VIII
ROBINSON SAA AUTIOLLE SAARELLEEN ODOTTAMATTA TOVERIN…
Lokakuu on alkanut tavallisin merkein.
Aamulla herään sateen loiskinaan ja se on myöskin iltaisin viimeinen ääni, joka uneen vaipuessani soi korvissani. Kävelykarsinassa tulvii vesi, kenkäni ovat rikki ja jalkani kastuvat joka kävelyretkellä. Siitä olen saanut nuhan, joka vuorostaan on kehittynyt vaikeanlaiseksi influensaksi.
Koko kuluneen yön puistattivat minua vuoroin kuumeen, vuoroin vilun väreet ja nyt on ruumiini kuin rikki piesty. Lämpöjohdot alkavat toimia vasta kuukauden puolivälissä, ilma kopissa on raakaa ja kosteaa. Palttoo päälläni, kaulus pystyyn käännettynä, pää vedettynä hartiain väliin ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin kävelen minä edestakaisin, kunnes väsymyksestä tylsänä istahdan rautalevylle ja nojaan selkääni seinään.
Ollapa edes vuode alhaalla, että saisi siihen heittäytyä pitkälleen!
Pyytäisinkö vartialta? En viitsi hänen armeliaisuuteensa vedota.
Kosteus on möyhentänyt permannon iänikuiset likakerrokset, niin että jalkaini alla litisee ja litkuu. Kengänkorkoihin juuttuu paksut likatierat ja niitä täytyy aina hetken päästä pysähtyä kaapimaan W.C:n reunaan.
Voi sinä viheliäinen Venäjän maa, joka yhtä mittaa pyrit suunnattomia rajojasi laajentamaan sekä samaan raakalaisuuden lätäkköön upottamaan itseäsi sivistyneempiä kansakuntia! Totisesti tulisi sinun perinpohjin puhdistaa omat portaasi, ennenkuin pyrit muita sivistämään! Mutta sinä olet sortuva omaan likaasi ja pimeyteesi, sinä suunnaton mätäpaise Europan kupeessa. Sinä et ole etsikkoaikaasi käyttänyt hyväksesi ja siksi sinun osanasi on joutua sen naapurisi saaliiksi, joka on leiviskänsä oikein hoitanut.
Eivätkä ainoastaan sinun lukemattomain vankilaisi kopit ole likaiset, vaan koko sinun sielusi on likainen ja samea, sinä suunnaton, viheliäinen Venäjänmaa, joka sokeudessasi uskottelet taistelevasi sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan.
Uh, kuinka minä vihaan sinun likaasi ja sinun niljakkuuttasi, sinä pienten kansain röyhkeä sortaja, joka koulujen sijasta ylläpidät vankiloita ja jolla solmupiiska on ylimpänä lakina! — — —
Heltiämättä rapisee sade himmeihin ikkunaruutuihin. Vitkalleen alkaa lokakuinen lauantai-ilta hämärtyä ja työläästi kuluvat tunnit. Yhä pahemmin alkavat taasen vilun ja kuumeen väreet puistattaa ja minä istun käppyrässä pöydän ääressä, odotellen hetkeä, jolloin kipjetok-huuto ilmaisee, että tulossa on kuumaa teetä sekä tilaisuus kuoppautua vuoteeseen.
Mutta sitä ennen alkaa lukko yhtäkkiä kirskua, ovi työnnetään auki ja koppiini tulla heiskahtaa pitkän solakka, nuori mies, jolla on selässään samantapainen lakanaan kääritty mytty kuin tatarilaisilla kaupustelijoilla.
— Sdravstvyijte! — tervehtii hän minut huomatessaan iloisesti.
Ensimäinen ajatus, joka kuumeesta tahkeissa aivoissani syntyy, on se, että tulija on kaupustelija. Seuraavassa hetkessä äkkään sen kuitenkin mahdottomaksi, varsinkin kun vartia on heti pussiniekan sisään astuttua vetänyt oven kiinni ja vääntänyt lukkoon.
Hapuilen kohmettuneiden aivojeni lokeroista muutamia venäläisiä sanoja, joita Trastin kielioppaasta olen sinne päivittäin siirrellyt, panen niistä hätäpikaa kokoon jonkunlaisen lauseen, jolla tiedustelen, onko tarkotus, että hän jää minulle koppitoveriksi.
— Da, da! — kuuluu iloinen vastaus.
Hän katselee mihin laskisi myttynsä, mikä kaikesta päättäen sisältää koko hänen irtaimistonsa. Kun hän viittauksestani on sijottanut sen istuinlevylleni, vetää hän sieltä esille tupakkalaatikon, jossa on tyhjiä paperossin hylsyjä, tupakkaa sekä kourallinen valmiita paperossia.
Savukkeita sytyttäessämme tarkastelen häntä lähemmin. Hän on siististi puettu, kasvot ovat avonaiset ja valistuneet ja ruskea, pitkähkö tukka on kammattu samalla tavoin kuin näkee Gogolin muotokuvissa.
— Vyj studjent? — kysyn, sillä minusta tuntuu mitä luonnollisimmalta asialta, että venäläinen valtiollinen vanki on ylioppilas.
— Njet, rabotshij, — vastaa hän antaen muutamalla vikkelällä, vasaroimista ja viilaamista kuvaavalla eleellä tietää, että hän on metallityöläinen.
Katselen häntä kummissani, sillä en ole luullut venäläisen työmiehen noin sivistyneeltä näyttävän. Olen heitä kuvitellut suunnilleen samanlaisiksi kuin ne lättälakkiset, limppua ja suolaa haukkaavat musikat, joiden paita housujen päällä olen nähnyt kesäisin Helsingin katuja kiveävän.
Tämä toverini on varmaankin harvinainen poikkeus, mietin itsekseni, samalla kuin ryhdyn jatkamaan tuttavuuden rakentamista. Hän on neljänkolmattavuotias, naimisissa oleva mies, nimeltä Semen Jegorovitsh Kalashnikof. Syntyään on hän talonpojanpoika Aksininan kylästä Moskovan kuvernementtiä, siis oikein sydänvenäläinen. Mutta hän on ollut jo monet vuodet Pietarissa työmiehenä ja täällä suurkaupungissa on hän nähtävästi sivistyksensäkin saanut. Hänellä on kaksi velimiestä, joista toinen on merisotilaana Itämeren laivastossa, toinen taas maasotilaana Pietarin varusväessä. Itse hän, puolueeltaan sosialivallankumouksellinen, on vältellyt sotapalvelukseen joutumista ja oleskellut väärällä passilla toisilla paikkakunnilla. Sen vuoksi on hänet vangittu viime huhtikuussa ja siitä saakka on hän istunut tutkintovankina täällä Shpalernajassa. Hänellä on ollut koppi kuudennessa kerroksessa, mutta äsken oli vartia tavannut hänet naputtelemasta seinän takana olevalle naapurilleen, minkä vuoksi hänet on siirretty tänne kerrosta alemmas. Lisäksi on päällikkö tuominnut hänelle vuorokauden karsseria: säkkipimeä, russakoista kuhiseva koppi, jossa saa maata paljaan puun päällä sekä syödä vettä ja leipää.
Mutta iloinen hän on, päästyään puolivuotisen erakkoelämän jälkeen toisen kanssa yhdessä asumaan. Hän viheltelee, rallattaa, tekee vikkelöitä tanssipyörähdyksiä ja nostaen tavan takaa kaksi sormea ilmaan huudahtaa:
— Vjeeselo! — millä hän tahtoo ilmaista, että on niin hauska, kun meitä on kaksi.
Niin, hauskalta se tuntuu minustakin, vaikka minun iloni ei pursuakaan niin välittömästi esille kuin slaavilaisen toverini. Niin tyyneltä ja jurolta kuin hänestä näyttänenkin, kuohuu mielessäni monenlaisia tunteita, ja vilkkaina risteilevät päässäni ajatukset siitä, mitä kaikkea hyvää tämä odottamaton koppikumppanuus voi minulle tuottaa. Että aikani tulee hauskemmin kulumaan ja että olen täten saanut oivallisen tilaisuuden harjotella venäjänkieltä, se ainakin on varmaa. Mutta toisaalta on myöskin varmaa, että hän häiritsee minua kirjallisessa työssäni, jota paitsi alituinen toistensa seurassa eläminen voi lopulta ruveta perinpohjin kyllästyttämään. Kullakinhan on omat pikku omituisuutensa ja maneerinsa, jotka ajanoloon ovat omiaan toista hermostuttamaan. Tunnen itseni siinä suhteessa varsin herkäksi enkä ylioppilasvuosina sen vuoksi mielelläni ottanut itselleni asuintoveria. Mutta tässä tapauksessa ei ole minun vallassani muuttaa olosuhteita ja niin ollen on minun viisainta ottaa asia sen parhaimmalta puolelta.
Toinen kysymys on, piileekö siinä joku tarkotus, että hänet on työnnetty minulle koppitoveriksi. Eihän vain tämä vasta ilmestynyt "tavarissi" ole Mashkevitshin miehiä, jonka tehtävänä vallankumoukselliseksi naamioituneena on urkkia minun asioitani? No, sehän olisi vain omiaan luomaan jännitystä näihin uusiin olosuhteisiin eikä minua lainkaan huoleta sellainen mahdollisuus, että hänet olisi urkkijana minun toverikseni tupattu.
Kopin ovi avataan jälleen ja pari likaisiin hurstihousuihin puettua rikosvankia tuo toverilleni jakkaran ja makuulaverin patjoineen. Edellinen on puiseva, nelikulmainen renkku ilman selkänojaa, jälkimmäinen laudoista kokoon kyhätty kansi, jonka toinen pää lepää pukin varassa, toinen minun alaslasketun rautasänkyni nojassa. Joudumme täten makaamaan samalla seinustalla, päät yhteenpäin.
— Kipjetok! — alkaa käytävästä samalla kaikua tuttu huuto ja meille tulee kiire panna teevehkeemme kuntoon.
Toverillani ei ole lainkaan teekannua yhtä vähän kuin kuppia tai lasiakaan. Hän on pannut teelehdet juomakannun pohjalle, ottanut kuuman veden siihen päälle ja teen vähän laskeuduttua juonut sen samasta astiasta. Nyt tarjoan minä oman teekannuni yhteisesti käytettäväksi ja siitä saa toverini kaataa "krushkaansa" oman osansa. Kiehuvaa vettä otamme tietysti kaksinkertaisen määrän kuin mitä minulta on ennen yksinäni mennyt.
Minulla on paastoamista jatkunut näihin saakka, t.s. olen elänyt yksinomaan talon ruualla. Mutta joitakin päiviä sitten olen saanut kuitin, joka ilmaisee, että tililleni on vankilan kansliaan jätetty sata ruplaa rahaa. Luonnollisesti se on saanut minut ryhtymään ruuan parannuspuuhiin. Ensi tiistaista lähtien rupean saamaan parempia päivällisiä, jotka maksavat kuusikymmentä kopeekkaa kerralta, sekä nisuleipää ja maitoa. Mutta siihen saakka kestää vielä paastoa. Kun nälkä on käynyt kipeimmäksi aina iltaisin, olen sen tukehuttamiseksi jo parin viikon ajan käyttänyt eräänlaista leipäpaistia eli jankkia. Puuroastiaan olen sipultanut aina kappaleen limppua, ripotellut sekaan vahvasti suolaa sekä kaatanut päälle kiehuvaa vettä. Siinä muodossa olen saanut limppua syödyksi tuntuvasti enemmän kuin siltään, minkä vuoksi pyhän Antoniuksen kiusauksia muistuttavat nälkähallusinatsioonini ovat käyneet harvinaisemmiksi.
Kun teevesi on jaettu ja minä tavalliseen tapaani otan puurolautasen esille sekä alan murentaa siihen limppua, ottaa toverini suuret silmät.
— Shto eta? — kysyy hän vilpittömästi ällistyneenä.
Selitän hänelle parhaani mukaan, että tässä on kysymys illallisen valmistuksesta.
— Nje-tu! — huudahtaa hän halveksivasti, viittaa sitten suurella eleellä klosettia kohti sekä kaivaa mytystään pienen voipaketin, palan mehevän näköistä makkaraa sekä eidamerjuustoa.
— Pashalujsta, tavarishtsh! — virkkaa hän tyytyväisenä ja asettaa herkkunsa välillemme pöydälle.
Vesi herahtaa kielelleni, sillä enpä moisia herkkuja ole tähän kuolleeseen taloon tultuani nähnyt muuta kuin hengessäni.
Toverini tavarain joukosta löytyy vielä veitsikin, jommoinen vankilan ohjesäännöissä on ankarasti kielletty. Tosin se ei kylläkään ole mikään pelottava ase, onpahan vain anjovispurkin kannesta veitsen muotoon kaavailtu läkkilevy, johon varreksi on kietaistu harmaata paperia. Hellävaroin pidellen saa sillä leikatuksi, tai paremmin sanoen sahatuksi limpusta viipaleita sekä niinikään paloja juustosta ja makkarasta. Kun toverini on saanut sahatuksi tarpeelliset ilta-annokset meille kummallekin, piilotamme tuon vaarallisen aseen huolellisesti, estääksemme sen joutumasta vartian takavarikoitavaksi.
Kun me sitten, istuen vastapäätä pienen pöytälevyn ääressä, käymme käsiksi voileipään ja kullankeltaiseen teehen, tunnustan minä itselleni, että elämä kopissani on yhtäkkiä muuttunut suorastaan kodikkaaksi ja ettei voileipä ole minulle koskaan ennen maistunut niin hyvältä kuin nyt, lähes kolmikuukautisen paaston jälkeen. Toverini tiedustelee tuon tuostakin, pidänkö minä hänen makkarastaan ja juustostaan ja minä vakuutan vakuuttamasta päästyänikin, että "haroshij, otshen haroshij!"
Mieleni on siksi tulvillaan kaikenkarvaisia asioita, että lentsu on suorastaan unohtunut. Venäjänkielen taitoni huomaan ripeästi edistyvän ja norjenevan. Puhelemme teetä juodessa kaikenlaista. Muun muassa saan tietää, että toverini on vasta muutamia kuukausia ennen vangitsemista mennyt naimisiin, siviliavioliittoon, ja että hänen nuori vaimonsa, Klavdija Rusakova, jota hän, hänen kauneuttaan todistaakseen, vertaa tupakkalaatikon kannessa esiintyvään koreaan naisenkuvaan, palvelee puolentoista ruplan päiväpalkalla eräässä telefoonivälineitä valmistavassa tehtaassa. Tuosta vähäisestä palkastaan saa hän silloin tällöin kokoon viisiruplasen miehelleen tupakkirahoiksi, minkä lisäksi hän koko vankeusajan on melkein joka viikko toimittanut miehelleen ruuan parannusta voin, makkaran, kalan ja juuston muodossa. Minulle on aivan käsittämätöntä, kuinka se niin vähäisellä palkalla käypi laisinkaan laatuun. Näen elävästi edessäni tuon uskollisen raatajattaren ja alan tuntea vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan.
Nykyään ovat toverini rahat supistuneet yhteen ruplaan, minkä lisäksi hänen tupakkivarastonsa uhkaa pian loppua. Mutta kun minä ilmotan itselläni olevan toistasataa ruplaa ja ettei meidän tarvitse mitään puutetta pelätä, välähtää hänen harmaissa silmissään tyytyväinen ilme ja huolettoman hetken lapsen eleellä sytyttää hän teetä jäähdytellessään savukkeen.
Kun olemme lopettaneet illallisen ja osastonvartia lukinnut ovet erikoisella avaimellaan, kuten hänen jokailtaisiin tehtäviinsä kuuluu, yllättää toverini minut muutamalla erikoistaidollaan, jommoista itsekin aikaisemmin kesällä hartaasti kaipasin.
Hän ottaa taskustaan luukamman ja napahuttaa muutaman kerran seinään. Heti kuuluu sieltä takaa vastaus ja siinä tuokiossa on toverini vilkkaassa naputusyhteydessä tuntemattoman naapurimme kanssa. Vuoroin naputtaa hän itse, vuoroin pysähtyy jännittyneenä kuuntelemaan vastanaputusta, pitäen kaiken aikaa tarkoin silmällä oven tirkistyslasia, ettei vartia saa tilaisuutta toimittaa hänelle uutta karsserituomiota.
Pian on hän rakentanut tuttavuuden pöytäseinän takana asuvan naapurin kanssa ja ryhtyy tulkitsemaan minulle keskusteluaan. Siellä asuu Sobolef niminen tehtaantyömies, puolueeltaan sosialidemokraatti. Muutamia viikkoja sitten on hänet valtiollisista syistä vangittu. Olen nähnyt hänet joka päivä kävelemään mennessä: siististi puettu, mustapartainen, vakavan, miltei synkän näköinen mies. Aluksi naputti hän joskus väliseinäämme, mutta kun minä en millään tavoin reageerannut, lakkasi hän siitä kokonaan.
Mutta toverini on jo vastakkaisen seinän ääressä, jonka takaa myöskin heti vastataan hänen naputukseensa. Hetken kuluttua saan toveriltani kuulla: siellä asuu yhdeksäntoistavuotias sosialidemokraatti, nimeltä Golikof, ammatiltaan typograafi, ollut jo toista vuotta täällä tutkintovankina syystä, että on levittänyt työmiesten keskuuteen sotaa vastustavaa kirjallisuutta, on aivan rahaton ja sairastaa huonon vankilaruuan johdosta keripukkia.
Toista vuotta tutkintovankina sellaisesta syystä! Ja kun hänet joskus tuomitaan muutaman vuoden vankeusrangaistukseen, ei siitä lainkaan vähennetä pois tuota pitkällistä tutkintovankeutta, joka sekin ehtii jo pahoin tärvellä nuorukaisen terveyden.
Voi raakalaisvaltiota raakalaislaitoksineen!
Olen hänetkin, Golikof-naapurin, nähnyt kävelyretkillä: hinterä, hiljaisen näköinen vaaleaverinen nuorukainen säännöllisin kasvonpiirtein. Ja hän on saanut yli vuoden päivät viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä: ei edes teetä, sokeria eikä tupakkaa. Poloinen santarmimielivallan uhri!
Mutta kopistamme voi "sähköttää" vielä sekä ylös- että alaspäin. Toverini onkin jo asettanut jakkaransa lämpöjohtotorven juurelle. Sekä ylhäältä että alhaalta käsin vastataan heti hänen naputukseensa. Hän ryhtyy aluksi kattomme päällä asuvan naapurin kanssa keskusteluun. Hetken naputeltuaan ja kuunneltuaan vastausta kirkastuvat hänen kasvonsa äkkiä ja hän huudahtaa:
— Snakomyj — tuttava!
Keskusteltuaan vielä hetken aikaa selittää hän minulle, että kohdallamme ylimmässä kerroksessa asuu hänen hyvä tuttavansa, anarkisti Solovjof, jonka täällä olosta toverini ei ole ennen tiennyt mitään. Hän on vielä varsin nuori mies, on kuulunut anarkistien taistelujärjestöön sekä vangittu kahdeksan toverinsa kanssa joitakin aikoja sitten.
Hänen raskaat askeleensa ne ovat syksyn kuluessa kaikuneet pääni päällä aamusta iltaan ja niiden kuminaan olen usein nukahtanutkin.
Mutta löytöretket jatkuvat edelleen. Toverini on jo kiintynyt naputtelemaan alaskäsin. Minä olen asettunut vuoteelleni lojumaan ja paperossia poltellen odotan tuloksia.
— Familija Vu-oksi, — kuulen toverini virkkavan.
— Mitä, Vuoksi, sehän on suomalainen nimi! — huudahdan minä ylös kavahtaen. — Kysykää, onko hän suomalainen.
Henkeä pidättäen seuraan toverini naputuksia. Kun hän on saanut vastauksen, kääntyy hän minuun ja lausuu:
— Finskij studjent is Turku. Hämmästyksestä, ilosta ja mielenliikutuksesta en muutamaan toviin kykene puhumaan mitään. Sitten koetan sopertaa:
— Sanokaa hänelle, että täälläkin on suomalainen, sanokaa nimeni ja terveiseni.
Toveri tekee työtä käskettyä ja ilmoittaa sitten:
— Hän tervehtii ja haluaa puhella suoraan teidän kanssanne.
Puhella minun kanssani? Sepä se! Kun minä en ymmärrä tämän taivaallista koko naputussysteemistä.
Minulle tulee hengenhätä oppia tuo mainio taikakeino, joka avaa minulle puheyhteyden suomalaisen kohtalotoverini kanssa.
Toverini piirtää paperossikotelon kanteen kaavan ja selittää, kuinka kaikki käy. Se on ihmeen yksinkertainen temppu ja koko jutussa on vaikeinta korkeintaan päivän kestävä harjotus.
Kas tällainen on venäläisissä vankiloissa tavallisimman naputusjärjestelmän kaava, esitettynä suomalaisilla kirjaimilla:
1 2 3 4 5 1 a b d e f 2 g h i j k 3 l m n o p 4 r s t u v 5 y ä ö
Kukin kirjain merkitään kahdella sarjalla naputuksia, joista ensimäinen sarja osottaa kirjainrivin ylhäältä alaspäin laskettuna, toinen itse kirjaimen aseman rivissä. Jos meidän on siis esimerkiksi naputettava sana mies, käy se seuraavasti: ensin kolme perättäistä naputusta, sitten pieni väliaika ja sen jälkeen kaksi naputusta. Siitä huomaa kuuntelija, että kysymyksessä on kolmannen rivin toinen eli m-kirjain. i-kirjain vaatii ensin kaksi napautusta ja sitten pikku paussin jälkeen kolme, e yhden ynnä neljä napautusta j.n.e. Kun sanan viimeinen kirjain on tullut ilmaistuksi, tekee naputtaja naputusvälineellään raapasevan liikkeen, mihin kuuntelija oitis vastaa samanlaisella merkiksi, että hän on ymmärtänyt. Jos kuuntelija taasen sekaantuu kesken sanan, ilmoittaa hän siitä hätäisellä vastanaputuksella, jolloin toinen keskeyttää ja alottaa saman sanan alusta. Tottuneet naputtelijat ymmärtävät keskustelun alkuun päästyään toisiaan jo puolesta sanasta, usein ensi tavustakin. Sellaisissa tapauksissa kuuntelija, käsitettyään ensi kirjaimista, mikä sana toisella on mielessä, raapasee vastaan merkiksi, että hän jo ymmärsi, jolloin toinen niinikään raapaistuaan siirtyy seuraavaan sanaan. Vielä on huomattava hiontaa muistuttava, kiihkeä edestakaisin raapiminen, jolla jompikumpi keskustelijoista ilmaisee, että vartia lähestyy oven takana, jolloin naputus on äkkiä keskeytettävä ja vitkastelematta suunnattava huomio muihin asioihin.
Kun venäjän kielessä on tuntuvasti enemmän kirjaimia kuin suomenkielessä, on venäläisessä naputuskaavassa kuusi riviä, kussakin viisi kirjainta, paitsi viimeisessä kolme. Sittekin on kaavasta jätetty pois useita kirjaimia, jotka eivät ole aivan välttämättömiä sanojen ymmärrettävälle muodostamiselle. Me Shpalernajan suomalaiset käytimme yleensä keskinäisissä jutteluissammekin tätä venäläistä kaavaa, jolloin suomenkielen ä:tä sai korvata a, ö:tä o ja y:tä u.
Kaava täytyy tietysti oppia visusti ulkoa ja säilyttää selvänä päässään. Paperipalalle kirjotettua kaavaa ei luonnollisesti sovi säilyttää, sillä sehän voisi milloin hyvänsä joutua vartian käsiin, jolloin naputtelun harjoittaminen katsottaisiin todistetuksi asiaksi ja miehellä olisi tiedossa varma karsseri.
Minulla on siis naputus-järjestelmä selvillä, mutta mahdotontakan minun on heti, ilman harjotusta, käydä keskusteluun suomalaisen kohtalotoverini kanssa. Ja kuitenkin minun pääni ihan kuhisee asioista, joita tahtoisin päästä häneltä kyselemään.
Mutta eikö venäläinen toverini voisi palvella tässä jonkinlaisena meediona? Tiedustan häneltä asiaa ja hän on kohta valmis toimeen. Minun on vain venäläisin kirjaimin kirjotettava paperilapulle ne suomalaiset kysymykset, jotka tahdon kansalaiselleni esittää ja toverini naputtaa ne lämpöjohtotorvea alas. Vastaukset lausuu hän tavu tavulta ääneensä sikäli kuin ne saapuvat. Tosin vääntyvät suomalaiset sanat hänen suussaan aivan luonnottomasti ja varsinkin korko on aina päin mäntyä, mutta uutisten himo on jännittänyt tarkkaavaisuuteni siihen määrään, että minä tällä haavaa tunnen ymmärtäväni vaikka hottentottia.
Ne moninaiset äänet, jotka päivän pitkään kaikuvat vankilan pihalta, ovat tyystin vaienneet. Käytävässä on myöskin hiljaista, sillä vartiat ovat asettuneet omiin soppiinsa iltateetään juomaan. Lauantai-illan hiljaisuus on levittänyt siipensä yli kuolleen talon ja taukoamaton lokakuun sade, joka valelee pientä ristikkoikkunaa, ainoastaan täydentää sitä.
Pölyinen sähkölamppu valaisee ahdasta kammiotamme, jonka raa'assa ilmassa hengityksemme muuttuu höyryksi. Toverini nojaa lämpöjohtotorveen ja koko mies pelkkänä tarkkaavaisuutena ottaa vastaan alhaalta tulevia naputuksia. Minä istun pöytään nojaten ja hengitystä pidättäen, kaula kurotettuna tarkkaan sanoja, joita meedioni pahasti venäjäksi murtaen, harvakseen ja ikäänkuin jostakin salaperäisestä henkimaailmasta saatuina minulle välittää.
— Palasin keväällä Saksasta — tulin suksilla Merenkurkun yli — toveri petti — minut vangittiin Helsingin asemalla.
Kuinka kohtalokkaalta soikaan korvissani tuo sähkösanomatyyliin puserrettu tiedonanto. Hengettömänä naputuksena saapuu se kuin syvältä maan alta, jostakin suunnattomasta kuilusta, johon toverin petos on nuoren maanmieheni sortanut.
Mielenliikutusta salatakseni sytytän savukkeen ja alan vinhasti kävellä edestakaisin, mietiskellen niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisiksi lukemattomat nuoret kansalaiseni tänä kohtalokkaana aikana ovat joutuneet. — — —
Olen kääriytynyt jo vilttiini ja asettunut levolle. Toverini naputtelee omaan laskuunsa Vuoksen kanssa, joka siis näkyy osaavan aika hyvin venäjää. Myöskin näkyy hän olevan aika harjaantunut naputukseen, sillä se käy häneltä tiheään ja tottuneesti.
Lopetettuaan tulee toveri vuoteeni reunalle istumaan ja alkaa kertoa, mistä he juuri juttelivat. Vuoksi on kertonut hänelle olevansa syytettynä venäläisen rikoslain sadannen ja sadannen toisen pykälän nojalla, mitkä pykälät määräävät rangaistuksia kahdeksasta vuodesta pakkotyötä aina hirsipuuhun saakka. Ymmärrän vielä niin vaillinaisesti venäjää, että kun toverini pakkotyötä (katorga) mainitessaan parilla kuvaavalla eleellä osottaa, että pakkotyövankeja pidetään kahleissa, saan minä sen käsityksen, että maamiehelläni tuolla alhaalla on kahleet käsissä ja jaloissa ja että hänet on jo tuomittu hirtettäväksi. Kylmät väreet kulkevat pitkin ruumistani ja minä olen kuulevinani etäistä kahleiden helinää. Kohoan kyynärpääni varaan ja alan toveriltani udella tarkempaan tuota asiaa. Kun se vihdoinkin selviää minulle, laskeudun huojentuneena uudestaan pitkälleni.
Toverini ryhtyy nyt juttelemaan, miksi hän vastustaa sotaa, filosofeeraten aito venäläiseen tapaan.
— Miksi ampuisin saksalaista? Yksiä ihmisiä ollaan eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa.
Kuuntelen häntä puolella korvallani, hymyillen samalla sille kohtalonoikulle, joka on meidät niin erilaisista oloista ja eri ilmansuunnilta saattanut samaan vankikoppiin, toisen sodan vastustamisesta, toisen taas sotakantansa takia.
Mutta kumea gongonin lyönti käytävästä ilmottaa, että valot sammutetaan kymmenen minuutin kuluttua. Toverini alkaa riisuutua ja viimeisen paperossin sytyttäen laittautuu vuoteeseen.
Tirkistyslasin kansi helähtää, vartian silmä muljahtaa hetkeksi näkyviin, sitten rapsahtaa sähkölamppu sammuksiin ja me olemme pilkkoisen pimeässä. Sade valelee yhä ikkunaa ja toverini paperossi kiiluu vielä hetkisen pimeyden keskellä. Pian viskaa hän sen lattialle ja kääntyy kylelleen.
— Spakojnoj notshi!
— Spakojnoj notshi, tavarishtsh!