien nenässä rivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden pitkähköt varjot näkyivät selvästi kuuraisella torilla.
— Kyllä nyt akoilla syntyy taas kummitusjuttuja, — sanoi Teitti. — Viipurin raastuvan katollakin kuuluvat päät muutamana sydänyönä veisanneen erästä Daavidin psalmia. Mutta sääli äijä poloisia! Tuo tuossa oikealla on Fincke ja sen rinnalla on Vuolteen herra ja sitten Nuhialan herra. Suomen eturivin miehiä ne ovat olleet, ja usko minua, välskäri, ei se ole hyväksi kansalle, että sen ensimäisten miesten päät heitetään noin taivaan linnuille. Kyllä täällä tästä puolin alkaa paljon ruotsalaisempi komento, sen saat nähdä. Mutta se on juuri suomalaista, että kieputaan toinen toisensa tukassa, kunnes vieras tulee ja lyö niskaan, että istuuko pää lujassa.
Torilla erosivat Piikki ja Teitti. Edellinen meni kotiinsa Jokikadulle ja jälkimäinen lähti Kirkkokatua pitkin Napaturun puolelle, jossa hän piti asuntoa. Hyvän aikaa kuuluivat autiolla Kirkkokadulla hänen horjahtelevat askeleensa, mörähtelevä yksinpuhelunsa ja nikottelunsa.