VII
VAIHTELEVIA MIELIALOJA.
Olen ollut täällä Shpalernajan muurien sisällä kuukauden kuin säkkipimeään kellariin suljettuna, täydellisesti eristettynä omaisistani, ystävistä, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan ulkomaailman tapahtumista pääse kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja hiljaisuus ympärilläni on ehdoton.
Olen jo laannut odottamasta kirjeitäkin. Ehkä eivät tohtori K. ja vaimoni ole saaneet kirjeitäni. Tai jos ovat saaneet, niin heidän vastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten pyytämäni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.
Tämän suuntaiset epäilykset kaivelevat mieltäni, mitellessäni aamusta iltaan koppini sementtistä permantoa, johon satojen tuntemattomain edeltäjäini askeleet ovat kyntäneet huomattavan vaon kynnyksestä periseinään.
Mutta silloin astuu eräänä päivänä muuan vartia koppiini, käsivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysyttyään nimeäni laskee hän viltin vuoteeni yläsyrjälle, levittää pöydälle paperin ja käskee minun kuitata hänen tuomisensa.
Paperissa huomaan tohtori K:n nimen.
Kun olen jälleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo viltin ilmestyminen ja tieto siitä, että ystäväni K. on sen tänne minua varten jättänyt, on valtavin tapaus mitä sitten Shpalernajaan tuloni olen elänyt. Se on kuin ensimäinen auringonpilkahdus henkilölle, joka kuukauden päivät on ollut kellariin teljettynä.
Olen päässyt pahimmista epäilyksistäni ja tiedän, että kaikkea yhteyttäni ulkomaailman kanssa ei sentään ole katkaistu.
Viltti on vahva, pehmoinen ja niin laaja, että levolle laittautuessani voin kietoutua siihen kuin säkkiin. Inhottavasta vankilan viltistä päästyä tuntuu vuoteella loikominen kaksinkerroin mukavalta. Vuodatan ystäväni K:n yli kokonaisen siunausten tulvan, kääriytyessäni ensi kerran tuohon mukavaan peitteeseen.
Mutta minnekähän tyyny ja ne muut esineet ovat joutuneet? Kun hän kerran on minulle viltin toimittanut, niin miksei hän samalla olisi niitä toisiakin tavaroita lähettänyt? Ja tietysti hän on lähettänytkin, mutta — ja taas alkaa mieltäni kaivella epäilys vartiain epärehellisyydestä.
Jonkun päivän kuluttua ojentaa vartia minulle, kävelemästä palatessani, monilla leimauksilla varustetun, auki leikatun kirjeen.
Kirje! Heureka!
Se on vaimoltani, jossa hän ilmottaa saaneensa minun kirjeeni sekä kertoo tavallisista kotikuulumisista.
Tämän jälkeen tuntuu minusta kuin olisin jostakin suunnattomasta ja voittamattoman vaikeakulkuisesta etäisyydestä yhtäkkiä piirtynyt ihmisten ilmoille. Voin kirjottaa omaisille ja ystäville sekä saada heiltä vastauksia. Tosinhan kirjeeni lähetyksestä vastauksen saapumiseen on kulunut kokonainen kuukausi, mutta — huonomminkin voisi olla. — — —
Joka maanantai saan edelleenkin kolme kirjaa, niistä kaksi venäläistä ja yhden suomalaisen. Tällä kertaa minulla on Maila Talvion "Elämän leikki".
Luen siitä ulkomaanmatkakuvausta nimeltä "Maailman mahti" ja mitä suurimmassa määrin kiinnittävät huomiotani seuraavat kappaleet, joissa kuvataan matkaa Venäjän ja Saksan välisen rajan yli:
"Opettavaisen saarnan saa ihminen totisesti kulkiessaan rajan yli Wierzbolovan ja Eydtkuhnin asemien välillä. Jos te tahdotte tietää, mikä on maailman mahti, jos te tahdotte tulla vakuutetuksi siitä, että Jumala yhä jatkaa luomistyötä ihmisen kautta, niin menkää tälle rajalle ja katsokaa.
"Toisella puolen kulkee juna vuorokausia läpi nukkuvien sydänmaiden. Ihmiskäsi on koskenut metsiin vain hävittääkseen niitä. Se on niitä kaatanut ja polttanut. Kannot ja risut makaavat rytöinä hävityspaikoilla. Maille, joista oli imetty pois voima, oli päästetty karja, joka töintuskin jaksoi liikkua; se ei ollut yksin laiha ja takkuinen, vaan lika riippui pitkin kylkiä kalisten kuin kahleet, eikä varmaankaan lähtisi ennenkuin karvapuvun mukana. Se karja oli virunut talven pimeässä navetassa, liassa ja nälässä. Lapset, pitkät pajunvarvut käsissä, olivat kaitsemassa lehmiä. Mitä surullisia lapsia! Ne kertoivat puhumattaankin, surullisista kodeista. Ja mitä surullisia viljamaita: tilkku siellä, toinen täällä, tehtyjä ilman järkeä ja järjestystä. Ihmisen käsi oli päällimmiten raapinut maanpintaa, ojittamatta ja järjestelemättä. Vakojen epätäsmällisyys jo näytti, että kyntäjä ilottomana ja unisena oli liikkunut aurankurjessa, että työ oli ollut hänelle pakko ja piina. Oli kiireinen kevätaika, leivo lauloi ja lehdet puhkesivat, mutta ihmistä ei näkynyt vainioilla. Missä hän viipyi? Asemilla oli paljon ihmisiä. Juna seisoi huolettomana ja ihmiset töllistelivät sitä yhtä huolettomina. He olivat veltot, humalaiset ja tirhusilmäiset. Likaiset turkit riippuivat heidän hartioillaan ja risaisen paidan alta näkyi päivettynyt rinta. Asemahuoneiden edustalla värjötti raskaiden, nelipyöräisten vankkurien edessä kiusatuita hevosia, selkä kuopalla, kylkiluut näkyvissä, toinen silmä usein poissa. Olkikattoiset asumukset tienvarsilla muistuttivat paremmin pääskysenpesiä kuin ihmiskoteja. Kevät koristeli lempeällä kädellä metsiä ja vainioita, aurinko vuodatti valoaan pienimpäänkin ikkunaruutuun, mutta koko Jumalan hyvyys vuosi kuin hiekkaan, sillä ihminen ei ottanut sitä vastaan, ei tarttunut siihen kiinni, käyttääkseen sitä hyväkseen. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää, täydessä järjettömyydessä.
"Tuli raja — joki, joka ei ollut sylenkään levyinen — ja maa, karja, ihminen muuttui kuin ihmeen kautta. Älkää sanoko minulle, että ehkä maanlaatu joen toisella puolen on niin paljon parempi. Ei — ihme täällä ei riipu maanlaadusta. Se ei tapahdu vähitellen, kilometrien tai penikulmien kestäessä. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Rajan toisella puolen on erämaa, toisella loputon kasvitarha.
"Juna kiitää viljamaiden halki. Lakeudella, jonka järjestystä eivät keskeytä mitkään notkot, kivikot tai edes ojat, koska nekin ovat upotetut kätköön maan poveen, lepäävät kukoistavat kylät ja kaupungit kuin tarjottimella. Joka askeleen ala on viljelty ja käytetty ihmisen hyväksi. Viljelys on vankkaa ja huolellista. Voimakkaat juhdat aukoivat syviä, suoria vakoja ja multa lemusi mustana ja väkevänä. Itsetietoinen ihminen ohjasi eläinten askelia. Kun tuli metsää, oli sekin istutettua: puut seisoivat rivissä, joka puu tiesi missä sen tuli seisoa, mikä sen oikeus oli ja mikä sen velvollisuus. Maa puiden juurilla oli hoidettua kuin puistossa. Ihmiskäsi oli raivannut pois joka oksan, joka kannon, ja käyttänyt sen hyväkseen. Asumusten ympärillä oli kukkamaita ja kasvitarhoja. Viertotiet kulkivat sileinä ja lujina kuin sillat läpi viljelysten. Niillä ei ollut aikaa mutkitella, ne olivat vedetyt suoriksi kuin viivottimella. Ihminen oli valkeiksi maalatuilla kivillä merkinnyt tienvarret, jotta hän pimeässä näkisi kulkea. Eikä piennarkaan teiden varsilla saanut olla laiskana: sen vierille oli istutettu hedelmäpuita. Kuinka hedelmät säilyvät? kysyy suomalainen. Säilyvät vaan, koska kerran ihmisten kannattaa vuokrata nämä kirsikka- ja omenapuut valtiolta, jolle ne kuuluvat. Ja täytyypä myöntää, että ne antavat kauniin todistuksen kansan rehellisyydestä. Viljelys täällä ei lainkaan lopu. Joskus tulee hiekkasärkkä, joka ei ole ottanut taipuakseen ihmisen tahdon alle. Se on ehkä vanhaa merenpohjaa ja hiekka tahtoo yhä säilyttää vapautensa. Mutta ihminenpä on päättänyt tehdä maan itsellensä alamaiseksi eikä siedä hedelmättömiä hiekkanummia. Siinä käydään sotaa. Ihminen on vihdoinkin keksinyt eräänlaisen heinän, n.k. rantakauran, jolla hän aikoo sitoa uppiniskaisen hiekan. Rantakaura on ruvennut ihmisen liittolaiseksi, vuodesta vuoteen tuo se enemmän multaa ja juuria hiekkasärkälle ja ihminen tietää, että hän kerran voittaa, jollei vuoden eikä kahden, niin vuosikymmenen ja vuosisadan perästä. — Ihminen oli kuumeisessa työssä loppumattomilla vainioillaan. Hänen työtoverinsa, eläimet, vetivät voimakkaina ja tyyninä hänen edessään. Hän sälytti niiden vedettäväksi kuormia, jotka olivat kuin vuoret, ja ne ponnistivat jännitetyin jäsenin, mutta ne jaksoivat. Ne olivat kiiltävät ja suuret kuin norsut. Pitkissä riveissä nähtiin koko perhe, isä, äiti, lapset, vainiolla. Tärkeinä ja touhuissaan kuokkivat lapsetkin. Hiki vuosi raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä, jotka olivat suuret ja tyynet niinkuin omantunnon rauha."
Pitemmälle en kaipaa täksi päivää lukemista, ajatukseni ovat ponnahtaneet liikkeelle, minä painan kirjan kiinni ja ympäristöni unohtaen alan vinhasti astella edestakaisin.
Totisesti, olipa siinä havainnollisesti ja elävästi, parin
maisemataulun puitteissa esitetty ne erilaiset kulttuuritasot, joilla
Saksan ja Venäjän kansat elävät! Erotus jyrkkä kuin yöllä ja päivällä.
Juuri sellaiseksi olen itsekin sen aina käsittänyt.
Ja kuitenkin kehuu Venäjä käyvänsä sotaa — sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan! Onko kuultu naurettavampaa väitettä sekä samalla röyhkeämpää tosiasiain vääristelyä! Mutta siinä ovat ympärysvaltani sanomalehdet ja valtiomiehet koko sodanajan olleet oikeita mestareita. Ja näitä kerskumisia sekä tosiasiain vääristelyjä ovat meidänkin suomalaiset sanomalehtemme uskollisesti syöttäneet lukijoilleen. Painettu sana vaikuttaa väkisinkin ja usein on minunkin mieleeni hiipinyt epäilys, tokko Saksa sittekään jaksaa loppuun saakka vastustaa monien vihollistensa suunnatonta painoa.
Mutta täällä eivät näköalojani häiritse puolueelliset ja idioottiset sanomalehtikirjotukset. Jälleen on kaikki selvänä edessäni kuin kartalla: turhaan ponnistat sinä, raakalais-Venäjä, voimiasi, turhaan ärsytät liittolaisia sinä kauppakateellinen, ulkokullattu Englanti, sammuttamatta jää kostonjanosi, sinä rappeutuva, demokraattisen keinottelijaklikin johtama Ranska, ja sinä luihu, valapattoinen Italia et ole löytävä tyydytystä saaliinhimollesi. Niin totta kuin maailmaa hallitsevat järjelliset, tarkoitusperäiset prinsiipit, niin totta on miehuutensa puolipäivään kohonnut Saksa voitollisesti torjuva ne hyökkäykset, joita te teette sitä vastaan miltei kaikista ihmisroduista ja väreistä kootuin sotajoukoin, valhein, vääristelyin ja parjauksin…
"Lieb Vaterland, magst ruhig sein", kuulen minä laulun kaikuvan ja näen hengessäni taajain germaanilaislegionain, rivit suorina ja kypärit auringossa välkkyen, Caesarinsa johtamina marssivan itään ja länteen. Ja noiden legionain joukossa on saanut sijansa pienoinen joukko Hyperborean poikia — poikia, jotka sydämensä ääntä totellen ovat lähteneet maailman suurille taistelutantereille, ollakseen mukana ruhjomassa niitä barbarian kahleita, jotka heidän isänmaataan kuristavat.
Ilo ja ylpeys täyttävät rintani.
"Eteenpäin, krenatöörit!" kuulen minä Caesarin äänen ja olen varma, että liittoutuneiden vihollisten vastarinta tulee murtumaan. Niin, luhistumaan tulevat pian nämäkin muurit ja siitä tietoisena jaksan minä kestää, jaksan innostua ja iloita täällä lian, russakkain, mahorkan ja tökötin hajun keskellä.
Eläkööt keisari Wilhelm ja Hindenburg! huudan minä sydämessäni ja näen niin elävästi sen uuden ajan jakson, joka veren ja tulen keskeltä sukeutuu sorretulle isänmaalleni ja koko maailmalle.