VIIMEINEN SIDE.
Oli niin kuulas, tyyni ja leppeä päivä ikäänkuin luonto olisi, tuntiessaan synkän lokakuun olevan kynnyksellä, valmistanut pois hankkiutuvalle kesälle pienen jäähyväisjuhlallisuuden. Taivas oli aivan pilvetön ja Kirkkojärven pinta niin selkeän tyyni, että pienet lehtosaaret näyttivät kuin ilmassa keinuvan. Kun tuolla ja täällä irtausi koivusta tuskin kellastunut lehti, liipotteli se maahan niin hitaasti ja varovasti kuin olisi se pelännyt häiritä juhlahiljaisuutta. Mitään arkielämän ääniä ei kuulunut ja järvenpintaa pitkin olisi tarvinnut vain kirkonkellojen hyminän vieriä, niin sunnuntaituntu olisi ollut täydellinen.
Mutta mikään pyhäpäivä ei nyt kuitenkaan ollut. Vielä äsken oli rannassa kartanon alla kaikunut pesukurikkain pauke ja pelloilta kuulunut kyntäjäin huuto. Vaan sitten oli pihasta tullut rantaan valkohiuksinen kumara mummo ja puhunut jotakin pesijöille ja nämä olivat vääntäneet helmansa kuiviksi sekä nousseet peräkkäin pihaan. Ja kyntäjät olivat hekin päästäneet hevosensa valjaista ja yhdessä elonkokoojain ja nauriinnostajain kanssa vaeltaneet totisina ylös kartanoon. Siellä he nyt istuskelivat, Liuksialan lukuisa työväestö, ryhmissä pihapihlajain alla sekä renki- ja piikatupien portailla.
Oli syyskuun 13 päivä 1612 ja vanha Malina muori oli itkun hiukaisemalla äänellä saattanut sanan ulos, että kuningatar lähenee loppuaan ja tahtoo sanoa jäähyväiset uskollisille alustalaisilleen. Kaikkien katseet olivat suunnattuina niitä kahta parin vaaksan korkuista ja pienillä värillisillä ruuduilla varustettua päärakennuksen akkunaa kohti, joiden takana heidän kaikkien äidillinen hyväntekijä, Kaarina kuningatar, kävi viimeistä taisteluaan. Toinen ikkuna oli auki ja siihen ilmestyi Malina muorin pää. Hän silmäili väkijoukkoa ja viittasi voudin luokseen. Tälle hän kuiskaten ilmotti että kuningatar on taas tiedotonna kuumehoureessa ja että hän äsken tajulla ollessaan tiedusteli eikö isä Johannesta ole vielä kuulunut. Olisi nyt joku ratsupalvelijoista lähetettävä vastaan kiirehtimään häntä, sillä ei tiedä, kuinka lähellä loppu on.
Asiansa toimitettuaan palasi Malina vanhus hiljaa hiipien emäntänsä vuoteen luo. Se oli laaja, katoksella ja kirjailluilla uutimilla varustettu sänky, joka matalan huoneen sivuseinälle muodosti kuin erikoisen pienemmän kammion. Etupuolen uutimet oli työnnetty syrjään ja siellä lepäsi valkeiden lakanain välissä ummistetuin silmin ja lyhyeen hengittäen kuudenkymmenenkolmen vuotias Kaarina rouva, joka seitsentoistavuotiaana oli kolme kuukautta kruunua kantanut ja lunnaiksi siitä saanut yli neljäkymmentä vuotta täällä Suomen saloilla särkynyttä perheonneaan itkeä. Syvälle tyynyyn vaipuneena lepäsi hänen pieni, soreamuotoinen päänsä ja harmaan sileiksi olivat tasaantuneet hänen muinoin keltaiset kutrinsa, joita Erik kuningas oli niin usein hyväellen silitellyt, kun he illan hämyssä kaksin istuivat ikkunakomerossa ja linnan saleissa hymisivät soitonsävelet ja Mälarin luodoilla paloivat kokkovalkeat. Sinisen suoniverkon risteilemät silmäluomet värähtelivät ja peitteellä oleva tavattoman pieni, kuihtunut ja melkein läpikuultava käsi nyppi hermostuneesti lakanan reunaa. Hiljaa päätään nyökytellen istui rahilla vuoteen vieressä Malina, joka aikoinaan oli Ruotsista seurannut kymmentä vuotta nuorempaa emäntäänsä tänne vesien ja salojen taakse. Kuten emäntänsäkin oli hän jo melkein unhottanut syntymämaansa ja äidinkielensä sekä juurtunut tänne hiljaisten hämäläisten pariin. Kruunustaan, miehestään ja pojastaan erotetun kuningattaren surut olivat olleet hänenkin surujaan, mutta illan varjot olivat pidentymistään pidentyneet ja melkein huomaamatta olivat neljäkymmentä harmaata vuotta liukuneet ohi. Iäisyys avasi jo esirippunsa hänen emännälleen ja pian oli hänkin seuraava perässä.
Kuume tuntui olevan taas laskemassa ja sairas näytti tyynemmältä, mutta makasi edelleenkin silmät ummessa. Aivankuin kuolevan lyhyttä hengitystä noudattaen jakoi vastapäisellä seinällä oleva vaakakello aikaa nopein kilkahduksin. Se oli Henrik Tott vainajan lahja anopilleen ja sen ainoa, lyhyin hypähdyksin etenevä viisari osotti kolmea. Painona oleva, hiekalla täytetty nahkasydän, jonka pinnalle Sigrid oli ommellut äitinsä puolikuuta esittävän vaakunan, oli enää vaaksan päässä lattiasta. Aurinko oli sivuuttanut jo rakennuksen eteläpäädyn ja sen säteet ojentuivat vinosti huoneeseen ja värillisten ruutujen läpi kulkien muodostivat kellon alle lattialle kauniin mosaikkikuvion, joka siirtyi kuningattaren vuodetta kohti, sikäli kuin kellonpaino läheni lattiaa.
Malina pisti taas päänsä ikkunasta ja kysyi voudilta, joka nyt oli asettunut päärakennuksen portaille, eikö kirkkoherraa vielä näkynyt tulevaksi. Vouti lähti solalle tähystelemään, mutta Malina palasi entiselle paikalleen. Hän puhutteli hiljaa sairasta tarjotakseen hänelle virvottavaa juomaa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän näki kuumeen taas olevan yltymässä. Kuningattaren kasvot värähtelivät tuskallisesti, mutta sitten ne äkkiä tyyntyivät ja sairas alkoi hymyillä. Silmät olivat yhä kiinni ja Malina vanhus näki ikäänkuin kuningattaren omilla silmillä mitä tämä itsekin näki ja kuin heiastuksena hänenkin ryppyiset kasvonsa milloin tuskasta värähtelivät, milloin vienosti hymyilivät.
Kuumeisina kuvasarjoina kulki sairaan sisäisen silmän ohi kohtauksia hänen kirjavasta elämästään, joka nyt viime hetkinä oli kuin uudesta elettävä. Ohdakkeinen oli taival ollut ja kosteikkoja ani vähän. Yksi oli ollut erikoisen ihana ja ehyt onnenhetki, jonka hän pitkien ja yksinäisten talvi-iltojen hämyssä Liuksialan tuvassa tai kesäisin Kirkkojärvellä soudellessa oli yhä uudelleen mielessään elänyt ja joka nytkin kuumehoureessa sai hymyn hänen kuihtuneille kasvoilleen.
Hänen päähänsä ei oltu vielä laskettu onnetonta kruunua ja hän, vasta seitsentoistavuotias, eli sala-avioliitossa Erikin kanssa. Oli kesäinen ilta ja lähdettiin Mälarille soutelemaan. Erik oli viimeiset päivät ollut tavattoman lempeä, hyvä ja oikeamielinen sekä hoitanut miehuudella hallitustoimia. Hän, »pikku Kaarina», oli saanut hänet pidätetyksi eräästä teosta, jolla olisi voinut olla sangen turmiolliset seuraukset, ja nyt tahtoi Erik palkita sen lemmitylleen. Kun kuninkaallinen venhe, jossa oli vain Erik ja hän, sylissään vuoden vanha Sigrid, sekä kaksi soutajaa, työnnettiin illan hämyssä peilityynelle järvelle, syttyi luodoissa ja etäisillä rannoilla kokkotulia kuin itsestään ja vedenpintaa kiirivät soitonsävelet, joita lehtoihin kätketyt soittajat esiin loihtivat. »Tämä kaikki on sinua varten, Kaarinaiseni», sanoi Erik, otti käteensä luutun ja alkoi sitä nappaillen laulaa. Kuningas oli koko iltapäivän ollut huoneeseensa sulkeutuneena ja siellä oli hän kirjottanut ja säveltänyt Kaarinalle runon, jonka hän nyt lauloi. Tuo ilta oli kaikkine pikkupiirteineen painunut lähtemättömästi hänen mieleensä ja milloin hän vain oli ummistanut silmänsä elääkseen sen uudelleen, oli se harmaiden vuosien takaa kohonnut hänen eteensä kuin ihana kangastus. Hän näki niin elävästi Erikin kosteat silmät ja kuuli hänen värähtelevän syvän äänensä kun hän luutun kieliä nappaillen lauloi:
»Rikasten oven luo kun kuljen, useinkin näen sen lukitun; mun tyttön' oveaan ei sulje: min' olen hänen ja hän on mun. Jokainen mieltään noutakaan, minä paimenuistani lemmin vaan.
Ei kultaa, aarteit' ole hällä, mut niitäkö ma pyytäisin! Hän sydämellään lämpimällä on kallihimpi kultaakin. Jokainen mieltään noutakaan, minä paimenuistani lemmin vaan.»
Mutta kangastus särkyi ja sairaan kasvoilta hävisi kuumeenomainen hymynhohde. Kuvat vaihtuivat ja syvä epätoivo ja kauhu kasvoillaan juoksi hän nyt läpimärkänä ja rikkirevityin helmoin Odensalan metsissä. Kamalat Sture-murhat olivat kuninkaan saaneet mielipuoleksi ja hän oli jo kolme päivää ollut teillä tietämättömillä. Ja kun hän, Kaarina, seuralaisineen hänet vihdoin löysi kurjissa talonpoikaisrepaleissa puun juurelle kyyristyneenä, tahtoi kuningas kauhusta tuiottavin silmin paeta heitä kaikkia, huudellen epätoivoisella äänellä hyvää enkeliään Kaarinaa, jota hän ei tuntenut.
Mutta tuo Erikin särkynyt ääni toi yhtäkkiä näkyviin toisen kuvan. »Kaarina, Kaarina», kuuli hän Erikin epätoivoisen ja särkyneen äänen, »Kaarina, kuuletko sinä ääntäni, suutele Kustaata minun puolestani!» Niin oli Erik huudellut Vesteråsin linnan ahtaassa vankikomerossa sen jälkeen kun heidät oli vankeutensa viidentenä vuotena toisistaan erotettu. Poloinen Erik, jolle oli uskoteltu, että Kaarina lasten kanssa asuu samassa linnassa, vaikka hän onnensa haaksirikossa oli jo silloin ajautunut Suomen rannoille ja vuodatti kyyneleitään samassa Turunlinnan huoneessa, missä Erik sitä ennen oli vuoden päivät synkkänä astellut. Vasta paljon myöhemmin oli hänelle noista Erikin huudoista kerrottu, mutta silti oli hän usein elävästi kuullut ne milloin levottomassa unessa, milloin myrskyn ulvonnassa syysiltoina ja samalla hän aina oli nähnyt Erikin epätoivoisen katseen sellaisena kuin siellä Odensalan metsässä.
»Kaarina, suutele Kustaata minun puolestani!» Niin, se viskasi näkyviin kuvan hetkestä, jolloin elämän okaat olivat hänen sydämeensä kaikista syvimmälle tunkeneet. Tuskin oli hän lapsineen päässyt asettumaan Turun linnaan, kun sinne saapuivat kruununriistäjän Juhana kuninkaan asiamiehet ottamaan häneltä pois seitsenvuotiasta poikaansa, kruununprinssiksi syntynyttä Kustaata. Mielipuolisuutta lähenevällä epätoivolla oli hän puristanut syliinsä vapisevan pojan, kun kuninkaan kätyrit aikansa houkuteltuaan olivat alkaneet käydä julkeiksi. Kustaa itki ja huusi ja pusertui suonenvetoisesti hänen kaulaansa ja kun hän tainnuksistaan heräsi, oli Kustaa poissa ja hänen kasvojaan silitteli orvoksi jäänyt Sigrid, joka itkien vakuutteli, ettei hän ikinä äidistä luovu.
Malina oli ollut kohtauksessa saapuvilla ja monena pitkänä iltana oli hän yhdessä emäntänsä kanssa, kun puhuttiin maailmalla harhailevasta ja vallanhimoisten setiensä vainoomasta Kustaa prinssistä, kokenut uudelleen saman sydäntä kiertävän tuskan. Sairaan vääntyneistä kasvoista ja kiihkeästä hengityksestä käsitti hän, että kuningattaren mielessä kuvitteli taas tuo hetki. Se pisti niin kummasti vielä vuosikymmenten takaa hänenkin sydämeensä ja hiljaa nyyhkyttäen kätki hän kasvonsa liinaan.
Pihalta kuului kavion kopsetta ja avonaiseen akkunaan ilmestyi voudin pää. Mutta kun Malina ei huomannut häntä eikä kuullut hänen kuiskaustaan, poistui hän ja kohta sen jälkeen aukeni arkihuoneesta kuningattaren makuukammioon johtava ovi ja sisälle astui Kangasalan iäkäs kirkkoherra, Johannes Henrici Agricola. Hän oli vasta vuoden paikkeille ollut Kangasalla, mutta heti alunpitäin oli hänestä tullut Kaarina rouvan isällinen lohduttaja ja ahkera vieras Liuksialassa. Nyt kuningattaren sairauden aikana oli hän yhtä mittaa oleskellut Liuksialassa, kunnes pari päivää sitten, kun sairas oli näyttänyt rupeavan toipumaan, oli lähtenyt kirkolle virkatoimiinsa. Mutta aamulla oli kuningatar sanonut Malinalle, ettei hän enää iltaa näe, ja silloin oli mies ratsain lähetetty hakemaan »isä Johannesta», kuten Kaarina rouva häntä nimitti vanhan katolilaisen tavan mukaan. Ratsurenki ei ollut kuitenkaan tavannut kirkkoherraa kotona, sillä tämä oli lähtenyt käymään Anna rouvan luona Vääksyssä. Sinne oli juuri monien vaiheiden kautta saapunut kirjeitä Novgorodista Anna rouvan mieheltä Hannu Boijelta ja sisarenpojalta Jaakko de la Gardielta, joka suomalaisella sotajoukollaan oli jo vuoden päivät pitänyt Venäjää valtansa alla. Kirjeissä oli ollut uutisia Liuksialan Kaarina rouvallekin ja kirkkoherra oli ollut juuri lähdössä saattamaan niitä asianomaiselle, kun hakemaan lähetetty palvelija saapui häntä kiirehtimään.
Kirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen kätensä sairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat pusertaneet hikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot ja hetken kuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin unesta heräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään. Mutta kuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen ystävänsä sanoi hän raukealla äänellä:
— Lintu poloinen räpyttää siipiään ja on valmis lentoon, mutta yksi side sitä vielä pidättää. Te tiedätte, rakas isä, Kustaa, minun poikani, minun poikani!
Harmaapäinen kirkkoherra kumartui liikutettuna hänen puoleensa ja sanoi:
— Herramme on nyt katkaissut senkin siteen ja päästää linnun vapauteensa.
Sairas katsoi häneen kysyvällä ihmettelyllä ja kirkkoherra jatkoi:
— Vääksyn Anna rouva on saanut Venäjältä kirjeitä ja Jaakko herra ilmottaa, että prinssi Kustaa on jo viisi vuotta sitten kuollut. Jaakko herra on nähnyt hänen hautansakin koivistossa Kashinin kaupungin luona.
— Jumalan kiitos, nyt minä ilolla erkanen täältä, — kuiskasi kuningatar ja ummisti silmänsä.
Hetken kuluttua avasi hän ne uudelleen ja halusi päästä istuvaan asentoon, voidakseen nähdä vielä päivänpaisteiselle pihalle. Malina auttoi häntä varovasti istualleen ja työnsi tyynyjä hänen tuekseen.
— Viisi vuotta sitten, sanoitte te? — kääntyi hän kirkkoherran puoleen ja jatkoi, kun tämä oli päätään nyökäyttäen myöntänyt:
— Sehän ilmotettiin minulle jo silloin … Kustaa itse ilmotti, vaikka minä en ole tohtinut siihen luottaa.
Kun kirkkoherra katsoi häneen kysyvästi, kertoi Kaarina hiljaisella ja katkonaisella äänellä, kuinka hän talvella viisi vuotta sitten istui yksinään arkihuoneessa ja hämärän tullen työnsi rukin syrjään ja kuunnellen lumen suihketta akkunaruutuihin antoi ajatustensa kuten tavallista liitää maailmalle poikaansa etsimään. Silloin vaipui hän jonkunlaiseen unenhorrokseen ja vavahti siitä, että hänen kasvojaan sivusi kylmä ilmanhenki. Hämärästä ilmestyi hänen eteensä Kustaa sellaisena kuin hän oli kerran hänet Tallinnassa tavatessaan nähnyt, laihana ja kuluneeseen mekkoon puettuna. Kun hän ojensi kätensä syleilläkseen poikaansa, väistyi tämä kiiruusti ja häneen katsomatta sekä häipyi näkymättömiin. Silloin oli hänen mieleensä tullut, että Kustaa on nyt jättänyt tämän elämän.
Kun oli hetkinen oltu ääneti, ilmotti kuningatar haluavansa tulla herranehtoollisesta osalliseksi. Ja kun kirkkoherra oli asettanut kalkin hänen huulilleen ja tuli ehtoollisasetuksen loppusanoihin: »— — kätkeköön sinun sielusi ijankaikkiseen elämään», värähti hänen äänensä ja hänet valtasi ihana liikutus, sillä koskaan ei hän ollut ennen seisonut kuolevan äärellä, joka olisi ollut kypsyneempi iankaikkiseen elämään. Liuksialan Kaarina kuningattaren maallinen majakin oli kuin pitkien kärsimysten sielulliseksi hiuentama ja kirkastama.
Kun pyhä toimitus oli päättynyt, laski Malina emäntänsä jälleen pitkälleen. Silmät puoliummessa näytti hän katselevan kuin johonkin etäisyyteen. Kirkkoherra ja Malina istuivat ääneti. Kellonpaino oli koskettamaisillaan lattiaan ja mosaikkikuvio kiipesi sängynreunaa ylös. Hetkisen kuluttua siirtyi se kuningattaren kasvoille, jotka nyt olivat kuin glorian ympäröiminä. Liikutuksensa unhottaen katsoivat kirkkoherra ja Malina kaunista näkyä.
Mutta kellon paino oli ehtinyt lattiaan ja se pysähtyi yhtäkkiä. Viisari osotti viittä. Malina muori havahtui, nousi seisomaan ja lähestyi vuodetta. Kuningattaren huulilla oli tyyni hymy, silmät katsoivat yhä etäisyyteen ja kun Malina laski kätensä hiljaa hänen otsalleen, oli se kylmä.
— Erinnyt! — kuiskasi hän hiljaiseen itkuun hyrähtäen ja sulki emäntänsä silmät. Kirkkoherra kumarsi päänsä alas ja rukoili hiljaa. Ja hetken kuluttua levisi ulkona ääneti odottaviin väkijoukkoihin kuin tuntumattoman tuulenhengen levittämä tieto:
— Kuningatar on kuollut.