Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V

by Kyösti Wilkuna

XI.

Kun ritari Konrad lähti Röngän kylästä joukkoineen marssimaan Jurvan linnaa vastaan, oli Pietarin vallannut omituinen tarmottomuus ja epämääräisyys. Hän ei ollut kyennyt estämään herra Konradia lähtemästä isäänsä vastaan, ja nyt hän ei tiennyt mitä tehdä. Ristiretkeläisten mukaan ei hän näissä oloissa luonnollisestikaan voinut lähteä, ja isänsä luo palaamisen käsitti hän nykyään hyödyttömäksi, pianpa mahdottomaksikin. Mutta takaisin Turkuun saattoi hän kaikista vähimmin palata, sillä täällähän oli hänen vasta kääntynyt äitinsä, joka tarvitsi hänen tukeaan. Hänen uskonintonsa oli jälleen lauennut ja rikkinäisin sydämin suuntasi hän askeleensa saloille, tuntien tarvetta yksinäisyydessä koota itseään ja lähestyä vapahtajaansa, joka aina ennenkin oli auttanut hänet ylös ristiriitojen aallokosta. Mutta vapahtaja oli nyt kuin jonnekin piiloutunut, hän ei saanut vastausta avunhuutoihinsa, ja onnetonna harhaili hän metsiä, osuen muun muassa Jurvan kylän paimenten luo. Syötyään ja levättyään täällä lähti hän jälleen harhailemaan. Hänen ajatuksensa palasivat yhä uudelleen isänsä linnan ympärillä parhaillaan tapahtuvaan taisteluun, ja vaistomaisesti ohjasi hän askeleensa sille suunnalle. Vietettyään yön yksinäisellä nuotiolla kiipesi hän päivän sarastaessa läheiselle kukkulalle. Hän näki allaan aamusumun peittämän Linnajoen sekä etäämpänä isänsä linnotuksen, jonka paaluaitaa vihollisten heittokoneet parasta aikaa rikkoivat. Tuska sydämessään, mutta yhä neuvotonna ja epävarmana jäi hän siinä seuraamaan tapausten kulkua.

Yhtäkkiä säpsähti hän kuullessaan takanaan askeleita ja miesääniä. Kääntyessään näki hän lähes satalukuisen, asestetun miesjoukon kiipeämässä ylös kukkulan laelle. Ne olivat sisämaan hämäläisiä Päijänteen eteläpään ympäriltä. He olivat saaneet kuulla ristittyjen lähteneen sotaretkelle rannikolla asuvia heimolaisiaan vastaan ja päättäneet rientää näiden avuksi. Puolitaipaleessa olivat he kohdanneet Jurvan lähettilään ja kiirehtineet kaksinverroin kulkuaan.

Päästyään selville, mitä miehiä he olivat ja millä asioilla he liikkuivat, viittasi Pietari linnaa kohti, jonne ristisoturit parastaikaa tunkeusivat sisälle, ja huusi tavattoman kiihkon vallassa:

"Rientäkää, rientäkää, viholliset murtautuvat Jurvan linnaan!"

Nähdessään mitä linnamäellä tapahtui ja kuullessaan taistelun melskeen, laajenivat miesten sieramet ja heidän silmiinsä syttyi hurja kiilto. Toista kehotusta odottamatta lähtivät he aseitaan kalistellen karkaamaan linnamäkeä kohti.

Pietari tuijotti hetken heidän jälkeensä, mutta sitten valtasi hänet yhtäkkiä vastustamaton kiihko, joka laskeutui hänen päälleen kuin väkevä lumous. Hän lähti juoksemaan miesten jälkeen, saavutti heidät puolitaipaleessa ja juoksi venesillalle saavuttaessa jo etummaisena. Hän ehti varustuksen sisään parahiksi näkemään, kuinka Konrad nosti miekkansa surman iskuun, Jurvan seisoessa hetkellisen lamaannuksensa vallassa, miekan tynki kädessään.

"Älä kajoa häneen, katala, sillä hän on minun isäni!" huusi Pietari läpitunkevalla äänellä.

Herra Konrad vavahti ja katsahti sivulleen. Mutta nähdessään Pietarin saivat hänen silmänsä ilkeän ilmeen ja pilkallisesti sanoi hän:

"Vai on tuo pakanain pää sinun isäsi, munkkiveljeni. Olipa sitten hyvä, että ajoissa tulit siunaamaan hänet toiseen maailmaan!"

Samassa survasi hän salamannopeasti miekkansa Jurvan rintaan, Pietarin ehtimättä tarttua hänen käteensä. Ääntä päästämättä kaatui Jurva raskaasti kuin honka pitkälleen kenttään.

"Sinä rietas muukalainen!" karjasi Pietari ja hurjan raivon vallassa tempasi hän jaloissaan makaavalta hämäläiseltä raskaan sotakirveen, heilautti sitä ilmassa ja iski herra Konradin päähän. Tällä kertaa ei kalparitari ehtinyt suistaa iskua, vaan kirves putosi täydellä voimallaan hänen päähänsä. Kalahtaen pirstautui kypäri, herra Konradin kasvoille valahti verta ja raskaasti ähkäistäen kaatui hän maahan.

Tämä teko auttoi silmänräpäyksessä rajattomaan ylivaltaan sen Pietarin vanhemman minän, jossa uinuivat kätkössä kaikki esi-isien pakanalliset vaistot. Oltuaan niin kauan alaspainettuna ja sidottuna, otti se nyt sitä häikäilemättömämmin oikeutensa takaisin. Sieramet laajeten ja koko olennossaan hillitön taistelukiihko huusi Pietari ympärillään oleville hämäläisille:

"Lyökää alas kaikki muukalaiset, tappakaa ne!"

Sotakirvestä heiluttaen karkasi hän lähimmän ristisoturin kimppuun ja hakkasi hänet maahan. Taistelu uudistui entistä hurjempana. Se silmitön vimma, jolla Pietari hyökkäsi eteenpäin ja sorti edestään kaikki maahan, ajoi kauhua vihollisiin, samalla kun se rohkaisi ja yllytti hämäläisiä. Edelliset joutuivat tuota pikaa alakynteen ja alkoivat vetäytyä venesiltaa kohti. Lopulta joutuivat he täydellisen sekasorron valtaan ja osan suistuessa vallikaivantoon alkoivat hurjan pakoonjuoksun.

Pietari ei seurannut takaa-ajajia. Vanhempi minä oli saanut kyllänsä ja uusi ihminen nosti jälleen päänsä, kauhistuen sitä, mitä toinen oli tällä välin tehnyt. Kun viimeinen vihollinen oli hävinnyt venesillalta, pysähtyi hän ja tuijotti hetkisen eteensä. Sitten katsahti hän veriseen tapparaansa, vavahti ja heitti sen kädestään sekä lähestyi isänsä ruumista. Alas kumartuessaan huomasi hän isän vielä elävän, vaikkakin viimeisillään. Tuijotettuaan häntä hetken sammuvilla silmillään lausui isä heikolla ja katkonaisella äänellä:

"Minä … näin sen ja … peruutan kiroukseni… Sinä olet … Jurva Kaikkivallan poika! Vie loppuun … minun työni ja … ja nouse … kaikkien suomalaisten kunink…"

Suusta tuleva verivirta katkasi lauseen ja huulillaan kuningas-sana, joka oli ollut kaikkien hänen pyrintöjensä ja unelmiensa keskuksena, huokasi tuo taipumaton päällikkö viimeisen henkäyksensä. Vaistomaisesti sulki silloin Pietari hänen silmänsä ja hänen huulensa liikkuivat kuin rukouksessa, vaikka hänen ajatuksensa olivat kuin turtuneet. Yhtäkkiä muisti hän sitten äitinsä, nousi ja horjui rakennuksia kohti.

Erään ovella kohtasi hän äitinsä, joka itkien lankesi hänen kaulaansa.

"Poikani, poikani, rakas Pietari, minä pelkäsin kadottavani sinut uudelleen, mutta Jumala toi sinut takaisin", nyyhkytti äiti.

Mutta Pietari ei kuunnellut häntä, vaan tuijotti taistelupaikalla oleviin ruumisröykkiöihin. Yhtäkkiä vavahti hän jälleen ja lausui hätäisesti:

"Äiti, äiti, meidän täytyy lähteä pois täältä. Minä olen vuodattanut verta ja minun täytyy päästä piispan luo ripittämään itseäni. Ja sitten minä lähden pyhälle maalle sovitusta hakemaan. Tule!" ja hän tarttui maltittomasti äitiään kädestä.

"Mutta emmehän niin äkkiä voi lähteä", hätääntyi äiti. "Täällähän ovat kalleutemme ja isäsi makaa tuolla hautaamatonna."

"Antakaat kuolleiden haudata kuolleita!" vastasi Pietari konemaisesti.
"Tule, minun täytyy päästä pois tältä paikalta!"

Hän tarttui uudelleen kädestä äitiään, joka neuvotonna ja vielä itkeä nyyhkyttäen seurasi häntä. Aukon luona seisovat miehet antoivat heille tietä, ja kun he olivat ehtineet vallikaivannon toiselle puolen, kysyi eräs heistä:

"Kuka on tuo mies, joka taistelussa riehui kuin itse hurja, mutta nyt kulki tuossa kuin sairas tai unissaankävijä?"

"Ristittyjen pappi, he he!" vastasi vanha Kuosma, joka myöskin seisoi miesjoukossa ja katsoi menijäin jälkeen.

"Ristittyjen pappiko?"

"Niin, ja Jurva Kaikkivallan poika."

"Jurvan poikako? Onko se totta?"

"Etkö sinä kuullut, kun hän ristittyjen päällikköä kielsi kajoamasta Jurvaan, jota hän sanoi isäkseen? Ja etkö näe hänen tuolla kulkevan yhdessä Jurvan vaimon kanssa kuin ainakin poika äitinsä kanssa?"

"Jos hän on Jurvan poika, niin sittenhän me saamme hänestä Jurvan sijalle uuden päällikön."

"Emmepä taida saada", vastasi Kuosma alakuloisesti. "Häneen on ristittyjen myrkky syöpynyt jo liian syvälle. Me olemme nyt ilman päällikköä, ja minä luulen, että meidän linnajokelaisten on viisainta jättää nämä seudut ja vetäytyä sisämaahan."

Hetken kuluttua lisäsi hän kuitenkin painavasti:

"Mutta kerran vielä me palaamme sieltä ja otamme tämän rannikkoalueemme takaisin muukalaisilta!"

Silmäten aurinkoa, joka alkoi painua taivaanrannalle, jatkoi Kuosma:

"Mutta ennenkaikkea meidän on kätkettävä päällikkömme ruumis maan poveen. Kaivetaanpas hänelle hauta tähän hänen oman linnansa keskelle. Ottakoon linnan sitten kuka hyvänsä, niin hänpä sen rakentaja ja oikea omistaja on."

Ja syksyisen iltapäivän surumielisessä rusotuksessa ryhtyivät miehet kaivamaan hautaa etelähämäläisten viimeiselle heimoruhtinaalle.

Katso, vanhat ovat kadonneet…

"Pitääkö miekan välttämättä käydä edellä ja sanan seurata vasta perässä?" kysyi Pietari Kaukovalta tuskastuneena itseltään, ja kasvoillaan miettivän surumielinen ilme pysähtyi hän järven rannalle ja antoi katseensa hitaasti liukua yli peilikirkkaan vedenpinnan.

Oli leuto myöhäsyksyn päivä ja kylläisen keltaisena kuvasteli vastarannan koivikko itseään vedessä. Taampana näkyi siellä myöskin peltojensa keskellä umpipihaisia taloja, joiden pienet ampumareijät tirkistelivät epäluuloisina äänetöntä ympäristöä. Korkeat kaivonvintit kuvastuivat selkeätä taivasta vasten, mutta lakeisista ei tuprunnut savua eikä kuulunut karjankellojen kilinää eikä koirien haukuntaa, vaan kylä oli autio ja kuollut.

Mutta Pietari ei tähän kaikkeen kiinnittänyt huomiotaan eikä hän myöskään kuullut sitä hillittyä äänten sorinaa, joka tuli hänen takaansa rantatörmältä. Siellä oli satoihin nouseva väkijoukko, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka useampiin ryhmiin jakaantuneina istuivat tai seisoskelivat avonaisella rinteellä. Siellä ja täällä liikkui asestettuja sotilaita sekä pappeja ja munkkeja. Kansanjoukko oli hämäläispukuista ja useimpien pitkä tukka tai parta kiilsi vielä märkyydestä, sillä rannalla oli äsken suoritettu joukkokastaminen. Syrjempänä siitä, missä Pietari seisoi, oli vielä siirrettävä alttari sekä sen kummallakin puolen muutamia maahan pystytettyjä viiriä, joissa näkyi kömpelötekoisia Neitsyt Maarian ja pyhimysten kuvia. Viimemainittujen joukossa näkyi Henrik piispakin tallaamassa jaloillaan Lallia, joka paljaine päineen kiemurteli omantunnon vaivoissa. Munkit olivat vahvasti värittäen selittäneet vasta kastetuille kuvan merkitystä ja siten ajaneet heihin terveellistä pelkoa ja kunnioitusta uuden uskon edustajia kohtaan.

Rinne kansanjoukon takana kohosi jyrkäksi vuoreksi, jonka laella näkyi tuolta ja täältä maahan sortuneita varustuksia sekä niiden takaa muutamia rakennuksia. Alempana vuoren kupeella oli pengermä, jolle pystytetty luja hakuli oli niinikään muutamista kohti murrettu. Vuoren laelle, keskelle varustuksia, oli pystytetty lippu, jossa näkyi Pyhä Eerik kirvestä kantaen. Kaikkialla hääri siellä sotilaita, jotka kantoivat kaatuneita ulos varustuksista, haudattaviksi vuoren juurelle.

Tänään aamusella oli vasta päättynyt se kaksiviikkoinen taistelu, mihin Birger Jaarli ruotsalaisine ristijoukkoineen oli joutunut, hyökätessään Hakoisten linnan kimppuun, jonka vallikaivosten, hakulien ja rintavarustusten turviin sisähämäläiset olivat vetäytyneet. Ylivoimaiset ja paremmin aseistetut ruotsalaiset olivat nyt vihdoinkin, kärsittyään suuren mieshukan, onnistuneet murtautumaan varustukseen ja saamaan sen verisen taistelun jälkeen haltuunsa. Naiset, lapset ja vanhukset, jotka ruotsalaisten lähestyessä olivat ympäristön kylistä paenneet linnan suojaan, sekä ne asekuntoisista miehistä, jotka taisteluiden kestäessä oli vangiksi saatu, olivat äsken miekan ja vankeuden uhalla pakotetut kasteeseen.

Linnan sortuessa oli Pietari Kaukovalta, joka lähes kuukauden päivät oli ollut pakanallisten heimolaistensa vankina varustuksessa, päässyt jälleen vapauteen.

Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet Pietarin isän kuolemasta, oli hän suuresti vanhentunut. Tukka oli kauttaaltaan harmaantunut ja entinen ryhdikäs vartalo painunut kokoon. Mutta sen sijaan oli hänen kasvoilleen pysyvästi asettunut tyyni rauha, tuloksena pitkäaikaisista, mutta onnella loppuun suoritetuista sielun taisteluista.

Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Rantamäelle, oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti.

"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme haudalle."

Silloin oli Pietari määrännyt itse itselleen rangaistuksen: ankaria katumustöitä ja paastoja, joiden päätyttyä hän oli jouhipaitaan pukeutuneena lähtenyt taivaltamaan Jerusalemiin. Hän oli tämän pitkän ja vaivaloisen taipaleen suorittanut suurimmalta osalta jalkaisin, kokien kyllälti nälkää ja vilua ja moninaisia vaaroja. Mutta tällä matkalla oli hänen sisäinen ihmisensä päässyt vihdoinkin tasapainoon. Entistä elävämmin oli hän nyt tullut käsittämään, että ristinusko oli ainoa pelastus sille pienelle kansanheimolle kaukana Pohjolassa, jonka keskuudesta hänkin oli lähtenyt. Voitokkaana tunki ristinusko eteenpäin ja ainoastaan niillä kansoilla oli tulevaisuutta, jotka sen olivat ajoissa itselleen omaksuneet, kun sen sijaan kaikki se, mikä oli rakennettu vanhan pakanuuden pohjalle, oli häviöön tuomittu. Niin oli hänen isänsä suuri unelma rauennut ja niin tulisi kaikkien muidenkin yritysten käymään, elleivät ne rakentuneet uudelle pohjalle. Tämän asian entistä syvempi tajuaminen oli hänessä uudelleen herättänyt henkiin voimakkaan halun päästä saarnaamaan ristinuskon totuutta omalle kansalleen. Yhtä paljon kuin uskonintonsa yllytti häntä siihen myöskin halu saada kansansa maallisessakin suhteessa menestymään ja kehittymään eteenpäin sekä siten säilyttämään olemassaolonsa vastaisten aikojen varalle. Täten oli häneen itsensä tietämättä varustautunut jotakin isänsä aatteista, vaikka ne hänessä olivatkin pukeutuneet uusiin, olosuhteiden vaatimiin muotoihin.

Entistä ehyempänä ja lujempana sekä samalla tyyntyneenä ja tasaantuneena palasi hän pitkältä matkaltaan takaisin kotimaahan. Mutta ehdittyään Auran rannoille oli häntä vastassa sanoma, että Birger, Ruotsinmaan jaarli, hankkiusi parasta aikaa suurelle ristiretkelle hämäläisiä vastaan ja että hän oli kutsunut kaikkia suomenkieltä taitavia pappeja ja munkkeja vastaansa Kokemäenjoen suulle. Tämä tieto ei ollenkaan ollut Pietarin mieleen, sillä tuntien heimolaistensa itsepintaisuuden ei hän odottanut mitään hyvää sellaisesta retkestä. Hän olisi tahtonut tuoda heimolaisilleen rauhan sanomaa rauhallista tietä, ja vaikka evankeliumin saarna siten edistyikin ihmissilmälle nähden vitkallisemmin, jätti se sillä tavoin kuitenkin syvemmät ja luotettavammat jälet. Sitäpaitsi hänestä oli jo se itsessään vastenmielistä, että meren takaa tulleet muukalaiset samosivat miekka kourassa hänen omien heimolaistensa luo, varsinkin kun hän tiesi, että siitä välttämättä aiheutui taisteluita ja verenvuodatusta.

Mutta kun sellainen retki nyt kuitenkin kerran oli tekeillä, niin päätti hän noudattaa kutsua. Itse mukana ollen saattoi hän parhaiten vaikuttaa heimolaistensa hyväksi, koettaen sanankylvöllä lievittää miekan valtaa. Hän saapui siis kutsutulle kohtauspaikalle ja liittyi ristiretkeläisiin. Mutta kun ristiarmeijan kulku Hämeen sydäntä kohti kävi kovin hitaasti, sen kun oli taistellen otettava miltei jokainen askel, päätti Pietari lähteä yksin edellä ja taivuttaa heimolaisensa ottamaan ristinuskon suosiolla vastaan, joten vallottajan miekalta olisi tutkain katkennut.

Ilokseen huomasi hän sanainsa tapaavan vastakaikua, ja tuolla ja täällä sai hän ihmiset suostumaan kasteeseen. Mutta kuta syvemmälle sisämaahan hän kulki, sitä kylmäkiskoisemmiksi ja itsepintaisemmiksi muuttuivat ihmiset. Ja kun hän saapui sisä-hämäläisten pääpaikkaan, Hakoisten linnaan, tapasi hän sinne kokoontuneina kaikista jäykimmät ja kovapintaisimmat miehet, joista hänen sanansa kilpistyivät takaisin kuin kallionkyljestä. Niissä oli kaikissa jotakin hänen omasta isästään ja vanha pakanuus uhreineen ja loitsuineen eli heissä syvään juurtuneena ja elinvoimaisena. Ristinuskon käsittivät he samaksi kuin muukalaisvallan ja he olivat suunnattoman arkoja vanhasta vapaudestaan. He keskeyttivät hänen puheensa vihaisin huudoin, sitoivat hänet ja uhkasivat surmata siinä paikassa. Mutta joukossa oli useita hänen isänsä entisiä miehiä Linnajoelta. He ilmottivat, kenen poika hän oli ja kuinka hän Linnajoella oli taistellut muukalaisia ristityitä vastaan. Täten saivat he hänet pelastetuksi surmansuusta, mutta vapautensa hän menetti ja sai astua pimeään vankikomeroon.

Siellä oli hän sitten virunut tähän päivään saakka, saamatta vaihettaa sanaa kenenkään kanssa. Vihdoin oli hän ulkoa kuuluvasta taistelun melskeestä arvannut ristiarmeijan saapuneen perille. Kyyröttäessään pimeässä komerossaan oli hän kahden viikon ajan saanut arvailla taistelun vaiheita ja vanha ristiriita hänen sielussaan oli tuon tuostakin uhannut riehahtaa ilmituleen. Mutta hän oli onnistunut säilyttämään vaivalla saavuttamansa tasapainon ja varustuksen sortuessa oli hän voitokkaana astunut jälleen Jumalan vapaan taivaan alle. —

Kun voitetut olivat ryhmittyneet rantaäyräälle vuoren juurella, oli Pietari astunut heidän keskelleen ja saarnannut apostolin sanoilla: "Katso, vanhat ovat kadonneet ja kaikki ovat uusiksi tulleet." Hän oli osottanut heimolaisilleen, kuinka heidän vanha pakanuutensa oli häviöön tuomittu ja kuinka ristinusko yksinään kykeni tarjoamaan heille menestyksen sekä ajallisissa että iankaikkisissa asioissa. Tämä saarna oli selvinnyt hänelle vankikomeron pimeydessä, ja voimallisina sekä uutta elämän rohkeutta herättävinä kumpusivat sanat hänen suustaan.

Voitetut hämäläiset olivat alussa katsoneet ihmetellen tuota harmaatukkaista miestä vankeuden kalventamine kasvoineen, miestä, joka puhui murtamatta heidän omaa kieltään ja jonka katseesta loisti niin vakuuttavana tyyni rauha. Heidän mielenkiintonsa oli kasvanut väkisinkin ja Pietari oli huomannut sanainsa tekevän vaikutuksen. Ja kun hän saarnansa lopussa oli polvistuen pitänyt hartaan rukouksen, oli liikutuksen humaus käynyt läpi joukon ja suuri osa heistä oli vapaehtoisesti suostunut kasteeseen.

Tämä oli ensimäinen suurempi voitto, jonka Pietari oli saavuttanut omassa synnyinmaassaan. Mutta voitto ei kumminkaan ollut läheskään täydellinen. Hän oli saarnansa aikana huomannut joukon miehiä, jotka suhtautuivat hänen sanoihinsa kylmäkiskoisesti ja vihamielisesti ja joista jäätävä vastavaikutus oli uhannut levitä muihinkin. Ne olivat kaikki iäkkäitä, rustottuneita miehiä omine pitämyksineen, oikeita häviävän ajan juurevia tervaskantoja, joita ei mikään mahti maailmassa kyennyt kääntämään uusille urille. He olivat ryhmittyneet erään valkopartaisen ja jylhän näköisen ukon ympärille, joka linnassa oli toiminut heidän tietäjänään ja joka jyrkimmin oli vaatinut Pietaria surmattavaksi. Pietari oli tuntenut, kuinka hänen saarnansa lopulta muuttui taisteluksi tästä ukosta huokuvaa kylmyyttä vastaan ja kuinka tuo kylmyys hänen sanojensa lämmöstä huolimatta hyyti osan kuulijoita. Hänen lopettaessaan oli ukko lausunut jyrkeästi:

"Sinä puhut paljon kauniita sanoja Jumalan valtakunnasta ja rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, mutta ryöväreinäpä te kuitenkin miekka kourassa karkaatte meidän päällemme!"

Nämä sanat olivat satuttaneet Pietaria arkaan kohtaan ja hänen oli täytynyt vaieta niiden edessä. Nuo samat sanat oli usein ennenkin, sekä Virossa että täällä kotimaassa, katkeralla ivalla sinkautettu häntä vastaan ja aina oli hän tuntenut itsensä sanattomaksi niiden edessä. Kun munkit olivat ryhtyneet kastetoimitukseen, oli hän yksinään siirtynyt syrjemmäs rannalle, seuloen mielessään tuota kiusallista kysymystä, pitääkö miekan käydä edellä ja sanan seurata vasta perässä…

Selin seisoessaankin tunsi Pietari tuon taipumattoman miesryhmän läsnäolon. Omituinen halu veti häntä heidän puoleensa ja seisottuaan vielä muutaman hetken ajatuksiaan järjestellen alallaan, kääntyi hän hitaasti ja alkoi nousta rinnettä ylös. Tietäjä istui yhä miesjoukon keskellä, jurona ja katse maahan luotuna. Kaikki olivat ääneti ja ikäänkuin odottivat jotakin.

Kun Pietari ehti heidän luokseen, kuului ylhäältä pari rämeätä korpinkoikausta. Kaikki nostivat katseensa ja näkivät aukean halki raskain siivenlyönnein lentävän suurikokoisen ja iäkkään korpin, jonka musta höyhenpuku oli pään puolesta jo kokonaan vaalentunut. Se teki miesjoukon kohdalla kierroksen ilmassa ja asettui sitten kuuseen, joka yksinäisenä kasvoi rinteen keskellä. Terävillä silmillään tähysti se päätään käännellen alas kuin lukien maassa kyyröttäviä miehiä.

"Lintusi tuli, Yrö!" huudahti tietäjään kääntyen eräs miehistä.

"Sitäpä olenkin tässä odottanut", vastasi ukko, jonka jähmettyneet kasvot olivat äkkiä elostuneet. "Se on vanha lintu ja viisas lintu", jatkoi hän sitten odottamattomalla puheliaisuudella. "Se on jo yli sadan vuoden vanha, näettehän sen noista kaulahöyhenistäkin. Minun ukkovaarini sen oli pienenä poikasena tuonut kotiinsa ja kesyttänyt. Kun sitten ristinkoirat olivat ensi kerran tulleet meren takaa tähän maahan ja esi-isämme olivat taistelleet heitä vastaan Rantamäen kukkuloilla, oli se taistelujen aikana koikkunut ilmassa hänen päänsä kohdalla ja kerran oli se pelastanut hänen henkensäkin. Kun hän oli juuri ollut saamaisillaan surmaniskun viholliselta, oli se pudottautunut ilmasta suoraan ristityn silmille. Siitä oli tämä tyrmistynyt, niin että isku oli jäänyt antamatta. Ja kun ristityt lopulta olivat vallottaneet Turun maan ja alkaneet sinne kirkkojaan rakentaa, oli se lentänyt sieltä pois ja näyttänyt ukkovaarilleni tietä sinne, missä hän saattoi rauhassa palvella vanhoja haltioitaan. Kuollessaan oli vaari kehottanut isääni pysymään vanhassa esi-isäin uskossa, ja jollei hän sillä asuinsijallaan saisi sitä rauhassa pitää, niin tuo lintu kyllä näyttäisi hänelle tien uuteen paikkaan. Isäni sai kuitenkin elää ja kuolla samalla paikalla ja vasta minun aikanani tunkivat ristityt meidän kyläämme. Silloin lähti korppimme sieltä pois ja minä seurasin sitä tänne Hakoisiin. Nyt on meidän lähdettävä täältäkin. Vai kuinka, lintuseni, minnepäin nyt on kulettava?"

Aivankuin olisi ymmärtänyt hänen kysymyksensä, päästi korppi pitkän: k-lonk! ja levittäen siipensä lähti lentoon. Se kulki viistoon järven pohjoispään yli ja metsän kohdalle päästyään teki kierroksen ilmassa, jonka jälkeen se lähti suoraan lentämään itäpohjoista kohti, kadoten pian kokonaan näkyvistä.

"Sinne se nyt tie vetää", sanoi ukko, joka kädellä silmiään varjoten oli seurannut korpin lentoa. "Joka teistä tahtoo elää vapaana miehenä ja uhrata Ukolle vanhalla tavalla, se seuratkoon minua. Siellä suuren Päijänteen takana on tilaa yllinkyllin metsästää ja kaskia polttaa. Sinne menemme ja ensimäisessä lähteessä, jonka tiellämme kohtaamme, pesemme itsemme puhtaiksi ristittyjen kastevesistä."

"Etkö pelkää ristittyjen kastelukujen tehonneen itseesi?" kysyi eräs miehistä puoliksi leikillään.

"En, sillä koko ajan rukoilin Ukkoa ja luin loitsuja", vastasi ukko lyhyesti.

Hän nousi seisoalleen ja toistakymmentä jäykkää miestä hankkiusi seuraamaan häntä, vaeltamaan erämaihin ja pestyään itsestään ristinuskon tartunnaisen elämään ja kuolemaan vanhalla pohjalla. Äsken, Pietarin seistessä vielä rannalla, oli jaarlin kuuluttaja julistanut kansanjoukolle, että kaikki, jotka olivat ottaneet vastaan kasteen, saisivat rauhassa lähteä koteihinsa, joten he nyt olivat vapaita menemään, minne halusivat.

"Luuletteko te voivanne paeta Jumalan edestä?" kysyi nyt Pietari miehiltä. "Kyllä me ristinuskon sanansaattajat löydämme erämaahankin."

Ukko ei vastannut mitään, vaan heitti kylmän ja halveksivan katseen
Pietariin. Sen sijaan sanoi eräs hänen seuralaisistaan:

"Ne me nuijaamme hengiltä ja silloin ei säästetä Jurvankaan poikaa, jos hän vielä kerran tulee meille tyrkyttämään muukalaisten oppia."

"Kaikista vähimmän säästämme me juuri häntä, luopiota ja petturia", lisäsi toinen.

"Ja jos he tulevat ylivoimalla meitä kääntämään", jatkoi ensimäinen, "niin silloin näyttää meille Yrön lintu jälleen tietä."

"Te poloiset pidätte siis korppia jumalananne", yritti Pietari heitä ivalla masentaa.

"Emme jumalana, vaan jumalan lintuna", vastasi mies järkkymättä.

"Entä kun korppinne kerran kuolee?"

"Kaipa Ukko lähettää meille silloin uuden tiennäyttäjän."

"Mutta ettehän voi loppumattomiin paeta ristinuskon edestä, sillä tuolla on teitä vastassa ikuinen lumi ja yö", sanoi Pietari pohjoiseen viitaten.

"Niinpä elämme sitten yön ja lumen keskellä ja ellemme voi elää, niin kuolemme ainakin vapaina miehinä."

Pietari vaikeni, tuntien itsensä voimattomaksi heitä vastaan. Kummallinen raukeus valtasi hänet, kun hän surumielin katsoi miesten jälkeen, heidän painuessaan rinnettä alas ja lähtiessä kiertämään järven pohjoisen poukaman ympäri. Ne olivat jäykimmät ja uljaimmat miehet koko joukosta ja hän arvioi mielessään, kuinka arvokkaan voiton ristinusko olisikaan saavuttanut, jos ne todenteolla olisivat kääntyneet. Hän ei voinut olla mielessään vertailematta meneviä ja niitä, jotka jäivät ja siis omaksuivat ristinuskon. Viimemainittujen joukko oli paljon sekalaisempi ja sen miehet olivat huomattavasti heikompia ja talttuneempia. Ne olivat alistuneet uuden ajan ikeeseen ja kaikkien niiden kasvoilla kuvastui arka odotus.

Pietarin mieleen tuli Mestarin vertaus pidoista, joihin rikkaat eivät saapuneet ja joihin kuningas sen tähden kutsutti kaikenlaiset vaivaiset ja köyhät. Hänen sydäntään herpasi omituinen sääli ja hänen halutti puhua rohkaisun sanoja tuolle neuvottomalle jääneiden joukolle, mutta hän tunsi tällä hetkellä itsensä voimattomaksi ja mykäksi. Ja niin he jokainen, Pietari ja kaikki äsken kastetut, seisoivat alallaan äänettöminä ja tuijottivat sekanaisin tuntein menevien jälkeen. Jäykkinä ja taakseen katsomatta painalsivat ne eteenpäin ja katosivat pian vastarannan puiden alle, joiden latvoilla vielä viivähti iltaruskon haikea punerrus.

Kuolinvalvojaisissa.

"Hänen isoisänsä isä oli vielä pakana ja kaatui siinä suuressa taistelussa, jossa Pyhä Eerik vihdoinkin sai kukistetuksi varsinaissuomalaiset ja pakotetuksi heidät kasteeseen", alotti kertomuksensa isä Laurentius, tuomiokapitulin kanunki, ja hänen ainoa kuulijansa, kuoripoika Stefanus, poimi tarkkaavaisena jokaisen sanan, joka kumpusi hänen kunnianarvoisan ja iäkkään opettajansa huulilta.

Suomen kirkon esipaimen, hänen hurskautensa Maunu ensimäinen, oli aamupäivällä nukahtanut viimeiseen uneensa piispankartanossa Koroisten niemellä. Hänen hyvä ystävänsä aina varhaisimman nuoruuden ajoilta, isä Laurentius, oli tahtonut valvoa ensimäisen yön rakkaan vainajan kuolinhuoneessa. Ruumis lepäsi kapeassa vuoteessa peräseinällä ja sen kummallakin puolen paloi vahakynttilöitä. Isä Laurentius jatkoi kertomustaan. Hän puhui hiljaa kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä. Kuoripoika Stefanus kumartui vieläkin lähemmäs, voidakseen kuulla joka sanan.

"Tältä isoisän isältä jäi leski, joka lapsineen otti vastaan kasteen. Siitä lähtien ovat he isästä poikaan pysyneet kirkon kuuliaisina lapsina. Varsinkin ovat tämän suvun naiset olleet tunnettuja hurskaudestaan ja hyväntekeväisyydestään. Usein muistivat he lahjoillaan myöskin kirkkoa, sillä heidän kotinsa Ruskon Märtälässä on ollut aina varakas ja tuo pakanana kaatunut kantaisä oli ollut kihlakuntansa päällikkö.

"Herrassa kuollut isämme Maunu oli nelivuotiaana sairastunut ankarasti ja hänen eloon jäämisensä oli näyttänyt jo toivottomalta. Silloin oli hänen äitinsä hädissään rukoillut Neitsyt Maariaa sekä luvannut hänelle poikansa, jos hän paranisi. Ja silloin tapahtui taudissa äkillinen käänne, sairas lapsi alkoi toipua ja parani ennalleen ihmeen nopeasti. Kun poikanen oli täyttänyt kymmenen vuotta, toi hänet äitinsä saarnaajaveljesten priiorin, isä Petruksen luo, kertoen lupauksestaan ja sitä seuranneesta ihmeestä. Nyt tahtoi hän jättää pojan luostariin kasvatettavaksi. Täten jätti Maunun hänen äitinsä ennalta tekemänsä lupauksen mukaan kirkon haltuun aivan niinkuin profeetta Samuelin toi hänen äitinsä Herran majaan. Ja samoin kuin Samuelista, tuli Maunustakin kansansa ylimmäinen pappi."

Oltuaan hetken aikaa vaiti ja niistettyään vahakynttilät kertoi isä
Laurentius edelleen:

"Ennenkuin ryhdyn jatkamaan, tahdon hiukan kertoa omasta nuoruudestani. Minun isäni ei ollut suomalainen, vaan oli hän muukalaisena tullut tähän maahan. Hän oli saksalaissyntyinen soturi, joka vieraita maita kierrellessään oli osunut Ruotsiin. Niihin aikoihin lähti herra Birger, Ruotsinmaan jaarli, ristiretkelle pakanallisia hämäläisiä vastaan, joiden kerrotaan kovin vainonneen ristityitä täällä Turun maassa. Isäni seurasi mukana retkelle ja otti osaa kaikkiin taisteluihin. Vallotettuaan hämäläisten päälinnan Hakoisissa rakennutti Birger sen uudestaan ja miehitti ristinsotureilla. Sitäpaitsi rakennutti hän toisen pienemmän linnan Kumojoen suupuoleen, turvaamaan kulkuyhteyttä Hämeenmaan ja Ruotsin välillä. Tämän Kumolan linnan päälliköksi asetti hän isäni ja siellä näin minäkin ensi kerran päivänvalon.

"Äitini oli tämän maan lapsi, Hämeen tyttäriä, ja hän oli hyvin kaunis, lempeä ja hiljainen. Isäni oli tavannut hänet sotaretkellä Hämeessä ja silloin oli hän vasta tullut ristityksi. Oliko hän mielisuosiolla seurannut isääni vai oliko tämä väkisin pakottanut hänet siihen, sillä hän oli kova ja hillitön mies — Herra hänen sielunsa kiirastulesta pelastakoon! —, sitä en varmuudella tiedä. Äitini ei siitä minulle koskaan puhunut, kai sen tähden, että minä hänen kuollessaan olin vielä kovin nuori. Isästään ja veljistään ei hän pitkiin aikoihin tiennyt mitään, vaan luuli heidän kaatuneen taistelussa ruotsalaisia vastaan. Isä oli kuitenkin elossa. Pakanana pysyen oli hän paennut erämaihin, saadakseen siellä elää ja kuolla rauhassa. Samoin kuin tyttärensä häntä, oli hänkin pitänyt tytärtään kuolleena. Mutta sitten oli hän sattumalta saanut kuulla hänestä ja lähtenyt oitis etsimään häntä.

"Olin silloin kuusivuotias ja muistan hyvin, kun tuo jyrkeä hämäläisukko ilmestyi Kumolan linnaan. Hän vaati äitiäni seuraamaan häntä ja lähtemään pois ristittyjen luota. Mutta äidistäni oli ennättänyt tulla hurskas ristitty ja vaikka hän ei ollutkaan onnellinen avioliitossaan, niin kieltäysi hän kuitenkin pakenemasta velvollisuuksiaan. Sen sijaan pyysi hän isäänsä viettämään vanhuuden päivänsä hänen luonaan. Kun ukko oli vielä kaksi kertaa uudistanut vaatimuksensa ja äitini kyynelsilmin kieltäytynyt, vihastui vanhus ja lausui hänen ylitsensä synkeän kirouksen. Juuri silloin tuli saapuville isäni ja huolimatta äitini rukouksista panetti hän ukon vankiholviin. Hänelle luvattiin vapautensa takaisin, jos hän kääntyisi ristinuskoon. Mutta hän ei taipunut, vaan kirosi kaikkia ristittyjä. Silloin antoi isäni kiduttaa häntä, mutta vanhus pysyi taipumatonna. Äitini ei kyennyt häntä auttamaan, niin paljon kuin hän rukoilikin ja vuodatti kyyneliä isänsä puolesta. Isäni pysyi taipumatonna ja samoin ukko vankiholvissa. Minä luulen, että hän lopuksi kuoli nälkään, pysyen viimeiseen saakka lujana esi-isäinsä pakanallisessa uskossa. Jospa me ristitytkin voisimme tarpeen tullessa osottaa sellaista uskallusta!

"Äitini murtui nyt kokonaan eikä hän isänsä kuoleman jälkeen elänyt enää kauan. Puhuttuaan minulle, ainoalle pojalleen, joka hänen täytyi orvoksi jättää, viimeiset neuvon ja kehotuksen sanat sekä uskottuaan minut pyhän äidin huomaan uinahti hän hiljaa pois."

Isä Laurentius vaikeni kostunein silmin ja Stefanus nyyhkytti kuuluvasti. Valo huoneessa oli himmentynyt ja isä Laurentius kiersi jälleen niistämässä kynttilöitä. Asetuttuaan entiselle paikalleen ikkunan pieleen ristiinnaulitun kuvan alle jatkoi hän kertomustaan:

"Kun äitini oli poissa, muuttui isäni entistä tylymmäksi. Hän joi paljon ja kohteli kansaa kovakouraisesti. Moni luopui sen takia ristinuskosta ja palasi jälleen pakanuuteen. Kerran sitten palasi isäni eräältä ratsastusretkeltä nuolenhaava rinnassaan. Muutaman päivän kuluttua kuoli hän haavaansa ja minä seisoin yksin maailmassa — maailmassa, jota olin oppinut jo varhain kammomaan. Minä päätin nyt kokonaan vetäytyä pois sen pahuuden keskeltä. Kun saarnaajaveljet olivat jo tänne Turkuun rakentaneet luostarin, luovutin minä sille sen omaisuuden, jonka isäni jätti jälkeensä, ja rupesin itse noviisiksi.

"Vähää ennen kuin hänen äitinsä toi luostariin tämän Herrassa nukkuneen vainajamme, päättyi minun noviisiaikani ja minut vihittiin veljeskunnan jäseneksi. Olin muutamien muiden veljien kanssa saapuvilla silloin, kun priiori otti vastaan tuon Neitsyt Maarialle pyhitetyn poikasen. Muistan hyvin, kuinka me kaikki tulimme liikutetuiksi äidin kertomuksesta ja kuinka me samalla heti mielistyimme kirkassilmäiseen ja vakavaan poikaan.

"Vaikka hän ei vielä ollutkaan siinä iässä, jonka veljeskunnan säännöt asettavat noviisiksi pyrkijälle, päätettiin hänet kuitenkin ottaa heti luostariin ja antaa siellä hänelle opetusta. Hän tuli siten ensimäiseksi oppilaaksi luostarikouluun, joka vasta myöhemmin ja juuri hänen toimestaan pantiin säännölliseen käyntiin.

"Minun toimekseni tuli antaa hänelle opetusta ja mieluisampaa tehtävää ei minulla ole koskaan ollut. Hän oppi lukemaan ja kirjottamaan niin keveästi kuin olisi se ollut leikkiä vain. Minä kiinnyin häneen päivä päivältä yhä lujemmin, ja niiltä ajoin jatkui ystävyytemme rikkumatonna läpi elämän. Hän oli aina sävyisä ja tyyni enkä minä koskaan nähnyt häntä vihastuneena tai kuullut hänen käyttävän sopimattomia sanoja. Ora et labora oli se ohje, jota hän noudatti kaiken elinaikansa. Hän ei lyönyt koskaan laimin hartaudenharjotuksiaan ja elämältään oli hän puhdas ja siveä, todellinen Herran nasiri kaikessa vaelluksessaan.

"Hänen hengenlahjansa olivat runsaat ja moninaiset ja opin ammentaminen oli hänelle leikintekoa, kuten jo sanoin. Ennen noviisiaikansa päättymistä oli hän jo siinä määrin perehtynyt latinankieleen, että hän veljeskunnan jäseneksi tullessaan oli lukenut jo läpi kaikki ne kirjat, mitä veljeskunnan kirjastossa siihen aikaan oli. Pyhän kirjan tunsi hän tarkoin ja osasi siitä pitkiä kappaleita ulkoa. Me kehotimme häntä matkustamaan ulkomaille, jossa hänellä olisi parempi tilaisuus laajentaa oppiaan. Hän noudattikin mielellään meidän kehotustamme ja viivyttyään muutamia vuosia Ruotsissa ja Saksassa, palasi hän tänne synnyinmaahansa sekä ryhtyi suuresta opistaan huolimatta nöyrästi saarnaajavirkaansa.

"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun kahden vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka avonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan huolimatta oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä takia suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja ystävyytemme lujittui yhä.

"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran viinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran vuonna 1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me tuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja Suomen seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt Upsalan arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me noudattaa sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä via kompromissi, se on: joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään saisi valita piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin tapahtui, että piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin kyllä tahtonut päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se ei käynyt päinsä ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni kirkkoon, rukoillakseni siellä valoa ylhäältä.

"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni, että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta koska hän oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan kanunkina, heräsi minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa virkatoverieni tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä välin oli tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille pyhitetyn alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin ehtinyt kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli korviini kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: Elige fratrem Magnum! — Valitse veli Maunu!

"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon, nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin minä alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä selvemmin sanat: Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum!

"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen jälkeen sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut ja että minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen korkeasti oppineen veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään läsnäolevista ei osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan kaikki riensivät tervehtimään esimiehenään veli Maunua."

Tiimalasissa, joka oli kiinnitetty seinään kuolinvuoteen jalkopäässä, tyhjensi ylärivin viimeinen suppilo juuri viimeiset hiekkajyväsensä alempaan suppiloon. Se oli merkki siitä, että keskiyön hetki oli saapunut, sillä isä Laurentius tovereineen oli alottanut valvomisen toisen yövartion kuluessa. Ensinmainittu nousi ja käänsi ajanmittarin ylösalaisin, jolloin hiekka alotti jälleen kiertokulkunsa. Tämän jälkeen polvistui kumpikin ristiinnaulitun kuvan alle, rukoillen vainajan sielulle rauhaa sekä itselleen turvaa kaikkia keskiyön vaaroja vastaan. He lopettivat hartautensa vasta, kun ylärivin ensimäinen suppilo oli tyhjentynyt ja sydänyön hetki siis oli ohi.

"Hän oli ensimäinen piispa, joka oli lähtenyt suomalaisen kansan keskuudesta", jatkoi isä Laurentius. "Seitsemäntoista vuotta on hän kantanut hiippaa ja sauvaa, ja se aika on ollut kultainen ajanjakso seurakuntamme elämässä. Paria ensimäistä vuotta lukuun ottamatta on hänen piispautensa aika ollut rauhan ja siunauksen aikaa. Maa on saanut olla vihollisilta rauhassa ja Herra on siunannut sitä vuodesta vuoteen runsailla sadoilla. Seurakunta on laajentunut, vakaantunut ja järjestynyt ja hänen toimestaan on vihdoinkin lopullisesti valmistunut tuomiokirkkomme, jonka holvien kätköihin hän nyt itse ensimäisenä pääsee lepäämään. Hänen lempeä saarnansa on levittänyt ja juurruttanut ristinuskoa paljon paremmin kuin vallottajan miekka. Kauan tulee kansa tässä maassa häntä kaipaamaan ja köyhät ja vaivaiset siunaavat hänen muistoaan."

Isä Laurentius istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kohotti hän päätään ja lopetti kertomuksensa sanoilla:

"Minusta tuntui aina, että hänessä ovat yhtyneet kaikki ne hyvät avut, mitkä piilevät siinä kansassa, jonka lapsi hän itsekin oli. Ja niinpä varmasti tämä erämaiden kansa, joka on synnyttänyt sellaisen pojan, on ajan ja Herramme muovailemana vielä kerran kykenevä paljoon hyvään."

Hän vaikeni ja kumpikin käänsi hiljalleen katseensa vainajaan, joka lepäsi suorana valkoisen peitteen alla, ristiinnaulitunkuva rinnalleen painettuna. Hänen selkeäpiirteiset kasvonsa olivat näkyvissä. Viikatemiehen saapuessa ei vanhuuden lakastuneisuus ollut ehtinyt niille vielä leimaansa painaa. Ne olivat hymyilevän tyynet, ikäänkuin hän olisi nukkunut ja nukkuessaan nähnyt kaunista unta.

Isä ja poika.

Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Kuusiston salmen rantamilla. Ne kaksi huovia, toinen parinkymmenen vuotias reipas nuorukainen, toinen jo harmaapartainen ukko, jotka vartioina käyskelivät linnan vallilla, katsoivat tarpeettomaksi paahtua siinä avonaisen taivaan alla, varsinkin kun he tiesivät voudin tähän aikaan kuorsaavan päivällisunessaan ja torninvartian mistään piittaamatta torkkuvan rintavarustuksen varjossa. Itse linnanherra taas, iäkäs Maunu-piispa, työskenteli tapansa mukaan kammiossaan, ja jos hän sattumalta lähtisikin ulos kävelylle ja huomaisi vartiain etsineen itselleen hieman viileämmän olinpaikan, niin ei hän ainakaan hirteen heitä tuomitseisi, tuskinpa katsoisi asiaa edes moitteenkaan arvoiseksi, sillä olihan tätä nykyä rauha maassa eikä linnan vartioimisella keskellä kirkasta kesäpäivää ollut niin suurta väliä. He jättivät siis hilporit käsistään ja vierittäysivät jyrkkää vallinkuvetta alas. Päästyään rantaleppien siimekseen riisuivat he saappaat jaloistaan ja upottivat ne polvia myöten jokeen.

"Ihanaapa olisi kokonaankin heittäytyä tuonne veteen", puhkesi nuorempi sanomaan. "Joko ma viskaan vaatteet päältäni ja lähden halkomaan salmen pintaa?"

"Elähän huoli", varotti vanhempi, "hyväpä tässä on näinkin istua."

Vastapäinen ranta lehtoineen ja ruohikoineen sekä joukko lehmiä, jotka siellä kävivät laitumella, kuvastuivat kahtena, sillä lahdenpinta oli rasvatyyni. Oikealla souti linnankalastaja nuottaa ja taampaa samalta suunnalta, lahden ja niittyjen takaa näkyi Piikkiön kirkontorni. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan kiurun liverrys, joka ehtymättömänä hopeavirtana kumpusi ylhäältä sinilaesta, sekä vedenloiske vasemmalta, jossa linnan naispalvelijat pesivät poukkuja.

"Onpa nyt paratiisillinen rauha", keskeytti nuorempi hiljaisuuden, johon vaipuneina he olivat hetkisen istuneet.

"Tämmöisenä päivänä sitä ei viitsisi muuta kuin olla", lisäsi vanhempi.

"Kunpa olisikin vielä paratiisi maan päällä, niin silloin saisi aina vain loikoa puiden siimeksessä ja syödä kyllältään saksanpähkinöitä ja omenoita ja … ja hunajaa."

"Ja juoda olutta, johon sinä olet niin mestari."

"Olisikohan tuolla saanut olutta?" kysyi nuorempi yksinkertaiseksi tekeytyen.

"En tiedä, mahtoiko sitä olla siellä kaikkein saatavana, mutta kaiketi sinä olisit sitä jostakin nurkasta löytänyt ja juonut itsesi samanlaiseen tukkihumalaan kuin viime Heikinmessun aikana, mistä taasen olisi seurannut, että sinut olisi kiiruunkaupalla toimitettu paratiisin porttien ulkopuolelle, ennenkuin olisit ehtinyt niitä ihania yrttitarhoja ryvettää."

"Kylläpä te osaatte", arveli nuorempi pahastumatta. "Teidän olisi pitänyt ruveta saarnaajamunkiksi, niin olisitte päässyt paljon helpommalla maailman läpi."

"No, eipä tämä nykyinen toimemmekaan juuri luita riko."

"Niin että on parasta tyytyä tähän huovin kutsumukseemme sekä olla onnellinen tässä piikkiöläisessä paratiisissa. Mutta munkeista ja paratiisista puheen ollen, niin muistuupa elävästi mieleeni erään liukaskielisen mustaveljeksen pitämä saarna, jonka pikku poikasena kuulin Turussa. Hän puhui paratiisin ihanuudesta niin kauniisti, että minulla on siitä pitäin tehnyt sinne aina vähin mieli. Puhuessaan pyöräytti hän kaapunsa hihasta korean lasipallon, näytti sitä kuulijoille ja sanoi, että maailma on alussa ollut yhtä ehyt ja ihana kuin se pallo, mutta syntiinlankeemuksessa on se särkynyt pirstaleiksi, aivan samoin kuin kävisi pallon, jos hän pudottaisi sen kiveen. Sen tähden kaikki kauneus, mitä maailmassa tavataan, on vajanaista, se kun on vain sen alkuperäisen paratiisimaailman pirstaleita. Nyt minä sen munkin vertauksen vasta oikein ymmärrän. Tämäkin suven ihanuus tässä ympärillämme on sellainen paratiisin pirstale. Ja meidän velvollisuutemme sanoi munkki olevan koettaa niistä pirstaleista panna jälleen paratiisi kokoon."

"Hm, panepas se tosiaankin kokoon, niin minä sanon sinua mestariksi", jorisi vanhempi ja haukotteli penseästi.

Nuorempi ei katsonut tätä vartiakumppaninsa huomautusta vastauksen arvoiseksi, hän oli käynyt tunteelliseksi ja silmät puoli ummessa tuijotti etäisyyteen. Äkkiä havahtui hän kuitenkin haaveistaan, rävähytti silmänsä auki ja huudahti:

"Saammepas vieraita."

Vanhempikin käänsi päänsä samalle suunnalle ja näki linnaa kohti lähenevän venheen, jota kaksi soutajaa kiskoi eteenpäin. Kolmas istui melaa pidellen perässä.

"Taitaapa olla parasta korjautua tästä takaisin vallille", sanoi hän, "sillä pian törähyttää Hookana tulomerkin torvellaan."

"Niin, ellei se torviniekka ole nukahtanut, mikä muutoin olisikin hänelle parahiksi."

He vetivät saappaat jalkaansa ja nousivat äskeiselle paikalleen, alkaen hilporeihinsa nojaten uteliaasti tähytä lähenevää venettä.

"Olen valmis syömään pääni, jos vain osaatte sanoa, kuka tuo perässä istuva herra on", lupasi nuorempi, "sillä herrasmieheksi minä ainakin hänet erotan, vaikken sen enempää pystykään hänestä sanomaan."

Tällä välin läheni vene lähenemistään. Vähää ennen kuin se laski laiturin ääreen, virkkoi vanhempi:

"No, olehan valmiina haukkaamaan pääsi, sillä ellei veneen perässä istuva herra ole Olavi-mestari, niin saat vuorostaan syödä minun pääni."

"Mitä, ukon poikako?"

"Kenen ukon, sinä viisastelija?"

"Ka, tietenkin piispan, ettekö te tarkottanut Olavi Maununpoikaa?"

"Täytyy sanoa: hänen armonsa piispan, sillä ukko tuolla sisällä on hiukan enemmän kuin minä ja sinä", ojensi vanhempi. "Mutta milloin sinä olet kuullut, että jollakin piispalla olisi poika? Piispoilla ei saa olla poikia paremmin kuin tyttäriäkään ja sinun tulee tietää, että mestari Olavi on piispan sisaren poika —"

"Hänen armonsa piispan kai tarkotitte sanoa."

— "Ja hänen armoansa piispaa kutsuu hän enokseen. Paina se visusti mieleesi, ettet vasta erehdy joutavia leksottelemaan."

"Mutta kaikkihan sen tietävät, että…"

"Vaiti nyt siinä, he lähenevät jo ja minä tahdon mennä näkemään, vieläkö Olavi-mestari tuntee minua."

Kun vieras, nuori, muhkeavartaloinen mies, jolla oli tavallista kallisarvoisempi pappispuku ja päässä mustasamettinen pyöreä maisteribaretti, saapui kohdalle, laskeusi vanhempi huovi muutaman askeleen alas vallin kuvetta ja tervehti häntä kunnioittavasti.

"Kas, Herran rauha teille, Jooni-vanhus, näyttepä olevan vielä yhtä hyvissä voimissa kuin viime käynnilläni."

"Niin, Jumalan kiitos, vielähän tuota jaksaa täällä vallilla käyskennellä ja hilporia kantaa. Mutta … teidän arvoisuutennehan tulee kuin taivaasta pudoten, emme ole täällä linnassa, ainakaan me yhteinen väki, tienneet mitään tulostanne."

"Ei siitä ole enollanikaan ollut tietoa, sillä lähdin kotimatkalle edeltäpäin ilmottamatta. Mutta onko täällä kaikki ennallaan ja kuinka voi hänen arvoisuutensa? Pelkäsin jo linnaa lähestyessämme, että se on jätetty autioksi, kun ei kuulunut tavallista torventoitotusta eikä valleilla näkynyt ristinsielua."

"Hookana on nukahtanut torvensa ääreen", sanoi Jooni ja heitti moittivan katseen ylös porttitorniin, "ja sitten me…"

Hän aikoi selittää omaa ja toverinsa poistumista vartiopaikalta, mutta kun hän venytteli sanojaan, keskeytti Olavi-mestari hänet:

"Oli parempi, että minä pääsin huomaamatta linnaan ja voin siten ihan odottamatta ilmestyä enoni eteen. Kai hän on kotona ja voi hyvin."

"Hänen armonsa voi erinomaisesti ja istuu kaiketi kammiossaan oppineiden kirjojensa parissa. Kyllä hän hämmästyy ja ihastuu, nähdessään teidän arvoisuutenne yhtäkkiä edessään."

"Sen minä kyllä uskon", vakuutti mestari Olavi ja lähti astelemaan edelleen.

Kun Jooni kääntyi vallinharjalle noustakseen, tölmäsi hän nuorempaan toveriinsa, joka oli hiipinyt hänen selkänsä taakse ja sieltä uteliaasti tarkastellut mestari Olavia.

"Vai siihen jo kerkesit töllistelemään!" ärähti hän.

"Oletteko tullut ajatelleeksi?" kysyi nuorempi rauhallisesti, "että jos ukolta tuolla sisällä … tarkotan hänen armoltaan piispalta otettaisiin hartioilta kolmisenkymmentä vuotta ja asetettaisiin sitten mestari Olavin rinnalle, niin he olisivat aivan toistensa näköiset?"

"No entä sitten! Vai onko se sinusta suurikin ihme, että sisarenpoika on enonsa näköinen."

Jooni lähti kävelemään pitkin vallinharjaa, haluamatta niistä asioista antautua pitempään sananvaihtoon kärkkään kumppaninsa kanssa.

Tällä välin oli mestari Olavi ketään kohtaamatta tullut linnan sisäpihalle, missä hän hetkiseksi pysähtyi tuuhean jalavan siimekseen. Se kasvoi yksinäisenä keskellä pihaa ja sen juurella oli sammaltunut kivipenkki. Siinä oli hän poikavuosinaan usein istunut kirja polvillaan, unelmien sulautuessa vanhan jalavan suhinaan, jalavan, jonka tarina tiesi ensimäisen suomalaissyntyisen piispan, Maunu I:sen, istuttamaksi ja joka oli nähnyt ympärillään milloin hävitystyössä riehuvia novgorodilaisia, milloin uljaita ritareita ja kirkkoruhtinaita. Ylhäällä tornin komeroissa vikisivät naakat niin tutunomaisesti ja harmaiden muurien kyljestä tirkistelivät pienet, lyijypuitteiset ikkunat kuin ystävällisen vanhuksen silmät.

Lapsuusmuistojen tulviessa joka haaralta mieleen astui mestari Olavi jykeitä kiviportaita ylös ja kohtasi heti kynnyksen takana enonsa vanhan emännöitsijän, joka hänet nähdessään löi hämmästyksestä kätensä yhteen. Hän tervehti ystävällisesti vanhusta ja kieltäen häntä panemasta toimeen mitään hälytystä jatkoi hän kapeita kiviportaita myöten matkaansa toiseen kerrokseen.

Ovi piispansaliin, joka vastasi maallikkolinnojen ritarisalia, oli raollaan ja hän pujahti siitä ääneti sisälle. Salissa ei ollut ketään ja muuan auki vedetty ikkuna narahteli ilmanvedosta. Mestari Olavi pysähtyi keskelle lattiaa ja silmäili mieli herkkyneenä ympärilleen. Mitä herttaisia muistoja kätkeysikään täällä joka soppeen! Noissa syvissä ikkunakomeroissa oli hän talvi-iltain hämyssä unelmoiden istuskellut. Leveät penkit nahka- ja samettityynyineen, kallisarvoiset seinämatot, jykevät nojatuolit ja pöydät — kaikki olivat ennallaan ja samassa järjestyksessä kuin kolme vuotta sitten, jolloin hän, päästyään rehtorin toimesta Parisin yliopistossa, oli tullut kotimaassa käymään.

Salin perälle astuessaan pysähtyi hänen katseensa hetkeksi leveään uuniin, jonka otsikossa näkyi kiveen hakattuna Tavastien vaakuna: rautaan puettu koukistunut käsivarsi. Se toi aina mieleen hänen oman vaakunansa ja samalla hänen eräänlaiseen salaperäisyyteen verhotun syntyperänsä. Hänen vaakunassaan oli samanlainen haarniskoitu käsivarsi, se vain eroa, että käsi hänen vaakunassaan piteli ruusua. Kun hän oli tuosta ruususta kerran poikasena kysynyt enoltaan, oli eno luvannut kertoa sen historian myöhemmin, kun hän on täysi mies ja maisteri. Nyt hän oli sitä ollut jo monet vuodet ja nytpä hän vihdoinkin vaatisi enon kertomaan siitä.

Hiljaa työnsi hän oven piispan kirjastohuoneeseen auki ja astui kynnyksen yli. Vanhus istui nojatuolissa, pää taapäin painuneena, polvillaan avattuna Thomas Lombarduksen Liber Sententiarum. Hän oli uinahtanut ja liikutettuna katsoi mestari Olavi noita jaloja kasvoja korkeine otsineen ja älykkäine piirteineen. Tonsuuria peitti musta kalotti ja ohimoilta alkoi tukka jo vaalentua. Korkea vartalo ja tasaisesti huokuva rinta sekä poskipäille kohonnut nuorekas punerrus todisti kuitenkin vielä täyttä miehuuden voimaa. Lukupulpetilla hänen vieressään oli niinikään avattuna Vulgata, jota vanhus oli nähtävästi käyttänyt Lombardusta tutkiessaan.

Vanhus havahtui ilmanvedosta. Hän siristi silmiään ja ilonhohde levisi hänen kasvoilleen.

"Sic!" huudahti hän kohoten seisomaan. "Ubi mater, ibi filius. Uinahdin hieman ja olin silloin näkevinään Elinan, sinun äitisi, kulkevan editseni, kädessään ruusunkukka. Tiesin silloin saavani kuulla sinusta, rakas nepos, mutta sitä en osannut odottaa, että sinä itse seisoisit ilmielävänä edessäni."

Hän syleili hellästi mestari Olavia ja jatkoi sitten:

"En osannut odottaa sinua ennenkuin syksyllä, sillä viimeksi saapuneessa kirjeessäsihän et puhunut mitään näin pikaisesta lähdöstäsi."

"Koti-ikävä, rakas eno, ajoi minut yhtäkkiä liikkeelle, kun toimeni yliopiston rehtorina päättyi ja muutkin asiat sallivat hieman lähteä tuuluttelemaan."

"Oletko siis toistamiseen ollut rehtorina? Siitäkään minulla ei ole ollut tietoa."

"Taisin unhottaa mainita siitä viime kirjeessäni. Lisäksi sain kunnian kuluneen kevään aikana toimia kolmannen kerran saksalaisen kansakunnan prokuraattorina."

"Saksalaisen kansakunnan? Tarkotat kai englantilaisen."

"Hm, siellä ei nyt enää kernaasti käytetä nimeä natio anglicana, vaan sen sijaan natio allemannica. Jälkimäinen nimitys alkoi pyrkiä käytäntöön jo viisi vuotta sitten, jolloin englantilaiset roviolla polttivat Orleansin neitsyen, kuten siellä nykyään on Jeanne d'Arcia ruvettu nimittämään. Ja sen jälkeen kuin kuningas Kaarle sai Parisin haltuunsa, on nimitys natio anglicana hävinnyt melkein kokonaan käytännöstä."

"Siellä on, kuulen ma, tapahtunut suuria mullistuksia, joista meillä täällä Europan pohjoisnurkassa on vielä varsin vaillinaiset tiedot. Ranskalaiset ovat siis saaneet pääkaupunkinsa takaisin?"

"Niin, huhtikuun kolmantenatoista päivänä avasivat Parisin porvarit kaupunginportit ranskalaiselle sotajoukolle. Riemu oli yleinen kaupungissa ja koko yliopisto vaelsi juhlakulkueessa, kaikilla palavat vahakynttilät käsissä, Pyhän Katarinan kirkkoon Teinilaaksossa, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus."

"Yliopisto on siis tehnyt täyskäännöksen, sillä etkös sinä viimeksi luonamme käydessäsi kertonut, että se oli mukana tuomitsemassa kuolemaan sitä … kuinka häntä nyt kutsuttiinkaan?"

"Orleansin neitsyttä, niin kyllä. Mutta yliopisto yhtyi tuohon tuomioon vasta ankarain kinastelujen jälkeen, sillä lähes toinen puoli yliopistoa piti Jeanne d'Arc'ia Jumalan lähettämänä eikä minään noitana. Näihin kuuluin minäkin, kuten tiedät silloisista keskusteluistamme. Sen vuoksi valittiin minut englantilaisen kansakunnan puolesta siihen lähetyskuntaan, joka sai tehtäväkseen rakentaa sovinnon yliopiston ja kuningas Kaarlen välillä."

"No, ja kuinka onnistui toimenne?"

"Vallan mainiosti. Kuningas otti meidät suopeasti vastaan ja vahvisti kaikki yliopiston vanhat etuoikeudet."

"Yliopisto saa siis rauhassa jatkaa työtään ja Ranska on päässyt pitkäaikaisista vihollisistaan. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvä. Mutta haluaisinpa nyt kuulla jotakin yliopiston elämästä. Ovatko tiedonlähteet kummunneet yhtä tasaisesti näinä koettelemusten aikoina?"

"Kyllä muutoin, paitsi että opiskelijoita on kalliin ajan tähden ollut vähemmän. Melkoinen osa Parisia jäi parina viime vuonna autioksi ja jonkunkerran raivosi köyhemmän väestön keskuudessa todellinen nälänhätä. Ja Parisin ympärillä liikkui laumoittain susia, tunkeusivatpa joskus muurien sisällekin, syöden elävältä muutamia ihmisiä."

"Parisista on siis kaikonnut se iloinen ja keveä elämä, mikä siellä vallitsi vielä parikymmentä vuotta sitten, jolloin minäkin siellä talvikauden viivähdin. Se ei ollut vierasta yliopiston oppineille isillekään, sillä heistähän laulettiin … kuinkas se nyt mahtoi ollakaan…"

"Madame la Haute science a Paris s'en vint, ce me semble, boir les vins de son celier",

(Rouva Korkia-oppisuus käy Pariisiss' asioitaan: juomassa viinit kellaristaan.)

auttoi hänen muistiaan mestari Olavi.

"Niin juuri, ja myöskin minä kuulin siellä sanottavan, että moni, joka on lähtenyt hakemaan Parisista seitsemää taidetta, on niiden sijasta tavannut siellä seitsemän kuolemansyntiä."

"Seitsemän kuolemansyntiä ovat saaneet kaikota muurien ulkopuolelle, sillä tavernien ja muiden ilopaikkojen lukumäärä väheni viime vuosina puoleen ja entisten iloisten viisujen sijasta laulettiin Parisissa:

Morte nihil melius, vita nil peius iniqva
(Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa),

mutta nyt alkaa jo elämä palata ennalleen ja pian ovat nuo seitsemän kuolemansyntiäkin jälleen muurien sisäpuolella."

"Hm, hm, sellaistahan se on. Mutta sinä, nepos, teit otollisen työn, tullessasi tervehtimään minua vanhusta, jonka elämä pian ohjaksistaan jättää. Kuinka luonnistui muutoin matkasi ja tulitko Ruotsin kautta?"

"Ei, vaan suoraan Lyypekistä."

"Aijai, kuinka varomatonta! Eivätkö Lyypekissä kertoneet, että vesillämme risteilee jälleen vitaliveljeksiä. Varsinkin eräs Iivari Fleming liikkuu kaikkialla laivoineen, ryöstäen kauppa-aluksia ja hätyyttäen rantakaupunkeja. Me emme toistaiseksi ole voineet hänelle mitään, sillä Raaseporin herra suojelee häntä julkisesti."

"No miksi häntä ei saateta rangaistukseen sellaisesta teosta?"

"Raaseporin herraako? Kukapa hänet saattaisi, sillä hän hallitsee linnaansa täysin itsenäisesti, piittaamatta kenenkään käskyistä. Sitäpaitsi hän on uuden valtionhoitajamme setä. Meillähän ei nimittäin enää hallitsekaan Eerik-kuningas."

"Kuulin siitä jo tulomatkallani sekä samoin Engelbrektin murhasta.
Kamala ja väärä teko!"

"Niin, herra paratkoon" — ja vanhus ryhtyi seikkaperäisemmin selvittämään kotimaassa sattuneita mullistuksia, joista mestari Olavilla oli yhtä vaillinaiset tiedot kuin hänellä itsellään Ranskan maan asioista.

Kun oli tämän jälkeen kestänyt jonkun aikaa vaitioloa, kummankin istuessa nojatuolissaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, kohotti mestari Olavi päätään ja virkkoi hiukan arkaillen:

"Sanoit, eno, minun äsken sisään astuessani uneksuneesi äidistäni, joka näyttäysi sinulle, kädessään ruusu. Tullessani piispansalin halki sattuivat silmäni sinun vaakunaasi, josta ajatukseni johtuivat omaan vaakunaani ja siinä näkyvään ruusuun."

"Ja nyt haluaisit kuulla tuon ruusun historian", keskeytti hänet vanhus, "sekä samalla saada tarkempia tietoja syntyperästäsi. Halusi on enemmän kuin kohtuullinen ja minä olen liian pitkään siitä vaiennut. Mutta siitä on minua pidättänyt aina jonkunlainen arkuus."

Hän oli hetken aikaa vaiti, pää käden varaan nojautuneena, kysyen sitten hiljaisella äänellä:

"Eihän sinulle suinkaan ole pitkään aikaan enää ollut mikään salaisuus se, että minä en ole sinun enosi, vaan isäsi, vaikka me hyvin ymmärrettävistä syistä olemmekin olleet pakotetut karttamaan tätä armasta nimitystä?"

Kun mestari Olavi oli vastannut myöntävästi, jatkoi piispa harvakseen ja matalalla äänellä:

"Mutta äidistäsi sinulla on ani vähän, jos ollenkaan, muistoja. Tahdonpa nyt kertoa hänestä. Niihin muistoihin sisältyvät minun elämäni samalla sekä ihanimmat että raskaimmat hetket."

Hän vaikeni jälleen, kooten muistojaan. Kun hän jatkoi, oli hänen äänensä käynyt pehmeäksi ja hartaaksi.

"Kuten tiedät, toimin minä nuoruudessani jonkun aikaa maaseutupappina, ennenkuin lähdin ulkomaille opintojani jatkamaan. Heti papiksi vihittyä määrättiin minut paimeneksi siihen seurakuntaan, jonka kirkontorni näkyy tuolta lahden takaa. Muutamia päiviä seurakuntaan tuloni jälkeen kutsuttiin minut antamaan viimeistä voitelua eräälle köyhtyneelle asemiehelle, joka asui Rungon talossa minun lähimmässä naapuristossani. Kun minä olin toimittanut hänelle tämän viimeisen palveluksen ja kuolema alkoi tehdä tuloaan, pyysi hän minua jollakin tavoin huoltamaan hänen ainoaa tytärtään, joka nyt jäi kokonaan orvoksi, sillä hänen äitinsä oli kuollut jo aikaisemmin. Tytär, joka itki isänsä vuoteen vieressä, oli seitsentoistavuotias, ja kääntäessäni katseeni häneen, huomasin minä, että hän oli harvinaisen kaunis. Kun isä oli saatettu hautaan, seisoi tytär yksinään maailmassa, murheissaan ja avutonna. Pian tulivat sitten isän velkamiehet ja tahtoivat riistää orvolta kodin. Minä aioin ensinnä ottaa hänet pappilaan, sillä tarvitsin emännöitsijää. Mutta kohta kuitenkin peräysin aikomuksestani, sillä katsoin vaaralliseksi elää joka päivä niin kauniin ja kukoistavan olennon lähimmässä läheisyydessä, ja minä olin päättänyt pysyä puhtaana hengellisellä urallani. Yhtä paljon en hänen itsensäkään tähden tahtonut tehdä hänestä tavallista papinforsiaa. Niin ollen tyydytin saamamiehet omilla varoillani ja kehotin Elinaa asumaan eteenkinpäin kotonaan, kunnes talo saisi jälleen isännän.

"Näin luulin kaikki järjestäneeni parhain päin, mutta pian tulin huomaamaan, että kiusausta vastaan ei ihminen ole koskaan kyllin lujasti turvattu, varsinkin ryhtyessään omin voimin sitä vastaan taistelemaan. Pitäessäni huolta Elinan perintötilasta oli minun pakko tavata häntä usein ja kerta kerralta syöpyi hänen kuvansa yhä syvemmälle minun sieluuni. Kauhistuksella huomasin, että ajatukseni keskellä pyhiä toimituksiakin karkasivat hänen luokseen. Silloin aloin minä todenteolla taistella kiusausta vastaan, rukoillen, paastoten ja syventyen pyhän kirjan tutkimiseen. Mutta kun minä luulin jo masentaneeni luvattoman taipumukseni, palasi se kahta voimakkaampana niin kohta kun minä jouduin hänen lähelleen ja kuulin hänen heleän äänensä tai näin hänen ihanat silmänsä. Niin, tarvitsipa minun vain etäältä nähdä vilahus hänen notkeasta vartalostaan tai kuulla hänen laulavan, kun sydämeni jo oli ilmitulessa ja veri kohisi kuumeisena suonissani. Kuukausia kesti minun epätoivoinen taisteluni, unettomat yöni ja harhailuni. Sitten — kuinka se oikeastaan tapahtui, sitä minun on vaikea selittää, mutta eräänä ihanana kesäehtoona, jolloin satakieli lauloi tammistossa kirkon luona, löysin minä itseni hänen luotaan ja hän lepäsi minun sylissäni. Tämän jälkeen en minä enää yrittänytkään taistella vastaan, vaan antausin kokonaan rakkaudelleni. Minun pitäisi sanoa syntiselle rakkaudelleni, mutta sitä minä en voi tehdä, sillä tuntuu että minä sillä loukkaisin sen lempeän ja viattoman olennon muistoa. Me antausimme siis kokonaan toisillemme ja niin livahti vuosi ohitsemme kuin ihana unelma."

Nuoruusmuistojensa riuduttamana vaikeni vanhus tässä toviksi eikä Olavi hennonut häntä kysymyksillään häiritä.

"Olkoon, että meidän suhteemme oli luvaton ja synnillinen", jatkoi hän jälleen, "ja sitähän se pyhän kirkkomme kannalta kieltämättä onkin, mutta siitä huolimatta kangastaa se muistossani kuin lyhytaikainen, ihana unelma. Siitä havahduimme me ensi kerran todellisuuteen, kun Elina synnytti pojan. Vaikeasti ratkaistavaksi kysymykseksi tuli nyt, kuinka meidän oli tämän jälkeen järjestettävä elämämme. Minä en virkani ja kutsumukseni takia voinut mennä avioliittoon hänen kanssaan ja toisaalta oli Elinalla vaara tulla ihmisten silmissä halveksituksi. Taistelut ja unettomat yöt alkoivat minulle jälleen. Näihin aikoihin ilmestyi paikkakunnalle eräs vapaasukuinen herra Arveste, joka oli siihen saakka ollut ulkomailla sotapalveluksessa. Hän näytti mielistyvän Elinaan ja kosi häntä jonkun ajan kuluttua. Kun herra Arveste tuntui kunnon mieheltä, näytti tämä minusta Jumalan lähettämältä pelastukselta. Käytyäni sydämessäni vielä viimeisen ankaran taistelun kehotin minä Elinaa antamaan myöntävän vastauksen, sillä tietäessäni hänellä olevan suojelijan saatoin minä keveämmällä mielellä lähteä ulkomaille. Poikamme lupasin minä ottaa kasvattaakseni, niin pian kuin hän kykenisi äidistä luopumaan. Alistuen välttämättömyyteen antoi Elina suostumuksensa ja sydän raskaana erosimme me toisistamme, luvaten elämämme loppuun muistaa toisiamme rukouksissa.

"Kohta sen jälkeen lähdin minä ulkomaille ja viivyin vuosia Pragin yliopiston oppisaleissa. Oleskeltuani siellä neljä vuotta, joiden kuluessa sain ani vähän tietoja kotimaasta eikä ollenkaan niistä, joiden luo sydämeni oli jäänyt, sekä saatuani maisterivihkimyksen, alkoi maa yhtäkkiä polttaa jalkaini alla ja minä päätin viivyttelemättä ja suorinta tietä lähteä kotiin. Nukkuessani sitten viimeistä yötäni Pragissa näin minä unissani Elinan — omituista kyllä ensi kerran koko poissaoloaikanani. Kuin henkäys kulki hän minun ohitseni ja kehotti minua rientämään kotimaahan. Tavaton levottomuus täytti sydämeni ja minusta oli tukalaa, että öiksi täytyi pysähtyä majataloihin. Kun minua eräässä sellaisessa kehotettiin odottamaan siksi kuin paikalle kertyisi useampia samalle suunnalle matkustavia, että kulku edessä olevan metsäseudun halki olisi turvallisempi, en minä mitenkään malttanut pysyä alallani, vaan lähdin yksin taipaleelle ja jouduin rosvojen käsiin, jotka ryöstivät minut puti puhtaaksi. Siitä huolimatta jatkoin minä matkaani luostarien avulla eteenpäin ja pääsin viimein Danzigiin, jossa onneksi tapasin kotiin lähtevän turkulaisen laivan. Itämerellä pidätti meitä vastatuuli kokonaista kaksi vuorokautta. Kun minä kolmantena yönä, kauan valvottuani ja tuskailtuani ja rukoiltuani Jumalaa ja Pyhää Kristoforosta armahtamaan meitä myötätuulella, heittäysin pitkälleni ahtaassa kojussani, näin kohta horroksiin vaivuttuani jälleen Elinan. Kuin tuulen henkäys kulki hän nytkin ohitseni, mutta tällä kertaa oli hänen kädessään ruusunkukka, hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja hätääntyneet ja ohitse rientäessään lausui hän minulle yhden ainoan sanan: myöhästynyt!

"Herramme yksin tietää, kuinka suuressa tuskassa minä sen yön vietin. Aamulla vihdoin armahti Jumala, tuuli kääntyi suotuisaksi ja me pääsimme Turkuun. Saatuani lainatuksi ratsun riensin minä päätä suoraa Piikkiöön. Mitä lähemmäs Runkoa minä tulin, sitä suuremmaksi kasvoi pelkoni ja hätäni. Herra Arveste otti minut yrmysti vastaan ja viittasi mitään puhumatta vuoteeseen. Siellä lepäsi Elina liikkumatonna, kasvoillaan kalpea kuoleman rauha. Hänen kädessään oli vielä tuoksuva ruusunkukka. Kun minä sinun syntymisesi muistoksi olin hänen ikkunansa alle istuttanut ruusupensaan, arvasin minä kohta, että hän ennen viimeiseen uneen vaipumistaan oli tahtonut kukan tuosta pensaasta ja siten toimittanut minulle viimeisen tervehdyksensä. Ja tämä on nyt sen ruusun historia, joka on sinun vaakunaasi kuvattu.

"Haikea suru täytti sydämeni, etten ollut ehtinyt hänen silmiään sulkemaan, ja kuumia kyyneleitä vuodattaen polvistuin minä hänen vuoteensa viereen, rukoillen siinä kauan. Enkä sen jälkeen ole laannut rukoilemasta hänen sielulleen rauhaa ja hänen muistonsa vaatimana minä toistakymmentä vuotta sitten tein retkeni pyhälle haudalle."

Mielenliikutus sai piispan vaikenemaan. Mestari Olavi tunsi myös itsensä syvästi liikutetuksi.

"Sinua en tavannut Rungolla", jatkoi piispa, "vaan sain tietää, että Elina oli vähän aikaa naimisissa oltuaan toimittanut sinut sisareni Margaretan hoitoon, sillä herra Arveste ei ollut suvainnut lapsipuoltaan. Riensin siis suoraapäätä sisareni luo, saadakseni syleillä sinua."

"Muistan elävästi, kun sinä astuit sisälle, minun parasta aikaa istuessani tätini polvella", keskeytti mestari Olavi vilkkaasti.

"Hm, entäs muistatko ollenkaan äitiäsi?"

"Muistan erään hänen vierailunsa, kaiketi viimeisen, tätini luona.
Puhellessaan tädin kanssa purskahti hän tuon tuostakin itkemään."

"Niin, mikäli kuulin, on hän ollut onneton avioliitossaan, sillä herra Arveste ei näytä olleenkaan niin kelpo mies kuin me alussa luulimme. Äitisi, se armas olento, kuihtui vähitellen ja synnytettyään sinun nuoremman sisarpuolesi uinahti hän pois täältä murheen laaksosta. Rauha hänen sielulleen!"

Piispa teki ristinmerkin, jonka jälkeen syntyi pitempi äänettömyys.

"Minun tekisi mieleni kysyä sinulta yhtä asiaa, isäni", katkasi vihdoin mestari Olavin ääni hiljaisuuden.

"Kysy, poikani!" kehotti piispa.

"Eikö sinussa kokemiesi perusteella ole koskaan herännyt epäilyksiä caelibati-lain oikeutusta vastaan? Meidän nuorten oppineiden kesken on siitä Parisissa usein keskusteltu ja monet ovat sitä sangen jyrkästi tuominneet."

"Paljon olen minäkin, poikani, sillä asialla päätäni vaivannut ja tutkinut sitä sekä pyhän kirjan että kirkkoisien kirjotusten valossa. Yhteen aikaan oli sydämeni niin suuressa kapinassa sitä vastaan, että minä aioin julkisesti nousta sitä vastaan. Mutta … häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, ettei minulla ollut siihen tarpeellista voimaa ja rohkeutta. Pyhä katolinen kirkkomme on siksi mahtava valta, että se ruhjoo armottomasti sen, joka asettuu sitä vastaan. Siitä on viimeisenä pelottavana esimerkkinä Pragin aikuisen ystäväni Juhana Hussin kohtalo."

"Mutta…"

"Arvaan kyllä, mitä sinä aiot sanoa", ehätti piispa keskeyttämään mestari Olavin, "että nimittäin totuus on uskallettava kaikissa oloissa tuoda esille ja että totuutta ei maailman mahtavinkaan valta pysty kukistamaan. Niin kyllä, sen olen tuhannesti lausunut itselleni, mutta sittenkin … niin, yksinkertaisesti sanoen: Herramme ei ole kutsunut minua siihen toimeen, sillä minä en ole sellaista rakennetta kuin oli esimerkiksi Huss ja jommoisia uudistajain tulee olla. Jos tämä caelibati-laitos on ihmisistä lähtenyt ja väärä, niin Herra on kyllä löytävä aseen särkeäksensä sen."

Tässä keskeytti piispan puheen emännöitsijä, joka tuli ilmottamaan, että ateria on valmiina. Kun he nousivat lähteäkseen ruokahuoneeseen, jätti mestari Olavi tuon vakavan keskusteluaiheen ja virkkoi iloisesti:

"Käynpä tosiaankin suurella halulla kotoiseen pöytään, päästäkseni käsiksi oikeaan Suomen ruisleipään ja voimakkaaseen Turun olueen. Kun saa vuosikaudet nauttia vehnäleipää ja viinejä, syntyy ikäänkuin kova hiuka kaiken kotoisen puoleen."

Aterialta noustua lähtivät he kävelemään linnan ympäristöön. Aurinko alkoi jo laskea ja ilta oli harvinaisen ihana. Kuin peilissä kuvastuivat salmen pinnassa kukkeat rantalehdot ja mannermaan puolelta kaikuivat karjankellot ja paimenten huhuilut. Pysähtyessään vallinharjalle ihailemaan kesäillan armautta, puhkesi mestari Olavi lausumaan:

"Niin ihanaksi kuin ranskalaiset maataan kehuvatkin, ja kieltämättähän se onkin ihana, niin en kuitenkaan vaihettaisi siihen Suomeamme. Tämä on sittekin paras ja ihanin kolkka maailmassa."

"Kai sinä nyt jäätkin ainaiseksi tänne meidän luoksemme", virkkoi siihen piispa, "sillä isänmaa kaipaa jo kovin sinun lahjojasi ja suurta oppiasi."

"En ihan vielä, isäni," vastasi mestari Olavi, "sillä teologian baccalario-tutkinto on vielä suorittamatta, jota paitsi minun syksyn kuluessa on luennoitava Aristoteleen etiikasta. Mutta jo ensi vuoden kuluessa palaan minä ainaiseksi synnyinmaan helmaan."

He kävelivät eteenpäin pitkin vallinharjaa, mestari Olavin ryhtyessä kertomaan uutisia parasta aikaa koolla olevasta Baselin kirkolliskokouksesta, jossa hän itsekin oli jonkun aikaa ollut saapuvilla Parisin yliopiston edustajana.

Jooni toverineen loikoi huoletonna vallin kupeella, sillä äsken olivat he päässeet vartiatoimesta vapaiksi.

"Huomasitteko, että mestari Olavi kutsui piispaa isäkseen?" kuiskasi nuorempi.

"No entä sitte", vastasi Jooni, "mitä ihmettä siinä on, sillä onhan hänen armonsa piispa meidän kaikkien isä."

"Niin, mutta…", yritti nuorempi, vaan vaikeni kesken lauseen, tähystäen kävelevien jälkeen ja puhjeten sitten kokonaan toisesta asiasta: "Arvaatteko, mitä minulla nyt tuli mieleen?"

"Ainakaan se ei mitään järjellä pilattua ole", arveli siihen Jooni.

"Ajattelin, että jos hänen armonsa piispa olisi meidän kuninkaamme ja mestari Olavi hänen perintöprinssinsä, niin meidän olisi hyvä olla."

"Onpas sillä tänään päähänpistoja", murahti Jooni ja päästi sen päälle leveän naurun. "Ensin hän tahtoo panna paratiisin kokoon joistakin sirpaleista ja sitten tehdä piispasta kuninkaan. Ja onkos sinulla sitten näin ollen paha ollaksesi, sillä hänen armonsahan se kuitenkin hallitsee meitä ja koko meidän maatamme ja mestari Olavista tulee varmastikin hänen seuraajansa."

"Mutta katsokaapas, kuinka he näyttävät komeilta!" kehotti nuorempi kokonaan omaan ajatusjuoksuunsa vaipuneena.

Jooni käänsi hitaasti katseensa vallinpäätä kohti, jossa isä ja poika seisoivat rinnatusten, kuvastuen iltataivasta vasten kookkaina ja muhkeina.

Nuijapäällikkö.

Vuoden 1596 viimeinen päivä alkoi hämärtyä illaksi. Taistelun melske Viholan ja Tyrkkölän talojen pelloilla oli vaiennut ja Nokian kosken kumea pauhina pääsi jälleen kuuluville.

Oli kireä pakkanen ja taivaalla syttyi tähti toisensa jälkeen.

Taistelu oli kestänyt koko lyhyen talvisen päivän. Marski oli joukkoineen edellisenä iltana saapunut Pirkkalan kirkolle ja yön levättyään hyökännyt heti aamulla kapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, missä edellä mainittujen talojen tienoilla oli nuijamiesten leiri. Koko päivän olivat marskin tuomat tykit jyrähdelleet, huovien hevoset korskuen tallanneet lumisia peltoja, nuijamiesten nuolet suhisseet ilmassa ja heidän raskaat, rautapiikkiset nuijansa rämähdelleet ratsumiesten haarniskoita vasten. Äsken oli marski vetäytynyt järven yli takaisin majapaikkaansa ja taistelukenttä oli jäänyt nuijamiesten haltuun. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he olleet saaneet ja taistelu oli todennäköisesti uusiintuva huomenna.

Satojen kaatuneiden veri punasi vainioiden ja rantaniityn lumivaippaa, mutta kylmän kangistamat ruumiit makasivat vielä sikin sokin ympäri taistelukenttää. Niiden välissä loimusi kymmenittäin nuotiotulia ja toisia tulia näkyi järven takaa, jossa marskin soturit olivat leiriin käyneet. Niin seisoivat tässä vastakkain herravalta ja talonpoikavalta, vaanien toisiaan tulisin silmin tähtikiiluisena uuden vuoden yönä.

Eräältä nuijamiesten nuotiolta, johon eväskompeineen oli sijottunut kymmenkunta Jalasjärven miestä, kuului laulunrenkutusta ja äänekästä, rentoilevaa keskustelua. Miehet olivat taistelun päätyttyä murtautuneet Nokian kartanon kellariin ja kulettaneet sieltä oluttynnyrin nuotiolleen. Kun nuijajoukko tänne saapuessaan ryösti kartanoa, oli Ilkka antanut miehistölle ainoastaan osan oluttynnyreistä ja sulkenut loput kellariin, estääkseen siten liiallisen juopottelun ja epäjärjestyksen. Mutta tämänpäiväisellä taistelulla katsoivat Jalasjärven miehet ansainneensa tynnyrin olutta ja niin he, taistelukuumeen vielä suonissa palaessa, olivat ilman päällikön lupaa tunkeutuneet kellariin.

"Saapas tästä!" sanoi tynnyriä lähinnä istuva, ojentaen tuopin seuraavalle. "Se ei olekaan mitään renkiolutta, vaan oikeata herrain väkiolutta."

Kun toinen oli siemassut osansa tuopista ja lähettänyt sen edelleen kiertämään, jatkoi ensimäinen:

"Mutta osuitkos sinä päivällä näkemään, kun minä tuolla pellolla hyppäsin korkean kiven päälle ja huusin huoveille kukkokiekaa! ja kun yksi ajaa karahutti kiven luo, niin minä linttasin nuijalla päähän, niin että olkapäiden väliin ei jäänyt muuta kuin märkä pläsi."

"Märkä pläsikö?" kertasi toinen tahkealla humalaisen äänellä. "Jopa laskit oikein emävaleen!"

"Väitätkö sinä minun valehtelevan, häh?" karjui ensimäinen, mutta toinen nauroi kohti kurkkuaan ja vatkutti:

"Märkä pläsi! Voi sun seitsemän huovinsorkkaa, mikä mestarilyöjä sinä olet! Lyödä miehen pää niin Iittiin, että kypäristäkään ei jää jälelle muuta kuin märkää, ha, ha, haa!"

"Kyllä minä, kuule, opetan sinut konstailemaan kanssani!" tiuskasi ensimäinen, kavahti ylös ja tarttui toveriaan rinnuksista.

"Mitä meteliä te täällä pidätte?" kuului samassa tiukka ja käskevä ääni.

Miehet jättivät toisensa rauhaan ja kääntyivät puhujaan, joka juuri oli astunut heidän nuotiotulensa piiriin. Se oli pitkä ja jänteväliikkeinen mies, parraton, teräväilmeinen ja kalpeanko sekä iältään noin neljänkymmenen korvilla. Päässään hänellä oli karhunnahkalakki, jonka suppilomainen pohja oli ommeltu sinisestä verasta. Hänen lyhyt turkkinsa oli keskeä vyötetty punaisella villavyöllä ja jalassa hänellä oli pitkävartiset, punakirjaillut kallokkaat, joilla hän liikkui lumessa niin pehmeästi, että miehet eivät olleet kuulleet hänen askeleitaan.

"Ja mistä te olette tuon oluttynnyrin saaneet?" jatkoi tulija kyselyään, äänessään vieläkin tiukempi sävy.

Kun kukaan miehistä ei kiirehtinyt vastaamaan, astui hän ihan ensimäisen eteen ja tiuskasi:

"Häh, mistä tuo oluttynnyri on tänne tullut? Vai onko se taivaasta tipahtanut?"

"Eihän se nyt ihan taivaastakaan ole tainnut siihen tipahtaa", vastasi mies hitaasti ja kyräten.

"Nokian kellarista me sen noudimme", kuului nyt toisten joukosta röyhkeä ääni.

"Ja kenen luvalla?" tivasi vieras ja hänen harmaat silmänsä alkoivat kipinöidä.

"Ei me olla enää mitään sylivauvoja, että meidän olisi tarvis muilta lupia kysyä silloin kun kurkkumme kaipaa kostuketta", vastasi sama röyhkeä ääni.

Mitään puhumatta läheni vieras oluttynnyriä ja potkasi toisen pohjan sisään, niin että kuohuva neste huljahti ulos ja muodosti lumelle pian haihtuvan, vaahtoisen lätäkön.

"Mitä p——lettä sinä, Ilkka, luulet olevasi, kun sinä aina pyrit meitä muita kuranssaamaan!" äsähti röyhkeä-ääninen mies ja käsi nyrkissä astui puhutellun eteen. "Et sinä ole rahtuakaan parempi kuin me muutkaan!"

Vieläkään mitään puhumatta tarttui Ilkka miestä rinnuksista ja heitti hänet päistikkaa kinokseen. Hänen leukansa vapisi ja katsoen uhkaavasti toisia lausui hän:

"En ole, enkä tahdokaan olla teitä toisia parempi. Mutta minä olen teidän päällikkönne, te itse olette minut siksi valinneet ja luvanneet minulle kuuliaisuutta niin kauan kuin tätä retkeä kestää. Sen tähden teidän on toteltava minua. Minä lukitsin kellarin, koska meillä ei ollut aikaa oluen ääressä reuhata. Vai luuletteko, että me olisimme tänä päivänä kestäneet, jos marski kanuunoineen ja rautapukuisine ratsureineen olisi kohdannut täällä juovuksissa räyhäävän joukon?"

Hän osotti toisella rannalla näkyviä tulia ja jatkoi:

"Tuossa aivan edessämme on vihollinen ja tämänpäiväinen leikki on uudistuva huomenna, kenties vieläkin ankarampana. Karhu on vain kömpinyt pesäänsä levähtämään. Sen tähden nyt on entistäkin sopimattomampi aika remuamiseen. Tämä yö on käytettävä lepäämiseen, sillä huomenna ratkaistaan, saako suomalainen talonpoika pitää vanhan vapautensa, vai onko sen kannettava marskin iestä."

Kukaan miehistä ei puhunut mitään. Kurituksen saanut kömpi ylös kinoksesta ja asettui kyräten nuotion ääreen. Ilkka jatkoi matkaansa ja poikkesi vielä parille nuotiolle sekä asetti rähinän muutamalla kiivaalla sanalla. Sitten kiersi hän suksille nousten ympäri koko niemen, tarkastaen olivatko vartijat valppaina asemillaan. Sen tehtyään palasi hän omalle nuotiolleen saadakseen hiukan levähtää.

Edellisinä päivinä oli hän pitänyt kortteeria Nokian kartanossa. Mutta tänään taistelun päätyttyä oli hän renkinsä käskenyt rakentaa nuotion Pyhäjärven rannalle Viholan talojen alle sekä siirtää sinne hevosensa ja rekensä. Siellä saattoi hän paremmin pitää silmällä sekä omaa leiriään että vihollisia. Renki oli löytänyt nuotiolle hyvän paikan muutamien yksinäisten kuusien suojasta, kappaleen matkaa erillään muusta leiristä. Reen ja nuotion välissä oli valmiina havuvuode, mutta itse renki oli nähtävästi pistäytynyt toisille tulille pakinoimaan. Kuusten välissä syödä rouskuttivat molemmat hevoset. Niistä oli toinen kookas ja kiiltävän musta ratsu, jonka hän päivällä oli anastanut eräältä huovipäälliköltä.

Ilkka otti reestä karhuntaljan, levitti sen havujen päälle ja heittäysi pitkäkseen nuotion lämpimään. Hän kävi mielessään läpi viime päivien vaiheet ja tunsi itsensä tyytyväiseksi tähänastisiin tuloksiin. Pari päivää aikaisemmin oli suoritettu ensimäinen taistelu. Laukon herra ja Iivari Tavast olivat Tapaninpäivänä lähteneet parinsadan huovin kanssa Hämeenlinnasta ja kehuneet sinne paenneille herraskartanoiden naisille, että he muutamalla potkulla ajavat ne riivatun nuijapäät takaisin Kyrönkankaan yli. Yhteentörmäys oli tapahtunut tällä samalla niemellä ja lyhyt ottelu oli päättynyt niin, että Laukon herra ja Tavast olivat huoveineen suin päin paenneet Karkkuun. Ja tämänpäiväinen taistelu sitten? Nuijajoukko oli horjumatta iskenyt vastaan ja pitänyt taistelutantereen hallussaan.

Ilkka tunsi suuren unelmansa toteutumistaan toteutuvan: nostaa koko Suomen rahvas aseisiin, marssia Turkuun ja kukistaa Noki-Klaun tyrannivalta. Vähitellen tämä mahtava suunnitelma oli hänessä kasvanut ja kypsynyt. Sen voimalla oli hän, vuosi sitten marskin kynsiin jouduttuaan, paennut Turun linnasta: kiivennyt takista tekemäänsä köyttä myöten huimaavasta korkeudesta alas, pudonnut köyden katketessa alas muurin juurelle ja loukannut itsensä, mutta siitä huolimatta onnistunut monia seikkailuja kokien pääsemään takaisin Pohjanmaalle. Sen jälkeen oli hän kohonnut ylimmäksi kansan johtajaksi ja hänen neuvostaan ja toimellaan olivat nyt pohjalaiset lähteneet liikkeelle kolmena joukkona, kukin tahollaan nostaakseen aseisiin muun Suomen rahvasta.

Mutta saatuaan nämä lumivyöryt liikkeelle, oli hänen mielikuvituksensa suunnitellut yhä rohkeampia. Kuka oli kohoava marskin tilalle, sillä ilman hallitsijaahan maa ei voinut olla? Kuningas oli kaukana Puolassa, eikä piitannut Suomesta mitään. Herttua? Hänen nimensä varjolla ja kannatuksella tämä suuri yritys oli pantu alkuun, mutta olihan hänkin vieras Suomen kansalle, vaikka kylläkin lähempänä sitä kuin kuningas. Mutta olipa vielä eräs, jonka saattoi panna marskin tilalle, jopa tehdä suomalaisten omaksi, erikoiseksi kuninkaaksi. Hän oli kuullut huhuja, että Eerik-kuninkaan ja Liuksialan rouvan poika, maanpakolainen prinssi Kustaa piileskeli täällä Suomessa äitinsä lähettyvillä. Tähän olivat hänen kuningasajatuksensa takertuneet Kyrönkankaan yli kuljettaessa, eivätkä hellittäneet hänestä ennen kuin Liuksialassa, jossa Kaarina kuningatar oli särkenyt tämän osan hänen unelmistaan. No, tärkeintähän oli kuitenkin, että marskin sortovaltius tuli murretuksi, ja sen toteutuminen näytti hänestä tällä hetkellä entistä mahdollisemmalta.

Oli kuitenkin eräs seikka, joka häntä tuon tuostakin pyrki arveluttamaan. Pystyikö hän hillitsemään niitä voimia, jotka hän oli manannut esiin? Hän oli saanut jo kylliksi kokea, että tuota lukuisaa, järjestykseen tottumatonta rahvaanjoukkoa oli tuiki työläs pitää kurissa ja hillitä sen liiallista ryöstön ja hävityksen himoa. Hänen tarkotuksensa ei suinkaan ollut, että kaikki herrat oli surmattava tai karkotettava ja heidän kartanonsa hävitettävä, olipa hän päinvastoin koettanut vetää heistä muutamia rahvaan puolelle, kuten Anolan herraa Akseli Kurkea, vaikkakin tähän saakka onnistumatta. Mutta tässä pyrkimyksessään sai hän lakkaamatta taistella omaa joukkoaan vastaan ja töintuskin oli hän saanut Liuksialan sekä Tottien että Hornien kartanot rauhotetuksi. Entistä enemmän kysyttäisiin häneltä tarmoa sitten kun marskista oli voitto saatu ja rahvaan joukot yhtä mittaa paisuen lähenisivät Turkua.

Retken alussa oli hän joskus ollut vallattoman remuinen ja juonut muiden mukana itsensä täyteen humalaan, mutta huomatessaan siitä olevan vahinkoa johtaja-arvolleen, oli hän lakannut siitä kokonaan. Hän oli alkanut esiintyä yhä ankarampana sekä samalla pitää omaa persoonaansa jossakin määrin eristettynä muusta joukosta. Tosin hän oli huomannut katsottavan sitä pahalla silmällä, mutta sittenkin piti hän sitä ajan oloon viisaimpana.

Leirinuotioilta kuului yhä melua ja laulun loilotusta. Ilkka rypisti kulmiaan ja mietti, pitikö hänen uudelleen lähteä leirin läpi kiertämään ja katsomaan, ettei siellä pidetty luvattomia juominkeja. Mutta ennen kuin hän ehti nousta mukavalta paikaltaan, kuuli hän askelten narinaa lumessa. Hän kohotti päätään ja huomasi nuotiota lähestyvän vanhanpuoleisen, hintelän miehen, joka kantoi pientä puunassakkaa kainalossaan ja joka kävellessään omituisesti hoippui.

"Aina vaan humalassa!" sanoi Ilkka toruvasti tulijalle, mutta hänen äänessään ei kuitenkaan ollut äkäistä sävyä.

Ilkka ei tietänyt miehestä muuta kuin että hänen nimensä oli Vilppu ja että hän oli kotoisin jostain Rautalammin puolelta. Hän oli miltei yhtä menoa pienessä hutikassa, ja nassakassaan oli hänellä aina paloviinaa. Kotipuolensa miesten kanssa tullen oli hän liittynyt nuijajoukkoon ja hänen sallittiin olla mukana, koska hän omituisella käytöksellään ja puheillaan huvitti muita. Useimmat pitivät häntä hassuna, mutta Ilkka oli huomannut hänen käyttelevän viisaita sananlaskujaan sangen sattuvasti sekä pystyvän lausumaan älykkäitä neuvoja ja kohteli häntä sen vuoksi suopeasti.

"Elä sano aina, sillä takanani on paljon useampi selvä kuin humalainen päivä", vastasi Vilppu, asettuen nuotion ääreen istumaan.

"En tiedä, minkälaiset sinun taaksesi jättämät päivät ovat", jatkoi
Ilkka, "mutta tällä retkellä sinä tuskin lienet selvää päivää nähnyt."

"Saa köyhäkin joskus juhlia", vastasi Vilppu. "Tähän saakka minä olen naukkaillut pelkästä juhlamielestä, mutta tästä eteenpäin minä luultavasti tulen naukkailemaan siksi, ettei maailma näyttäisi niin pimeältä kuin se itse asiassa on."

"Ja mikä sen tästä lähtien saisi niin pimeäksi? Päiväthän alkavat pidetä ja me lähdemme tästä pian marssimaan Turkua kohti."

"Ellei meitä sitä ennen juoksujalassa lennätetä takaisin Kyrönkankaan yli."

"Mistä sinä sellaista olet päähäsi saanut?" kysyi Ilkka vakavaksi muuttuen. "Eikö tämänpäiväinen menestyksemme vakuuta sinulle toista?"

"Minulla on omat merkkini, joista minä tulevaisia ennustelen", vastasi
Vilppu. "Mutta mitäpäs niistä."

"Tokko sinä tämän päivän taistelusta tiedätkään mitään", sanoi Ilkka, ja hänen äänensä muuttui jälleen suopean leikilliseksi. "Missä lienetkin piileskellyt."

"Kyllä minä rehellisesti olin mukana. Aluksi kyllä pysyin syrjästäkatsojana, mutta muistin sitten, että lisänähän on rikka rokassa, ja tulin taistelutantereelle."

"Aseenasi tuo nassakka?"

"Niin", vastasi Vilppu viattomasti, "sillä muuta asetta minä en kotoa lähtiessäni tullut mukaani ottaneeksi."

"Ja montako huovia sait kaadetuksi tuolla aimo aseellasi?"

"Totta puhuakseni minä en kaatanut yhtään, mutta sen sijaan minä nostin aseellani pystyyn omia kaatuneitamme. Missä nimittäin näin sellaisen maahan kolhitun, josta lääkitsemällä saattoi vielä miehen tehdä, niin häneen vuodatin nassakastani elämännestettä ja laitoin hänet uudestaan taisteluun."

"Aivan niin", hymähti Ilkka suopeasti, "sitenhän sinä olet saattanut matkaan yhtä paljon hyvää kuin nekin, jotka kaatoivat vihollisia. Sinun taistelutapasi on vain ollut laadultaan päinvastaista."

"Kuten minä koko mieskin", jatkoi Vilppu. "Mutta se on minussa syntymävika."

Hetken nuotioon tuijotettuaan virkkoi Vilppu:

"Mutta asianihan minä olin kokonaan unhottaa. Minä tulin nimittäin tänne laulaakseni sinulle uuden laulun, jonka juuri opin tuolla jalasjärveläisten nuotiolla."

"Viis minä heidän renkutuksistaan", vastasi Ilkka. "Minua nukuttaa."

"Kuulehan kuitenkin, ei se pitkä ole", pyyteli Vilppu ja alkoi samassa venytellen laulaa:

"Ilkka ilkeä isäntä, pää kero, sininen lakki, ei konna tapella tainnut eikä sammakko sotia, että joi joka talossa, joka knaapin kartanossa."

Kulmat rypyssä nuotioon tuijottaen kysyi Ilkka:

"Keneltä sinä sanoit sen kuulleesi?"

"Jalasjärveläisten nuotiolla sitä juuri miehissä laulettiin."

"Se on jalasjärveläisten kosto siitä, että minä äsken keskeytin heidän juominkinsa potkasemalla pohjan oluttynnyristä."

"Muutoin tämä on yksi niitä minun merkkejäni, joista minä tämän sodan loppuvaiheita ennustelen", sanoi Vilppu hetken kuluttua.

"Hm, mitä tuollaiset renkutukset siihen voisivat vaikuttaa?" hymähti
Ilkka.

"Kunpa eivät vaikuttaisikaan. Mutta nyt minä lähden jälleen nuotioita kiertämään. Kuka ties saan vielä toisiakin lauluja oppia."

Vilppu nousi ja lähti leiriä kohti. Kun hän oli hieman etääntynyt, havahtui Ilkka mietteistään ja huusi hänen jälkeensä:

"Kuule, jos huomaat tai kuulet mitään merkillisempää, niin tule oitis minulle ilmottamaan. Jos minä nukun, niin herätä kursailematta."

"Kyllä, kyllä, siis aivan kursailematta", niukasi Vilppu ja jatkoi matkaansa.

Ilkka kohensi nuotiota, asettui jälleen pitkäkseen karhuntaljalle ja ummisti silmänsä. Leirissäkin oli melu tällä välin vaimentunut, niin että kosken pauhu kaikui entistä kumeampana. — — —

… Ilkka tunsi jaloillaan jotakin raskasta. Hän koetti kohottaa päätään, nähdäkseen mitä se oli. Vihdoin pääsi hän toisen kyynärpäänsä varaan ja huudahti hämmästyksestä, nähdessään että hänen jaloillaan istui marski. Se tuijotti suoraan häneen, mustat kulmansa rypyssä, kookas nenä punottaen ja harmaa parta kuurassa, kuten päivällä taistelussa. Mutta hänen huudahtaessaan alkoi se omituisesti hymyillä ja lausui:

"Enpä tainnut olla mieluisa vieras."

Kun Ilkka ei puhunut mitään, tuijotti yhä vain hämmästyneenä marskiin, jatkoi tämä:

"Minä tulin vain kysymään, mitä varten sinä olet nämä kansanjoukot tuonut minua vastaan?"

"Mitäkö varten? Se sinun pitäisi kyllä tietämän, kansansortaja!" kiivastui nyt Ilkka ja teki rynnistyksen, saadakseen jalkansa vapaiksi.

Mutta marski istui leveänä ja liikkumatonna paikallaan sekä jatkoi alakuloisen rauhallisesti:

"Ja kenen hyväksi sinä joukkoinesi taistelet? Eikö niin, että herttua siitä suurimman hyödyn saa? Mutta kun minä olen poissa ja herttua saa täällä ohjat käsiinsä, niin luuletko sinä hänen teitä jäniksenkäpälällä sivelevän? Et luule, he. No onko sinusta sitten hänen ikeensä mieluisampi kuin minun? Enkö minä kuitenkin ole oman maan kasvatti, suora Suomen mies niinkuin tekin? Minä voin puhua kanssanne suusta suuhun, mutta häntä puhutellaksesi pitää sinulla olla tulkki. Vai onko teistä pohjalaisista vieras sorto parempi kuin kotimainen? Ja sorranko minä teitä edes? No, jos sorrankin, niin siihen minulla on pakko … on pakko pitää suurta sotajoukkoa aseissa, ettei kuka hyvänsä vieras pääse maassamme valtikoimaan. Olisitte vetäneet yhtä köyttä kanssani sen sijaan että kapinaan nousitte, niin me olisimme ainaisiksi ajoiksi saaneet omain asiaimme hoidon omiin käsiimme. Mutta nyt se yhden köyden veto ei enää käy päinsä, sillä verta on vuotanut ja vuotaa vielä enemmän, kunnes te olette hajotetut kuin akanat tuuleen."

Marski pyhkäsi molempia kämmeniään vastakkain, hymyili pahaenteisesti ja näytti laajenemistaan laajenevan ja käyvän painavammaksi. Ilkka teki epätoivoisen rynnistyksen, sai hänet vieräytetyksi jaloiltaan ja — heräsi samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Ollen vielä unennäkönsä lumoissa ojensi hän nyrkkinsä toista rantaa kohti ja sanoi:

"Elä luulekaan, nokinenä, että sinä niin vain meidät tuuleen hajotat!"

Samalla huomasi hän järven jäällä kaksi ratsastajaa, jotka etenivät vihollisrantaa kohti. Hän hieroi uudelleen silmiään ja tähysti sitten tarkkaan, tullakseen vakuutetuksi, etteivät äskeiset unikuvat hänen silmissään kummitelleet. Selvään näki hän siellä kaksi ratsumiestä, jotka hetken perästä hävisivät vastarannan luomaan pimentoon.

Omaa leiriään kohti kääntyessään näki hän Vilpun tulevan uudestaan nuotiolleen. Tällä kertaa ei Vilppu hoipannut, vaan harppasi eteenpäin puolijuoksua.

"Sillä on varmaankin jotain tärkeää ilmotettavana", ajatteli Ilkka.
"Ehkä juuri noista ratsastajista."

"Uhhuh! uhhuh!" puuskutti Vilppu nuotiolle päästyään, laski nassakkansa maahan ja kumartui käsiään lämmittämään.

"Tiedätkö, ketä nuo kaksi ratsastajaa olivat, jotka juurikään täältä käsin menivät järven yli vihollisten puolelle?" kysyi Ilkka.

"Ne olivat kauppiaita", vastasi Vilppu. "Heidän kaupoistaan tulinkin juuri kertomaan sinulle."

"Mitä höpiset?" tiuskasi Ilkka äreästi.

"Puhdasta totta", vakuutti Vilppu mitä vilpittömättömimmällä äänellä. "Ne olivat Laukon herra ja Melkersonni, jotka marski oli lähettänyt tänne hieromaan kauppaa sinun nahastasi."

"Minun nahastani?" kertasi Ilkka hitaasti ja hänen kulmaansa väliin ilmestyi syvä poimu. "Puhutko sinä totta, mies?"

"Totta, totta, kuka nyt tällaista leikkiä laskisi", vakuutti Vilppu. "He olivat Tyrkkölässä ja siellä oli suuri osa meidän miehiämme. Marski oli käskenyt ilmottaa, että jos he jättävät sinut hänen haltuunsa, niin saavat he rauhassa palata kotiinsa sekä vielä päälliseksi vapauden linnaleiristä."

"Kas mikä salakavala ehdotus!" puhkesi Ilkka sanomaan. "Etteivät miehet napanneet niitä kataloita vangiksi."

"Vangiksiko?" ihmetteli Vilppu. "Mutta eihän silloin olisi kaupasta tullut mitään."

"Kaupasta!" kertasi Ilkka kalveten. "Tietysti eivät miehemme ruvenneet kuuntelemaankaan niin katalaa ehdotusta?"

"Kyllä he kuuntelivat loppuun asti ja loppujen lopuksi tehtiin kaupat. Sinut luvattiin huomenaamuna jättää nuoriin sidottuna marskille. Niin että sinun on, Ilkka, parasta nousta siekailematta tuon anastamasi juoksijan selkään ja hävitä täältä mitä kiiruimmin. He jäivät sinne vielä riitelemään ja valitsemaan miehiä, jotka tulevat sinua vangitsemaan. Ainakin pari jalasjärveläistä oli jo valmiina siihen toimeen."

Ennenkuin Vilppu oli ehtinyt lopettaa, töytäsi Ilkan renki paikalle ja puuskutti:

"Isäntä, isäntä, lähtekää kiiruusti pakoon, teitä tullaan kohta vangitsemaan!"

"Siinä sen nyt kuulet! Joudu siis!" sanoi Vilppu.

"Niitä kataloita!" äsähti Ilkka hammastensa välitse. "Kuka olis tällaista uskonut!"

Hän seisoi hetken eteensä tuijottaen ja kädet sivuilla riippuen. Mutta sitten leimahtivat hänen silmänsä ja vartalo jännittyi hänen lausuessaan:

"Minä menen päätä suoraa Tyrkkölään ja nähdäänpä, eivätkö he häpeä ja peruuta katalaa tuumaansa. Pahimmat pukarit, joilla tietysti on entistä vihaa minua kohtaan, minä panetan kiinni."

Hän otti jo pari askelta mennäkseen, kun Vilppu ja renki tarttuivat häntä kiinni kumpikin puoleltaan.

"Elkää herran nimessä menkö, isäntä!" pyysi renki hätääntyneenä. "Ne alkavat olla jo juovuksissa, sillä lähtiessäni tuotiin sinne kartanosta kokonainen kuorma oluttynnyreitä."

"Rohkaisevat itseään, kyetäkseen vangitsemaan oman päällikkönsä", lisäsi Vilppu. "Jos sinä menet sinne, niin eivät ne enää häpyä tunne, vaan panevat sinut heti nuoriin."

Rengin ilmotus pani Ilkan epäröimään. Hän oli toivonut persoonallisella väliintulollaan voivansa tehdä tyhjäksi tuon ruman puuhan, mutta mitä saattoi hän juopuneisiin vaikuttaa.

"Kaikkiko sitten raukesikin tähän?" sanoi hän masentuneena ja seisoi allapäin molempain uskollistensa välissä. "Liian hyvin sinä, Vilppu, ennustitkin tämän retken päätöksen. Mutta kuka olisi uskonut kaiken näin kurjasti loppuvan!"

"Joutukaa, isäntä, joutukaa!" hoputti renki. "Minä satuloitsen hevosen valmiiksi."

"Niinpä satuloitse sitten!" vastasi Ilkka lujalla äänellä ja hänen silmänsä leimahtivat jälleen. "Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!" Hän otti reestä miekkansa ja kiinnitti sen kupeelleen. Satulaan noustuaan kääntyi hän vielä kumpaankin mieheen ja sanoi:

"Aisottakaa toinen hevonen ja tulkaa perässäni, minkä pääsette. Teille he toki eivät mitään tee, vaikka saavuttaisivatkin. Ja jos miesten joukossa tuolla on uskollisia, niin kai he älyävät ajoissa laittautua taipaleelle."

Hän nykäsi ohjaksista ja levännyt ratsu porhalsi täyteen juoksuun, niin että lumi pöllysi. Siten ajoi hän poikki niemen kosken alle. Ennen jäälle laskeutumistaan pysähytti hän ratsun ja kääntyi katsomaan nuijamiesten leiriä kohti. Nuotiotulet pilkottivat punertavina huurun keskeltä ja melkein kaikki äänet olivat siellä vaienneet aivankuin jotakin hyvin tärkeää olisi ollut tekeillä.

Rajaton viha leimusi Ilkan silmistä, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja lausui hammastensa välitse:

"Sopikaa nyt välinne marskin kanssa, senkin katalat, miten parhain taidatte! Minä palaan takaisin Kyrönkankaan taakse ja toivotan teidän niskoillenne tuhatta painavamman ikeen kuin koskaan marskin, että oppisitte miehen tavalla vapautenne puolesta taistelemaan!"

Hän nykäsi jälleen ohjaksista ja ratsu porhalsi alas jäälle. Kavion kapse eteni ja hetken kuluttua hävisi ratsastaja koskesta leviävän huurun keskelle. Mutta pakkasyössä ärjyi Nokian koski kuin olisi se kumealla äänellään julistanut petolliselle nuijamiesten armeijalle veristä uudenvuoden päivää, häviötä ja perikatoa.

Poikki hakatut kädet.