X
UUSIA SUOMALAISLÖYTÖJÄ.
Olen jo maininnut, että saatuani historiallisen näytelmäni valmiiksi ja käytettyäni siihen kaikki luettavaksi saatujen kirjaini tyhjät tilat oli minulle alkanut ikävä työttömyyden aika. Sitä ei onneksi kuitenkaan kestänyt kuin parisen viikkoa. Kun näet eräänä päivänä osastonvartia tuli taasen kopissani pistäytymään, kysyin häneltä, eikö ollut mitään mahdollisuutta saada paperia, että voisi kirjoittelemalla aikaansa lyhentää.
— Ei shua bumagaa, a vihkon shuat, — kuului äijän vastaus.
— Vihkon? Saanko minä siis tilata kaupungilta kirjotusvihkon? — kysyn minä ihastuneena ja tuskin korviani uskoen.
— Ka shuat, ja sitt' kiruta!
Senkin äijäkränä, kun ei ole sitä ennen sanonut! päivittelin itsekseni, mutta toisaalta tunsin itseni tavattoman iloiseksi saamastani tiedosta. Heti seuraavana perjantaina kirjotin tilauskirjaani muun muassa sanat: "1 tetrad bolshavo sorta": 1 vihko suurta lajia.
Ja katso, viikon kuluttua siitä toi osaston äijä minulle ruplan maksavan, sinisiin pahvikansiin sidotun vihkon, jossa oli 71 lehteä. Lehdet oli vankilan kansliassa numeroitu sekä niiden lukumäärä ilmotettu viime sivulla, johon myös yksi päällikönapulaisista oli kirjottanut nimensä sekä painanut sen alle laajan lakkasinetin. Kaikki tämä sitä varten, että voitaisiin helposti kontrolleerata, onko vanki käyttänyt lehtiä johonkin salaiseen kirjevaihtoon.
Kohta saatuani tietää, että oli mahdollisuus hankkia kirjotusvihkoja, oli mielessäni alkanut elää eräs laajempi romaaninaihe. Ja niinpä heti vihkon saatuani olin alkanut intensiivisesti työskennellä. Viikkoa ennen toverin ilmestymistä olin saanut ensimäisen vihkon täyteen kirjotetuksi sekä tilannut jo uuden.
Muutamia päiviä yhdessä elettyämme saapui se vankilan kansliasta asianmukaisesti numeroituna ja leimattuna, joten minä pääsen jälleen työtäni jatkamaan. Toveri ei tuota läheskään niin suurta häiriötä kuin alussa olin pelännyt; sillä minun kirjottaessani kuluttaa hän aikaansa lukemalla tai naputtelemalla. — — —
Istunpa nyt eräänä iltapäivänä työni ääressä ja annan kynän kiitää pitkin vihkon sivuja. Toverini istuu jakkarallaan toisella puolen pöytää, edessään avonainen kirja. Mutta se on siinä vain näön vuoksi, sillä itse asiassa on hän vilkkaassa naputuskeskustelussa naapurimme Sobolevin kanssa.
Hetken kuluttua keskeyttää hän naputuksensa, nousee paikaltaan, laskee klosettiin vettä, käärii oikean käden hihansa aina kyynärpäähän saakka ja heittäen minuun hymyilevän katseen tarttuu lattiarasuun. Sen upottaa hän klosetin kuiluun ja hetken sitä siellä huljutettuaan nostaa sen äkkiä kranan alle ja vääntää kuivaksi.
Silmät pystyssä seuraan minä hänen omituista puuhaansa, josta en käsitä tämän taivaallista. Hän vain hymyilee ja uudistaa saman tempun vielä pari kertaa.
Sitten kumartuu hän klosetin ääreen ja huutaa:
— Halloo!
— Halloo! — vastaa klosetista omituisen ontolta kumahtava ääni.
— Sdravstvyjte, tavarishtsh! — jatkaa toverini.
— Sdravst … — kuuluu klosetista.
Ja yks kaks on toverini vilkkaassa haastelussa klosetista vastailevan salaperäisen olion kanssa.
Asia valkenee minulle kyllä piankin. Kulkeehan väliseinän sisässä likatorvi, johon joka kerroksen kohdalla yhtyvät kummaltakin puolen klosettien torvet. Toverini ja seinän takana asuva Sobolev ovat poistaneet niin sanotun vesilukon, t.s. sen veden, joka aina jää klosetin nieluun sulkien sen niin, ettei likatorvesta pääse mitään löyhkää koppiin tunkeutumaan. Siten on heidän välillään avonainen torviyhteys, jota pitkin he nyt vallan mukavasti voivat keskenään jutella.
Mutta jos Vuoksi poistaa samalla tavoin vesilukon klosetistaan, voi hänkin puhua meidän koppiimme, juolahtaa äkkiä mieleeni. Esitän asian toverilleni kohta kun hän on laannut juttelemasta Sobolevin kanssa.
— Tietysti, — vahvistaa toverini ja ryhtyy heti naputustietä tekemään Vuokselle selkoa tästä uudesta puhelutavasta — mikä itse asiassa ei ole äsken tehty keksintö, kuten toverini kertoo, vaan on ollut jo sekin venäläisissä vankiloissa aika yleisesti käytännössä.
Kun asia on Vuokselle selvinnyt, ilmottaa hän, nähtävästi hiukan emmittyään, avaavansa "telefoonin". Minun olisi nyt tehtävä samoin, sillä toverini on puhelun lopetettuaan pannut vesilukon jälleen kiinni. Tosin se tuntuu koko lailla vastenmieliseltä, mutta halu kuulla pitkästä aikaa oikeata sivistynyttä suomea sekä saada suullisesti jutella kohtalotoverin kanssa on paljon voimakkaampi. Ja niinpä minä käärin hihani, sytytän paperossin vastamyrkyksi ja käyn reippaasti samaan toimeen kuin toverini äsken.
— Halloo, onko se Vuoksi?
— On, terve!
Hänen äänensä kuuluu kuin maan alta, mutta kuitenkin aivan selvästi.
Olemme vielä niin arkoja ja tottumattomia, ettemme yllätyksen pelosta uskalla pitempään sananvaihtoon antautua. Sovimme siitä, että milloin jompikumpi haluaa telefooni-keskustelua, ilmottaa hän siitä toiselle lyömällä kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen. Kun toverinikin on vaihettanut suulliset tervehdykset Vuoksen kanssa, suljemme telefoonin.
Hauskalta tuntuu tietoisuus, että voi milloin hyvänsä antautua suulliseen keskusteluun oman kansalaisensa kanssa. Tunnen siitä kellarin pimeydestä, missä edelliset kuukaudet sain elää, päässeeni jo koko lailla väljemmille vesille.
Tavaksemme tulee tämän jälkeen kutsua naputusta sähkötykseksi sekä
W.C:tä telefooniksi.
Istun taas eräänä päivänä työni ääressä, toverini naputellessa Vuoksen kanssa. — — —
— Tam toshe finn! — lausuu toverini ja viittaa lattian alle.
Jätän paikalla kynäni, napautan kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen sekä kyykötän seuraavassa hetkessä telefoonin ääressä.
— Mitä tuo toverini höpisee, että tässä meidän allammekin olisi suomalainen? — kysyn, kun Vuoksi on ilmestynyt toiseen päähän.
— Kyllä siellä on.
— Kuka?
— Proviisori S. Nykaarlepyystä.
— Kuinka löysitte hänet?
Vuoksi kertoo, että kun hän on jo kauan ollut eri puolilla olevien naapuriensa yhteydessä, mutta ylhäältä, neljännestä kerroksesta, ei ole koskaan naputuksiin vastattu, vaikka sieltä pitkin päivää kaikuu miehen askeleet, päätti hän keinolla millä hyvänsä ottaa siitäkin eläjästä selvän. Niinpä kiipesi hän äsken pöydälle seisomaan ja huusi lämpöjohtotorven juuritse katon läpi: — Kto tam? Kuka siellä?
Ja katso, hänen pari kertaa toistettuaan saman kysymyksen sekä suomeksi että venäjäksi, kuului ylhäältä vastaus:
— He, suomalainen!
Kumpikin ilmotti nimensä ja pian oli tuttavuus heidän välillään rakennettu.
— Ettekö selittänyt hänelle telefoonikeinoamme?
— Kyllä, mutta ehkä hän ei uskalla avata. Koetanpa vielä kehottaa häntä.
Kuluu jokunen hetki, alhaalta alkaa kuulua veden loiskinaa ja pian sen jälkeen hieman arkaileva: — Halloo!
— Halloo, halloo! — vastaavat eri suunnilta minun ja Vuoksen äänet.
Viimemainittu suorittaa esittelyn ja niin on meitä nyt keskinäisessä yhteydessä kolme suomalaista. Proviisori S., jota syytetään samoista asioista kuin minuakin, on tuotu tänne myöskin keskikesällä. Kuukausmäärin me kolme siis olemme eläneet lähimpinä naapuruksina: päivittäin ovat minun askeleeni kaikuneet herra S:n korvissa, samoinkuin hänen askeleensa Vuoksen korvissa, ilman että kuitenkaan olemme toisistamme tienneet tämän taivaallista.
Hra S. ei ole osannut naputuskieltä enempää kuin minäkään näihin saakka. Vuoksi sen sijaan on oppinut sen omin päinsä jo aikoja sitten. Hän oli löytänyt kaavan koppinsa pimeästä peräseinästä, päässyt selville asiasta sekä alkanut yksikseen harjotella. Sitten oli hän sen avulla päässyt vähin erin yhteyteen venäläisten naapuriensa kanssa.
Sanelemme nyt hra S:lle naputuskaavan, että hänkin voi ryhtyä harjottelemaan sekä käyttämään sitä keinoa lyhemmässä sananvaihdossa. Tätä suullista puhelua hän pelkää, arvellen että meitä mahdollisesti vakoillaan. Venäläinen toverini vakuuttaa, että sellaista on venäläisissä vankiloissa kyllä ennen tehty, mutta ei nyt enää. Enkä minäkään, tarkemmin asiaa sekä sellaisen vakoilun käytännöllistä järjestelyä ajatellen, voi pitää sitä mahdollisena.
Tyhjennettyämme toisillemme niukat uutisvarastomme sekä vahvistettuamme toistemme valoisaa luottamusta tulevaisuuteen sekä oikean asian voittoon, lopetamme "konferenssin" ja annamme vesivirran sulkea puheluväylämme. Mutta hauskana ja lämmittävänä tosiasiana jää mielenpohjalle tietoisuus, että meitä on jo kolme suomalaista toistemme yhteydessä. Se on omiaan lisäämään turvallisuuden ja voiman tunnetta. Ja kuka tietää, mitä löytöjä me edelleenkin voimme tehdä, sillä kaikesta päättäen istuu suomalaisia siellä täällä ympäri Shpalernajaa.
Myöskin toverini laajentaa päivä päivältä tuttavapiiriään. Alhaaltakäsin on hän löytänyt kaksi tuttua poliittista vankia, joiden kanssa hän saattaa olla telefooniyhteydessä. Kun lisäksi muistamme naapuri Sobolevin sekä päällämme asuvan anarkisti Solovjovin, on meitä kaikkiaan viisi miestä, jotka saattavat yhtaikaa keskenään jutella. Siis täydellinen konferenssi W.C:n ääressä!
Mikäli totumme ja käymme rohkeammiksi telefoonin käyttämisessä, sitä useammin panevat nämä viisi venäläistä tavarissia toimeen tunninkin kestäviä konferensseja. Ja juttelemista heillä piisaa. Jej bohu, sitä turinaa! Ja kun he kuuluvat kolmeen eri puolueeseen, syntyy heillä tavallisesti väittelyitä periaatteellisista kysymyksistä. Silloin, väittelyn tiimellyksessä, leiskahtelee toverini tukka, silmät kipinöivät ja hänen siinä varsin epämukavassa asennossa kyyköttäessään huitoo aina toinen käsi tuimasti ilmassa. Väliin oikein tulistuessaan näyttää hän olevan valmis siinä tuokiossa syöksymään päälleen klosettiin, päästäkseen käsiksi toveriensa tukkaan. Mutta kun se ei kuitenkaan käy päinsä, tyydyttää hän yli äyräittensä kiehuvaa sisuaan "soittamalla telefoonin kiinni toisten korvaan", t.s. ponnahtaa yhtäkkiä pystyyn ja nykäisee vesisäiliön vivusta, niin että vesi pauhaten syöksyy klosettiin ja sulkee puheväylän.
Silmät kipinöiden kävellä huitoo hän sen tehtyään edestakaisin, samalla kuin hänen huuliltaan kumpuaa kokonainen tulva venäläisiä kirouksia ja haukkumasanoja sekä julmistuneita valoja, että hän ei ikipäivänä antaudu keskusteluun mokomain kanssa. Mutta kun hän on ehtinyt tyyntyä ja polttaa pari paperossia, lontikoi hän telefoonin uudelleen auki ja hänen suustaan kuuluu mitä leppoisin ja vilpittömin tervehdys:
— Sdravstvyjte, tavarishtshi!
Ja niin on moniääninen, keskeytymätön, puuropadan kiehuntaa muistuttava turina jälleen täydessä käynnissä.
Kerran kuulen toverini, jutellessaan telefoonitse kahdenkesken Solovjovin kanssa, mainitsevan että hänellä on toverina suomalainen kirjailija.
— Suomalainen? — vastaa Solovjov kummastuneena. — Missä hänet sitten on vangittu?
— Kotonaan Suomessa.
— Mutta niillähän on "aftanomia".
— Ei niillä ole enää mitään aftanomiaa, — kuuluu toverini selitys.
Eräänä päivänä saa toverini aihetta tiedustella, mihin puolueeseen minä kuulun. Koska hän selvästikin tarkoittaa venäläisiä puolueita, vastaan ykskaikkisesti, etten kuulu mihinkään puolueeseen, että olen vain pelkkä suomalainen.
— Nu kak? — ällistyy toverini, joka tuntuu pitävän mitä luonnollisimpana asiana, että minä valtiollisena vankina kuulun johonkin radikaaliseen puolueeseen.
— Vyj revaljutsiannyj? — tinkaa hän.
— Njet, — vastaan töykeästi, sillä olen hiukan huonolla tuulella enkä halua jutella.
Ja itse asiassa minä en olekaan mikään vallankumouksellinen venäläisessä mielessä, sillä yhdentekeväähän meille on, onko heillä vallassa Nikolai Romanov tai joku demokraattinen sakikunta, samoja ryssiä ja Suomen oikeuksien polkijoita he joka tapauksessa pohjaltaan ovat. Selvintä olisi minun siis vastata olevani suomalainen separatisti eikä mitään muuta, mutta en huoli herättää toverissani kuten joka ainoassa venäläisessä salassa uinuvia natsionalistisia vaistoja, vaan vaikenen happamella muodolla ja koetan syventyä työhöni.
Mutta tavarissi ei anna rauhaa, vaan jatkaa itsepäisesti tiedustelujaan.
— Vyj moshet bytj narodnik?
Narodnik? Ehkäpä voisin, päästäkseni hänestä rauhaan, myöntää olevani sitä. Mutta mitähän tuo "narodnik" oikein tahtonee sanoa? Kysäisenpä Vuokselta.
— Maalaisliittolainen, — naputtaa Vuoksi vastaan.
Mitä lähemmältä olen samannimisen kotimaisen luokkapuolueemme henkeen tutustunut, sitä vastenmielisemmän vaikutuksen on se minuun tehnyt. Siksi on vastaukseni äskeistä töykeämpi: — njetu!
Toverini näyttää ihan onnettomalta, kun ei saa minua mihinkään puoluekarsinaan sijoitetuksi.
Ylhäällä kumisevat Solovjovin askeleet ja mieleeni juolahtaa mainita, että minä tunnen sympatiaa anarkisteja kohtaan.
Toverini katse kirkastuu, silmänräpäyksessä asettuu hän lämpöjohtotorven juurelle sekä naputtaa ylös lauseen:
— Moj tavarishtsh anarchist.
— Ei anarkisti, vaan tunnen ainoastaan sympatiaa anarkisteja kohtaan, — ehätän minä hätään, peläten että Solovjov, ihastuneena uuden puoluetoverin löydöstä haluaa heti päästä keskusteluun kanssani.
Hiukan jäähtyneenä naputtaa toverini nyt perään tuon oikaisun.
— Sanokaa hänelle tervehdykseni, — kuuluu Solovjovin vastaus.
Mikäli tietomme naputus- ja telefoonitietä laajenevat lähimmässä ympäristössämme istuvista vangeista, sikäli vakaantuu minussa käsitys siitä, että tämän kuolleen talon suurilukuinen asukasmäärä on pantu kokoon mitä kirjavimmista aineksista. Toverini on nyt sosialivallankumouksellinen. Naapurimme vasemmalla kädellä, Golikov, on sosialidemokraatti, hänen takanaan istuu Davydov-niminen anarkisti, sen takana eräs virolainen Oberschneider, jota syytetään saksalaisesta vakoilusta. Jossain taampana hänen takanaan kuuluu istuvan samasta asiasta syytettynä lutherilainen pappi Itämerenmaakunnista. Päällämme asuvan anarkisti Solovjovin toisella puolen istuu viljakeinottelusta syytetty rikas juutalainen, toisella taas arsenikin salakuljetusta harjottanut kiinalainen. Sobolevin alapuolella taasen kuuluu istuvan joku pommijuttuihin sekaantunut lättiläinen. Ja siellä täällä ympäri Shpalernajaa istuu tämän kansanpaljouden keskellä meitä suomalaisia "separatisteja".
Mikä Baabelin sekotusta muistuttava konferenssi siitä syntyisikään, jos nämä kaikki pääsisivät yhteistä kokousta pitämään! Mutta niin kokoonpanoltaan kirjava kuin tämä Shpalernajan kantaväestö onkin, liittää sen yksi asia kuitenkin lujaksi, solidaariseksi kokonaisuudeksi: viha vankiloita, santarmeja ja yleensä tsaarillista despotiaa vastaan.