KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin ensi näytöksessä. Sohvapöydälle on ilmestynyt vastapuhjennut valkoinen ruusu pienessä, punaiseen harsopaperiin verhotussa kukka-astiassa. Ikkuna auki, samoin vasemmalle johtavat ovet. Oikeanpuoleinen ovi raollaan.
Esiripun noustua pysyy näyttämö hetken aikaa tyhjänä.
ANNA (tulee etehisestä kädessään sanomalehtiä ja isokokoinen kirje). Kylläpä täällä on hiljaista. Kuulee melkein päivänsäteiden laulavan. (Laskee postin pöydälle, menee oikeanpuoleiselle ovelle ja kurkistaa sisään, minkä jälkeen hän varovasti sulkee oven). Sepä ihmeellistä, että pappa keskipäivällä nukkuu. Ja hymyilee nukkuessaan niin onnellisena. Näkee varmaankin tehtaasta unta. (Ruokasalin ovelle ilmestyy Sohvi) Kas, onhan täällä muitakin ihmisiä. Luulin tullessani, että talo on typötyhjä. Entäs mamma? Onko hän mennyt kirkkoon?
SOHVI. Kyllä, mutta kohta kai ne sieltä tulevat.
ANNA (huomaa ruusun pöydällä ja nostaa sen eteensä tunnustellen sen tuoksua.). Mistä tämä on ilmestynyt?
SOHVI. Se on neidin onnenruusu.
ANNA. Mitä Sohvi nyt oikein tarkoittaa?
SOHVI. Se on siitä neidin nimipäiväruususta. Minähän taitoin siitä varkain oksan ja panin sen tuonne keittiön akkunalle kasvamaan. Tänä aamuna puhkesi siitä ensimmäinen ruusu.
ANNA. Nyt Sohvi erehtyy. Se nimipäiväruusuhan oli punainen.
SOHVI. Mutta tuollainen siitä kuitenkin nyt puhkesi.
ANNA (tarkastelee ajatuksiinsa vaipuneena ruusua). Kummallista! — Mutta kaunis tämä on, kauniimpi ja puhtaampi kuin punainen. Ja hienompi tuoksu. Eikö teistäkin Sohvi?
SOHVI. En tiedä, kauniitahan ne ovat molemmat. (Äänettömyys). Onko apteekkari ollut jossakin matkalla, koska hän äsken, kun minä olin maitoa hakemassa, ajoi asemalta päin?
ANNA. Niin, hänhän on ollut Helsingissä.
(Laskee ruusun takaisin pöydälle, ottaa sanomalehden
ja istuutuu keinutuoliin.).
SOHVI. Nytpä minä muistankin. Minähän näin viime yönä unta neidistä ja apteekkarista.
ANNA (hymyillen). No, antakaas kuulua.
SOHVI. Neiti oli apteekkarin kanssa soutelemassa. Sitten alkoi neiti keikuttaa venettä, niin että se kaatui.
ANNA. Mutta nyt Sohvi laskettelee omiansa!
SOHVI. E-i! Minä heräsinkin vielä siihen, kun vene kaatui ja apteekkari parkasi niin surkeasti.
ANNA. No hukuimmeko me?
SOHVI. Sitä en ehtinyt nähdä, kun samassa heräsin.
ANNA. Sohvi varmaankin näki, kun me viime kerran olimme järvellä ja siitä on nyt unimatti saanut aiheen.
SOHVI. Näin kyllä keittiön ikkunasta ja näin senkin, kun neiti keikutti venettä.
ANNA. Mutta sitähän Sohvi ei voinut nähdä, että minä keikutin.
SOHVI. No jos en juuri nähnyt, niin arvasin.
ANNA. Miksei apteekkari yhtä hyvin olisi saattanut keikuttaa?
SOHVI. Eihän nyt toki apteekkarilla juolahtaisi mieleenkään semmoista tehdä. Ei, kyllä se oli neidin kujeita.
ANNA (ajatuksissaan). Ja hän parkaisi!
SOHVI. Niin — mutta eiväthän ne tuollaiset unet mitään merkitse, ja jos merkitsevät, niin hyvää vain. (Kuuluu kellojen soitto) Nyt ne tulevat kirkosta. Ja minulla on kahvikin vielä puolitiessä.
(Vetäytyy vasemmalle).
ANNA. Kuinka painostavaa nyt onkaan! (Nousee, heittää sanomalehden pöydälle ja menee ikkunan ääreen). Siellä tulee mamma. — Mamma poloinen! — Aivankuin kantaisi jotakin näkymätöntä taakkaa.
ROUVA HALLMANIN ÄÄNI ULKOA. Sinä olet jo kotona, Anna? Terveisiä kirkosta.
ANNA. Kiitos, mamma!
(Etehisestä kuuluu liikettä ja hetken kuluttua astuu rouva Hallman, tummiin puettuna, sisään, laskee virsikirjan pöydälle ja istuu väsymyksestä huoaten).
ROUVA HALLMAN. Ihmeen painostava ilma tänään. Kirkossakin miltei joka toinen torkkui. Tulee varmaan ukonilma.
ANNA. Ukonilma — niin. Minä olen sen lähenemisen jo kauan vaistoissani tuntenut.
ROUVA HALLMAN. Kauan? Sinä tarkoitat siis sitä?
ANNA. Niin.
ROUVA HALLMAN. Kirkossa saatoin minä sen hetkeksi unhottaa, mutta kohta ulos tultuani oli se taas kimpussani. — Tuliko postissa mitään uutta?
ANNA. Ei mitään, ellei sanomalehdissä jotakin ole. En ole ehtinyt niitä vielä läpi silmätä.
ROUVA HALLMAN. Mitäpä niissä.
ANNA. Patenttiuutinen.
ROUVA HALLMAN. Hm. (Ottaen sanomalehtien joukosta kirjeen) Kenellekäs tämä on? Papalleko?
ANNA (ottaen kirjeen äidiltään). Ei, se on minulle. (Viivytellen) Siinä on Reinon velkakirja.
ROUVA HALLMAN. Velkakirja? Sekö —
ANNA. — jonka korot hän on jättänyt maksamatta ja jonka pankki sanoi irti.
ANNA. Ei, vaan — minä.
ROUVA HALLMAN. Sinä! Kuinka, oletko sinä sen talletusjäännöksen uhrannut siihen?
ANNA. Olen. Kunniantuntoni ei sallinut, että vieraat ihmiset maksavat veljeni puolesta.
ROUVA HALLMAN. Ja tietääkö Kaarlo siitä vielä mitään?
ANNA. Ei minulla ainakaan ole ollut tilaisuutta sitä hänelle sanoa. Hänhän matkusti Helsinkiin kohta sen jälkeen kuin irtisanomisesta tuli ilmoitus.
ROUVA HALLMAN. Hän kuuluu tänä aamuna palanneen matkaltaan. Tiedätkö, että hän on ollut Helsingissä juuri tuon laina-asian takia?
ANNA. En. Paha vain, ettei hän ennen lähtöään siitä minulle mitään ilmoittanut. Olisi säästynyt turhista vaivoista. Sanoiko hän teille sen takia Helsinkiin menevänsä?
ROUVA HALLMAN. Ei, muilta minä olen sen kuullut.
ANNA. Muilta? Kuinka muilla voi siitä olla tietoa?
ROUVA HALLMAN. Herra ties kuinka! Liekö Kaarlo ennen lähtöään tullut jollekin maininneeksi ja niin se on suusta suuhun levinnyt. Kuka ne juorujen jäljet selvittää. Ja muuten ne kaikesta päättäen tietävät Reinon asioista paljon enemmän kuin me luulemmekaan. Minua ihan puistattaa ajatellessani, että joku ajattelematon tai pahansuopa menisi niistä papallekin kertomaan.
ANNA. Senhän me toki voimme estää, sillä onhan meistä jompikumpi aina papan seurassa.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta siitä huolimatta tämä on kuin elämistä miinan päällä, joka voi räjähtää milloin hyvänsä. Usein tulee tätä yhtä ja samaa asiaa seuloessani mieleen ajatus, että olisi onnellisinta, kun Herra ajoissa korjaisi papan pois. Vaikka kauhea on sellainenkin toivomus! (Äänettömyys). Ja sinäkin olet nyt menettänyt viimeistä myöten säästösi. Eiköhän olisi ollut viisaampaa järjestää se asia jotenkin toisin?
ANNA. Mamma rakas, siinä ei ollut muuta mahdollisuutta. Ellen minä olisi velkakirjaa lunastanut, olisi se peritty takausmiehiltä ja sitä minun kunniantuntoni ei sallinut.
ROUVA HALLMAN. Niin, en ymmärrä, mikä siinä ja mikä tässä yleensäkin olisi viisainta. (Äänettömyys) Pappakin tuntuu siellä jo heränneen.
ANNA. Mutta mikä papan nyt on uneen saanut? Eihän hän ennen ole juuri koskaan päivällä nukkunut.
ROUVA HALLMAN. Hän oli koko yön niin levoton eikä nukkunut ollenkaan.
Hänen sydämen tilansa on viime päivinä huomattavasti heikontunut.
ANNA (ottaen kirjeen pöydältä). Tästä emme luonnollisesti puhu papalle mitään.
(Menee kirje kädessään ruokasaliin, josta hän kohta palaa.
Samassa tulee herra Hallman oikealta).
HERRA HALLMAN (silmiään hieroen). Nukuin niin makeasti, etten sellaista muista vuosikausiin ja sitten näin niin selkeätä unta, että herättyäni kului ainakin viisi minuuttia, ennenkuin kykenin toden unesta eroittamaan.
(Kaikki kolme istuutuvat pöydän ääreen).
ROUVA HALLMAN. No, ja minkälaista unta sinä näit?
HERRA HALLMAN (iloisesti). Entinen tehtaani oli olevinaan täydessä käynnissä. Suuri höyrykone puhkui, remmit vonkuivat ja laklattivat, uudet patenttikoneet olivat paikoillaan ja nauloja, kirkkaita kuin hopeapuikot, tuli ihan satamalla. Minua alkoi jo suorastaan pelottaa se vauhti ja jylinä, ja olin juuri antamaisillani käskyn seisauttaa koneet, kun vauhtipyörä samassa hirveällä ryskeellä hajosi tuhannen pirstaleiksi. Siihen minä heräsin ja olin vähällä pudota vuoteesta.
ROUVA HALLMAN (katsahtaen pikaisesti Annaan). Se päättyi siis onnettomasti.
HERRA HALLMAN. Uni, niin. Mutta unethan tietävät aina päinvastaista. Mikä unissa särkyy, se todellisuudessa eheytyy. Saattepa nähdä, se pyörii vielä ja ennen pitkää. (Tarttuu sanomalehteen) Mitä uutta sanomalehdet tietävät?
ANNA. En ole ehtinyt niitä vielä katsoa.
(Herra Hallman syventyy sanomalehteä tarkastelemaan).
ROUVA HALLMAN (Annalle). Varmaankin Kaarlo tulee pian täällä käymään.
— Mitäpäs jos iltapäivällä menisimme kaikki järvelle.
ANNA. Ei, ei — minulla ei ole sinne vähintäkään halua.
HERRA HALLMAN (pudottaa, ankaran mielenliikutuksen vallassa, sanomalehden kädestään). Mitä — mitä herran nimessä tuo merkitsee?
ROUVA HALLMAN JA ANNA (säikähtyneinä). Mitä? Mitä siinä on?
HERRA HALLMAN (nostaen vapisevin käsin sanomalehden uudestaan eteensä, änkyttäen). Patentti nau — naulakoneen keksinnöstä. Mutta tuo nimi? Katsopas sinä, Anna, näenkö minä oikein.
ANNA (kumartuu sanomalehden yli ja lukee herra Hallmanin osoittamasta kohdasta.). "Patentti. Teollisuushallitus on insinööri A. Saarnivaaralle myöntänyt patentin keksinnöstä, joka tietää suurta parannusta naulateollisuuden alalla."
HERRA HALLMAN. Siis Saarnivaara. Niin minäkin sen luin.
ANNA. Kuinka tämä voi olla mahdollista?
HERRA HALLMAN (nojautuu taapäin ja painaa kädellä rintaansa).
ROUVA HALLMAN (nousten ja lähestyen miestään). Pappa, pappa, koskeeko se taas? Ehkä se onkin vain harhauutinen.
ANNA. Niin, siinä täytyy olla joko painovirhe, nimierehdys tai joku muu väärinkäsitys.
ROUVA HALLMAN. Ihan varmasti siinä on jotain sellaista!
HERRA HALLMAN (voipuneesti). Niin, niin, eihän juuri hevillä voi ajatella, että kaksi henkilöä tekee samaan aikaan samanlaisen keksinnön. Ei, ei, jotakin sotkosta siinä täytyy olla. Mutta kuinka levottomaksi se saikaan sydämeni.
ROUVA HALLMAN. Koeta tyyntyä, rakas Eemil. Jos ottaisit niitä tippoja ja menisit hiukan levolle?
HERRA HALLMAN. Juurihan minä nousin levolta. Ei, minä en pääse rauhaan, ennenkuin olen saanut täyden selvyyden. Minun täytyy heti kirjoittaa asiasta sekä Reinolle että teollisuushallitukseen — ja pyytää vaikka sähkösanomavastaus.
(Nousee paikaltaan ja menee oikealle. Seuraava keskustelu
Annan ja hänen äitinsä kesken tapahtuu puoleksi kuiskaten).
ROUVA HALLMAN (tuskaisesti). Mitä tämä nyt oikein tietää?
ANNA. Voi, mamma rakas, mitä minun mieleeni nyt juuri johtui!
ROUVA HALLMAN. Mitä — mitä, rakas lapsi?
ANNA. Jos tuo sittenkin olisi se papan keksintö?
ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka se olisi toisen henkilön nimissä?
ANNA. Reino — Reino on voinut kevytmielisyydessään luovuttaa, myydä sen toiselle.
ROUVA HALLMAN. Hyvä Jumala, olisiko se mahdollista!
(Tuskallinen äänettömyys, jonka kestäessä molemmat naiset tuijottavat toisiinsa).
ANNA. Niin, se juolahti vain äkkiä minun mieleeni.
ROUVA HALLMAN. Mutta ei — se ei voi sittekään olla mahdollista! Niin huonoa meidän ei pidä toki Reinosta uskoa. Ei, joku nimisekaannus siinä täytyy olla.
ANNA. Sydämestäni soisin, että niin olisi.
ROUVA HALLMAN. Kuule, jospa sinäkin kirjoittaisit tämän illan postiin tuosta asiasta jonkun sanan Reinolle.
ANNA. Sen minä teen ja siitä tuleekin tuima kirje. Peittelemättä sanon minä hänelle totuuden ja minkä kamalan tilanteen hän kevytmielisyydellään on saanut täällä kotona syntymään.
ROUVA HALLMAN. Elä häntä poloista huoli sentään kovin rusikoida.
ANNA. Eikö häntä tähän saakka ole tarpeeksi hemmoteltu!
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta Reinon luonne, näetkös, ei kestä ankaruutta.
ANNA. Siksi että hänet on lapsesta pitäen sellaiseksi totutettu.
ROUVA HALLMAN (kyyneliin puhjeten). Hyvä Jumala, rupeammeko mekin tässä toisiamme soimaamaan!
ANNA (heltyen). Rakas mamma, suokaa anteeksi tylyt sanani. Enkähän minä sitä paitsi teitä erikoisesti tarkoittanut. Yhtä syyllisiähän me kaikki olemme Reinon hemmotteluun.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, herra paratkoon. Ja nyt saamme siitä kaikin kolmin hedelmät korjata. (Kuivaa kyyneleensä ja nousee). Mutta täytyy käydä päivällispuuhiin ja lykätä nämä ikävyydet taas toistaiseksi syrjään.
ANNA (myös nousten). Mamma, levätkää te, minä huolehdin Sohvin kanssa päivällisestä.
ROUVA HALLMAN. Mutta entäs kirjeesi Reinolle?
ANNA. Minä ehdin sen kyllä päivällisenkin jälkeen.
ROUVA HALLMAN. No niin, minä lähden sitten ottamaan lavasta sallattia.
Se on pieni yllätys papalle, joka niin kovin pitää sallateista.
(Menevät yhdessä vasemmalle).
HERRA EKMAN (Tulee ulkoa ja yrittää oikealle, mutta palaa ja katsahtaa ruokasaliin). Hyvää päivää, Anna!
ANNA. Kas Kaarlo! Päivää! (Tulee saliin, yllään valkoinen talousesiliina ja tervehtii Herra Ekmania) Sinä olet ollut Helsingissä?
HERRA EKMAN. Niin, palasin tänä aamuna. Kai setä ja täti ovat kotona?
ANNA. Kyllä. Pappa valmistaa tuolla huoneessaan paria kirjettä. Tee hyvin ja istu.
(Istuutuvat pöydän ääreen toisiaan vastapäätä.
Kiusallinen äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Kuinka somalta sinä näytät tuossa valkoisessa esiliinassasi!
ANNA. Hm!
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Muuten — terveisiä veljeltäsi.
ANNA (säpsähtäen). Kuinka! Oletko sinä tavannut Reinon?
HERRA EKMAN. Kyllä.
ANNA. Helsingissäkö?
HERRA EKMAN. Niin.
ANNA. Hän on siis yhä siellä, vaikka — vaikka hän jo hyvän aikaa sitten kirjoitti papalle menevänsä entiseen kesäharjoittelupaikkaansa?
HERRA EKMAN. Hän lähtee sinne kyllä. (Innostuneesti) Muuten, Anna, minä olen tähän saakka ollut väärässä käsityksessä veljestäsi.
ANNA (jännittyneenä). Millä tavalla väärässä — ja miten sinä nyt olet toiseen käsitykseen tullut?
HERRA EKMAN (vakuuttavasti). Veljesihän on kyky — todellinen kyky.
ANNA. Mutta hänen opintonsa —
HERRA EKMAN. Ovat jääneet koko lailla takapajulle, se on totta — ja totta myöskin, että hän on hummannut aika hurjasti. Mutta tuo kaikkihan on korjattavissa — ja on helposti korjattu, kun miehellä on kerran sellainen pää. Ihan kuin partaveitsi.
ANNA. Mutta mistä, — mistä sinä nyt yhtäkkiä tällaisen käsityksen sait? Ja miten sinä ensinnäkin tapasit veljeni?
HERRA EKMAN. Aivan sattumalta. Oikeastaan tapasin ensinnä sattumalta erään entisen koulutoverini ja hänen kauttaan sitten veljesi. Minähän menin muuten Helsinkiin hankkimaan rahoja sen velan lunastamiseen.
ANNA. Oli vahinko, että lähdit minulle asiasta ilmoittamatta. Olet siten joutunut rahojen hankkimisessa näkemään turhaa vaivaa. (Menee vasemmalle, josta palaa kirje kädessään). Velkakirja on näet lunastettu.
(Ottaa velkakirjan kuoresta ja näyttää herra Ekmannille.).
HERRA EKMAN. Mutta kuinka tämä on ymmärrettävä? Kuka sen on lunastanut?
ANNA. Minä. Mutta tästä ei, pane se mieleesi, sanaakaan papalle.
(Pistää velkakirjan takaisin kuoreen.).
HERRA EKMAN. Sinä? Mutta millä ihmeen tavalla sinä olet sen voinut tehdä?
ANNA. Rahalla tietysti. Pankkitalletukseni jäännöksellä.
HERRA EKMAN. Jäännöksellä? Mutta sinähän sanoit silloin käyttäneesi sen jo loppuun.
ANNA. Hm, se oli vain — sellainen päähänpisto minun puoleltani. Vähän enemmän kuin puolet siitä oli vielä jälellä ja sillä lunastin tämän velkakirjan. Mitä siitä vielä on pankissa jälellä, niin — tiedätkö, mitä varten sen päätin säilyttää?
HERRA EKMAN. No?
ANNA. Tarvittaissa Reinolle matkarahoiksi Amerikaan.
HERRA EKMAN (vilkkaasti). Ei, kuulepas, siihen tarkoitukseen ei Reino rahoja kaipaa. Hänet tarvitaan täällä kotimaassakin.
ANNA. Kunpa todellakin niin olisi! Sinä saat minut toivorikkaaksi ja iloiseksi, vaikka minä en tästä kaikesta ymmärräkään vielä mitään.
HERRA EKMAN. Saat nyt hiukan kärsiä epätietoisuudesta. Vasta papalle kerron asian. — Niin, se lainajuttu. Minulla on siihen nyt rahat valmiina, mutta velkakirja onkin jo lunastettu. Olet sinä, Anna, omaperäinen ihminen! Mutta tällä asialla on se hyvä puoli, että minä voin nyt nämä rahat lainata Reinolle, sillä hän on luvannut uudestaan ja lujasti käydä opinnoitiin käsiksi.
ANNA (katsoen pitkään herra Ekmania). Sinä siis lainaisit Reinolle rahoja?
HERRA EKMAN. Niin, sikäli kuin voin. Täytyyhän sellaista kykyä jaloilleen auttaa.
ANNA (liikutettuna). Kaarlo, minä — minä olen sinua väärin tuominnut.
Nyt huomaan erehdykseni.
HERRA EKMAN. Niin, sinä tahdoit purkaa silloin kihlauksemme, vaikka isäsi tulo katkaisi asian. Mutta sormus, jonka sinä silloin laskit eteeni pöydälle, on nyt jälleen sinun sormessasi. Merkitseekö se —
ANNA (hiljaa). Panin sen silloin isäni takia sormeeni. Mutta alkuperäisessä päätöksessäni olin silti päättänyt pysyä. Nyt huomaan perusteluni kuitenkin vääriksi ja pyydän sinulta anteeksi.
HERRA EKMAN. Unohdamme siis sen silloisen välikohtauksen ja voimaan jää status quo, eikö niin?
ANNA (arasti). Siinäkin tapauksessa, että — että sitä syytä ei olisikaan olemassa, joka minut, ennen kaikkea isän takia, olisi mahdollisesti pakottanut silloin tekemäni päätöksen peruuttamaan?
HERRA EKMAN. Sinä siis olet saanut varmuuden ettet —
ANNA (viivytellen). Niin — minä olen saanut varmuuden, että asiani eivät ole niin. Sinun ei siis tarvitse isääni tässä tapauksessa lainkaan ottaa huomioon.
HERRA EKMAN (hämillään). Hm, Hm! (Kiusallinen äänettömyys) Anna, sinähän tiedät, että minulla on Helsingissä vanha, varakas täti, jolta minä sain rahat tätä velkajuttua varten — ja myöskin erääseen toiseen tarkoitukseen, jonka kyllä pian saat tietää. Tätini on tuollainen koko lailla vanhanaikainen aristokraatti ja, niin, ymmärräthän sinä, Anna, tuollaiset vanhat, rikkaat tädit, niillä on aina jäykät periaatteensa ja — ja tämä tätini — (vaikenee hämillään).
ANNA (kalpeana ja jäykistyneenä). Ymmärrän. Tämä tätisi ei siis hyväksy tulevan perillisensä aikomaa avioliittoa.
HERRA EKMAN. Niin — valitettavasti. Tuollaiset tädit — sinä ymmärrät, ovat niin itsepintaisia. Vaivoin sain häneltä tarvitsemani rahasumman ja tulevaan perintööni nähden hän viittaili — mutta se sikseen. Sinä tiedät, Anna, että minä olen aina tahtonut pysyä kunnian ja velvollisuuksien miehenä ja —
ANNA (keskeyttäen). Mutta nyt, kuten kuulit, sinua eivät mitkään velvollisuudet minuun sido.
HERRA EKMAN. Hm, hm! Minä toivoisin, että me voisimme keskustella tästä asiasta tyynesti ja järkevästi.
(Oikealta kuuluu tuolin kolinaa.).
ANNA. Pappa saapuu toisen kerran keskeyttämään meidän välinselvittelyämme. Mutta jos sinulla on aikaa tulla iltapäivällä postikonttoriin, niin päätämme sen lopullisesti siellä.
(Nousee; samassa tulee herra Hallman oikealta. Anna poistuu vasemmalle, jonne johtava ovi koko ajan avoinna.).
HERRA HALLMAN. Kas, Kaarlo! Sinä olet kuulema ollut Helsingissä.
(Tervehtivät ja istuutuvat.).
HERRA EKMAN. Niin, palasin tänä aamuna. Minulla on teille Reinolta terveisiä.
HERRA HALLMAN. Reinolta! Oliko hän sitten vielä Helsingissä vai missä sinä hänet tapasit?
HERRA EKMAN. Helsingissä minä hänet tapasin. Tiedättekö, siinä on teräväpäinen insinöörin alku!
HERRA HALLMAN (tyytyväisenä). Niinkö arvelet?
HERRA EKMAN. Se ei ole pelkkää arvelua, minä olen nähnyt siitä pätevän todistuksen.
HERRA HALLMAN. Hänen opintonsa ovat siis sujuneet hyvin?
HERRA EKMAN. Hm! Jaa, hänen varsinaisista opinnoistaan en niinkään tiedä, mutta eräs suuremmoinen keksintö, jonka hän on tehnyt —
HERRA HALLMAN. Keksintö?
HERRA EKMAN. Mitä, eikö hän todellakaan ole teille siitä vielä mitään ilmoittanut?
HERRA HALLMAN. En minä mistään Reinon tekemästä keksinnöstä tiedä.
HERRA EKMAN (vilkkaasti). No sitä iloisempaa on minun teille ilmoittaa, että Reino on tehnyt kerrassaan nerokkaan keksinnön.
HERRA HALLMAN. Keksinnön?
HERRA EKMAN. Niin. Hän on keksinyt naulatehdasta varten koneiston, joka valmistaa samassa ajassa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin nykyään käytännössä olevat koneet.
HERRA HALLMAN (hymyillen salaperäisesti). Ahaa, se on siis se.
HERRA EKMAN. Te siis kuitenkin tiesitte siitä?
HERRA HALLMAN. He, he, olihan minulla siitä hiukan vihiä. Mutta kuinkas patenttihakemuksen laita on? Puhuiko Reino siitä mitään?
HERRA EKMAN. Keksinnölle on saatu jo patentti.
HERRA HALLMAN. Kuinka?
HERRA EKMAN. Siitä on uutinenkin tänään tulleissa lehdissä. Patentin hakija ja saaja on minun entinen koulutoverini, insinööri Saarnivaara.
HERRA HALLMAN (änkyttäen). Saarni — Saarnivaara! Mutta mitä tämä kaikki tietää?
ANNA (ilmestyy vasemmanpuoleiselle ovelle ja hätääntyneenä koettaa antaa herra Ekmanille vaikenemismerkkejä.).
HERRA EKMAN (vilkkaasti, Annan varoitusmerkkejä huomaamatta). Asianlaita on nähkääs niin, että Reino kipeässä rahantarpeessa oli näyttänyt tuota keksintöään Saarnivaaralle ja —
ANNA. Kaarlo!
(Antaa edelleen hätääntyneenä merkkejä).
HERRA HALLMAN (läähättäen). Jatka, jatka! Ja Saarnivaarako osti keksinnön?
HERRA EKMAN (vilkuen epävarmana vuoroin Annaan, vuoroin herra Hallmaniin). Niin. Kaupunkiin tullessani tapasin minä aivan sattumalta Saarnivaaran, joka tarvitsi rahaa tuota kauppaa varten. Minä hankin rahat ja samalla me yhdessä Saarnivaaran kanssa muodostimme pienen konsortiumin, pannaksemme keksinnön mitä pikimmin toimeen. Tiedättekö, setä, minulla on matkassani konsortiumin valtuutus ostaa konkurssipesältä teidän entinen tehdaslaitoksenne. Siksi tulinkin tänne oikopäätä, pyytääkseni teitä asiantuntijana —
ANNA (astuen kuvasti esille). Vaikene jo, mieletön!
HERRA HALLMAN (kasvot vääntyneinä ja etukumaraan vaipuneena painaa molemmin käsin rintaansa.).
HERRA EKMAN (nousee ällistyneenä). Mutta mikä teidän on?
ROUVA HALLMAN (kiiruhtaen vasemmalta). Onko papalla taas kohtaus?
ANNA. Pappa, kykenettekö käymään, me autamme teidät vuoteeseen?
HERRA HALLMAN. Oh! oh! (Rouva Hallmanin ja Annan tukemana nousee hän vaivaloisesti tuolista ja kulkee oikealle). Nyt — nyt se vauhtipyörä —
(Kaikki kolme katoavat oikealle, josta samalla kuuluu raskas romahdus. Herra Ekman seisoo hämillään ja neuvotonna kynnyksen takana näyttämön puolella.).
SOHVI (ruokasalin ovelta). Herra siunatkoon, mitä täällä on tapahtunut?
ROUVA HALLMAN (näkymättömissä oikealla, josta kuuluu punnerrusta ja katkonaisia sanoja). Voi hyvä Jumala! Auttakaa, nostetaan tuonne vuoteeseen!
HERRA EKMAN ja SOHVI (rientävät oikealle.).
ANNA. Lääkäri — lääkäri on saatava mitä kiiruimmin.
HERRA EKMAN. Minä juoksen hakemaan.
(Rientää näyttämön läpi ulos.).
ROUVA HALLMAN (murtuneella äänellä). Pappa, pappa! Ymmärrätkö sinä — kuuletko sinä mitään?
SOHVI. Kun saisi nuo kourat auki. Mutta hän puristaa niin.
ROUVA HALLMAN. Mennyttä, mennyttä! Minä näen jo, ettei tässä auta enää mikään.
SOHVI. Eikö sydän enää lyö?
ROUVA HALLMAN. Ei — ei tunnu enää mitään elonmerkkiä.
(Seuraavien hetkien kuluessa kuuluu oikealta vain joitakin
katkonaisia sanoja ja nyyhkytystä.).
ANNA (tulee unissakävijän elein saliin, istuutuu keskelle sohvaa pöydän taakse, nojaa päänsä käsiin ja tuijottaa eteensä.).
ROUVA HALLMAN (oikealla). Että — että sen pitikin näin äkkiarvaamatta tapahtua! Mutta aamusta alkain minä olen sen ikäänkuin tuntenut hermoissani.
ANNA (yksin). Siitä ei päässyt — sen piti näin tapahtua.
SOHVI (oikealla). Hän on aivankuin nukkuisi.
ANNA. Niin, sen piti näin tapahtua! — Pappa — ja tehdas! — Tehdas — niin, se oli minun viimeinen pakopaikkani, jonka turvin uskottelin voivani olla uskollinen itselleni. Nyt hajosi sekin kuin saippuakupla. — Sen piti käydä niin, sillä minun täytyy kyetä ilman ulkonaista tukea olemaan uskollinen itselleni. — Pappa, pappa, sinä kehotit minua siihen ja minä tahdon noudattaa neuvoasi — ihmisten tuomioista huolimatta.
SOHVI (menee nyyhkyttäen näyttämön läpi vasemmalle).
ANNA (yksin). Niin selvästi tajuan nyt kaiken (Kiinnittäen katseensa ruusuun) Punainen ruusuni on peruuttamattomasti muuttunut valkoiseksi. Mutta sinä olet puhtaampi kuin punainen.
(Taittaa ajatuksissaan ruusun, jota hän seuraavan kohtauksen aikana pitää kädessään).
HERRA EKMAN (tulee hengästyneenä ulkoa). Mikä harmi, että tohtori oli juuri vähää ennen haettu erään sairaan luo penikulman päähän täältä! Soitin sinne ja kiiruhdin häntä tulemaan, — Kuinka on nyt sedän laita?
ANNA. Ei hän enää lääkäriä tarvitse.
HERRA EKMAN. Kuinka? Ei kai — (Menee epävarmana ja varovasti oikealle, josta pian palaa takaisin.) Mutta kuinka se on mahdollista? Mikä sen oikeastaan näin äkkiä aiheutti?
ANNA. Mikä! Sinun Helsingin terveisesi!
HERRA EKMAN. Kuinka? Olisiko äkillinen ilo —
ANNA (katkerasti). Ilo! Todellakin! Tiedä, että se keksintö, jonka Reino on teidän vaivaisiin markkoihinne vaihettanut, oli papan tekemä keksintö. Se häntä on henkisesti ylläpitänyt ja sen sortuessa sortui hän itsekin.
HERRA EKMAN. Mutta, herra nähköön, eihän minulla ollut siitä mitään tietoa. Vastuun tästä kantaa siis — Reino.
ROUVA HALLMAN (oikealla). Reino parka, mitä sinä oletkaan saanut aikaan!
(Kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä Anna jälleen tuijottaa, ruusua kädessään pyörittäen, hajamielisenä eteensä ja herra Ekman neuvotonna kääntelee hattuaan.).
HERRA EKMAN. Minulla — minulla ei nähtävästi ole tässä muuta tehtävää kuin mitä syvimmin valittaa tätä onnetonta tapahtumaa ja —
ANNA (äkkiä havahtuen). Niin, meillähän jäi kesken se asia. Kolmatta kertaa ei pappa nyt enää tule meitä keskeyttämään. — Äsken sinä sait minut toisen kerran epäilemään omia epäilyksiäni — vieläpä pyytämään anteeksikin. Nyt minä kuitenkin olen vakuutettu, että minä lopultakin olen ollut oikeassa. Aikomamme avioliitto on alusta aikain ollut väärällä pohjalla. Sillä on liiaksi afäärin sivumaku. Puhdas persoonallinen kiintymys, jonka kuitenkin tulisi olla kaiken pohjana, on välillämme ollut toisarvoinen asia. On paras katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat sekä pysyä uskollisena itselleen. (Irroittaa sormuksen sormestaan). Minä vapautan sinut täten perintöhuolista ja — ja velvollisuudesta korjata minut.
(Ojentaa sormuksen herra Ekmanille).
HERRA EKMAN (ottaen vaistomaisesti sormuksen vastaan). Sinä puhut taas itsesi korjaamisesta. Mutta äskenhän sinä —
ANNA (keskeyttäen). Niin, minä kielsin sen äsken, päästäkseni selville kaikista sinun vaikuttimistasi. Totuus on kuitenkin päinvastoin.
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Sinä olet käsittämätön ihminen, Anna!
ANNA. Niin — sinulle käsittämätön. Siksipä onkin onnellisinta meille molemmille, että tiemme eroavat ajoissa.
HERRA EKMAN. Mutta onko tämä enää ajoissa eroamista?
ANNA (päättävästi). On! Mitä tämän jälkeen seuraa, sen tahdon minä yksin kantaa — ja kantaa sen kaikesta huolimatta kunnialla.
HERRA EKMAN. Tämä on siis sinun peruuttamaton päätöksesi?
ANNA. On.
HERRA EKMAN (epäröiden). Minä en sitte todellakaan ymmärrä muuta kuin — (Ottaa sormuksen sormestaan ja laskee Annan eteen pöydälle, minkä jälkeen hän kumartaen vetäytyy taaksepäin mutta pysähtyy jälleen ja katsoo pitkistään Annaa.). Kaikki on siis välillämme nyt lopussa?
ANNA. Kaikki! Onhan meidän välillemme auennut kuilu, jonka yli on mahdoton kulkea.
HERRA EKMAN. Tahtoisin vain vielä sanoa sinulle, Anna, että minä en sittenkään ole tätä näin tahtonut. Mutta sinä olet minulle — liian ylivoimainen. (Viivytellen.) Toivoisin vain, etteivät sinun tunteesi minua kohtaan tämän jälkeen vihaksi muuttuisi.
ANNA. Ei, sitä ne eivät tee. Ilman katkeruutta voin minä ojentaa sinulle käteni jäähyväisiksi.
(Ojentaa kätensä herra Ekmanille, joka tämän jälkeen
vetäytyy vasemmalle.).
ANNA (tuijottaa yksin jäätyään hetken ääneti eteensä, kunnes hänen kasvonsa saavat omituisen haltioituneen ilmeen.). Kuinka ihmeellistä! Minä olen tänään niin paljon menettänyt — ja kuitenkin tunnen minä samalla voittaneeni jotakin hyvin, hyvin kallisarvoista, joka tekee minut voimakkaaksi ja kohottaa minut ylös pimeästä aallonpohjasta.
ROUVA HALLMAN (itkettyneenä, nenäliina kädessä, tulee oikealta, sulkien varovasti oven jälkeensä.). Nyt se on siis tapahtunut, mitä me niin kauan olemme kauhulla odottaneet. (Katsoen pitkistään Annaan). Mutta kuinka, Anna, sinähän näytät kuin iloitsisit!
ANNA. Niin teenkin — tavallaan. Sillä syvän murheeni ohella on minut vallannut suuri vapautuksen tunne.
ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua ollenkaan.
ANNA. Minä olen ensi kerran todenteolla ollut uskollinen itselleni ja tunnen sen johdosta itsessäni voittajan voimaa.