LEIPÄ.
Hitaasti läheni koulusalin peräseinällä olevan kellon osotin kymmentä, jolloin alkoi tunnin kestävä aamiaisloma.
Toisen aamutunnin loppua odottivatkin oppilaat aina levottomimmin, sillä kymmentä käydessä alkoi nälkä olla jo kovin tuntuva, aamulla kotoa lähtiessä kun useimmat olivat ehtineet vain vähäisen ja hätäisesti einettä haukata. Ilmakin kävi salissa tunnin lopulla ummehtuneeksi ja tuntui kuin sen mukana olisi laskeutunut niin oppilasten kuin opettajankin yli raskas ja herpaiseva tympeys, mikä väkisinkin synnytti hajamielisyyttä ja tarkkaamattomuutta. Mutta kun kello sitten vihdoinkin alotti lyöntinsä, oli sillä kuin taikamainen vaikutus yleiseen painostavaisuuteen. Lyöntien seuratessa toisiaan täsmällisesti ja määrämittaisesti kohensivat kaikki ryhtiään ja lapsekkaat kasvot saivat elostuneen ilmeen. Kun viimeistä lyöntiä seurannut heikkenevä särinä oli sammunut, nousi opettaja katederista ja komensi: "Nouskaa!" Pulpettien kannet rämähtelivät, kun oppilaat kohahtivat ylös ja asettuivat pöytiensä viereen seisomaan. Mutta kun opettaja oli painanut kamarin oven jälkeensä kiinni, syntyi salissa vilkas liike. Rivit särkyivät ja hajosivat ja syntyi sekava äänten sorina ja iloinen temmellys kuin padon murtuessa keväisestä purosta. Kaikki etsivät eväsreppujaan, ryhtyen eri ryhmissä syömään. Eivät toki aivan kaikki. Liisan Petteri, näköjään yksitoistavuotias, laihakaulainen, isokorvainen ja arkakatseinen poika istui opettajan poistuttua jälleen paikalleen. Musteen tahrimalla sormellaan pulpetin kantta raaputtaen hän siinä kyyryssä selin katseli aterioivia tovereitaan, nielasten aina väliin kuin varkain tyhjän nielauksen.
Petteri oli yksinäisen, kylän kesken Nuusku-Liisaksi sanotun naisen poika ja oli koulussa ensimäistä syksyään. Äidillä, joka elätti itseään ja kylmiltään saatua poikaansa satunnaisilla töillä, oli katajistossa kylänlaiteella mökkipahanen. Petteri oli jo useina syksyinä ollut paimenpoikana kylän taloissa, mutta tänä syksynä hän oli ylennyt "Pötkälän maisterien" joukkoon, kuten kylän "vanhoilliset" kansakoulun oppilaita nimittivät.
Kun koulu oli kylässä ollut vasta muutamia vuosia ja siinä kävi vain varakkaampain lapsia, ei Nuusku-Liisan päähän olisi itsestään juolahtanut panna Petteriä kouluun. Mutta Tupalan lautamies, jonka maalla heidän mökkinsä oli, oli kerran syyskesällä sanonut hänelle, että panisit sinäkin tuon poikasi kansakouluun, eihän se jouten ollenkaan opi muuta kuin pahuutta ja saman ruuanhan se syö koulua käydessä kuin kotona vetelehtienkin. Ja Liisa oli harkinnut tämän lautamiehen neuvon järkeväksi ja niin sai Petteri alottaa kansakoulunkäynnin yhdessä lautamiehen poikain kanssa.
Tavallisesti oli Petterillä ollut koulueväänä pelkkä leivänpalanen, joskus siihen lisäksi silakkaa tai maitopullo. Tänään hänellä ei ollut mitään. Kun hän aamulla kotoa lähtiessään oli syönyt eineeksi illallisen vellinjäännöksen, oli äiti sanonut, ettei hänellä ole tänään antaa mitään evääksi ja kun Petterin suupielet olivat alkaneet avuttomasti poimuilla, oli hän kuin lohdutukseksi lisännyt, että koulusta palattuaan saa hän lämmintä leipää, äiti kun saa tänään vähä jauhoja leipoakseen. Kun Petteri sitten oli nyrpein mielin hankkiutunut lähtemään, oli äiti huutanut vielä perään, että pyydä enimpään nälkääsi vaikka Tupalan pojilta voileipää.
Hänellä oli tapana aina kouluun mennessä poiketa Tupalaan, josta sitten yhdessä lautamiehen poikain kanssa kuljettiin niityn ja mätiköisen haan läpi koululle. Tänä aamuna hän oli Tupalan ovipenkillä istuessaan ja lautamiehen poikia odottaessaan katsonut aikansa kuluksi, kuinka emäntä piakolla nosteli uunista leipiä ja siveli niiden päällimmäisen pinnan kermalla, jotta ne kävivät punaisenruskeiksi ja kovin houkuttelevan näköisiksi. Ja kun lisäksi sieltä uunista tulvahti niin tuore ja voimakas leiväntuoksu, heräsi hänellä uudestaan nälkä, jonka kylmä vellinjäännös oli kyennyt vain tilapäisesti kukistamaan. Ja niin hän tunsi nälkää jo kouluun tullessaan ja aamutuntien kuluessa se oli lisääntymistään lisääntynyt.
Hän istui yhä paikallaan ja raaputti kynnellään pulpetin kantta. Alta kulmainsa silmäsi hän välistä käytävän toisella puolella olevaa pulpettia kohti, jonka kannella Tupalan pojat ja Mattilan Oskari söivät eväitään. Viimemainittu oli samoinkuin Petteri itsekin ensi osastolla ja istui hänen takanaan. Sillä oli hyvin ulkonevat leukaosat ja pitkä takaraivo ja oli hän koulun pahankurisin oppilas, heikompain tovereinsa kauhu ja opettajan mieliharmi — poika, joka ei osannut muuta kuin tehdä kepposia ja päästellä niille hirnuvia nauruja.
Petteri tunsi, ettei hän Oskarin takia uskalla mennä Tupalan pojilta voileipää pyytämään. Sen sijaan päätti hän odottaa, että Oskari lopettaisi ennen syöntinsä ja menisi siitä pois. Mutta Oskarin ruokahalulla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, ja kun Petteri yhä enenevällä näläntunteella näki, kuinka Tupalan pojat suun täydeltä haukkasivat siitä aamulla leivotusta leivästä tehtyä voileipää, nousi hän kuin vieraan voiman tempaisemana paikaltaan ja lähestyi heitä. Hetken ääneti seisottuaan ja silmin seurattuaan voileipää ahtavien toveriensa kädenliikkeitä, sanoi hän ujosti ja matalalla äänellä:
— Antakaapa vähä maistaa.
— Hä, hä, onko Nuusku-Pekallakin nälkä? — oli heti Oskarilla sanat valmiina.
Petteri vilkasi hätäisesti Tupalan poikiin, loi silmänsä alas ja lehahti tulipunaiseksi. Oskarin laukaiseman haukkumasanan johdosta kuului naurunhihityksiä ympäri salia. Petterin halutti painautua takaisin omaan pulpettiinsa, mutta hän ei kehdannut liikkua paikaltaan, katsoi vain lattiaan ja kaivoi kengänkärellään siinä edessä olevaa oksankoloa.
— Panehan suu auki ja silmät kiinni, niin saat! — komensi Oskari.
Petteri katsahti epäillen Oskariin, mutta kun tämä juuri levitti voita leivänpalalle, ajatteli hän, että ehkä se hyvinkin antaa ja heti jälkeen välähti hänen mieleensä, ettei se tuo Oskari sentään niin paha olekaan.
— No, yks kaks kolme! — komensi Oskari saatuaan voileivän valmiiksi.
Petterin kasvoille levisi kömpelö hymy, hän sulki silmänsä ja avasi suunsa selkosen selälleen, lausuttuaan ensin äänellä, jossa vielä tuntui epäilyksen jälkiä:
— Noh!
Mutta Oskari otti rasvaisen sanomalehden palasen, joka oli ollut kääreenä lihapalasen ympärillä, kääri sen pikapikaa pyöreäksi palloksi ja työnsi Petterin suuhun, töykäten sen etusormellaan vielä mahdollisimman kauas.
Kuin komennuksesta räjähtivät kaikki ympärillä seisovat nauruun. Ja tuon makean naurun houkuttelemina kokoontui joka taholta poikia, jotka yhtyivät samaan iloiseen kööriin. Saatuaan paperitukon suuhunsa rävähytti Petteri heti silmänsä selkoselälleen, mutta niin hämmästynyt hän oli tuosta odottamattomasta käänteestä, ettei hän heti älynnyt poistaa epämieluista palaa suustaan, vaan seisoi siinä nauravan ja riehuvan poikajoukon keskellä kuin häpeäpaaluun tuomittu, silmät säikähtyneesti selällään, suu ammollaan ja pää hiukan takakenossa, kuten se Oskarin töykkäyksestä oli jäänyt. Näky oli niin hullunkurinen, että ympärillä olevain nauru vain kiihtyi ja ylinnä kaikui Oskarin hirnuva ääni.
Mutta viimeinkin sylkäsi Petteri paperipallon suustaan, suupielet alkoivat venähdellä ja itkuun tillahtaen tunkeusi hän joukon läpi omaan penkkiinsä, johon hän kyyristyi alas, painaen päänsä pulpetinkanteen. Oskari koetti jatkaa vielä kiusantekoa, mutta toiset pojat eivät enää naurullaan häntä kannattaneet ja niin pääsi Petteri lopputunniksi rauhaan.
Mutta nälkä kiihtyi. Kun mieleen tulivat ne leveät ja pehmoiset voileivät, joita Tupalan pojat olivat ahmineet, tihkui hänen suuhunsa vettä, joka jutkahtaen nieleysi alas. Ja voileivistä siirtyi mielikuvitus niihin lihaviin ja houkuttelevan näköisiin leipiin, joita Tupalan emäntä oli aamulla uunista nostellut. Hän tunsi vieläkin sieramissaan niin elävästi sen raikkaan tuoksun, joka niistä levisi, ja hänestä tuntui, että hän muutamana suupalana ahmisi suuhunsa sellaisen leivän.
Koulutunti alkoi ja kauhistuen ajatteli Petteri, että hänen on kestettävä vielä kolme tuntia ennenkuin pääsee kotiin, jossa äidillä mahdollisesti on jo lämmin leipä valmiina. Ensimäisellä tunnilla aamiaisloman jälkeen oli ensi ja toisella osastolla maantiedettä ja opettaja ryhtyi kertaamaan maantieteellisiä "esikäsitteitä". Petteri koetti alussa seurata mukana, mutta ajatukset eivät kauankaan pysyneet asiassa, sillä mielikuvitus väkisinkin varastausi niihin Tupalan emännän lihaviin leipiin. Nälkä kohosi noiden kuvittelujen kiihottamana huippuunsa. Päässä tuntui omituista herpoutumista, ettei mitenkään jaksanut seurata opetusta, ohimoita alkoi kivistellä ja kurkussa jutkahteli yhä useammin tyhjiä nielauksia.
Katederilta sinkoili kysymyksiä, käsiä ojentui hänen ympärillään viittaamaan, ojentui ja taas laskeusi ja Petterin käsi teki vaistomaisesti samoja liikkeitä. Vilahdukselta kuuli hän väliin opettajan kysymyksiä ja selityksiä, kohta taas niistä eksyäkseen omiin kuvitteluihinsa. Lopulta hän ei enää saanut ajatuksiaan lainkaan irti leivästä. Hän oli mielikuvituksissaan ahminut jo monta sellaista Tupalan emännän leipää, ahminut jokaisen muutamana suupalana, ja tunsi siitä huolimatta jaksavansa niitä vielä epäluvun syödä. Viimein ne leivät hänen mielikuvituksessaan alkoivat muuttaa muotoaan, toiset kävivät hänen käsissään soikeiksi, toiset hävisivät olemattomiin ennenkuin hän kerkesi edes yhtä suupalaa haukata, mutta yksi alkoi laajeta ja kasvoi niin suureksi, että hän itse lopulta istui kainaloita myöten sen keskellä ja siitä uhkui niin väkevä lämpimäisleivän tuoksu, että nälkä tuntui jo pelkästään siitä asettuvan.
Opettaja kysyi joltakin, mikä "kannas" on ja Petteri kuuli etäisenä ja epäselvänä huminana kuinka joku nuotikkaalla äänellä selitti, että "kannas on kapea maakaistale, joka yhdistää kahta mannermaata", mutta lähemmin hän ei tajunnut mistä siinä hänen ympärillään oli kysymys, hän vain silmät raukeassa puoliummessa nautti väkevästä leivän tuoksusta. Mutta opettaja oli pannut merkille, että Petteri ei hänen viime kysymykseensä viitannut, jonka vuoksi hän uudelleen kysyi:
— No, mikä on nyt siis kannas?
Kaikki kädet ojentuivat, syntyi odottava äänettömyys ja opettaja katsoi
Petteriin. Vaistomaisesti ojensi silloin Petterikin kätensä.
— Petteri! — kuului opettajan ääni ja kaikki kädet valahtivat alas ja lähinnä istuvat käänsivät päitään häntä kohti.
Petteri säpsähti ja kävi kuumaksi.
— No! — Opettajan äänessä oli jo tiukempi sävy.
Vaistomaisesti vääntäysi Petteri seisoalleen, mutta ei tajunnut mistä oli kysymys. Hänen ohimoissaan jyskytti ja kun kaikki tuijottivat häneen, oli hänen kovin paha olla. Muutamat alkoivat jo, päätään silti hänestä kääntämättä, ojentaa käsiään viittaukseen ja pian niitä varmasti viittaavia käsiä törrötti hänen ympärillään kuin keihäsmetsää. Mutta se aivankuin ärsytti opettajaa, joka melkein huusi:
— No mikä se nyt oli?
Ja aivankuin hänenkin olisi pitänyt huutaa, vastasi Petteri kiiruusti ja selkeästi:
— Leipä!
Syntyi parin sekunnin äänettömyys. Mutta sitten purskahti opettaja nauramaan ja kuin merkinantoa odottaen seurasi koko oppilaskunta hänen esimerkkiään. Ensi osaston viime pulpetissa istuva herrastuomarin kasvattipoika, pieni, lihava ja ruskeasilmäinen Sebastian, jota toverit sanoivat Pastiksi, oli aivan haltioissaan. Hän ojensi jalkansa pulpetin alle suoriksi, työnsi kätensä housuntaskuihin, nojasi päänsä taaksepäin ja päästi ilmoille niin iloisen: hoh, hoh, hoh! että opettaja lopulta häneen katseensa kiinnittäen komensi:
— So, hiljaa nyt! Sebastian, kuuletko sinä!
Ja Pasti asettui vikkelästi tavalliseen istuma-asentoon ja katseli viattomasti ympärilleen kuin kysyäkseen, että mistä tässä on oikein kysymys. Mutta toisen osaston tyttöoppilasten parvesta kuului selvään kuiskeita: "leipä, leipä" ja sitten häädettyä naurunkikatusta, joka tuossa tuokiossa kulovalkeana levisi ympäri salia ja paisui ykskaks vallattomaksi naurutulvaksi. "Hoh hoh hoo — kik kik khii!" vyöryi ympäri salia ja uudelleen Pasti kädet housun taskuissa ojentausi suoraksi ja hohotti kuin tuon vallattoman köörin viimeisenä huippuna.
Ensimäisen naurun puuskan räjähtäessä lehahti Petteri tulipunaiseksi ja seisoi siinä suu puoli avoinna ja mitään tajuamatta. Lattia tuntui hänestä huojuvan ylösalas ja kuin kaatumasta estyäkseen painausi hän alas penkkiinsä ja tunnottomana takana istuvan Oskarin nykimisille ja hirnunnalle tähtäsi hän sekavin katsein pulpettinsa kanteen.
Kun toinen naurunpuuska alkoi vaieta, komensi opettaja täydellisen hiljaisuuden. Sitten laskeusi hän katederilta alas, pisti kätensä housuntaskuihin, nytkäytti vasenta suupieltään, kuten hänellä oli tapana tehdä ryhtyessään jotakin hyvin järkiperäistä selittämään, ja alkoi:
— Kyllähän sen tuon vastauksen ymmärtää, kun vähän ajattelee. Se raukka ei varmaankaan ole koko päivänä syönyt mitään, joten sen mielessä pyöri yksinomaan leipä, jonka se sitten työnsi vastaukseksi minun kysymykseenikin.
Uusi naurutulva oli päästä purkautumaan, mutta opettaja hillitsi sen ja ryhtyi opetustaan jatkamaan.
Petteri ei viitannut koko lopputunnilla, istui vain kyyryssä ja tuijotti eteensä eikä opettaja häntä enää kysymyksillään häirinnyt. Kun opettaja sitten tunnin loputtua poistui huoneisiinsa, näki Petteri joka suunnalta lähestyvän nauravia ja ilakoivia poikia. Etupäässä oli tietysti Oskari, joka pudisti häntä olkapäästä ja kysyi:
— Kuulehan, Nuusku, onko se kannas reikäleipä vai nosteleipä?
Ja sillekös naurettiin. Se yllytti Oskaria, joka kävi yhä ylimielisemmäksi.
— Montako kannasta sinä jaksat kerralla syödä, häh? — ja Oskari veti häntä molemmista korvista.
— Ka, mitä te siinä! — rääkäsi Petteri suuriääniseen itkuun purskahtaen.
Silloin pojat hajausivat hänen ympäriltään ja ainoastaan etäämpää kuului kysymyksiä: "Mikä on kannas?" ja siihen vastauksia: "Leipä!" Mutta Petteri hiipi silmiään takinhihalla kuivaten ovea kohti ja pujahti kuin varkain ulos. Vältellen pihalla telmiviä tovereitaan meni hän nurkan taakse ja seisoi siellä niin kauan kuin välitunti kesti. Kun kello soi ja kaikki menivät sisälle, lähti hän haan läpi juoksemaan kotiinsa päin. Hän juoksi kuin jonkun takaa ajamana, kompastui väliin mättäisiin, mutta kavahti heti jälleen seisoalleen aivankuin joku olisi häntä kantapäistä kiinni tavotellut ja jatkoi niin yhtä menoa kotiin saakka.
Seuraavana päivänä ei Petteriä näkynyt koulussa eikä sitäkään seuraavana. Opettajan tiedusteluihin selittivät Tupalan pojat, että "ei se Petteri uhkaa enää tulla ollenkaan kouluun".
(1907.)