XIII
YHTÄ JA TOISTA TALVEN TULLEN.
Jyrkästi vastakkaiset ominaisuudet ovat Suomen kansan luonteessa ryhmittyneet hyvinkin lähekkäin. Tapaat synnynnäisesti hienon henkilön, jonka luonteessa on jotakin Suomen kesäyötä muistuttavaa, kosketukselle arkaa ja melkein kiusallisen herkkätuntoista, ja kohta hänen lähimmästä läheisyydestään löydät raakuudellaan säikyttävän ja sielunelämänsä rumuudella inhoa herättävän olion, joka näyttää olevan kemiallisesti puhdas niin sanotusta omastatunnosta sekä kokonaan siveellisten vaatimusten ulkopuolella.
Yleisimpänä, helpoimmin tunnettavana ja muodoltaan räikeimpänä tapaa tämän jälkimmäisen olennon kulkurijätkäin maailmassa. Ellei sinulla ennestään olisi varmaa mielikuvaa hänestä, niin sinun tarvitsee vain esim. rautatiellä matkustaessasi pistäytyä kolmannen luokan tupakkavaunuun. Siellä hänet varmasti tapaat, kun hän otsatukkansa takaa kyräten, paperossi suupielessä roikkuen, pelaa korttia kaverinsa kanssa, höystäen kanssapuhelua huudahduksilla, joista vähimmän rumia ovat sellaiset kuin: "Voi Jessusperkele!" "Jumal'aut'-saatana!"
Mutta vaikka häntä itseään et olisi nähnytkään, olet kuitenkin joutunut tutustumaan hänen sielunelämänsä ja ajatusmaailmansa ilmauksiin, joita hän rivojen kuvioiden ja lauselmain muodossa on jättänyt ei ainoastaan vankilakoppien sisäseinille, vaan miltei kaikkialle julkisten käymäläin seiniin, siltojen kaiteisiin, puistojen penkkeihin.
Tietysti on kaikilla, parhaimmillakin, kansoilla oma pohjasakkansa, mutta kuitenkin on minusta aina tuntunut, että muiden kansojen keskuudesta tuskin löytää niin raakaa olentoa kuin on suomalainen huligaani. Aivan samoinkuin suomenkielen kiroussanoja pidetään räikeämpinä kuin vastaavia sanoja missään muussa kielessä.
Oulun lääninvankilassa sain joka päivä kävelyllä ollessani läheltä nähdä tuollaisia kulkurijätkän tyyppejä. Varsinkin on elävänä painunut mieleeni yksi, joka kävellessään yhtä mittaa nosteli leveitä hartioitaan aivankuin niihin kasaantunut eläimellinen voima olisi synnyttänyt pakotusta ja jonka hammastarhasta yhtä menoa virtasi karmivain kirousten ja rivosanojen tulva. Sisäisellä rumuudellaan hän suorastaan terroriseerasi lähintä ympäristöään.
Niin visusti eristettyä elämää kuin Shpalernajassa saikin viettää, en kuitenkaan sielläkään säästynyt suomalaisen jätkän epämieluisilta kosketuksilta.
Ruvettuani saamaan vankilan kirjastosta saksankielisiä teoksia, pistivät kirjastonhoitajat niiden joukkoon vielä silloin tällöin suomalaisenkin kirjan. Niinpä saan muun muassa Minna Canthin "Agneksen". Siinä on paitsi tavallisia pistemerkintöjä myöskin neulankannalla reunoihin ja lukujen loppuihin kirjotettuja lauseita. Ne ovat tuttuja huligaanirivouksia, jotka on kirjotettu kömpelöllä ja tottumattomalla käsialalla. Nämä löydöt, joita aluksi ryhdyn niin suurella mielenkiinnolla tarkastamaan, saavat mieleni alakuloiseksi ja tympeäksi.
Kirjottaja on ollut kyllin rehellinen — tai tuhma — pannakseen eräässä kohti koko nimensä vuodatustensa alle, mainiten vielä lisäksi olevansa Kivennavalta kotoisin. Olen vakuutettu, ettei hän kuulu meidän valtiollisten vankien joukkoon, sillä tiedän jo, että Shpalernajassa on myöskin suomalaisia rikollisvankeja — miehiä, jotka Pietarissa työssä ollessaan tai muuten Venäjällä retkeillessään ovat joutuneet rikoslain kanssa tekemisiin. Toveriltani olen kuullut, että kerran oli sotaoikeuden istunnossa yht'aikaa hänen kanssaan muuan raa'asta ryöstömurhasta syytetty Pietarin suomalainen ja kerran kävelyllä ollessamme osotti hän minulle erästä pihalla työskentelevää rikosvankia, joka niinikään oli suomalainen.
Mutta paitsi sitä harmia, jonka mokoman "tervehdyksen" saaminen samassa kadotuksessa olevalta kansalaiselta aiheutti, jouduin tuon jätkämäisen hengenpurkauksen takia vielä suoranaisemminkin kärsimään.
Palautetut lainakirjat tarkastetaan aina ennen uutta lainaamista, jolloin lehtien repimisestä, likaamisesta tai kirjottelemisesta joutuu asianomainen lainaaja tilille. Nähtävästi ei "Agneksen" reunoissa olevia lauseita ole edellisessä tarkastuksessa huomattu, koska niiden päälle ei ole liimattu puhdasta paperia, kuten tavallista sellaisissa tapauksissa. Mutta kirjan minulta palatessa pistävät "Agneksen" lisäykset tarkastajan silmään ja niinpä ilmestyy koppiini kirjastonvartia, iäkäs, pieni ja laiha äijänkääkkyrä, jonka jalat ovat kuin lyijykynät ja jonka sinertävää naamaa koristaa puolentuuman pituinen harmaa parransänki ja luonnottoman suuret nenäkakkulat. Hän osaa samanlaista vastenmielistä "tshuhnasuomea" kuin osastonvartiakin ja näyttäen minulle "Agnesta" tiuskasee hän ohuella, vinkuvalla äänellään:
— Shie kiruttanut tähän!
— En ole, vaan kirjotukset olivat siinä jo kirjan saadessani.
Tähän piipittää äijä, että minä valehtelen, ja että kirjat tarkastetaan joka kerta läpi.
— Onhan tähän sitä paitsi kirjottaja pannut nimensä alle, — väitän edelleen ja haen "Agneksesta" esille asianomaisen kohdan.
— Shie ihe kiruttanut väärä nim'! — huutaa äijä.
— Mutta näettehän, että se on kokonaan toisenlaista käsialaa kuin minun, — sanon tuskastuneena ja viittaan omaan käsikirjotukseeni, joka on edessämme pöydällä.
— Shie varsin muuttanut käsialas. A nyt shiult otetah kirjat pois, ku et oshoa niit' hoitaa.
Hän kahmasee pöydältä äsken saamani uudet lainakirjat ja lähtee kopista, muristen vielä ovella mennessään "tshuhnasta, joka ei osaa kirjoja pidellä".
Olen äärimmilleen loukkautunut kärsimästäni vääryydestä ja siitä, että tuollainen tsinovnikkarappusten alimmalle askelmalle kohonnut musikka, joka itse hädintuskin pystyy nimeänsä kirjottamaan, töykeästi sinutellen soimaa minua, yliopistosivistystä saanutta miestä, siitä etten muka osaa kirjoja pidellä. Sinä päivänä en pysty käsikirjotustani enää sanallakaan jatkamaan. Hermostuneisuuttani lisää sitäpaitsi se, että se rumilus hosuessaan kaatoi mustepulloni käsikirjotuksen päälle. Toverini osanotto, kun hänen illalla oikeudesta palatessaan kerron kokemani vääryyden, saa minut vasta jonkunverran tyyntymään.
Jo elokuun alussa sain tohtori K:lta kirjeeseeni vastauksen, missä hän m.m. ilmotti heti kirjeeni saatuaan toimittaneensa minulle Shpalernajaan viltin ja tyynyn, joista kuitenkaan ei tyynyä otettu vastaan. Edelleen oli hän samoihin aikoihin ostanut minua varten suomalais-venäläisen ja venäläis-suomalaisen sanakirjan, venäjän kieliopin ja täydellisen suomalaisen raamatun, jotka hän oli jättänyt valtioneuvos Mashkevitshille minulle toimitettaviksi.
Aika kului, minun turhaan joka päivä odotellessani noita kirjoja, joista varsinkin sanakirjoja olisin niin kipeästi tarvinnut. En voinut käsittää, mitä varten ne niin kauan viipyivät hra Mashkevitshin huostassa, ja lopulta aloin epäillä, että hän oli ne kokonaan unhottanut.
Muutamia aikoja sen jälkeen kuin minulta vääryydellä oli otettu lainaamisoikeus, saan vihdoinkin nuo kirjat. Huomaan, että hra Mashkevitsh ei ole itse niitä lainkaan tarkastanut, vaan jättänyt ne vankilan kirjastoon, missä ne on lehteilty läpi sekä varustettu asiaan kuuluvilla leimauksilla. Hra Mashkevitsh on siis suotta aikojaan pidättänyt kirjoja luonaan kolmisen kuukautta! Mutta eihän hänen intresseihinsä kuulukaan meidän suomalaisten etuja ja mukavuuksia millään tavoin katsoa.
Toverin saatuani on venäjän opiskeluni edistynyt ripeästi. Nyt kun olen saanut kunnolliset sanakirjat ja kieliopin, käy opiskeluni sitäkin tehokkaammaksi. Mutta sitten tulee sille äkkiloppu.
Muutamana sunnuntaina tulee koppiamme tarkastamaan eräs päällikön apulaisista. Hänen kysymykseensä, puhunko minä venäjää, vastaan osaavani sitä ainoastaan vähän.
— Plooha, plooha, — sanoo hän päätään pudistaen, — nada utshitsa!
Ja sitten toveriini viitaten terottaa hän, että "etot tshelavjek" opettaa minulle venäjää.
Jahaa, ajattelen minä, vai on sitä pakko oppia ja vai sitä varten minulle on toveri työnnetty, että hän opettaisi minulle venuskaa. Siinä tapauksessa saa opiskeluni pysähtyä siihen. Ja se pysähtyykin. Saan koko kieltä kohtaan sellaisen vastenmielisyyden, että tämän jälkeen ei sitä päähäni tartu montakaan sanaa. Toverini kyllä useinkin ihmettelee, miksi minä en enää opettele venäjää, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan siihen asiaan nähden jähmettynyt ja sellaiseksi se jää.
Venäjän opiskeluni päättyi siis aivan kuten samanlainen yritys kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kun silloin vietti kesää luonani eräs venäläinen ylioppilas, joka vallankumouksellisena oli häätynyt kotimaastaan pakenemaan, innostuin opiskelemaan venäjää, kyetäkseni lukemaan venäläisiä kirjailijoita alkukielellä. Olin jo hyvällä alulla opinnoissani, kun sitten yhtäkkiä tympeysin koko venäläisharrastuksiini.
Kuten sanottu, oli opettajani vallankumouksellinen, jonka ohjelmassa olivat kaikki uudenaikaiset vapaamieliset aatteet. Ennen kaikkea hän tietysti oli kosmopoliitti ja kiivaasti tuomitsi hän Venäjän hallituksen pikku kansoja kohtaan harjottaman sorron. Eräänä iltana jouduin hänen kanssaan kiivaaseen väittelyyn, minkä kestäessä tulin huomaamaan, kuinka sekava ja sairaloinen hänen ajatuselämänsä oli — tuon samaisen miehen, joka teelasin ääressä jutellessaan teki niin intelligentin vaikutuksen. Kun hän syytti meitä suomalaisia natsionalisteiksi, sanoin minä, ettei meillä ole vielä tarpeellinen kansallistuntokaan hereillä, natsionalismista puhumattakaan. Edelleen tulin väittelyn kuluessa sanoneeksi, että meikäläisten kansallismielisten, sikäli kuin niitä on olemassa, päämääränä on tietysti itsenäinen Suomi. Mutta sekös meuroi silmänräpäyksessä pinnalle sen aitovenäläisen kansalliskiihkon, mikä siihen saakka oli salassa uinunut kosmopoliittisen puleerauksen alla. Vai irti Venäjästä! Hänen kasvonsa suorastaan vääristyivät, kun hän huusi, että te suomalaiset ette tule koskaan pääsemään irti Venäjästä. Näin niin selvästi, kuinka hänen sisäisen näkönsä edessä häämötti "suuri ja jakamaton Venäjän valtakunta". Sanoin siihen, ettemme tietysti omin voimin toivokaan Venäjästä irti pääsevämme, mutta annahan kun syttyy sota esim. Venäjän ja Saksan välillä, niin ehkä aukenee meillekin tilaisuus päästä itse omia asioitamme hoitamaan. Silloin purkautui hänen vihansa oikein elementtaarisena raivona Saksaa ja saksalaisia kohtaan — sama viha, joka on yhteinen kaikille venäläisille ja joka pohjaltaan ei ole muuta kuin alemman vaistomaista, kateuden sekaista vihaa ylempäänsä kohtaan.
Tämän väittelyn kautta sain läheltä, ikäänkuin äkkiä eteeni avautuneen ikkunan läpi, kurkistaa syvälle venäläiseen sielunelämään. Se antoi minulle pitkäksi aikaa ajattelemisen aihetta sekä syytä omien käsitteiden selvittelemiseen. Kun niihin aikoihin meikäläisten taholta harjotettiin veljeilyä, yhtäältä kadettien, toisaalta venäläisten sosialistien kanssa, selvisi minulle tämän jälkeen, että kaikki se, mikä meidän vapaustaistelussamme perustetaan minkä hyvänsä venäläisen puolueen tai ryhmän varaan, on perustettu hyllyvälle hiekalle. Ja se yksipuolinen, naivi ja kritikitön innostus, jolla niin monen meikäläisen tavoin olin suhtautunut venäläiseen kirjallisuuteen sekä yleensä "vapaamieliseen Venäjään", jäähtyi kokonaan. Ja sen mukana jäähtyivät myöskin kieliopinnolliset harrastukseni, jopa niin perinpohjin, että siihen astiset saavutuksenikin karisivat hämmästyttävän nopeasti muististani. — — —
Kopissamme vallitsee toisinaan sangen painostunut ja nyreä mieliala. Emme päivän mittaan vaiheta montakaan sanaa. Toverini kyllä yrittää tuolloin tällöin saada keskustelua käyntiin, mutta minä en halua jutella, istua jurotan vaan äänetönnä työni tai kirjani ääressä.
Tuollaisina jurotuspäivinä kiusaa minua tavattomasti toverin läsnäolo. Varsinkin tuntuu minusta sietämättömältä hänen tapansa naksuttaa sormiaan. Toisinaan sitä kuullessani tekee minun suorastaan mieli lyödä häntä päähän. Yhtä vastenmielinen on minulle hänen tapansa aina syötyään vetää useampaan kertaan hammastensa lomitse ilmaa sisäänsä.
Kun ärtymykseni kohoaa korkeimmilleen, toivon minä hartaasti, että hänet jonkun syyn takia siirrettäisiin taas johonkin toiseen koppiin, jotta minä saisin jälleen elellä omissa rauhoissani. Mutta pian saan aina aihetta katua häijyjä ajatuksiani. Semen Jegorovitsh on toveruudessaan solidaarinen ja epäitsekäs ja saa minut lopulta aina häpeämään niitä pahoja ajatuksia, joita tuolloin tällöin sydämeeni kaivautuu. Pahatuuleni haihtuu, juttelu ja leikinlasku alkaa ja me olemme jälleen hyviä tavarisseja.
Kuinka sydämensä pohjasta hän nauraakaan vähäisimmillekin sukkeluuksille. Se houkuttelee minut juttelemaan hänelle kaikenlaisia huvittavia tarinoita — yksinpä vanhat "Bellman-vitsitkin" tulevat kopissamme käytäntöön — sekä panemaan kokoon tilapäisiä sukkeluuksia. Aina on hän valmis kuuntelemaan ja sitten sydämensä pohjasta nauramaan.
Eräänä iltana, kun kumpikin olemme jo makuulla, juttelen minä hänelle seuraavaan tapaan:
— Ajatelkaahan, toveri, miten täällä Shpalernajassa osat vaihtuvat, jahka vallankumous tulee. Tässä meidän kopissamme saa sijansa tsaari Nikolai ja Vuoksen koppiin joutuu sisäministeri Trjepof. Telefoonin ääressä jutellessaan kysyy tsaari: — No, kuinka voitte, toveri? — Kehnosti on asiat, vastaa Trjepof, — tililläni on vain yksi rupla rahaa. Paperossikoteloita täytyy liimata ja mahorkkaa polttaa (Shpalernajassa valmistetaan näet tupakkatehtaille suuret joukot paperossikoteloita, joita kokoon liimailemalla useat vangit ansaitsevat itselleen mahorkka- ja teerahat).
Toverini purskahtaa hillittömään nauruun ja kun siitä ei tahdo lainkaan loppua tulla, tarttuu se lopulta minuunkin. Liitämme tuohon mielikuvaan vuorotellen uuden lisäpiirteen ja nauramme sitten katketaksemme. Uni on kerrassaan kaikonnut ja puolelle yötä kestää tuota lapsellista ilonpitoa. Mutta vielä seuraavanakin päivänä huvittaa asia toveriani, joka juttelee sen telefoonitse venäläisille naapureillemme, jatkaen yöllistä nauruamme yhdessä heidän kanssaan. — — —
Toverini on hyvin tiedonhaluinen. Ne pari kirjaa, jotka hän joka maanantai saa vankilan kirjastosta, lukee hän yhteen menoon läpi. Onpa huvittavaa nähdä, millä luonnonlapsen välittömyydellä hän eläytyy esimerkiksi Gontsharovin romaaniin "Herra Oblomof". Hän nauraa hytisee ja huvittavimmissa kohdin suhahtaa tuon tuostakin hänen huuliltaan "Aj tshort!"
Mutta samalla mielenkiinnolla kuin romaaneja, lukee hän myöskin tieteellisiä teoksia, mikäli hän suinkin pystyy niitä käsittämään. Toisinaan innostun minäkin selvittämään hänelle jotakin luonnontieteellistä ongelmaa, ja on suorastaan liikuttavaa nähdä, millä hartaudella hän seuraa minun, kielellisesti usein varsin vajavaista esitystäni. Panemmepa yksinkertaisia kokeitakin toimeen. Soppa-astia täytetään puoleksi vedellä, vedenpinnalle panemme uiskentelemaan palamaan sytytetyn paperilaitteen ja sen yli asetamme suulleen teelasin. Kun tuli hetken kuluttua sammuu, saa toverini tietää, että syynä siihen on hapen loppuminen lasista. Saman soppa-astian, veden ja teelusikan avulla saan minä hänelle selitetyksi kangastuksen syntymisen. Maapallon liikkeitä sekä siitä aiheutuvia vuorokauden ja vuodenaikojen vaihteluita esittäessäni palvelee talvilakkini maapallona.
— Kak intjeresna! — huudahtelee hän esitystäni seuratessaan.
Hän osaa neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla ja yksinkertaisempia laskutehtäviä on hän hyvin halukas suorittamaan. Kun annan hänen tehtäväkseen esimerkiksi laskea, kuinka monta sekuntia on vuodessa, kertoo hän hikipäässä ja täyttää suurilla numeroillaan kaikki käytettävissämme olevat käärepaperien palaset.
Kun minä vankilan kirjastosta rupean saamaan saksankielisiä teoksia, osottautuu hän yhtä innokkaaksi opettelemaan saksaa kuin ensi alussa suomea. Mutta siinä aineessa en minä ole yhtä innokas opettaja, häneltä kun kokonaan puuttuvat kieliopillisten käsitteiden alkeetkin. Niinpä minun haluttomuuteni saapi hänen innostuksensa jäähtymään jo alkuunsa.
Hänen käsityskykynsä ja älynsä on harvinaisen notkea. Varsin vajanaisiin alkutietoihinsa katsoen kykenee hän ihmeteltävän helposti käsittämään aika monimutkaisiakin asioita. Tulen usein mielessäni verranneeksi häntä samalla tiedonasteella olevaan suomalaiseen ja minun täytyy itsekseni myöntää, että siinä missä jälkimmäinen jäisi korvallistaan raapien, ajatukset pysähtyneinä eteensä tuijottamaan, seuraa hän vielä vilkkaasti mukana. Ja mitä tähän luontaisen älyn notkeuteen tulee, siinä ei toverini suinkaan ole mikään poikkeus kansalaisistaan, vaan kuuluu se aivan yleisesti venäläisen luonteen hyviin ominaisuuksiin.
Olisi silti väärin sanoa, että venäläinen yleensä olisi lahjakkaampi kuin esimerkiksi suomalainen. Sillä lahjakkaisuuteen kuuluu myöskin kestävyys, jo saavutetun säilyttämis- ja edelleen kehittämiskyky, ja se ominaisuus puuttuu venäläisestä luonteesta mitä suurimmassa määrin. Venäläisen henkinen luuranko on heikko ja hauras.
Kuinka suuresti muuten liiotellaankaan tuota venäläistä lahjakkuutta! "Lahjakas Venäjän kansa", sehän on viime vuosikymmeninä muuttunut melkein seisovaksi sananparreksi kaikkialla Euroopassa. Huolimatta siitä, että Venäjän kansan lahjakkuuden näytteet vielä toistaiseksi ovat tuiki vähäiset — nimittäin jos kysytään positiivisempia ja kouraantuntuvampia näytteitä kuin pelkkä seurustelun vilkkaus ja käsityskyvyn notkeus.
Vielä enemmän kuin muut, liiottelevat venäläiset itse omaa lahjakkuuttaan. Eiväthän heidän kirjallisuudessaan ole niinkään harvinaisia viittailut siihen, että Venäjän kansa on kutsuttu henkisesti uudistamaan maailmaa. On liian uskallettua sanoa sitä pelkästään otaksuttujen, vielä kätkössään uinuvien lahjojen perusteella, samalla kuin Venäjä kaikinpuolisessa viljelyksessään on noin sata vuotta muusta Euroopasta jälellä, kuten yleisesti myönnetään.
Vai onko siihen taantumuksellinen hallitusjärjestelmä syynä, ettei venäläinen lahjakkuus ole päässyt kukkaansa puhkeamaan? Tuskinpa vain yksinomaan. Sillä tulee muistaa, ettei tuo hallitusjärjestelmä ole mikään syrjästä tullut, vieras kahlehtija, vaan on sekin Venäjän kansan omasta sielusta esiin kasvanut. Talis rex, qualis grex.
Siihen venäläisyyden korkeaan kurssiin, mikä viime vuosikymmeninä on ollut Euroopassa huomattavissa, on luullakseni vaikuttanut pääasiassa kaksi seikkaa: Venäjän valtiollinen mahti sekä venäläisen kaunokirjallisuuden erikoisuus.
Mutta niihin kumpaankin nähden on arvostelu tuntuvasti liiotellut.
Venäjä valtiona on herättänyt kunnioitusta itseään kohtaan kansanpaljoudellaan ja alueittensa suunnattomalla laajuudella. Sen laajeneminen itää kohti on ollut tavattoman vaivatonta: onhan siellä vastassa ollut vain sivistymättömiä paimentolaisheimoja ja metsäläiselamää viettäviä kansanpirstaleita. Mutta kohta kun sillä suunnalla astui vastaan sivistynyt valtio, Japani, tuli pysähdys ja peräytyminen. Aina milloin Venäjä on törmännyt yhteen sivistyneemmän vallan tai valtaryhmän kanssa (Krimin sota, Japani, Saksa) on se joutunut tappiolle sekä siten osottanut, että sen paljouteen ja massaan perustuva mahtavuus onkin vain näennäistä. Vaivattoman laajenemisensa aikana se ei ole joutunut sellaisen puristuksen ja vanutuksen alaiseksi, mikä olisi pakottanut sen keskittymään ja kehittämään sisäisiä voimanlähteitään. Se on paisunut kohokuoriseksi.
Se vaistoelämän rehevä kuvaus sekä se osaksi hyvinkin syvälle menevä sielunelämän (varsinkin sairaloisen) erittely, mikä venäläiselle kaunokirjallisuudelle on tunnusmerkillisintä, on laajalti synnyttänyt sen käsityksen, että venäläisillä on maailman paras kaunokirjallisuus. Onhan meidänkin yliopistossamme sitä varten erikoinen professorinvirka, samalla kuin kaikkien muiden kansain kirjallisuudet on yhdistetty samaan professuuriin! Ja jos muistelee venäläisten teosten suomennoksia, niin huomaa, millä kritikittömyydellä meillä otetaan vastaan kaikki, mitä siltä taholta tulee. Olen nähnyt naivilla pieteetillä suomennettuja novelleja Tshehovin nuoruuden päiviltä — kertomuksia, joille tekijä varmaankaan ei ole uneksinutkaan tulevan sitä kunniaa, että ne vieraalle kielelle käännettäisiin. Ja eräästä Maksim Gorjkin teoksesta ilmestyi yhtaikaa kokonaista kaksi suomennosta, toinen nimellä "Rippi" ja toinen "Tunnustus". Siitä huolimatta, että tuo teos oli varsin epäonnistunut ja mitä suurimmassa määrin teennäinen.
Rehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja psykoloogisessa analyysissaan on venäläinen kirjallisuus kyllä erinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä se sitten onkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä suurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä. Ja entä draama, kirjallisuuden korkein muoto? Sehän puuttuu venäläisiltä miltei kokonaan, ainakin siinä mielessä, mitä me olemme tottuneet draamalla ymmärtämään.
Göthe, Molière, Shakespeare … kaukana on venäläinen kirjallisuus vielä sellaisilta huipuilta!
Tolstoi?
Kuinka herkullista onkaan lukea hänen nerokasta vaistoelämän kuvaustaan — ja kuitenkin kuinka yksipuolista ja väsyttävää ajan oloon! En ole jaksanut lukea hänen "Anna Kareninaansa" loppuun, nide niteeltä se oli niin yhtä ja samaa kuin vaellus rannattomalla, pehmeäpohjaisella venäläisellä arolla.
Niin rehevä ja suuri mestari kuin Tolstoi onkin venäläisen vaistoelämän kuvaajana, yhtä pieni, miltei naurettava on hän ajattelijana ja profeettana. Muistakaamme esim. Leniniä (= Tolstoi itse) "Anna Kareninassa". Mikä älyllisesti selkiintymätön olento! Ja mitä lapsellista lepertelyä onkaan hänen uskonnollinen aatteilunsa!
Onko Tolstoi oppiensa mukaan jakanut omaisuutensa köyhille? Ei, kyllä hän on kuolemaansa saakka elänyt rikkaana miehenä Jasnaja Poljanan herrastilalla.
Mitä ne sitten merkitsevät nuo kaikkialla tavattavat kuvat, joissa esitetään Tolstoita milloin musikan puvussa kyntämässä, milloin sauva kädessä pyhiinvaellusmatkalla?
Humbuugia! Naurettavaa turhamaisuutta!
Vai voimmeko kuvitella (jos ajattelemme valokuvaustaidon ikivanhaksi), että jollakin todellisella profeetalla, jollakin Mooseksella, Elialla, Jeremiaksella, olisi liikkuessaan ollut aina lähimmän pensaan takana valokuvaaja varalla?
Ja missä näkyvät Tolstoin uskonnollisen reformatsionin hedelmät? Siellä täällä joku naivi sielu, joka käy varsiniekka saappaissa. Siinä kaikki!
Tolstoin venyvälle venäläisluonteelle on kokonaan vierasta se joko — tahi-päättäväisyys, mikä on välttämätöntä jokaiselle todelliselle profeetalle.
Kaiken kaikkiaan on venäläisestä kirjallisuudesta sanottava, että se elämänarvioinnin monipuolisuudessa on länsimaisesta kirjallisuudesta yhtä kaukana jälessä kuin venäläinen viljelys yleensä on jälessä lännen kansojen kulttuurista. Jos minun olisi pakko elinkaudekseni jäädä tähän Shpalernajan koppiin ja seurakseni saisin valita jonkun eurooppalaisen kansan kirjallisuuden, niin ennen venäläistä valitsisin esim. vaikkapa jonkun skandinaavisen maan kirjallisuuden, varmana siitä, että sillä olisi tarjota minulle paljon runsaampia ja monipuolisempia elämänarvoja kuin edellisellä dionyysisessä yksipuolisuudessaan.
Yhtä sinulta puuttuu, Venäjän kansa, ja sen yhden mukana kaikki: suuria persoonallisuuksia. Jos silmäämme läpi Venäjän historian, näyttäytyy se meille kuin levotonna meuruava merenpinta: äärettömillä tasangoilla kiemuroi, vaistojensa varassa sinne tänne ryntäillen, suuri kansanpaljous. Johtavia persoonallisuuksia ei kohoa näkyviin, ainoastaan kruunupäisiä despootteja. Luther, Göthe, Kant, Bismarck … sellaiset penikulmapatsaat ovat arojen kansalle kokonaan vieraat. Ja kuitenkin ovat ne suuret persoonallisuudet, jotka kohottavat ja vievät eteenpäin kansoja, ne ainoastaan, eivätkä mitkään muut voimat.
"Maamme on avara ja rikas, mutta siinä ei ole järjestystä. Tule sinä ja hallitse meitä", sanoivat kerran aikojen aamuna venäläiset lähettiläät germaanilaiselle Ruurikille.
Ja se pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä.