IX
LEPOPÄIVÄ VANKILASSA.
Se eroaa täällä kuolleessa talossakin sangen tuntuvasti arkipäivistä. Kaikki se melu ja kohu, se kuormavankkurien jyry, vasaran pauke ja kirveiden kumahtelu, joka arkipäivisin kaikuu vankilan umpinaiselta pihalta, missä aamusta iltaan työskentelee joukko rangaistusvankeja, on kokonaan vaiennut. Käytävässä on myöskin paljon levollisempaa, vartiat astelevat hitaammin ja käyvät harvemmin oven takana kurkistamassa. Avonaisen ikkunaventtiilin kautta kantautuu moniääninen kellojen helinä Pietarin lukuisista kirkoista, ja yksinpä ilmassakin on se tyyntynyt, leppoisa sävy, mikä sunnuntain aina erottaa arkipäivästä.
Sadekin on tauonnut ja jos W.C:n reunalle nousten kurkistaa akkunasta ulos, huomaa auringonsäteiden leikkivän vastapäisten kattojen peltilevyillä. Meidän koppiimme eivät nuo elähyttävät säteet kuitenkaan pääse kurkistamaan, sillä ikkunamme on suoraan pohjoista kohti.
Minulle tämä ensimäinen yhdessä vietetty sunnuntai ei kuitenkaan ole mikään lepopäivä, vaan päinvastoin ankara työpäivä. Kohta kun olemme aamiaisen syöneet, alkaa intensiivinen naputusharjotus. Pian opin minä kaavan ulkoa, mutta pahin vaikeus on vielä jälellä: sen käytäntöön sovelluttaminen.
Asetumme vastapäätä istumaan ja minä alan pöytälevyyn naputella sanoja. Kun toverini ymmärtää naputustani ja lausuu juuri sen sanan, jota minä tarkotan, on tyytyväisyyteni suuri. Itse asiassa oppiikin naputtamisen heti kun kaava on selvänä päässä. Paljon vaikeampaa on sen sijaan oppia ymmärtämään toisen naputusta.
Kun toverini rupeaa naputtamaan jotakin sanaa, sekaannun minä jo ensi kirjaimiin ja annan hätäisen keskeyttämismerkin. Silloin alottaa toverini saman sanan alusta ja naputtaa hiukan harvempaan. Tällä kertaa saan ensi tavun selville, mutta sitten menee taas kaikki sekaisin. Kun toverini on pakotettu yhä uudestaan alottamaan alusta saman sanan, menettää hän lopuksi kärsivällisyytensä, mitä hänellä puhdasverisenä slaavina ei tietysti kovin suurta määrää olekaan.
— Tshort! — kähähtää hän silloin, nousee pöydän äärestä ja alkaa huuli pitkällä kävellä huitoa edestakaisin. Ilmeisestikin harmittaa häntä syvästi minun paksupäisyyteni, sillä itse on hän huippuunsa kehittynyt mestari tuossa jalossa naputustaidossa.
Pian hänen pahatuulensa kuitenkin aina haihtuu ilmaan, hän palaa pöydän ääreen ja harjotus alkaa uudestaan. Ja kun minä vihdoinkin onnistun saamaan selvän hänen naputtamastaan sanasta, on meidän kummankin ilo ja tyytyväisyys suuri.
Kun mestarini on minut vihdoinkin hyväksynyt arvosanalla "välttävä", on minun aika ryhtyä vasta saavutettua taitoani käytäntöön sovelluttamaan. Hetki hetkeltä kasvavalla jännityksellä asetun lämpöjohtotorven ääreen ja muutamalla aralla naputuksella ilmaisen haluavani päästä keskusteluun. Oitis vastataan alhaalta käsin: ilmeisestikin se on eilen keksitty kansalaiseni Vuoksi. Alanpa siis naputtaa suomea. Pari kertaa hän keskeyttää, mutta kun minä kolmannella kerralla saan sanan valmiiksi ja hän loppuraapaisuuni vastaa samalla tavoin ymmärtämisen merkiksi, isken minä tyytyväisenä silmää toverilleni. Siten saan minä vähitellen naputetuksi koko lauseen, minkä jälkeen minun on vuoro kuunnella vastausta. Mutta ottamatta lainkaan huomioon minun alkeellista kehityskantaani naputtaa Vuoksi tiheässä tahdissa, minulta menee heti alussa konseptit sekaisin ja mieleni valtaa samanlainen hätäännys kuin pyhän Pietarin lähtiessään aaltoja pitkin kävelemään. Kiiruusti täytyy minunkin turvautua mestariini, joka haukkumasanoja muristen rientää avuksi, antaa Vuokselle kiireellisen keskeytysmerkin ja tämän alettua alusta lausuu sitten minulle sanat, sikäli kuin ne torvea pitkin tiheinä naputuksina virtaavat ylös.
Mutta ennen iltaa olen ymmärtämisen taidossakin saavuttanut jo sellaisen asteen, että kykenen omin päin vaihtamaan ajatuksia Vuoksen kanssa.
Kas tässä muutamia ensimäisiä naputusrepliikkejämme:
— Olitteko kauan Saksassa?
— Viime syksystä toukokuuhun.
— Missä komppaniassa?
— Jääkäri.
— Miksi tulitte pois?
— Minulla oli asioita kotimaahan.
— Onko pataljoona vielä Hampurin tienoilla?
— Ei, se muutettiin lähtiessäni Libauhun.
— Kuka teidät ilmiantoi?
— Eräs Dragsfjärdin poika, nimeltä Ahlstedt.
— Miksi hän sen teki?
— Hän palasi kanssani yhtämatkaa, mutta vangiksi jouduttuaan tunnusti hirttämisen pelosta kaikki ja antoi ilmi suuren joukon tovereitaan. Nykyään hän lienee vakinaisesti santarmien palveluksessa.
— Onko ryssillä teitä vastaan muita todistuksia kuin Ahlstedtin ilmianto?
— Löysivät vangittaessa minulta salamerkeillä kirjotetun asiapaperin.
— Oletteko itse tunnustanut?
— En. Väitän olleeni koko ajan Ruotsissa.
— Kuinka paljon luulette meitä suomalaisia olevan täällä
Shpalernajassa?
— Ainakin viitisenkymmentä miestä.
Sodan menosta en koko täällä oloaikanani ole saanut tietooni tämän taivaallista. Luonnollisesti käyn nyt siinäkin suhteessa tunnustelemaan Vuoksen tietovaroja. Hän on kutakuinkin pysynyt maailman tapausten tasalla, sillä hän on ollut yhtämittaisessa naputusyhteydessä venäläisten naapuriensa kanssa.
Ensiksi kysyn Riigan kohtaloa ja harmikseni saan kuulla, että se on yhä ryssäin hallussa. Samoin Verdun ranskalaisten.
Sitten:
— Onko Romania liittynyt sotaan?
— On, jo elokuun lopulla.
Äärimmäisen jännityksen vallassa naputan sanat:
— Mille puolen?
— Ryssän puolelle.
Tuntuu aivan kuin olisin saanut korvapuustin.
Keskeytän puhelun ja alan julmistunein ilmein, toverini minuun ällistyneenä tuijottaessa, pitkin askelin harppailla edestakaisin.
— Se viheliäinen roskakansa! — priiskahtelevat ajatukset päässäni. — Olen pitkin aikaa tuntenut vaistomaista vihaa sitä maata kohtaan, sillä koko sodan ajanhan ne ovat vilkuilleet vuoroin itään, vuoroin länteen, laskien mielessään, kumpaan liittymällä saisi paremman saaliin rosvotuksi.
Hiukan tyynnyttyäni naputan alas kysymyksen:
— Luuletteko Saksan kunnialla kestävän tuota yhä lisääntyvää vihollispainoa?
Alhaalta kuuluu koruton vastaus:
— Kyllä Saksa kestää.
Tunnen päässeeni jälleen tasapainoon ja hengessäni puristan kohtalotoverini kättä.
Jonkun hetken mentyä tartun jälleen toverini kampaan ja naputan alas:
— Minä suhtaudun hyvin optimistisesti meidän suomalaisten kohtaloon.
— Niin minäkin, — kuuluu Vuoksen vastaus.
— Uskon, että me ennen pitkää kaikella kunnialla pääsemme tästä pinteestä.
— Sellainen usko minuunkin on juurtunut.
Siihen päättyy keskustelumme tällä kertaa ja mieli keveänä käännyn minä juttelemaan toverini kanssa. Meidänkin keskustelumme johtuu sotaan.
— Saksalainen pieksää meikäläisiä joukkoja, — selittää toverini naurusuin.
Kun en heti tajua hänen sanojaan, esittää hän asian havainnollisesti.
Nyrkkiään näyttäen sanoo hän:
— Tämä saksalainen, — sekä takapuoltaan viitaten: — tämä venäläinen.
Sitten alkaa hän nyrkillä huitoa itseään takapuolille, kiemurtelee sitä tehdessään ja huutaa: aj-aj-aj!
Valaistukseksi sille asianhaaralle, että hän nauravin ilmein saattaa esittää tällaista asiain tilaa, lausuu hän lopuksi:
— Ja tämä hyvä, sitä pikemmin tulee vallankumous.
Mikä nuhteeton revolutsionääri sinä, kunnon toverini, oletkaan! Sanasi ja eleesi ovat saattaneet minut kerrassaan hyvälle tuulelle, niin että minun on pakko pistää käteni sinun kainaloosi ja siten alamme me vilkkaasti jutellen kävellä edestakaisin.
Sitä tehdessämme pysähdymme sattumalta toisessa peränurkassa olevan pienen jumalankuvan eteen. Se on kämmenen levyinen laatta, jossa venäläiskorean läkkikehyksen keskellä näkyy himmeälle metallipohjalle kuvattu Kristuksen pää orjan tappurakruunuineen.
— Haroshij tshelavjek — hyvä mies, — virkkaa toverini kuvaa tähystäessään.
— Revolutsionääri? — lisään minä kysyvästi.
— Da, — vastaa toverini vakuuttavasti, mutta silmää samalla kuitenkin minua hiukan epäluuloisesti.
— Navjerna, — vakuutan minä, — sillä ajoihan hän kerran temppelistä, juutalaisten pyhästä sijasta, ruoska kädessä ulos joukon keinottelijoita ja poroporvareita…
Tuo raamatun kertomus näkyy olevan toverilleni tuntematon ja mielenkiinto täydessä vireessä pyytää hän minua esittämään sen lähemmin. Tehden tapauksen hänelle niin havainnolliseksi kuin mahdollista ryhdyn minä kertomaan:
— Temppeliin, jossa piti totuutta julistettaman, oli kokoontunut rahakeinottelua harjottamaan joukko kansan painajaisia ja byrokraatteja, sellaisia kuin Purishkevitsh, Rasputin, Trjepof, Seyn…
— Seyn? Kto on? — keskeyttää toverini.
— Finskij generalgubernator, — ja määritelläkseni lähemmin kenraalikuvernöörimme laatua lisään niukasta sanavarastostani ainoat käsille sattuvat: — bolshaja svinja — suuri sika.
— I palatsh — pyöveli, — lisää toverini.
Kun hän täten on saanut selvän käsityksen Seynin olemuksesta, pyytää hän minua jatkamaan.
— Tämän tapaiset miehet siellä siis harjottivat rahakeinottelua. Sen nähdessään julmistui Kristus, tempasi ruoskan, ajoi heidät ulos ja tyrkki nurin pöydät, niin että rahakasat helisten vierivät temppelin kivipermannolle, ja hampaitaan kiristäen pakeni byrokraattijoukko portista ulos.
Näen toverini silmistä, että kielellisesti vaillinaisesta esityksestäni huolimatta kohtaus on ilmielävänä hänen edessään. Hänen kasvoillaan on entusiastinen ilme ja siirtäen katseensa jälleen jumalankuvaan lausuu hän vakuuttavasti:
— Otshen haroshij tshelavjek! — Erinomaisen hyvä mies!
Edelleen jutellessamme tiedustaa toverini, minkä takia minut vangittiin.
Hm! Enpä juuri ole halukas hänelle asioitani kertomaan. Ei silti, että häntä enää epäilisin miksikään urkkijaksi, sillä hänen katseessaan ja olemuksessaan ei huomaa vilahdustakaan siitä levottomasta omastatunnosta, jota kouliintunein ja paatuneinkaan santarmiurkkija ei voi kokonaan peittää. Ei, uskon lujasti, että sinä, Semen Jegorovitsh, olet nuhteeton sielu ja rehellinen vallankumousmies, mutta samalla sinä olet venäläinen ja sellaisena sinun luonteesi — sen olen ehtinyt jo hyvin huomata — on läikkyvä ja häilähtelevä kuin kaikille tuulille alttiin lammen pinta. Onhan niin usein nähty, että mitä vilpittömin venäläinen revolutsionääri on tilaisuuden tullen keikahtanut ilmiantajaksi ja provokaattoriksi tai että hän on tsinovnikkauran ensimäisille porrasaskelmille päästyään kädenkäänteessä muuttunut veljiensä mitä hartaimmaksi pieksäjäksi — niin, hänen musta tukkansa on sen jälkeen nagaikkaa heiluttaessa leiskunut yhtä tulisesti kuin ennen vallankumouksellista palopuhetta pitäessä. Tätä en, veliseni, kyyhkyläiseni Semen Jegorovitsh, suinkaan sinusta sano, sillä pidän sinusta sangen suuresti, mutta kaikesta siitä huolimatta tahdon pitää omat asiani omina tietoinani tai korkeintaan uskoa ne koetelluille miehille omien kansalaisteni joukossa.
— En voi sitä venäjäksi selittää, — vastaan vältellen hänen uteluihinsa.
Mutta hän on uteliaisuudessaan hellittämätön kuin lapsi. Alan sen vuoksi, johtaakseni hänen, huomionsa toisaalle, kertoa vangitsemisestani kuinka poliisijoukko minun viime yötä kotona viettäessäni ympäröi talon ja kuinka minä revolveriani käyttäen koetin siitä huolimatta päästä pakoon. Hän kuuntelee jakamattomalla mielenkiinnolla ja kun mainitsen, että poliisijoukkuetta johtanut "priistavi" oli entinen koulutoverini, huudahtaa hän julmistuneena:
— Aa, durak!
Sen jälkeen käy hän miettiväiseksi ja kysyy:
— Vyj streljali? — Te ammuitte?
— Niin tein. Entäpä sitte?
Vastaukseksi tekee hän hirttosilmukkaan ripustamista kuvaavan eleen niin osuvasti, että näen ilmielävänä edessäni hirsipuuhun ripustetun miehen pitkäksi venähtänein kauloin. Mutta olen liian valoisalla ja hyvällä päällä, että tuo säikytys minuun pystyisi.
Hui hai! Ei se päivä valkene, että minut ripustettaisiin venäläiseen hirsipuuhun!
Mutta käytävästä kaikuu jo tuo tuttu:
— Guljatj prigat … vitsa — guljatj prigat … vitsa —
Kun olemme jo palttoo päällä ja odotamme oven avaamista, juolahtaa mieleemme ilmottaa Vuokselle kävelyyn lähtömme, että hän osaa kiivetä ikkunaansa nähdäkseen meidät kävelypaikalla. Toverini naputtaa sen alas hiukkasta ennen kuin vartia avaa oven ja murahtaa lyhyen: — guljatj!
Heti kävelykarsinaan päästyämme — saman kopin asukkaat saavat myöskin yhdessä kävellä — suuntaamme katseemme oman koppimme kohdalla olevaan neljännen kerroksen ikkunaan. Siellä ei näy mitään, mutta sen sijaan alkaa kolmannen kerroksen ikkunassa vastaavalla kohdalla vilkkua nenäliina. Olemme pitäneet niin luonnollisena asiana, että Vuoksi asuu heti lattiamme alla, ettei mieleemme ole edes juolahtanut kysyä, missä kerroksessa hän on. Nyt olemme kuitenkin selvillä siitä, että hän onkin kaksi kerrosta meitä alempana ja innostuneina viitomme hänelle tervehdyksiä.
Sen huomaa kuitenkin pitkäpartainen Makarohvi ylhäällä vartialavalla ja alkaa meille murista äkäisesti kuin kahlekoira. Ja olenpa suuresti huvitettu kuullessani sitä venäläisten haukkumasanojen tulvaa, mikä sen johdosta virtaa toverini huulilta, kuitenkin siksi hillitysti, etteivät ne voi ulottua Makarohvin korviin, sillä siinä tapauksessa toimittaisi hän vankilan päällystölle oikopäätä sapiskan asiasta ja toverillani olisi tiedossa pari vuorokautta lisää karsseria. Rangaistusmäärät näet lisääntyvät kerta kerralta yhdellä vuorokaudella aina seitsemään vuorokauteen saakka. Sen määrän on naputussyntien takia kärsinyt hento naapurimme Golikof. Sulkea ihminen kokonaiseksi viikoksi vedellä ja leivällä elämään säkkipimeässä, inhottavan likasessa ja russakoista kuhisevassa muurinlokerossa — se on jo korkeimmassa määrin epäinhimillistä!
Huomiotani on alunpitäin kiinnittänyt se, että kaikilla vartioilla, nuorimmillakin, on kosolta kunniamerkkejä, jotka he aina sunnuntaisin sekä muina merkkipäivinä ripustavat yllensä. Niitä killuu heidän rinnassaan monenmoisia, hopeisia ja pronssisia, useimmat niistä kahvikupinpohjan laajuisia lostikoita. Kun kunnianarvoisan Makarohvimme rinnassa killuu ja helkkyy sellaisia koristeita erikoisen pitkä rivi, tiedustan toveriltani tätä asianhaaraa ja ovatko vartiat mahdollisesti sodassa kunnostautuneita veteraaneja.
Toverini on vielä äkämystyksissään Makarohvin haukunnasta. Kysymykseni kuullessaan kohauttaa hän halveksivasti olkapäitään ja notkein elein sanojaan vahvistaen vastaa:
— Niistäneet hyppysin nenäänsä ja nenän sisälmykset pudonneet rintapielille.
Huomaan jo tämän ensimäisen yhteispäivän kuluessa toveristani olevan itselleni moninaista hyötyä. Hänen tietonsa vankilan olosuhteista ovat luonnollisesti paljon monipuolisemmat kuin omani ja ennen kaikkea on hän mainio välimies minun ja vartiain välillä. Viimemainituille on minun ollut hyvin hankala toimittaa tarpeellisimpiakin asioitani, sillä heillä ei tunnu olevan aikaa, vielä vähemmän kärsivällisyyttä, kuunnella minun vajanaista venäjääni. Toisin on toverini laita. Hänelle saan selvitetyksi monimutkaisenkin asian, minkä hän sitten puolestani tulkitsee vartialle.
Niinpä saan tänään, kävelyltä palattuamme, kuulla toveriltani, että vankilan kirjastossa on myöskin ulkomaalaista kirjallisuutta. Lisäksi tietää hän, että vartiat ovat velvollisia vangin pyytäessä antamaan nähtäväksi kirjaluettelot, joista omaan lainauslistaansa saa merkitä haluamainsa kirjain numerot. Ihastun luonnollisestikin tämän kuullessani ja pyydän toveriani heti anomaan vartialta ulkomaisen kirjallisuuden kataloogia. Hän täyttää pyyntöni ja moniaan hetken kuluttua ojentaa vartia oviluukusta suuren, mustakantisen luettelon.
Ahnaasti käyn siihen käsiksi. Ihmeekseni huomaan, että kirjastossa on melkoinen määrä latinan, saksan, ranskan, englannin, puolan ja unkarin kielistä kirjallisuutta. Merkitsen listaani useita kymmeniä saksankielisiä teoksia sekä lisäksi moniaita latinankielisiä. Kirjat vaihdetaan aina maanantaisin siten, että aamulla leipäannoksia jaettaessa otetaan luetut kirjat sekä niitä seuraava lainauslista takaisin, minkä jälkeen uudet kirjat jaetaan päivällisaikana.
Kun lainauslistassani ei tähän saakka ole ollut mitään omia merkintöjäni, ovat kirjastonhoitajat pistäneet minulle aina oman valintansa mukaan pari venäläistä "knigaa" sekä kolmanneksi jonkun pahvikansiin sidotun pienen suomenkielisen kirjan. Mitä teitä nämä kotimaisten kirjamarkkinoidemme tuotteet ovat Shpalernajan kirjastoon kulkeutuneet, on minulle aivan tietämätöntä. Ulkomaisen kirjallisuuden kataloogiin niitä ei ainakaan ole merkitty.
Viimeksi kuluneella viikolla on minulla ollut luettavana piispa Råberghin "Muistelmia" ja sitä edellisellä vanha tuttavani koulupoika-ajoilta, suomennos Felix Dahnin kertomuksesta "Felicitas".
Kaikissa niissä on ollut suomalaisten toisilleen huomaamattomalla pistemerkinnällä lähettämiä tervehdyksiä. Eräässä on huomautettu, että sen ja sen niminen suomalainen vanki on epäluotettava, minkä vuoksi häntä on kartettava. Nimi on minulle ennestään tuntematon.
Iltapäivällä saa toverini halun oppia suomea. Länsimaiset kirjaimet oppii hän kädenkäänteessä ja hirveän tyytyväisenä alkaa hän nyt tankkailla suomalaisia sanoja kielioppaani alkulauseesta. Lausuminen ja korostus on tietysti päin mäntyä. Esimerkiksi minun nimeäni ei hän tahdo mitenkään oppia oikein lausumaan, vaan kuuluu se hänen suussaan väkisinkin: Vilkuuna.
Aluksi opettelee hän ulkoa tavallisimmat tervehdyssanat. Ja niinpä hän sitten myöhemmin illalla saa minut samanlaisen ällistyksen valtaan kuin papukaija Robinsonin, kirkaistessaan äkkiarvaamatta erään englanninkielisen lauseen, jonka viimemainittu oli sille aikoja ennen opettanut.
Ollessamme jo vuoteessa nostaa toverini näet äkkiä päänsä tyynystä ja lausuu:
— Hjuva yötta, toveri!