TOINEN NÄYTÖS.
Postikonttori. Vasemmalla ja oikealla ovet. Vasemmanpuoleisessa ovessa postiluukku, joka on laskettu alas. Oven pielessä monilokeroinen hylly sanomalehtineen ja kujeineen, toisessa postikartta. Perällä ikkuna, joka auki ja jonka takana kukkiva pihlaja. Keskellä huonetta laaja pöytä kaikenlaisine postitarpeineen. Oikealla etualalla wienersohva, pöytä ja pari nojatuolia samaa mallia. Sohvan yllä seinäkello ja pöydällä vesikarahvi.
ANNA seisoo hyllyn ääressä ja pistelee sanomalehtiä ja kirjeitä eri lokeroihin.
SOHVI on lopettanut juuri lattian pesemisen ja seisoo hihat käärittyinä oikeanpuoleisen oven pielessä, vesiämpärin ääressä, kuivaten käsiään säkkikankaiseen esiliinaansa.
SOHVI (oikoen hihojaan ja irroittaen esiliinaa). Kylläpä siellä on ihana ilma — ja linnut laulavat niin että oikein hyvää tekee sydämelle.
ANNA (selin Sohviin, hajamielisesti). Kun olisi ihmisen elämäkin yhtä lauluista ja huoletonta kuin lintujen.
SOHVI. Jahka neiti viedään apteekkiin rouvaksi, niin mikäs estää neitiä laittamasta elämänsä keveäksi ja huolettomaksi kuin linnun.
ANNA (kädessään pari kirjettä tulee pöydän ääreen). Pitääkö Sohvi rouvien elämää sitten niin keveänä?
SOHVI. Noo, eipä tietenkään kaikkien rouvien. Mutta sellaisessa rikkaassa pesässä kuin apteekkikin.
ANNA. Eikö ihminen sitten Sohvin mielestä muuta tarvitsekaan kuin rikkautta tunteakseen elämänsä keveäksi ja onnelliseksi?
SOHVI. Johan nyt toki. (Huoaten) Niin, niin, harvatpa ne rikkaistakaan taitavat tuntea itsensä täysin onnellisiksi. Aina on jotakin surtavaa ja kaivattavaa. Yksinäisten ei ole hyvä olla yksin ja niiltäkin, jotka ovat toisensa löytäneet, puuttuu aina jotakin.
ANNA. Mutta Sohvihan ei kaipaa mitään. Vai kaipaatteko?
SOHVI (alakuloisesti hymähtäen). Enköhän tuota minäkin liene samaa maata kuin muutkin ihmiset — tällainen rämppäjalka kuin olenkin.
ANNA. Mutta Sohvi ei ole välittänyt mennä miehelään.
SOHVI. Hm, kun ei liioin ole ollut miehelään kysyjääkään — aikanansa.
ANNA. Sohvi ei siis pidä minään totena sitä Mäkelän kosintaa?
SOHVI. Mitäs siitä — sellaisesta rahakosinnasta.
ANNA (lämpimästi). Tiedättekö, Sohvi, tulin äsken tänne konttoriin tullessani sitä ajatelleeksi. Suutari Mäkelän tuvan sivu kulkiessani katsahdin siitä matalasta ikkunasta sisälle. Siellä istui suutari nelikollaan kengänpohjaa naputellen, kalju päälakensa ikkunaa kohti kumarruksissa. Taampana istui jakkaralla pikku Hilda ja luki jotakin kirjaa, kaiketi aapista. Tuo pikku tyttö letinnykeröineen ja isä paljaine päälakineen vaikuttivat niin orvoilta ja ikäänkuin jotain odottavilta. Silloin juolahti mieleeni, että ehkäpä Mäkelä Sohvia kosiessaan ei ajatellutkaan rahaa, ainakaan yksinomaan.
SOHVI (on puhjennut nyyhkytyksiin).
ANNA (lähestyen hämillään Sohvia). Mutta, Sohvi kulta, en suinkaan minä vain loukannut teitä?
SOHVI. Eihän nyt toki. Minä vain … kun te niin liikuttavasti sen kuvasitte… Niin, niin, miksenkäs minä voi sitä neidille sanoa, Anna-neitihän ymmärtää aina niin hyvin meikäläistäkin. Niin, sitä minä vain, että jos Mäkelä olisi ajoissa arvannut, niin ei hänen pikku Hildansa olisi nyt orpo. Kun Mäkelinskä-vainaja — sehän oli minun entisiä palveluskumppaneitani niinkuin neiti tietää — sairasti kuolintautiaan, sanoi hän kerran minulle, kun olin häntä katsomassa, että Sohvistahan se tuleekin äiti pikku Hildalle, kun minusta aika jättää. No niin, en minä tietystikään Mäkelälle itseäni kaupannut, mutta kyllä hän tiesi, että minä olisin tullut. Mutta ei, hänellä oli silloin muita ja parempia mielessä. Sitten vasta, kun hän sattumalta oli saanut tietää, että minulla on pikkusen säästöjä, alkoi hän kuin tulta pohtaen minua piirittää. Mutta jopahan minä sitten enää! Sen verran minussakin ylpeyttä on. Kun en minä kerran ihmisenä kelvannut, niin eikö se silloin joutanut siihen loppuakin?
ANNA. Niin kyllä, Sohvi on siinä ihan oikeassa. Mutta harvatpa ovat niin lujia ja rehellisiä itseään kohtaan.
SOHVI. Voi, minäkin tiedän monta, jotka käyttävät jos mitä syöttinä miehelään päästäkseen. Ihan hävettääkin sellaista ajatella. Ei, jollei ihminen kelpaa ihmisenä, sellaisena kuin on, niin parempi ilman ja yksinään. Ei siitä oikeata onnea seuraa, jos syöteillä itsensä naimisiin keinottelee. Semmoinen usko ja käsitys minulla on. — Mutta täytyy joutua jo kotiaskareihin. (Pistää kokoon käärimänsä esiliinan kainaloon, ottaa vesisankon ja harjan sekä varustautuu lähtemään). Tulin tässä siitä Mäkelän kosimajutusta puhuneeksi enemmänkin kuin tarve olisi ollut, mutta kyllähän minä tiedän, ettei Anna-neiti sitä mihinkään levitä.
(Menee oikealle).
ANNA (ajatuksissaan). Sohvi on ollut uskollinen itselleen eikä hänen varmaankaan tarvitse sitä katua. (Postiluukulle on ilmestynyt muuan poika. Anna ojentaa hänelle tukun sanomalehtiä minkä jälkeen hän palaa pöydän ääreen ja ottaa käteensä äskeiset kirjeet.). Siinä on Reinolta papalle ja tämä toinen on siis Selmalta. Kuinka minua pelottaa sitä avata! Mutta totuutta on paras katsoa suoraan silmiin. (Leikkaa päättävästi kirjeen auki, istuutuu ja alkaa lukea. Hetken kuluttua hän laskee kirjeen pöydälle ja purskahtaa itkuun.). Voi hyvä Jumala sentään! (Oikeanpuoleiselle ovelle koputetaan, jolloin Anna kuivaa nopeasti kyyneleensä ja piilottaa kirjeen papereiden alle.). Sisään! (Rouva Hallman, yksinkertaiseen tummaan hattuun puettuna, astuu sisään) Kas, mammako se oli!
ROUVA HALLMAN. Minä tulin niin levottomaksi, kun sinä arvelit tänään saavasi Selmalta sen kirjeen. Kun minulla oli samalla pappilaan asiaa, niin pistäysin kuulemaan. — No, tuliko kirjettä?
ANNA. Parempi, mamma, ettette kysyisikään.
ROUVA HALLMAN. Se on siis tullut. Ja kuule, sinähän olet itkenyt! Mitä herran tähden se sisältää?
ANNA. Rauhoittukaa, mamma! Meidän täytyy koota kaikki kylmäverisyytemme ja viisautemme. Tulkaa tänne istumaan.
(Siirtyvät, Annalla kädessään kirje, sohvapöydän ääreen.).
ROUVA HALLMAN. Asiat ovat siis niinkuin sinä olet peljännytkin?
ANNA. Niin ovat, sen pahempi.
ROUVA HALLMAN (eteensä tuijottaen). Pappa poloinen! Hän odottaa niin kiihkeästi Reinoa kotiin.
ANNA. Tämän aamun postissa tuli Reinolta papalle kirje.
(Nousee ja ottaa postipöydän nurkalta sanomalehtien joukosta kirjeen.).
ROUVA HALLMAN. Mutta mitähän se mahtaa sisältää? Ja uskaltaako sitä antaa papalle? Kuule, Anna, eiköhän olisi parasta, että kaiken varalta tarkastaisimme sen ensin täällä? Papan sydämen tila on jo sellainen, ettei se siedä enää mitään järkytyksiä.
ANNA. Ajattelin äsken itsekin samaa. (Kirjettä silmäillen). Tämän voisi kyllä helposti avata. (Ottaa pöydältä paperiveitsen, mutta hetken emmittyään laskee sen takaisin.). Mutta ei! Toiselle osoitetun kirjeen avaaminen, vaikkapa sitten kuinka hyvässä tarkoituksessa, on niin vastenmielistä. Saakoon pappa sen sellaisenaan. Eikö teistäkin, mamma, ole niin parasta?
ROUVA HALLMAN. Mutta jos se sisältää esimerkiksi tunnustuksen, niin — se on surman isku papalle.
ANNA. En usko sen vielä sellaista sisältävän, vaan Reino koettaa siinä entiseen tapaansa kauniin sanoin asioitansa selitellä. Ja toisekseen — emmehän totuutta voi iankaiken papaltakaan peittää.
ROUVA HALLMAN (syvään huoaten). Niin, niin, herra nähköön! En ymmärrä, miten tässä olisi viisainta menetellä. — Kaamealta tuntuu, jos pappa yhdellä iskulla saa kaiken tietää. — Ei, ei, meidän on vähitellen häntä siihen valmistettava. — Vaikka pelkään, että totuuden paljastaminen siinäkin tapauksessa merkitsee hänen kuolemaansa. Ja ajatella, jos tuo kirje jo sisältäisi sen, siis toisin sanoin papan kuoleman. Minua ihan puistattaa. (Postiluukun taakse ilmestyy poikanen, joka pyytää nimismiehen postia, minkä jälkeen poikanen poistuu). Ei kai se vain kuullut meidän keskusteluamme?
ANNA. Ei, sillä hän tuli ulko-ovesta suoraan luukulle. — Niin, tuo kirje! Mutta mitä tehdä? Onhan tämä nykyinen tilannekin piinallinen. Määräänsä pitemmälle emme asiain salaamisessa voi mennä. Joskus on papan kuitenkin saatava se kaikessa alastomuudessaan tietää. Ajatelkaahan, mamma, sekin mahdollisuus on olemassa, että jos me pitkitämme totuuden salaamista, voi pappa sattumalta vallan vierailta ihmisiltä kuulla asianlaidan. Olen ollut jo huomaavinani, että yksi ja toinen täälläkin tietää, millä jälillä Reino on.
ROUVA HALLMAN. Mutta minähän en vielä tarkemmin kuullutkaan, mitä siinä
Selman kirjeessä kerrotaan. Ehkäpä luet sen minulle.
ANNA (Ottaa kirjeen kuoresta ja hetkisen sitä ääneti silmäiltyään lukee.). "Olen nyt pyyntösi mukaan ottanut veljesi elämästä niin tarkan selvän kuin suinkin olen voinut. Vaikea minun on sinulle paljastaa sitä, mitä olen tietooni saanut." (Keskeyttää lukemisen ja käy luukusta silmäämässä etuhuoneeseen, minkä jälkeen palaa paikalleen ja jatkaa lukemista.) "Mutta kun omantunnon nimessä velvoitat minun puhumaan totta, niin tahdon sen tehdä. Kuule siis: veli poloisesi on kaikesta päättäen deekiksellä, ainakin tällä haavaa. Mikäli eräiltä hänen entisiltä luokkatovereiltaan sain kuulla, ei hän ole ainakaan pariin vuoteen polyteekin ovea avannut, vaan elellyt yksinomaan kapakkamaailmassa. Velkoja ja vippauksia hänellä kuuluu olevan joka puolelle. Itse en ole häntä pitkiin aikoihin edes vilahdukselta nähnyt. Kuuluu muuten, kuten tavallista on tuollaisissa tapauksissa, välttelevän entisiä tovereitaan ja yleensä parempain ihmisten seuraa." (Kirjettä kädessään käännellen ja lopuksi kuoreen pistäen.) Siinä olikin kaikki se, mikä tässä kirjeessä erikoisesti Reinoa koskee.
ROUVA HALLMAN (nyyhkyttäen ja vieden nenäliinan silmilleen). Siis niin pitkällä jo! — Voi hyvä Jumala! (Kyyneleensä kuivaten) Mutta mitä meidän on tehtävä, Anna? Sillä totta kai tässä jotakin täytyy yrittää.
ANNA. Niin, mamma, jotakin meidän on tehtävä. Kuulkaahan, jos minä hankkisin viikoksi sijaisen ja matkustaisin Helsinkiin? Kirjeillä häneen ei kuitenkaan voi enää mitään vaikuttaa.
ROUVA HALLMAN (äkkiä vilkastuen). Se meidän on tehtävä! Todellakin! Ehkäpä hyvinkin saamme hänet vielä pelastetuksi. Onhan hän niin lahjakas ja voi pian ottaa menetetyn takaisin, jos tahtoo.
ANNA. Jos tahtoo — niin, siinäpä se onkin. Tahtoa siinä tarvitaankin enemmän kuin lahjoja, mutta siinä juuri onkin Reinon heikkous.
ROUVA HALLMAN (huoaten). Hän on aivan kuin eno-vainajansa. Se minuun tässä pahimmin koskeekin, että ne ovat Reinossa juuri minun puoleltani perittyjä ominaisuuksia, jotka hänet hunningolle saattavat. Sinä, Anna, olet enemmän isääsi.
ANNA. Mutta, mamma, puuttuu nyt vielä, että te alatte tästä kaikesta itseänne syyttää! Kuka siitä on selvillä, mistä mitkin ihmisen ominaisuudet periytyvät?
ROUVA HALLMAN. Mutta en pääse mihinkään siitä, että Reino kaikessa muistuttaa niin minun veli-vainajaani, josta myöskin niin paljon toivottiin, mutta joka petti kaikki toiveet. Ja kuinka me kaikki olemme Reinoa hellineet! Aivan niinkuin veljeäni aikoinaan.
ANNA. Niin, sellaisia tavallisesti rakastetaankin enemmän kuin muita.
Ja ehkäpä se heidät juuri turmioon johtaakin.
ROUVA HALLMAN. Rakkausko? Voisiko rakkaus jotakin pahaa saada aikaan.
ANNA. Tarkoitan liiallista, hemmottelevaa rakkautta.
ROUVA HALLMAN. Niin, niin — en tiedä, kuinka lie. Järkeni on aivankuin pysähtynyt. (Äänettömyys) Mutta se sinun Helsinkiin menosi — se meidän kuitenkin täytyy toteuttaa. Hinnalla millä hyvänsä meidän on saatava Reinon elämä toiselle tolalle. — Mistähän me nyt nopeimmin saisimme sinulle sijaisen?
ANNA. Sitä ennen meidän on kuitenkin otettava selville, onko Reino enää Helsingissä vai ei. Hän on voinut jo laittautua jonnekin maaseudulle, kuten viime kevännäkin. Luulen, että saamme tietää sen tuosta papan kirjeestä.
ROUVA HALLMAN. Niin, se papan kirje. Kuule, vie sinä se papalle, minä en tunne siihen tällä kertaa kykeneväni. Sitä paitsi minun on nyt mentävä pappilaan. Sieltä palatessani saan sitten sinulta kuulla, mitä se sisältää. — Menet kai heti postitunnin päätyttyä kotiin?
ANNA. Kyllä. Muuten — (keskeyttää ja astuu nopeasti äitinsä luo, syleillen häntä). Rakas mamma, koettakaa tyyntyä. Minä teen tässä asiassa kaikkeni. Me olemme kuin haaksirikkoisia, mutta minä tunnen itsessäni, että me pääsemme vielä rannalle. Ennen kaikkea, mamma, älkää antako sivullisten aavistaa mitään meidän asioistamme.
ROUVA HALLMAN. Anna kulta! Jospa Reinolla olisi sinun luonteesi! Mutta nyt minun täytyy mennä.
ANNA. Vielä yksi asia, mamma! — Te sanoitte Kaarlolle kerran maininneenne siitä minun pankkitalletuksestani. Sanokaapas, tapahtuiko se ennen kuin Kaarlo minua julkisesti kosi?
ROUVA HALLMAN. Mutta Anna! Niinkö sinä olet tuon pikku seikan sydämellesi ottanut?
ANNA. Se — se vain tässä muuten juolahti mieleeni. Muistatteko, mamma, oliko se ennen hänen kosintaansa?
ROUVA HALLMAN. Muistaakseni se oli ennen. (Vaitiolo) Mutta ethän sinä nyt toki tuolle seikalle mitään merkitystä pane?
ANNA. Hm, ainakaan teidän, mamma, ei tarvitse mitään pahaa peljätä siitä seuraavan.
ROUVA HALLMAN (katsoen hetken ääneti Annaa). Minä tahtoisin myös, Anna, kysyä sinulta jotakin.
ANNA. Mitä niin, mamma?
ROUVA HALLMAN. Mutta sinä et saa loukkaantua, Anna, etkä kiihtyä.
ANNA (levotonna). Mitä ihmeessä te sitten tahdotte tietää?
ROUVA HALLMAN. Sinun käytöksesi, Anna, on viime aikoina tuntuvasti muuttunut. Entinen tyyni iloisuutesi on poissa. Mistä tämä johtuu?
ANNA (yhä levottomampana). Mutta kyselettepäs te kummallisia, mamma! Kuinka minä voisin sen tietää? Taikka — jos minussa jotain muutosta on tapahtunut, niin kai sen on aiheuttanut tuo Reinon kohta.
ROUVA HALLMAN. Ei, ei, siitä se yksistään ei ole. Sinä tiedät, että äidin silmä on eräissä asioissa hyvin tarkkanäköinen.
ANNA (tavattoman jännityksen vallassa). No, ja sitten?
(Äiti ja tytär tuijottavat hetkisen toisiaan ääneti
ja suurin silmin).
ROUVA HALLMAN (melkein kuiskaten). Etteivät sinun asiasi, Anna, ole vain niin, että — että sinun ja Kaarlon on syytä jouduttaa häitä?
ANNA (kalpeana). Mutta mamma!
ROUVA HALLMAN. Suo anteeksi, Anna, jos erehdyn. Mutta — jos olen oikeassa, niin sinun on parasta puhua asiasta tyynesti Kaarlon kanssa. Ja minussa sinä tapaat aina ymmärtäväisen äidinsydämen. Mutta nyt minun täytyy mennä. Näkemiin, Anna!
(Menee oikealle).
ANNA (tuijottaen rouva Hallmanin jälkeen ja painaen kädellä rintaansa.). Hyvä Jumala! Että hän siis on sen jo huomannut!
(Postiluukulle ilmestyy mies, kädessään kirje. Kun Anna ei huomaa häntä, rykäisee mies ja naputtaa sormellaan luukkuun. Anna säpsähtää, havahtuu ja menee luukulle. Mies ojentaa hänelle kirjoihin vietävän kirjeen. Anna varustaa kirjeen merkeillä, kirjoittaa ja leimaa kuitin, tehden kaikki koneellisesti ja pysähtyen aina väliin eteensä tuijottamaan. Saatuaan kuitin ja maksettuaan poistuu mies ja Anna palaa pöydän luo, istuutuu ja selailee papereita sekä asettuu sitten käsi poskella eteensä tuijottamaan.).
HERRA EKMAN (ilmestyy luukulle ja katsoo hetkisen hymyillen Annaa, joka ei häntä huomaa). Mitä, uinahtanutko?
ANNA (säpsähtäen ja nousten). Kas, sinäkö — milloin sinä siihen ilmestyit?
HERRA EKMAN. Onko posti tuonut minulle mitään hyvää?
ANNA. Ai todellakin! Apteekin postiahan ei olekaan vielä haettu.
(Ottaa hyllyltä tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, ojentaen ne herra Ekmanille).
HERRA EKMAN. Enkö saa tulla sisälle hetkiseksi istahtamaan?
ANNA. Tietysti, kuinka sitä kysytkään.
(Avaa oven, herra Ekman, siroon kesäpukuun huolellisesti puettuna, astuu sisään, toisessa kädessään päivän posti, toisessa kävelykeppi ja hattu. Annaa tervehdittyään istuutuu hän toiseen nojatuoliin, asettaen hattunsa ja postin pöydälle. Anna istuutuu häntä vastapäätä.).
HERRA EKMAN (Annaa tarkastellen). Sinä olet tänään niin kovin vakava,
Anna. Ja äitisi — hän tuli tuolla juuri vastaani — näytti itkeneeltä.
Onko tapahtunut jotakin ikävää? Ja kuinka pappa voi?
ANNA. En minä ainakaan mitään tiedä — ja pappakin on tavallisessa voinnissa.
HERRA EKMAN. Entäs — veljesi? Onko hänestä mitään kuulunut?
ANNA. Ei hänestäkään — oikeastaan mitään uutta.
HERRA EKMAN. Hm!
ANNA. Mitä "hm"?
HERRA EKMAN. Niin vain — että veljesi asiat eivät taida olla oikealla tolallaan.
ANNA. Kiusaako se sinua kovinkin?
HERRA EKMAN. Kuinka sitä kysytkään! Onhan hän tuleva lankoni — ja sitä paitsi —
ANNA. Ai, sinä olet sitä paitsi hänen takaajansa. Sitä en muistanutkaan, suo anteeksi. Sinulla on siis kylläkin syytä olla huolissasi veljestäni.
HERRA EKMAN. Sinä olet muuttunut omituisen pisteliääksi ja ärtyisäksi.
(Murtaa vasta saaduista kirjeistä päällimmäisen auki ja lukee, viskaten sen jälkeen hermostuneesti kirjeen pöydälle).
ANNA. Oliko siinä jotakin ikävää?
HERRA EKMAN (äkäisesti). Oli tuoreita uutisia sinun herra veljestäsi!
ANNA (säpsähtäen). Mitä! Mitä hänestä?
HERRA EKMAN. Sitä vain, että hän on lyönyt korkojen maksamisen laimin ja nyt sanoo pankki tuossa (kirjettä osoittaen). lainan irti.
ANNA. Hyvä Jumala! Ja kuinka suuri se laina olikaan?
HERRA EKMAN. Kymmenentuhatta. Takaajia on vain kaksi, joten minun on suoritettava puolet siitä summasta. — Mistä minä nyt kädenkäänteessä kaappaan viisi tuhatta?
ANNA. Mutta eikö asiaa muuten voi järjestää? Eikö pankki suostuisi antamaan lainan olla ennallaan, jos korot nyt heti suoritettaisiin?
HERRA EKMAN. Mitä se hyödyttäisi? Meidän takaajain maksettavaksihan se velka lopulta kuitenkin tulee.
ANNA. Oletko sinä siitä niin varma?
HERRA EKMAN. Hm! Olen jo aikoja sitten kuullut, että veljesi hurjastelee Helsingissä, vaikken ole tahtonut asiasta puhua, varsinkaan isäsi vuoksi.
(Äänettömyys.).
ANNA. Niin, hän hurjailee. Hän on suoraan sanoen hunningolla.
HERRA EKMAN (puolittain itsekseen). Minun tuleva lankomieheni, hm!
ANNA. Kaarlo, sinä olet hyvin harkitseva mies, mutta eräässä asiassa sinä kieltämättä olet menetellyt kevytmielisesti,
HERRA EKMAN. Missä niin?
ANNA. Kihlautuessasi minun kanssani ja siten saamalla koko haaksirikkoisen Hallmanin perheen niskoillesi.
HERRA EKMAN (kohauttaa mitään puhumatta olkapäitään).
ANNA. Mutta tuosta takaussummasta — (vaikenee äkkiä ja miettii).
HERRA EKMAN. Mitä takaussummasta?
ANNA. Niin, tuli vain mieleeni, että maksaisin niin mielelläni tuon velan jos kykenisin.
HERRA EKMAN. Sinä?
ANNA. Niin, jos kykenisin. Mutta olenhan typötyhjä, kuten tiedät.
HERRA EKMAN. Hm!
ANNA. Oikeastaan minulla oli aikaisemmin pienoinen pankkitalletus, mutta minun on täytynyt se uhrata poloisen veljeni hyväksi.
HERRA EKMAN. Mitä! Koko kahdenkymmenen tuhannen talletusko?
ANNA. Ahaa, sinä siis tiesit sen!
HERRA EKMAN (hämillään). Niin — etkös sinä itse siitä kerran maininnut?
ANNA. Olenpa tainnut mainita.
(Pitkä äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Harmillinen juttu!
ANNA. Tuoko kahdenkymmenen tuhannen markan juttu?
HERRA EKMAN (kiusaantuneena). Kuinka sinä —! Tietysti minä tuota velan irtisanomista tarkoitin.
ANNA. Niin, se on kylläkin kiusallista, mutta (viivytellen). asialla on toinenkin ja vielä kiusallisempi puoli.
HERRA EKMAN. Mitä sinä sillä tarkoitat?
ANNA. Sitä, että minun näissä oloissa on tultava sinun vaimoksesi.
HERRA EKMAN. On tultava?
ANNA (puhkeaa äkkiä hillittömään itkuun).
HERRA EKMAN (hätääntyneenä). Mitä, mitä nyt?
ANNA (nyyhkyttäen). Sanoin sinun menetelleen kevytmielisesti kihlautuessasi minun kanssani, mutta minä itse olen ollut vieläkin kevytmielisempi — antautuessani sinulle rajattomasti.
HERRA EKMAN. Mitä — olisiko siitä seurauksia odotettavissa?
ANNA. Minä pelkään niin.
(Äänettömyys.).
HERRA EKMAN. Se on kyllä harmillista, mutta mitään syytä tuohon epätoivoiseen itkuun ei sinulla nähdäkseni silti ole. Sinä ivasit viime veneretkellä minun mallikelpoisuuttani, mutta se on juuri tämä minun sukuominaisuuteni, joka pakottaa minut — kuinka sanoisin —
ANNA (päänsä nostaen). Korjaamaan minut, tarkoitat varmaan sanoa?
HERRA EKMAN (ärtyisesti). Minä tarkoitin tietysti sanoa, että tuo sukuominaisuuteni pakottaa minut pysymään kunnianmiehenä niin tässä kuin muissakin asioissa.
ANNA. Eli siis toisin sanoen korjaamaan minut — haaksirikkoutuneen perheen haaksirikkoisen tyttären. Mutta se on sinun puoleltasi aivan liian mallikelpoista! (Kiivaasti) Kuule, minä tahdon korjata itse itseni! (Irroittaa sormuksen sormestaan ja asettaa herra Ekmanin eteen pöydälle) Minä vapautan sinut siitä ikävästä velvollisuudesta.
HERRA EKMAN. Mitä! Sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme?
ANNA. Etkö sinä sitten sitä tahdo? Kyllä, siitä olen vakuutettu ja siksi tahdonkin vapauttaa sinut alotteenteon vaikeuksista.
HERRA EKMAN. Sinä siis todellakin luulet…?
ANNA. Ei, minä olen vakuutettu siitä, kuten sanoin.
(Äänettömyys).
HERRA EKMAN. Etkö ajattele sitä häpeää, häväistystä, mikä siitä aikanansa seuraa?
ANNA. Häpeää — kenelle?
HERRA EKMAN. Hm, tietysti sinulle itsellesi.
ANNA. Niin, niin, tietysti minut tullaan työntämään seuraelämän ulkopuolelle, osoittamaan sormella ja niin edespäin. Sehän on aina ollut naisen kohtalo tällaisissa tapauksissa, samalla kuin toinen osapuoli käyskentelee loukkaamattomana kunnianmiehenä. Niin, niin, kyllä minä olen jo senkin huomioon ottanut. Mutta kahdesta pahasta on minusta tämä keveämpi kantaa.
HERRA EKMAN. Kahdesta pahasta? Ja se toinen paha?
ANNA. Ikuinen liitto, jonka laatu, luonne, sisältö — kuinka sanoisin — on näinä päivinä minulle täydelleen selvinnyt.
HERRA EKMAN (katkerasti). Siis toisin sanoen, että sinä minuun liittymällä tekisit onnettoman teon — saisit minusta kelvottoman aviomiehen?
ANNA. En suinkaan tahdo sanoa, että sinä olisit kelvottomampi aviomies kuin lukemattomat muutkaan. Päinvastoin sinä eräissä suhteissa voit olla mitä paras aviomies. Mutta me — me kaksi emme sovi yhteen. Meidän välillämme ei tulisi vallitsemaan sopusointua. Se on pohjimmainen syy. Ja sitten lisäksi joukko toisia, ulkonaisia syitä, jotka nekin tulisivat aina ikävällä tavalla meidän avio-onneamme häiritsemään.
HERRA EKMAN. Ihme, että sinä nyt vasta huomaat sen, ettemme me toisillemme sovi.
ANNA. Niin — kuudestakolmatta ikävuodestani huolimatta, tai ehkä juuri sen johdosta, olen siinä määrin antautunut rakkauden lumoihin, että olen eräät asiat nähnyt väärässä valossa. Nyt huomaan todeksi, mitä kerran muistelen jostakin kirjasta lukeneeni, että rakastuneet näkevät rakastamissaan henkilöissä ominaisuuksia, joita näillä itse asiassa ei lainkaan ole, ja toisaalta ovat näkemättä eräitä toisia, vähemmän miellyttäviä ominaisuuksia, joita näillä on.
HERRA EKMAN (ivallisesti). Onni, että sinun silmäsi sentään ajoissa aukenivat.
ANNA. Intohimoisuudestani huolimatta minulla on sentään viileämmät puolenikin, ja eräänä sellaisena hetkenä minä näin äkkiä asiat oikeassa valossaan. Paitsi sitä, että luonteemme eivät soinnu yhteen, on meitä yhteen saattamassa ollut mukana myöskin sivutekijöitä — mutta niistä lie paras vaijeta.
HERRA EKMAN. Minä luulen arvaavani, mitä sinä noilla sivutekijöillä tarkoitat.
ANNA. Sitä suurempi syy olla niistä puhumatta.
HERRA EKMAN. Sinä syytät minua itsekkyydestä ja ties mistä. Pidätkö siis itseäsi niin erehtymättömänä, tuomitessasi toisten motiiveja?
ANNA. En, Kaarlo, enkä minä yksin sinua siitä syytä, vaan myöskin itseäni. Olen paljon ajatellut näinä päivinä ja öinä ja eritellyt tunteitani. Ja niinpä pelkään että minun pohjimmaisena motiivinani, mennessäni kihloihin kanssasi, on tietämättäni ollut — halu päästä täältä postikonttorista pois.
HERRA EKMAN (päätään pudistaen). Mutta tuohan on yksinkertaisesti sairaalloisuutta. Todellakin, eiköhän se johdu sinun fyysillisestä tilastasi?
ANNA. Ajatukseni eivät koskaan ole toimineet kirkkaammin kuin tällä haavaa.
HERRA EKMAN. Hm! Ja sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme? Seurauksista huolimatta. Niin, seuraukset — oletko ajatellut niiden vaikutusta isääsi, jota aina olet niin ihailtavalla hellyydellä kaikilta mielenjärkytyksiltä koettanut suojata?
ANNA (säikähtyneenä). Isäni! Hyvä Jumala, sitä seikkaa en todellakaan ottanut lukuun. Niin, minä olen koettanut suojata häntä ja siinä tarkoituksessa olen alistunut valehtelemaankin — ja nytkö sitten itse omalla kevytmielisyydelläni aiheuttaisin hänelle kuolemaa tuottavan järkytyksen! Missä umpikujassa olenkaan! (Hetkisen ääneti herra Ekmaniin tuijottaen). Kaarlo, että sinä tulitkin ajatelleeksi tätä puolta asiassa! Sinä huolehdit siis niin paljon isästäni?
HERRA EKMAN (olkapäitään kohauttaen). Luonnollisesti minä en puolestani tahdo olla syypää vanhan miehen kuolemaan.
(Äänettömyys).
ANNA. Minä epäilin jo silmänräpäyksen ajan omia epäilyksiäni — sitä nimittäin, mitä olen tässä koettanut sinulle tulkita. Mutta tuo eleesi ja nuo sanasi paljastivat minulle lopullisesti kaiken. Totuutta on aina paras katsoa suoraan silmiin, ja siksipä minun op syytä kiittää sinua sanoistasi — ja eleestäsi.
HERRA EKMAN. Hyvä, hyvä!
(Koputusta oikeanpuoleiselle ovelle).
ANNA (nousten). Kuka — kuka siellä? — (Yrittää ovelle, joka samalla aukenee ja kynnykselle ilmestyy herra Hallman) Pappa! Kuinka ihmeessä te siihen ilmestyitte?
HERRA HALLMAN (naurahtaen). Onko se sinusta niin ihmeellistä?
ANNA. Te joka ette kohta kahteen vuoteen ole kotiportin ulkopuolella käynyt!
HERRA HALLMAN. Ihana kesäpäivä houkutteli kerran minutkin hiukan pitemmälle kävelylle. (Tulee sisälle). Kas, Kaarlokin! Hyvää päivää! (Tervehtivät). Taisinkin tulla sopimattomaan aikaan ja lienee minun viisainta perääntyä hyvässä järjestyksessä.
HERRA EKMAN. Ei suinkaan! Minä pistäysin postia hakiessani tänne hiukan juttelemaan ja olin juuri pois lähdössä. (Ottaa pöydältä hattunsa, keppinsä ja postinsa; Annalle). Ensi kerran tavatessamme juttelemme siitä lähemmin. Näkemiin, setä! Näkemiin, Anna!
(Hyvästelee ja poistuu vasemmalle).
HERRA HALLMAN. Onko mamma käynyt täällä?
ANNA. Kyllä, mutta hän lähti pappilassa käymään. Istukaa, pappa, niin menemme yhtä matkaa kotiin. (Kelloon silmäten) Postitunti on kohta lopussa.
HERRA HALLMAN (istuutuen). Mutta eikö Reinolta ole tullut kirjettä? Olen odottanut sitä niin kiihkeästi ja kun ei mammaa heti kuulunut kotiin, en malttanut enää, vaan lähdin itse tänne.
ANNA (viivytellen). Kyllä — täällä on papalle kirje Reinolta.
(Ojentaa kirjeen isälleen).
HERRA HALLMAN. Sakset, Anna! Tiedäthän, etten koskaan repimällä avaa mitättömämpiäkään kirjeitä, saati tällaista.
(Anna ojentaa hänelle sakset; leikattuaan kirjeen auki pistää
herra Hallman silmälasit nenälleen ja syventyy lukemaan).
ANNA (istahtaa postipöydän taakse, josta hän työskennellessään levottomasti tarkastelee isäänsä.).
HERRA HALLMAN (lopettaa kirjeen ja sovittaa sitä takaisin kuoreen). Hm! Harvoinhan täällä mikään käy toiveiden ja laskujen mukaan. Siksipä täytyy ihmisellä olla kärsivällisyyttä loppumaton varasto.
ANNA (arasti). Mitä Reino kirjoittaa?
HERRA HALLMAN. Loppututkinto lykkääntynyt! Eikä mainitse, saako hän syksylläkään sen suoritetuksi.
ANNA. Onko hän yhä Helsingissä?
HERRA HALLMAN. Kirjeen on hän kirjoittanut Helsingissä, mutta nyt lienee hän jo maalla — siellä viimekesäisellä tehtaalla, jonne hän aikoo hetimiten lähteä harjoitteluaan jatkamaan. No, hyvähän se on sekin, mutta pettymys, suuri pettymys tämä minulle siltikin oli.
ANNA. Pappa rakas, jaksattehan kestää tämän pettymyksen?
HERRA HALLMAN. Enkö kestäisi — minä jonka on elämässäni täytynyt paljon pahempaakin kestää.
ANNA. Niin, niin. Voi kuinka iloiseksi saitte minut sanoillanne!
HERRA HALLMAN. Eikähän tässä niin järin pitkä odotusaika ole enää kysymyksessä. Korkeintaan vajaa vuosi. Mutta vauhtia meidän täytyy Reinolle antaa. Mamma on oikeassa: Reinossa taitaa olla vähän liiaksi iloista laulajapoikaa ja se on saanut hänet kuluttamaan aikaansa joutavanpäiväiseen. Mitäpäs jos syyslukukauden alkaessa pistäytyisin itse Helsinkiin auttamaan poikaa loppuspurtissa?
ANNA. Tekö, pappa? Eihän nyt missään nimessä!
HERRA HALLMAN. He, he, pidätkö sinä minua sellaisena raakkina, etten minä enää kykene yhtä Helsingin matkaa tekemään?
ANNA. Ei suinkaan, pappa, mutta — sittenkin, sittenkin olisi teidän sellaisen matkan vaivoilta itseänne säästettävä. On parempi, että esimerkiksi minä menen sinne teidän sijastanne.
HERRA HALLMAN. Näinköhän sinä vain kykenisit Reinossa tarpeellista respektiä herättämään? No, kuinka vain, kuinka vain, kunhan veljesi saadaan täyteen vauhtiin. Viimeistään ensi kevääseen mennessä on hänen saatava insinööritutkintonsa (Huoaten). Olin niin vakuutettu, että hän jo tänä kevännä ilmestyy kotiin, taskussaan valmiit paperit. Olisi ollut niin ihanaa saada tehdas jo ensi syksyyn mennessä käyntiin. Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, se pyörii sittenkin. On sentään hyvä, että Reino näkyy täysin tajuavan keksintöni merkityksen ja laajakantoisuuden. Mutta näytähän minulle tänään tulleita Helsingin lehtiä, eikö niissä näy jo uutisia patentin myöntämisestä.
ANNA (ojentaen isälleen sanomalehden). Reinonko tuo patentti piti hankkia?
HERRA HALLMAN. Kuinkas muuten. Häntähän asia oikeastaan lähinnä koskeekin. (Levittää sanomalehden eteensä ja antaa katseensa liukua pitkin palstoja) Ei näy uutisia. Merkillisesti se viipyy. Minun mielestäni asian pitäisi olla jo ratkaistu. (Taittaa sanomalehden kokoon ja laskee sen pöydälle, jolloin huomaa Annan sormuksen, ottaen sen käteensä). Sinunko sormuksesi tässä?
ANNA. Ah, niin —
(Ottaa sormuksen isältään ja pistää taskuunsa).
HERRA HALLMAN. Kuinka? Taskussako sinä kihlasormusta kannat?
ANNA (hämillään). Oh, kuinka minä tänään olenkin hajamielinen!
(Pistää sormuksen sormeensa.).
HERRA HALLMAN. Hm! (Hetkisen vaiti Annaa tarkasteltuaan). Kuule, Anna, eiköhän siinä ole takana jotain muutakin — tuossa sormusjutussa nimittäin? Huomasin heti sisään tullessani, että teidän välillänne on jotakin tapahtunut.
ANNA. Pappa rakas, kuinka te sellaista? Mitä meidän välillämme olisi voinut tapahtua?
HERRA HALLMAN. Hm, no! Minä en tahdo lainkaan sekaantua teidän asioihinne. Olethan sinä, Anna, täysin kypsynyt nainen ja voit itse arvioida askeltesi kantavuuden. Jos sinä esimerkiksi olet tullut toisiin ajatuksiin aikomaasi avioliittoon nähden, niin — no, kuten sanottu, minä en tahdo niihin asioihin lainkaan sekaantua. Minä toisin sanoen pysyn täysin puolueettomana.
ANNA (hetkisen itsensä kanssa taisteltuaan). Kuinka minä, pappa, olenkaan teille kiitollinen sanoistanne. Mutta tuohon meidän suhteeseemme nähden te täydellisesti erehdytte, sillä minusta tulee kuin tuleekin Kaarlon vaimo.
HERRA HALLMAN. No, kuinka hyvänsä. Sinä teet tietysti niinkuin itse parhaaksi katsot. Mutta mihin sinä elämässäsi milloinkin ryhtynet, suureen tai pieneen, niin pidä aina ohjeenasi tuota minun vanhaa valiolausettani: pysy aina uskollisena omalle itsellesi!
ANNA (puolittain itsekseen). Uskollisena itselleen. Niinkuin Sohvi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kunpa ihminen aina voisikin pysyä uskollisena itselleen!
HERRA HALLMAN. Täytyy voida.
ANNA. Mutta eikö elämässä usein esiinny tilanteita, joissa ei voi — tai joissa ainakin on äärettömän vaikea pysyä uskollisena itselleen?
HERRA HALLMAN. Hm, kyllä niin. Minä tiedän sen kokemuksesta. Eräässä tuollaisessa tilanteessa en itse jaksanut — tai paremmin sanoen muistanut pysyä itselleni uskollisena, ja seuraukset siitä kävivät varsin tuhoisiksi. Niin, niin, aina täytyisi jaksaa pysyä uskollisena omalle itselleen. Sen turvin kykenee ihminen paljon kestämään.
ANNA (miettivästi eteensä tuijottaen). Niin, niin — Ah, jospa minäkin kykenisin siihen.
HERRA HALLMAN (hellästi). Kyllä sinä kykenet, tyttäreni, kun vain tahdot. Sinulla on luonnetta. — Hm, äsken tuota Reinon kirjettä lukiessani vilahti mieleeni, että — että jospa sinä, Anna, olisit syntynyt Reinon tilalle, toisin sanoen pojaksi, niin minä tuntisin suunnitelmani olevan paljon lujemmalla pohjalla.
ANNA (äkkiä vilkastuen). Mutta pappa! Minunhan piti tulla siihen mukaan. Ettekö muista, kuinka me liittousimme maailmaa valloittamaan? Vai eikö siinä minulle tilaa olekaan?
HERRA HALLMAN (nousten ja Annaa lähestyen). On, on! Sekä Reinolle että sinulle ja minulle — sinulle ennen kaikkia. Ajattelepas, että se kilpailukykynsä vuoksi tulee entisestään suuresti laajentumaan. Työväkeä täytyy yhtä mittaa lisätä —
ANNA. Ja työväelle me rakennamme ajanmukaisia asuntoja —
HERRA HALLMAN. Ihan niin — olin juuri samaa sanomaisillani!
ANNA. Nuo pienet somat asunnot sievien puutarhojen keskellä. —
HERRA HALLMAN. Niin — se ruma joutomaa siellä tehdasrakennusten takalistolla — sen muutamme pieneksi kukoistavaksi puutarhakaupungiksi.
ANNA. Kuinka suuremmoista! Ja sitten perustamme koulun sinne puutarhakaupunkiin. Kuinka monenlaisia ja hedelmällisiä työaloja minulle aukeneekaan! (Kelloon katsahtaen) Mutta nyt lähdemme, pappa, päivälliselle ja koetamme saada mammankin iloiseksi.
(Sulkee postiluukun).
HERRA HALLMAN. Mamma ei usko minun keksintööni ja suunnitelmiini. (Silmää iskien) Hän luulee minua lapsettavan. Kyllä minä olen sen huomannut. Mutta sitä iloisemman yllätyksen valtaan on hän aikanansa joutuva.
ANNA. Kuinka rohkeaksi minä taas tunnen itseni! Minä — minä luulen, että me vielä voitamme, pappa. Toisin sanoen: pääsemme rannalle.
HERRA HALLMAN (Annan tukkaa silittäen). Sen me varmasti teemme. Hiukan vain kärsivällisyyttä vielä!