X.
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä ilmestyivät ristiretkeläiset linnamäen alle.
"Tuotapa en sentään olisi uskonut!" virkkoi Jurva, nähdessään Röngän ja muutamia hänen puoluelaisistaan vihollisten joukossa. "No, sitä parempi, sillä nytpä tarjoutuu tilaisuus mitellä avoimesti miekkaa sen katalan kanssa."
Viholliset pysähtyivät ampumamatkan ulkopuolelle, ja hetken kuluttua läheni varustusta airut, kädessään valkoinen lippu ja torvi. Hän pysähtyi ulommaisen vallihaudan äärelle ja puhallettuaan torveensa huusi Jurvalle, joka lähimpien miestensä kanssa seisoi paaluaidan ampumalavalla, ollen rintaansa myöten vihollisten näkyvissä:
"Hänen pyhyytensä piispa Tuomaan nimessä käskee ritari Konrad teitä jättämään varustuksenne hänen haltuunsa. Jos te teette sen ilman vastarintaa sekä luovutte pakanallisista menoistanne ja annatte itsenne kastaa, ei teille tule tapahtumaan mitään pahaa. Totelkaa siis hänen käskyänsä!"
Jurvan katse säteili vihaa, kun hän jyrähtävällä äänellä huusi vastaan:
"Minä en tunne mitään piispa Tuomasta tai ritari Konradia, jota minun tulisi totella. Että sinä julkeat vapaille miehille tuoda sellaisia vaatimuksia, siitä olet sinä ansainnut tämän palkaksesi."
Samassa ojensi Jurva airutta kohti jousen. Jänne helähti ja suhahtaen halkasi nuoli ilmaa, tarttuen seuraavassa hetkessä, sulka vielä väristen, airuen rintaan. Mies kuukertui nurin ja vieri alas vallikaivantoon. Ristisoturit kohottivat hurjan kostohuudon, ja osa heistä hyökkäsi varustusta kohti kuin aikoen sen yhdellä iskulla anastaa. He saivat kuitenkin vastaansa tiheän nuolikuuron, joka pakotti heidät nopeasti vetäytymään takaisin ampumamatkan ulkopuolelle.
Varustuksen vallottamista väkirynnäköllä ei ollut ajatteleminenkaan, vaan aluksi täytyi turvautua muihin keinoihin. Osa vihollisista ryhtyi heti valmistamaan jonkunlaisia heittokoneita, joilla piti singottaman kiviä varustukseen sekä koetettaman murtaa paaluaitaa. Toiset ryhtyivät heti ampumaan tulinuolia varustukseen. Ne eivät kuitenkaan kyenneet mitään aikaan saamaan, sillä sellaista mahdollisuutta silmällä pitäen oli Jurva varustuksen sisällä olevat rakennukset kattanut turpeilla. Ja jos seinät tai paaluaita jostakin kohti yrittivät syttyä, sammuttivat puolustajat tulen alkuunsa.
Niin kului se päivä loppuun, vihollisten saamatta sen mainittavampaa aikaan.
Seuraavana aamuna huomasivat piiritetyt, että yön aikana oli ulomman vallihaudan kupeista nyhdetty kaikki terotetut seipäät. Siitä ei vihollisille toistaiseksi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, sillä edessä oli toinen, vedellä täytetty vallihauta, ja sen partaalle ei ollut hyvä tulla paaluaidan takaa alati uhkaavan nuolisateen takia. Mutta aamupäivällä saivat viholliset valmiiksi pari heittokonetta, joilla he alkoivat paaluaitaa vastaan sinkautella lähes miehen painoisia kivijärkäleitä. Aita oli kuitenkin sisäpuolisten pönkäin avulla siksi hyvin tuettu, että se ei mistään kohti murtunut. Sen sijaan tuottivat aitauksen sisälle lentäneet kivet enemmän vahinkoa, surmaten päivän kuluessa kolme puolustajaa.
Iltapäivällä saivat viholliset apuväkeä. Jokea ylös nousi nimittäin kokonainen pieni laivue asestettuja miehiä. Jurva tunsi heidät ruotsalaisiksi viikingeiksi, jotka olivat vallanneet läntisen naapurijoen suun ja jotka nyt ritari Konradin kehotuksesta olivat rientäneet hänen avukseen kukistamaan Linnajoen valtiasta.
Silmäillessään paaluaidan takaa yhtyneitä vihollisjoukkoja lausui Jurva synkästi:
"Olkoonpa heitä vaikka vieläkin enemmän, ilmaiseksi eivät he tätä linnaani ota!"
Koko päivän oli hän ollut väsymättä toimessa. Edellisenä yönä oli hän yhden luotettavimmista miehistään lähettänyt sisämaahan pyytämään sikäläisiä hämäläisiä avukseen. Nähdessään nyt ennestäänkin suuren vihollisjoukon saavan apuväkeä, hiipi hänen mieleensä kuitenkin epäilys avun joutumisesta oikeaan aikaan. Ajatuksensa salasi hän kuitenkin visusti muilta, koettaen miestensä kesken pitää yllä rohkeata mielialaa.
Illan pimetessä kiersi hän vielä kerran ympäri varustuksen, ja annettuaan vartioille viimeiset ohjeet sekä kehotettuaan heitä valppauteen, meni hän levolle. Mutta jo puolenyön aikana herätettiin hänet sikeimmästä unestaan. Ulos hyökättyään huomasi hän paaluaidan eräästä kohti olevan tulessa, jota osa vartioista koetti sammuttaa, toisten seisoessa ampumalavalla ja heitellessä kiviä alas vallikaivantoon. Nopeasti kiipesi hän ylös lavalle ja pääsi siinä tuokiossa selville kaikesta.
Vihollisjoukkojen päälliköt olivat illalla pitäneet neuvottelun ja tulleet siihen tulokseen, että linnaa ei voitu saada muutoin kuin jollakin äkkiyllätyksellä. Ruotsalaisen apujoukon päällikkö oli tehnyt ehdotuksen, jonka toiset olivat heti hyväksyneet, ja jota he nyt olivat ryhtyneet toimeenpanemaan. Eräs laivueen veneistä oli varustettu tukevalla suojakatolla ja pimeyden suojassa ohjattu vallikaivantoon sekä kaikessa hiljaisuudessa kiinnitetty paaluaidan juurelle. Veneessä oli runsaasti mukana tervaan kastettuja rohtimia, joiden avulla aita saatiin nopeasti syttymään. Kun vartiat tulen leimahtaessa kiiruhtivat palopaikan läheiselle ampumalavalle, tervehtivät heitä vallihaudan äyräälle pimeän suojaan asettuneet viholliset tiheällä nuolituiskulla. Tämän takia kävi sammutustyö hitaasti ja lisäksi saattoivat sytyttäjät, ollen ylhäältä heitettyjä kiviä ja keihäitä vastaan hyvässä suojassa veneen katoksen alla, kaikessa rauhassa kiihottaa tulta.
Jurvan itsensä ryhtyessä johtamaan sammutusta saatiin tuli hetken kuluttua tukahutetuksi. Mutta ainoastaan tuokioksi, sillä sytyttäjät tekivät työtään, ja hetken kuluttua leimahtivat liekit uudelleen hulmuamaan. Siten jatkui läpi yön tätä omituista taistelua, toiselta puolen tulen sytyttämistä, toiselta sen sammuttamista, samalla kun vallikaivannon taakse asettuneiden vihollisten nuolet suhahtelivat ilmassa, varottaen puolustajia pysymään suojassa paaluaidan takana.
Aamun sarastaessa tutki Jurva tarkemmin paaluaitaa ja huomasi muutamien tukipylväiden siksi palaneen, että ne eivät kauemmin kestäisi heittokoneiden jyskytystä. Ja samalla huomasi hän, että viholliset olivat ensimäisen venheen taakse kulettaneet toisia, niin että ne kyljittäin maaten täyttivät vallikaivannon laidasta laitaan. Niiden päälle oli asetettu kylästä kuletettuja huoneiden ovia, jotka muodostivat leveän ja mukavan sillan. Oli siis selvää, että vihollinen aikoi heittokoneillaan murtaa paaluaidan sekä rynnätä aukosta varustukseen.
Tehtyään nämä huomiot antoi Jurva kiiruusti käskyn hajottaa erään varustuksen pienemmistä rakennuksista sekä rakentaa hirsistä sulun palaneen aidankohdan eteen. Tämä toimenpide tuli kuitenkin liian myöhään. Ennenkuin rakennusta oli saatu hajalleen, kohosi aurinko taivaanrannalle ja samalla jysähti vihollisten heittokoneesta ensimäinen kivi aitaa vastaan. Sitä seurasi heti toinen ja sitten taas tuokion kuluttua kaksi perättäistä jymäystä. Viholliset olivat siis asettaneet molemmat heittokoneensa jyskyttämään palanutta aidan kohtaa. Pian näkyivätkin seuraukset. Hiiltyneet tukipylväät longahtelivat ja kallistuivat, vielä muutama jysäys ja romahtaen sortui aita lähes kolmen sylen leveydeltä.
Samalla kohottivat viholliset hurjan ilohuudon, torvet alkoivat raikua, ja tihein joukoin, kilvet aamuauringon säteissä välkkyen, karkasivat he venesiltaa pitkin aukolle. Hätähätää ehti Jurva järjestää osan miehiään aukolle, ja nämä laukasivat nyt jousensa tulijoita vastaan. Joukko etummaisista kaatui ja vieri venesillalta alas kaivantoon, mutta pysähtymättä hyökkäsivät jälessä tulevat eteenpäin. Aukolla syntyi tuima taistelu, miekat ja tapparat kalskuivat toisiaan vasten, kilvet ja kypärit rämähtelivät ja katkeilevat keihäänvarret ruskuivat. Näitä ääniä säestivät hurjat kehotushuudot, kiroukset ja haavottuneiden parkaisut.
Hyökkääjäin paino oli siksi suuri, että puolustajain oli pakko väistyä heidän edestään. Taisteltiin mies miestä vastaan ympäri paaluaidan sisässä olevaa aluetta. Jurva, päässään kypäri ja oikeassa kädessään raskas miekkansa, mutta ilman kilpeä kuten muutkin hämäläiset, taisteli miestensä etunenässä, huudellen heille yhtämittaa kehotus- ja rohkaisusanoja. Hän etsi katseillaan Rönkää, mutta häntä ei näkynyt taistelijain joukossa. Sen sijaan kiintyi hänen katseensa ritari Konradiin, joka puolestaan oli jo pannut merkille Jurvan. Tuota pikaa kalskahtivatkin johtajain miekat vastakkain ja hurja kaksinkamppaus alkoi.
Oli komea näky, kun tuo uljasryhtinen vanha pakanapäällikkö, jonka hopeoitunut parta valui rinnoille, taisteli kookkaan ja monissa sodissa karaistuneen ristiritarin kanssa. Herra Konradin liikkeet olivat nopeat ja tuimat, samalla kuin hänen petolinnun silmänsä vaanivat heikointa kohtaa vastustajassaan. Jurva sen sijaan seisoi majesteetillisena alallaan ja hänen iskunsa ja liikkeensä olivat raskaat ja kulmikkaat. Kumpikaan ei väistynyt paikaltaan, vaan ääneti, silmät vihaa hehkuen, jatkoivat he miekanmittelyä, ja lähinnä olevat pysähtyivät jännittyneinä katsomaan tuota mahtavata kaksintaistelua.
Yhtäkkiä ponnisti Jurva voimansa äärimmilleen, hänen miekkansa halkasi viuhahtaen ilmaa ja Konradin päätä kohti suuntautui ankara isku. Tämä ehti kuitenkin puolittain torjua iskun, niin että Jurvan miekka putosi lappeettain hänen kypärilleen ja helähti samassa poikki. Vaistomaisesti peräytyi Jurva askeleen ja katsoi hämmästyneenä miekan tynkää kädessään.