XII
VALLANKUMOUKSEN ESITUNNELMIA.
— Jos kiipeät akkunaan, niin näet kävelypaikalla suomalaisen soturin.
Nämä sanat naputtaa minulle Vuoksi eräänä päivänä.
Nostan kiiruusti toverini jakkaran W.C:n päälle ja kiipeän venttiilin raosta kurkistamaan alas pihalle. Näen siellä kahdessakin karsinassa sotilashenkilön. Kumpikin ne ovat nuoria miehiä, toisella päällään venäläisen vänrikin univormu, toisella taasen viheriäinen puku ilman olkalappuja sekä lipaton kangaslakki ilman kokardia.
Arvelen, että tuo vänrikinpukuinen on mahdollisesti yksi niitä suomalaisia ylioppilaita, joita sodan alussa meni Venäjän armeijaan. Päätän kuitenkin vielä varmuudeksi kysäistä Vuokselta.
— Siellä on kaksikin sotilasta, kumpi niistä on suomalainen?
— Se viheriä takkitien. Se on saksalaisen jääkärin kenttäpuku.
— Saksalaisen jääkärin kenttäpuku! toistan minä itsekseni hölmistyneenä. Sitten annan kiiruusti merkin telefoonin avaamisesta ja tuokion kuluttua olemme jo suullisessa keskustelussa.
— Se on siis Saksan suomalaispataljoonan miehiä?
— Niin on. Tunnen hänet ulkomuodolta, vaikka nimeä en tiedäkään.
— Mutta kuinka ihmeen tavalla hän tuossa sotilaspuvussaan on tänne joutunut?
— En minä muuta ymmärrä kuin että pataljoonamme on Riian rintamalla ja hän on joutunut sotavangiksi.
Kylmät väreet karsivat ruumistani. Jos pataljoonamme todellakin on rintamalla, niin silloinhan heitä voi yksi toisensa jälkeen joutua sotavangiksi. Siinä tapauksessa odottaa heitä varma kuolemantuomio, jota paitsi se on alituisena vaarana meille muillekin suomalaisille vangeille. Sillä tietysti heidän, sotavangeiksi joutuneiden, joukossa on sellaisiakin, jotka kuoleman pelossa ja armahdusta toivoen tunnustavat kaiken, johtuen siten tekemään suuren joukon ilmiantoja sekä saattamaan kiikkiin meitä toisia.
— Mutta eikö ole ajattelematonta, että meikäläinen pataljoona on työnnetty Venäjän rintamalle? — virkan minä painostavan äänettömyyden jälkeen.
— Ihmettelen minäkin sitä, — vastaa Vuoksi. — Haaskaavat siten meidän pienen joukkomme, joka oli tarkotettu tärkeämpiä tehtäviä varten.
Kiipeän jälleen ikkunan nurkasta tirkistelemään. Siellä kävelee yhä tuo vihreätakki. Se on pienenpuoleinen nuori mies ja liikkuu hän tuimin askelin kuin häkkiin suljettu tiikeri. On kuin näkisin ne kuohuvat, ristiriitaiset, läheisen kuoleman värittämät ajatukset, jotka hänen päässään varmaankin risteilevät.
Ja samansuuntaisina risteilevät ajatukset omassa päässänikin, kun ääneti ja synkin ilmein alan mitellä koppimme permantoa. Toverini huomiota on kiinnittänyt juttelumme ja minun jännittyneet tähystelyni ulos. Luonnollisesti en kerro hänelle asiasta mitään, mutta kun hänkin kiipeää akkunaan tähystämään, kysäisen, mikä se vihreäpukuinen mahdollisesti on miehiään. Toverini arvelee häntä — venäläiseksi leipuriksi, ne kun kuuluvat käyttävän saman tapaista asua. Annan hänen tietysti vastaan väittämättä pitää harhaluulonsa.
Kolmannen kerroksen kopeissa — olen sen huomannut parturissa käydessäni, sillä hänen työhuoneensa on mainitussa kerroksessa — ovat akkunat alempana, jota paitsi sieltä lyhemmän välimatkan takia on muutenkin mukavampi pihalle tähystellä. Siksipä onkin Vuoksi ahkerasti ikkunan ääressä havaintoja tekemässä. Niinpä hän taas eräänä päivänä sähköttää minulle, että hän on kävelypaikalla keksinyt uuden vihreätakin.
Siis jo kaksi sotavankia!
Mutta miksi heitä täällä säilytetään? Eikö sellaisissa tapauksissa toimi kenttäoikeus ja tavallisesti ilman vitkasteluja? Vai käytetäänkö heitä täällä todistajina meitä toisia vastaan?
Tämän tapaisia kysymyksiä liikkuu mielessäni ja joka kerta ikkunaan kiivetessäni tunnen kammon sekaista jännitystä, että milloin sinne ilmestyy joku läheinen tuttavani viheriässä univormussa. Jonkunlaisena Damokleen miekkana heiluu meidän päällämme tämä viheriätakkisten ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle.
Yhä uusia löytöjä tekee Vuoksi, kunnes tiedossamme on neljä viheriätakkista. Kaikki ne ovat meille kummallekin tuntemattomia.
Sitten saamme tietoja, jotka hieman rauhottavat mieltämme. Eräänä perjantai-iltana tiedottaa minulle Vuoksi:
— Lähelläni täällä kolmannessa kerroksessa istuu ylioppilas H. Hän on upseeri suomalaispataljoonassa ja on hänet vangittu kotimaassa käydessään. Sain tilaisuuden äsken saunaretkellä vaihtaa moniaan sanan hänen kanssaan. Hän piti aivan mahdottomana, että ne neljä olisivat sotavankeina tänne joutuneet.
Tämä tieto on omiaan tuntuvasti keventämään sitä taakkaa, jonka vihreätakkien Shpalernajaan ilmestyminen on hartioilleni laskenut. Vaikeaksi arvoitukseksi jää meille tosin vielä kysymys siitä, millä muulla tavoin, kuin sotavankeina, he sotilaspuvussa olisivat voineet ryssän käsiin joutua. Ennen pitkää saamme kuitenkin vastauksen tuohon meidän kannalta niin polttavaan kysymykseen.
Saamme tietää, että nuo neljä ovatkin kevytmielisiä ja luonteettomia roistoja, jotka omasta alotteestaan ovat Riian rintaman yli karanneet ryssän syliin sekä tehneet suunnattoman joukon ilmiantoja tovereitaan ja muita kansalaisiaan vastaan. Mutta siitä lähemmin tuonnempana. — — —
Jonkunlaisella jännityksellä odotamme keisari Nikolain riemujuhlaa, jota vietetään hänen valtaistuimelle nousunsa viidentenäkolmatta vuosipäivänä. Venäläisten vankien keskuudessa liikkuu huhuja, että sinä päivänä annettaisiin jonkunlainen manifesti, johon muka sisältyisi amnestia erinäisille valtiollisille vangeille. Me suomalaiset emme kuitenkaan pane tähän huhuun kovin suuria toiveita, ollen vakuutettuja siitä, että vapautuksemme täytyy tulla toiselta taholta.
Tsaarillinen anteliaisuus tänä suurena jubileumipäivänä supistuu kuitenkin — taskukellon kokoiseen nisupullaan, joka ylimääräisesti jaetaan kaikille vangeille ja joka sekin on leivottu erikoisen huonoista vehnäjauhoista.
Tämän merkkipäivän kuluessa naputan minä Vuokselle:
— Eikö harvinaisuuden vuoksi ja juhlapäivän kunniaksi heitetä tittelit pois?
Täten tulemme me lähemmin tuttaviksi, vaikka ulkomuodolta emme vielä toisiamme tunnekaan. Tai oikeammin sanoen: Vuoksi tuntee minut, sillä hän on useat kerrat nähnyt minut kävelypaikalla. Minun akkunastani on siksi hankala tirkistellä alas pihan pohjalle, etten ole voinut tarkoin erottaa Vuoksen kasvonpiirteitä.
Muutamana perjantaina näihin aikoihin tulee kylpemään mennessäni pohjakerroksen käytävässä vastaani ryhdikäs ja reippaasti astuva nuori herrasmies, sivellen kammalla kylvyn jäleltä kosteata tukkaansa.
— Hyvää huomenta! — tervehtii hän kohdalle tultua reippaasti.
— Huomenta, huomenta! — vastaan ällistyneenä, jääden itsekseni arvailemaan kuka hän mahdollisesti oli ja päätyen lopuksi arveluun, että se ei voinut olla kukaan muu kuin Vuoksi.
— Tulitko sinä äsken saunatiellä minua vastaan? — naputan heti koppiin palattuani Vuokselle.
— En, meidän kerros kylpee vasta illalla, — kuuluu V:n vastaus.
Tuo nuori herrasmies on siis minulle aivan tuntematon henkilö, joka luultavastikin ulkomuodosta arvasi minut suomalaiseksi ja sen vuoksi tervehti minua omalla kielellämme. Vasta kuukautten päästä, vähää ennen vallankumousta, saan kerran kävelyltä palatessani aivan sivumennen tilaisuuden tulla tutuksi hänen kanssaan sekä tietää, että hän on konttoristi G. Vaasasta.
Kuten jo sanoin, on Vuoksi ahkerasti akkunassaan havaintoja tekemässä. Tuon tuostakin keksii hän kävelypaikalla suomalaisia, sähköttäen heti aina havainnoistaan minulle.
— Kävelemässä on tilanomistaja Massinen Uudeltamaalta, — naputtaa hän eräänä päivänä.
Kiipeän oitis akkunaan, palaten hetken kuluttua naputtamaan:
— Sekö parrakas mies, jolla on nahkatakki päällään?
— Se juuri, — vahvistaa V.
Nousen jälleen ikkunaan. Pää pystyssä ja reippaasti kävelee siellä herra Massinen savuja vedellen ja näyttää niin huolettomalta kuin liikkuisi hän kotikartanonsa pihalla päivää paistatellen. Hänellä on tuuhea musta parta, jonka hän nähtävästikin on antanut vankilassa kasvaa ja joka saa hänet näyttämään tuntuvasti vanhemmalta kuin mitä hän itse asiassa on. Edelleen saan Vuokselta kuulla, että heitä on täällä kaksi veljestä. He ovat harvinaisen vilkkaita, iloisia, reippaita ja neuvokkaita miehiä, jotka ennen pitkää tulevat Shpalernajan yhteiskunnassa yleisesti tunnetuiksi. Mutta tästä kunnon veljesparista enemmän tuonnempana.
Itsekin kiipeilen nykyään tuon tuostakin akkunaan havaintoja tekemään. Näen kävelypaikalla joka kerta joitakin suomalaisia, vaikkakin minulle ennestään tuntemattomia. Heidät voi helposti erottaa venäläisistä paitsi kasvonpiirteistä myöskin paremman ryhdin ja yleensä yksilöllisemmän olemuksen perusteella. Venäläisessä laumaihmisessä on aina, hänen yksin oleskellessaan, jotakin avutonta ja hoippuvaa.
Olen kuukaudeksi tilannut "Ruskij Invalidin", joka ruokaluukun kautta joka aamupäivä tulla pujahtaa koppiimme. Mutta se on suunnattoman kuiva lehti, jonka joka ikisestä numerosta ottaa verrattomasti suurimman osan ylennyksiä ja mitaleita saavuttaneiden upseerien luettelo. Ne täyttävät usein kaksikin lehden sivua. Sotauutiset ovat kuivia, päämajassa tunnettuun tapaan seulottuja. Emme sen vuoksi kuun loppuessa katso ansaitsevan tilausta uudistaa.
Ne ovatkin aniharvat lehdet, joita vankilaan sallitaan tilata. Paitsi mainittua kuuluu niihin "Hallituksen Sanansaattaja". Sen on Vuoksi tilannut itselleen ja kun hän joka päivä selostaa sekä sotaa että yleistä maailman politiikkaa koskevat uutiset meille naapureilleen, niin suomalaisille kuin venäläisillekin, emme enää kaipaa omaa sanomalehteä.
Tähän aikaan herättää vilkkainta mielenkiintoamme saksalaisten ripeä eteneminen Romaniassa, samalla kuin se minulle persoonallisesti tuottaa suurta tyydytystä, päivä päivältä lievitellen sitä harmillista närää, jota Romanian liittyminen ympärysvaltoihin oli sydänlokeroihini kerännyt.
Niinpä saapuu sitten sekin päivä, jolloin meille Vuoksen naputtelemana saapuu sähkösanoma:
— Saksalaiset ovat vallanneet Bukarestin.
Toverini on lämpöjohtotorven ääressä ottamassa vastaan sanomaa, jonka V. naputtaa hänelle venäjäksi. Silmät loistavina tekee hän minulle hätäisesti selkoa päivän suuresta uutisesta.
— Uraa? — yrittää hän sen jälkeen, mutta tuolla hänen hurraa-huudollaan on kysyvä sävy. Hän tahtoo tietää, hyväksynkö minä sellaista ilonilmausta, sillä sen jälkeen kun hän huononlaisella menestyksellä koetti saada selkoa minun puoluekannastani, on häneen juurtunut jonkunlainen epäluulo siitä, että minä olen hyvinkin patrioottinen "valtakunnan mies".
Tällä kertaa annan minä täyden kannatuksen toverilleni ja niinpä tapahtuu, että niiden liputusten, kellonsoittojen ja ilotulitusten lisäksi, joita tapauksen johdosta ympäri keskusvaltoja varmaankin on pantu toimeen, Shpalernajan vankikopissa N:o 219 kaksi tsaari Nikolain alamaista kohotti innostuneen, vaikka oloihin katsoen tietysti varsin hillityn hurraahuudon. — — —
Toverini on saanut haastekirjelmän ja oikeudenkäynti häntä vastaan on alkanut.
Hän saapi nyt kerran viikossa käydä sotaoikeudessa, jonka istuntopaikka on kaukana Moikka-kadun varrella. Suuressa, suljetussa automobilissä vahvan sotilasvartioston saattamina viedään sinne ne vangit, joiden asia kulloinkin on esillä oikeudessa. Milloin automobili ei ole joutilaana, saavat he vartioston keskellä jalkaisin marssia pitkin Pietarin katuja, mikä ei suinkaan ole vastenmielistä sisäänsuljetuille vangeille.
Noina oikeuspäivinä tuodaan toverilleni päivällinen jo kahdeksan tienoissa aamulla, sillä oikeuspaikassa viipyy hän koko päivän, palaten tavallisesti vasta iltateen jälkeen. Kun hän on lähtövalmis, tutkii vartia ennen matkaan lähtöä tarkkaan hänen taskunsa sekä koplottelee vaatteet ympäri ruumiin, ettei jossakin vain ole kätkössä kirjelappua tai muuta luvatonta. Ei edes paperossia saa ottaa näille matkoille. Mutta siitä huolimatta saa toverini joka kerta varatuksi itselleen kourallisen savukkeita. Hän on takkinsa risaantuneesta vuorista valmistanut pienen pussosen, minkä hän paperosseilla täytettyään kiinnittää palttoonsa vuorin alle hartiain kohdalle. Yhteisvoimin sijoitamme sen huolellisesti lapaluiden väliin, minkä lisäksi minä tavallisesti suoritan koekoplottelun. Kertaakaan ei vartia keksi kätköä ja niin saa toverini aina varatuksi itselleen tupakat pitkän oikeuspäivän kuluksi.
Aina oikeuteen mennessään ottaa toverini mukaansa minun taskupeilini, tuollaisen pyöreän, kiinni suljettavan vehkeen, joita kulkukauppiaat myövät viidellätoista pennillä kappaleen. Peilinkannen sisäpuolelle olen joskus täällä Shpalernajassa kirjottanut nimeni.
Kerran oikeudesta palatessaan kertoo toverini, että menomatkalla pyysi eräs autossa hänen rinnallaan istuva herrasmies peiliä lainaksi, saadakseen hieman tukkaansa sukia. Saatuaan peilin ja huomattuaan sen kannessa nimeni, oli hän ällistyneenä kääntynyt toverini puoleen ja kysynyt tuon nimen alkuperää, jolloin toveri oli selittänyt minun olevan Shpalernajassa sekä istuvan samassa kopissa hänen kanssaan.
— On finskij pisatelj, — oli toverini lopettanut.
— Kyllä tiedän, sillä olen itsekin suomalainen ja olen lukenut hänen teoksiaan, oli herrasmies vastannut sekä käskenyt tuoda minulle terveisiä.
— Mutta mikä hänen nimensä on, sanoiko hän sitä? — ehätän minä äärimmäisen uteliaisuuden vallassa.
Kyllä hän oli sanonut nimensä, mutta toverini on mahdoton sitä muistaa. Hän pinnistää kyllä muistiaan ja sopertaa jotakin, mutta siitä syntyy suomalaiseksi nimeksi aivan mahdoton äänneyhtymä.
Miltei joka kerta tapaa hän oikeuspaikassa jonkun suomalaisen, mutta heidän nimiään en saa tietooni. Kerran tuo hän kenkäänsä piilotettuna pienen "sapiskan", jossa siistillä käsialalla on kirjotettuna vain sanat: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa". Nimeään ei kirjottaja varovaisuuden vuoksi ole pannut alle.
Vasta vallankumouksen päivinä tulen tuntemaan nuo sotaoikeudessa kulkeneet kansalaiseni. He ovat kaikki nuoria ylioppilasmiehiä, luvultaan puolikymmentä.
Nyt oikeudenkäynnin alettua saa toverini joka lauantai tavata vaimoaan. Kohtaus kestää neljännestunnin ja keskustelu käy kahden metrin päässä toisistaan olevan rautalankaverkon läpi. Samalla saa toverini vaimonsa tuomat "peredatshat", tuomiset. Tyytyväisenä, syli täynnä kaikenlaisia herkkuja: vehnäleipää, savustettua silliä, makkaraa, sokeria, kurkkuja, sitruunaa, palaa toverini aina "svidanielta".
Täten muodostuvat lauantaihetket meille erikoisiksi juhlahetkiksi. Sen saa aikaan, paitsi toverini tuomisten aiheuttama ylimääräinen herkuttelu, vielä enemmän hänen vaimoltaan kuulemansa uutiset, jotka syksyn mittaan käyvät yhä enemmän vallankumouspitoisiksi.
Kohta päivällislevolta noustua alamme jännityksellä odottaa, tullaanko toveriani hakemaan svidanielle. Kun ovi sitten vihdoinkin aukeaa ja vartia virkkaa tuon vapauttavan sanan: "svidanie", lähtee toverini liikkeelle kuin pyssyn suusta.
Sillä aikaa kasvaa minun jännitykseni hetki hetkeltä. Ajan kuluksi naputtelen Vuokselle ja hra S:lle, että toverini on vaimoaan tapaamassa ja että niin ollen saadaan kohta uutisia. Siten leviää sama odotuksen jännitys toisiinkin koppeihin..
Pitkäksi venyy parinkymmenen minuutin odotus, ja kun toverini vihdoinkin ilmestyy ovelle, lävistän minä hänet oitis katseellani. Hänen silmistään ja kasvonilmeistään näen heti, onko hänellä hyviä vai huonoja uutisia. Ja kun vartia on jättänyt meidät kahden, viskaa hän tuomiset vuoteeseen ja alkaa kertoa kuulumisia. Toisinaan niitä ei ole laisinkaan — ei edes senkään arvoisia kuin oli Rasputinin murha — ja silloin me huomattavasti nolostuneina alamme maistella tuomisia.
Naapuri Sobolev saa myöskin silloin tällöin puhutella vaimoaan. Kerran palaa hän suurilla uutisilla lastattuna omalta svidanieltaan ja ryhtyy heti koppiin palattuaan jakamaan runsaudestaan meillekin.
— Moskovassa on puhjennut suuria lakkoja ja Pietarin odotetaan piammiten yhtyvän samaan liikkeeseen.
Siinä Sobolevin uutinen, joka saa toverini silmät loistamaan ja joka on omiaan ajamaan meidän kummankin päät muurahaisia täyteen. Vallankumous kaikkine mahdollisuuksineen on äkkiä siirtynyt näköpiiriimme ja "revaljutsija" on sana, jota tästä puolin kopissamme runsaimmin viljellään.
Kun toverini muutama päivä tämän jälkeen palaa oikeudesta, on hän oikeassa vallankumoushumalassa. Lakkoliike on levinnyt jo Pietariinkin, jossa muun muassa suuret Putilovin tehtaat ovat liittyneet lakkoon. Kaduilla liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja, jotka vaativat: "hljep i mir" — leipää ja rauhaa.
Palavin silmin hyräilee toverini sinä iltana internatsionalea, minun tyynesti haastellessa Vuoksen kanssa Venäjän vallankumouksen mahdollisuuksista.
Parin päivän kuluttua saa toverini taas tavata vaimoaan. Kärsimättömämmin kuin koskaan ennen odotamme tätä svidanieta, saadaksemme kuulla, mihin suuntaan tapaukset Pietarissa ovat kehittyneet.
Kohta kun toverini, sylissään tavalliset tuomiset, astuu koppiin, huomaan hänen mielensä olevan tulvillaan asioita. Hänen silmissään palaa omituinen tuli, sieramet ovat laajentuneet ja hengitys on kiihkeätä.
— Tavarishtsh! — huudahtaa hän omituisen syvällä, mielenliikutuksesta vavahtelevalla äänellä ja alkaa sitten katkonaisin lausein kertoa: — Melkein kaikki tehtaat seisovat — Viipurin kaupunginosassa sotilaat kieltäytyneet ampumasta lakkolaisia ja haavottaneet omaa everstiään. Yksitoista poliisia ja yksi upseeri on katutaistelussa surmattu. Odotetaan suurta vallankumousta.
Paitsi toverini vaimoa, on svidaniella ollut myöskin hänen veljensä, jalkaväen sotilas. Tämä on vakuuttanut, että sotilaat eivät rupea ampumaan kansaa ja että "revaljutsionnyj duch" — vallankumouksellinen henki, on vallannut koko armeijan.
Kun toverini toistaa nuo sanat "revaljutsionnyj duch" on kuin näkisin edessäni ilmielävänä vallankumouksen hengen.
Sinä iltana näkee vartia, tähystäessään tirkistyslasin läpi Shpalernajan koppiin N:o 219, kaksi haltioitunutta oliota, jotka vastapäätä pienen pöydän ääressä istuen tyhjentävät kupin toisensa jälkeen väkevää teetä ja sitä tehdessään juttelevat loistavin silmin ja vilkkain elein. Ja samantapainen näky kohtaa häntä varmaan useissa muissakin kopeissa, sillä luonnollisesti olemme sekä sähköttäen että telefonoiden levittäneet suuria uutisiamme ympäri naapuristoamme, mistä ne samojen keinojen välityksellä aallon tavoin leviävät joka suunnalle avaraa vankilaa, herättäen toivoa masentuneissa mielissä ja sytyttäen loistoa synkkiin katseisiin.
Yhtä korkeana säilyy juhlamielemme seuraavana päivänäkin. Elämme kokonaan vallankumouksen merkeissä. Toverini puhuu barrikaadeista ja katutaisteluista ja väliin on hän tempaavinaan käteensä suuren punaisen lipun, jota muka edessään kantaen kävelee silmät leimuten edestakaisin ja laulaa internatsionalea tai muita vallankumouksellisia lauluja, joissa puhutaan barrikaadeista, sortajista, verestä ja vapaudesta. Lopulta olen itsekin näkevinäni tuon valtavan punaisen lipun, vallankumouksen huuma tempaa minut hetkeksi mukaansa ja minä astelen, tosin vain hitaana Sancho Panzana, toverini kintereillä ja koetan hyräillä samoja lauluja — kunnes istahdan tutulle rautalevylleni ja hymysuin seuraan toverini elehtimistä. Käsitän siinä niin elävästi, mikä valtava, hypnoottinen vaikutus punaisella vallankumouksen lipulla on vaistojensa varassa eläviin suuriin joukkoihin.
Että uutiset ovat mielialaa kohottaen levinneet ympäri vankilaa, sen huomaamme hyvin kävelyretkillä käydessämme. Valtiollisten vankien kasvoilla kuvastuu vasta virinnyt toivo ja eräskin meitä kapeissa portaissa vastaan tuleva nuori herrasmies ei malta, vartian läheisyydestä piittaamatta, olla lausumatta:
— Uutisia tietävät.
Ja sitä sanoessaan loistavat hänen silmänsä niin paljon sanovasti.
Mutta seuraavien päivien kuluessa alkaa mielialamme laskeutua. Saapuu tietoja, että lakkoliike on asettumassa ja että erikoisrauhasta, josta myöskin on ollut huhuja liikkeessä, ei ole toiveitakaan.
Tulee sitten jälleen lauantai ja toverini palaa svidanielta masentunein kasvonilmein: lakko on päättynyt ja kaikki tehtaat ovat jälleen käynnissä!
Mutta pieni lohduttava peräkaneetti toverini uutisilla sentään on: työväen piireissä kuulutaan vallankumousta pidettävän välttämättömänä ja joulun jälkeen, duuman kokoontuessa, kuuluvat he aikovan yrittää uudelleen.
Onhan sitä siinäkin, mihin takertua kiinni. Ja me takerrumme siihen kynsin hampain.
— Skora budjet revaljutsija — kohta tulee vallankumous, — on lause, jota me tästä puolin vuorotellen toistamme pitkin päivää ja koetamme sillä pitää mielialaamme vireillä. Tosin tuo lause ennen pitkää tylsistyy ja menettää kaiken voimansa, mutta siitä huolimatta kuullaan kopissamme tavan takaa, milloin teennäisen innostuneena huudahduksena milloin taas kuivana murahduksena:
— Skora budjet revaljutsija!