XV
MITÄ KAIKKEA PÖYTÄKIRJAT SISÄLTÄVÄT.
"Heino Voldemar Rissanen kertoo…"
Noilla sanoilla alkavat yhä uudet ja uudet pöytäkirjat. Ja ne ovat pitkiä, katalia, ilmiannoilla kylläistettyjä dokumentteja, joita me kuuntelemme synkein ilmein, päätä pudistaen ja tuolloin tällöin heittäen toisiimme paljon puhuvia katseita.
Kuka on tämä Heino Voldemar Rissanen?
Hän on yksi niistä neljästä karkurista, joista olen jo ennen maininnut ja joiden ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle saksalaisen jääkärin univormussa herätti minussa ja Vuoksessa niin sekavia tunteita. Kolmen muun nimet ovat: Vickström, Tuominen ja Niskanen. Mutta Rissanen on mestari heidän joukossaan ja hänen ilmiantosaavutuksilleen eivät toiset lähimainkaan vedä vertoja.
Hän on vielä varsin nuori mies, kuulemani mukaan neljänkolmatta vuotias, komea ja hyvinvoipa poika, syntyisin Helsingistä, käynyt siellä muutaman luokan normaalilyseota, ollut jonkun aikaa etsivänä poliisina Helsingissä, kauppa-apulaisena Loviisassa y.m. Pikkuseikkoja myöten kertoo hän elämästä suomalaispataljoonassa. Sitä kuuntelee kuin jännittävää romaania, mutta samalla karsivat ruumista kylmät väreet ja sydämeen patoutuu kuristava viha.
Kun pataljoona keväällä (1916) siirrettiin Riian rintamalle harjaantumaan — nimenomaan sanotaan pöytäkirjassa, ettei sitä asetettu vaaralliselle kohdalle — alkoi Rissanen yhdessä Tuomisen ja Vickströmin kanssa hautoa karkaussuunnitelmaa. Ensin saivat kaksi viimemainittua tilaisuuden toteuttaa sen. Kun heidän poistumisensa juoksuhaudasta, loikkauksensa piikkilanka-aidan yli ja juoksunsa venäläiselle suunnalle huomattiin, alkoivat toverit iltahämystä huolimatta ampua heidän jälkeensä, minkä johdosta karkureista toinen lienee lievästi haavottunutkin. Rissanen kertoo erään nuoren suomalaisen upseerin — nimeä hän ei tietystikään jätä mainitsematta — raivoissaan huudahtaneen, että sellaiset miehet ampuu hän paikalla alas, vaikka sitten kirkonportailla kotimaassa tulisivat vastaan. Varsin ymmärrettävä vihan puuska!
Rissasen omat karkausaikeet eivät tämän johdosta suinkaan talttuneet. Hän odotti vain soveliasta hetkeä. Ja kesäkuun puolivälin paikkeilla se tulikin. Oltuaan jossakin palvelustoimessa pataljoonan esikunnassa rintaman takana oli hän onnistunut varastamaan (sic!) erään upseerin browningin. Sillä varustettuna hän sitten kesäisenä yönä lähti juoksuhaudasta liikkeelle samaan tapaan kuin edellisetkin kaverit. Revittyään vaatteensa piikkiaidassa juoksi hän "omiansa" kohti — ensimäisen pöytäkirjansa alussa vakuuttaa R. olevansa Venäjän kansalainen —, heittäytyen tavan takaa pitkäkseen korkeaan heinikkoon, kun raketit valaisivat tienoota. Uimalla oli hänen kuljettava kolmen pienoisen joenhaaran yli. Viimeisen takana oli venäläisiä sotilaita, joille hän viittoi kädellään ja jotka viittoivat häntä tulemaan vain yli. Browninki hampaissaan lähti hän uimaan yli, mutta saatuaan vettä suuhunsa pudotti hän browningin jokeen. Ystävällisesti ottivat venäläiset soltut "sankarimme" vastaan, nuotiotulelle veivät ja tsaijua tarjosivat. Löytyipä heidän joukossaan virolainenkin sotilas, joka pystyi hiukan suomea puhumaan, ja niin päästiin uutisiin käsiksi. Sitten siirrettiin hänet santarmien huostaan ja varmastikin repesivät nämä riemuun yhdessä hra Mashkevitshin kanssa, kun Rissanen avasi sanaisen arkkunsa. Ja totisesti hän olikin verraton aarre hra Mashkevitshille, jonka rehkimisen tulokset siihen saakka olivat jääneet verrattain laihoiksi. Ennemmin mainittu dragsfjärdiläinen Ahlstedt oli hänelle kyllä tehnyt jo suuria palveluksia, mutta vasta nyt, tit. Rissasen suosiollisella myötävaikutuksella, pääsi hän oikein asiain sisälle. Ja tämä verraton mies oli joutunut hänen huostaansa ilman pyydystämisen vaivaa, aivan kuin taivaasta pudoten.
"Heino Voldemar Rissanen kertoo…" Kertojan parhaita ominaisuuksia on hyvä muisti ja se tällä rakkarilla on aivan verraton. Taikka on hän sitten vartavasten, karkausta suunnitellessaan, iskenyt päähänsä nimiä ja asioita, voidaksensa paljastuksillaan sitten rintaman toisella puolen itseänsä ansioittaa. Päätä huimaavan pitkät ovat ne luettelot pataljoonan upseeriston ja miehistön nimistä, jotka hän latelee pöytäkirjaan. Niistä riittää neidille tulkitsemista useammaksi päiväksi. Mutta ei ainoastaan siellä olevista, vaan myöskin niistä, joiden välityksellä kukin on matkalle lähtenyt sekä yleensä henkilöistä, jotka ovat asiaan olleet jonkunkaanlaisessa suhteessa, antaa R. luetteloita. Tekee sen vaikutuksen, kuin hän ihan läähättäen pinnistäisi muistiaan, ja hengessäni näen minä hra Mashkevitshin lennättävän kynää paperilla ja silmät saaliinhimosta kiiluen merkitsevän muistiin nimiä ja asioita. Eikä hänen tarvitse edes lypsääkään, kuten tavallisesti suomalaisten härkäpäiden kanssa tekemisiin joutuessaan, sillä nyt istuu kerrankin hänen pöytänsä ääressä tshuhna, jonka puheliaisuudella ei ole äärtä eikä rajaa!
Aavistan heti, kun tulkki alkaa noita Rissasen luetteloita levitellä eteemme, että minäkin saan tässä pian ratkaisun ilmiantaja-arvoitukseeni. Ja aivan oikein, tuntemiensa sotilasten joukossa mainitsee R. Juho K:n, minkä jälkeen seuraa lause: "Hänet on lähettänyt Kyösti Wilkuna, ylioppilas Helsingin keisarillisessa yliopistossa; hän on hyvin innokas värvääjä ja on kahdesti paennut venäläisten käsistä Oulussa ja Helsingissä." Siis puuta ja heinää sekaisin!
Useita muitakin pöytäkirja-ryhmämme jäseniä on mainittu R:n ilmiantoluetteloissa. Varsin runsaasti on niissä muistettu R:ää ja H:ta. Rissanen se juuri kertoo heidän räjäyttäneen Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita sekä siitä saaneen ensi luokan rautaristit. Ja omituisesta kohtalon oikusta joutuu H. Shpalernajassa istumaan tämän ilmiantajansa lähimpänä naapurina, lattia vain väliä. Kun nyt H., ensi päiviä talossa ollessaan, rupeaa ottamaan selvää, ketä hänen ympärillään asuu, ja siinä tarkotuksessa huhuilee lämpöjohtotorven juuritse alemman kerroksen koppiin, saa hän sieltä suomalaisen vastauksen. Ihastuneena ilmottaa hän nimensä ja tietämättä vielä mikä konna Rissanen on ja missä suhteessa häneen, alkaa keskustella hänen kanssaan. Mutta pian saa hän siitä kyllänsä, sillä R. huutaa hojottaa vastaan: "Vai sinä se oletkin! Eikö sinua p—lettä ole vielä hirtetty?" Olkoon mainittu, etteivät he olleet persoonallisia tuttuja, joten Rissasella ei voinut olla edes mitään henkilökohtaista vihaa H:ta vastaan.
Tämän onnettoman "tutustumisen" jälkeen tuotti Rissanen H:lle alituista harmia. Kun H. perehtyi naputusjärjestelmään, oli hänen mahdoton lämpöjohtotorvea myöten keskustella ylempänä asuvien kansalaistensa kanssa, sillä aina kun hän sellaista yritti, alkoi R. sen huomatessaan rämistää torvea, siten sotkien toisten naputuksen. Eikä siinä vielä kyllin, vaan hän jatkoi ilmiantojaan vankilassakin. Kun H:lla oli suomalainen naapuri myöskin samassa kerroksessa ja he keksivät tavan jutella suullisesti suoraan seinän läpi, saattoi Rissanen, painamalla omassa kopissaan korvansa seinää vasten, seurata heidän keskusteluaan. Siitä hän teki sitten ilmiantoja vartialle. Onnellisen sattuman kautta pääsi H. tästä kuitenkin selville, minkä jälkeen hän naapurinsa kanssa osasi olla varuillaan tuohon heittiöön nähden.
Monen monet Shpalernajassa viruvista suomalaisista olivat juuri Rissasen ilmiantojen uhreja, alkaen edellä mainitusta "ikäpresidentistämme", apteekkari J:stä. Entä kuinka suuren joukon kotimaassa olevia, tunnettuja henkilöitä olikaan täytynyt Rissasen ilmiantojen takia joutua epäluulojen ja silmälläpidon alaisiksi! Onhan R:n pöytäkirjoissa kaikenlaisten sekavien huhujen yhteydessä mainittu henkilöitä sellaisia kuin: Aino Ackté, konsuli Stockman, "Vaasan läänin entinen kuvernööri" y.m., y.m.
Kuinka seikkaperäisiä hänen ilmiantonsa ovat, osottaa m.m. se, että hän kertoessaan Konni Zilliacuksen käynnistä suomalaispataljoonaa katsomassa, mainitsee hänen itkeneen, pitäessään pojille puhetta. Niin likaista tietä myöten kuin kertomus tuosta kohtauksesta tuleekin tietooni, kostuvat silmäni ajatellessani, kuinka tuo harmaapäinen patriootti, joka kaksipäisen kotkan vainoomana on monet pitkät vuodet saanut värjötellä kotimaansa rajojen ulkopuolella, ei voi estyä kyyneliin puhkeamasta, nähdessään edessään uljaan joukon nuoria kansalaisiaan, jotka ovat pukeutuneet sotisopaan isänmaansa vapauden puolesta. Kaunis näky niin puolelta kuin toiseltakin!
Kun Rissasen olemus on pöytäkirjojen välityksellä ehtinyt juuriaan myöten paljastua Shpalernajan suomalaisille, herää meissä kaikissa tätä kohtaan raskas viha ja ylenkatse. Siitä näkee selviä merkkejä m.m. niiden pohjakerroksen koppien seinillä, joita käytetään kylpyyn menevien vankien odotushuoneina. Niiden seinillä on kaikenlaisia kirjotuksia, tiedonantoja ja tervehdyksiä, joita vangit varkain ovat lyijykynällä kirjotelleet myöhemmin ehkä samaan odotuskoppiin sattuvien tuttaviensa tai hengenheimolaistensa nähtäväksi. Vartiat niitä kyllä tuon tuostakin tuhrivat tai pyyhkivät märällä rievulla, mutta uusia ilmestyy joka perjantai seinät täyteen. Miltei jokaisen tällaisen kopin seinälle alkaa pian ilmestyä Rissaselle kohdistettuja julmia uhkauksia tai inhon ja ylenkatseen ilmauksia. Ilmestyypä sinne kerran piirustuskin: mies hirsipuussa ja alla nimi Rissanen. Kuten myöhemmin saan tietää, on sen muovaillut hra Massisen piirustustaitoinen venäläinen koppitoveri. Kun piirustuksen näin vähää ennen vallankumousta, on se luultavasti vieläkin tallella, ja jos Shpalernaja, kuten kerrotaan, muodostetaan vankilamuseoksi, jäänee se sinne edelleenkin muistoksi siitä vihasta, jota Shpalernajan suomalaiset vangit tunsivat tuota suurilmiantajaa kohtaan.
Mutta hyvinvoipana, punaposkisena ja täyteläisenä oljentelee Rissanen hra Mashkevitshin suosion loisteessa. Saksalaisen jääkäripuvun, jossa hänen karkuritoverinsa saavat olla kaiken aikaa, on hän aikoja sitten heittänyt yltään, esiintyen kävelypaikalla siistissä sivilipuvussa sekä kylmillä ilmoilla muhkeassa turkissa. Kaiketi hra Mashkevitshin lahjoja suosikilleen. Niin, olihan eräs suomalainen nähnyt hänet istuskelemassa hra Mashkevitshin virkahuoneessa, hampaissaan tämän hopeisesta kotelosta saatu savuke!
Rissasen kopin akkuna toisessa kerroksessa tulee piankin suomalaisten keskuudessa tunnetuksi ja vasten tahtoaankin kääntää jokainen heistä katseensa sitä kohti. Ja tavan takaa ilmestyy himmeiden ruutujen taakse Rissasen näköpää ja julkeasti vilkuttaa hän liinaansa kaikille, jotka suomalaisiksi tuntee. Mainitsen kerran toverilleni, R:n akkunaa osottaen, että sen takana asuu suomalainen suurilmiantaja. Kun sitten R. alkaa ruutujen takana päätään nyökytellä, pudistaa toverini hänelle julmistuneena nyrkkiään ja huutaa: "Uh, provokator!" Pää katoaa näkyvistä eikä se myöhemmin enää juuri kertaakaan ilmesty ikkunaan. Luultavasti ovat titulukselle lopultakin käyneet vähemmän miellyttäviksi ne vihamieliset katseet ja nyrkin pudistukset, joita hänen akkunaansa erinäisistä kävelykarsinoista suuntautuu.
Vickström ja Tuominen ovat ammatiltaan merimiehiä, Niskanen työmies,
Pietarin suomalaisia. Laiva, jossa edelliset ovat palvelleet, on sodan
syttyessä jäänyt saksalaiseen satamaan ja miehistö sotavankeuteen.
Sieltä ovat toverukset sitten kulkeutuneet suomalaispataljoonaan.
Melkoisen joukon toveriensa nimiä luettelevat hekin, mutta kuitenkin muodostavat ne vain pienen murto-osan Rissasen ilmiantojen määrästä. Eikä heillä muutenkaan, kuten viimemainitulla, tunnu olevan erikoista halua muistelemiseen. Omasta pataljoonaan joutumisestaan kaikki kolme juttelevat kaikenlaisia kaunisteltuja valheita, kuinka heidät muka petkuttamalla tai uhkauksilla oli sinne saatu j.n.e. Neljäs karkuri, Niskanen, on suorittanut "urotyönsä" yksinään myöhemmin syyskesällä eikä hänen pöytäkirjojaan ehditty vielä lukea, kun vallankumous tuli väliin, joten minulla ei ole tietoa hänen ilmiantojensa laajuudesta. Mutta arvatenkaan hän ei muodostanut mitään poikkeusta tässä arvoisassa kaverikunnassa.
Mitäkö varten tällaisia miehiä säilytettiin Shpalernajassa? Miksi heitä ei santarmistolle ja hra Mashkevitshille tekemiensä suurten palvelusten johdosta heti vapautettu?
Arvatenkin he olivat vain jonkunlaisia suojelusvankeja, joita tarvittiin yhtä mittaa kaikenlaisten täydentävien lisätietojen saamiseksi sekä persoonallisina todistajina useita muita vangittuja sekä vangittaviksi määrättyjä vastaan. Jos heidät olisi vapaalle jalalle laskettu, olisivat he voineet huveta ties minne, jota paitsi sellaisten miesten hengissä säilymisestäkään ei olisi ollut mitään takeita. Olihan ainakin Rissasen mustista töistä päässyt jo tietoja Suomeenkin asti leviämään. Mutta jahka suomalaisten asia olisi ehditty loppuun käsitellä ja kukin heistä saanut tuomionsa, olisi nämä arvon kaverit arvatenkin koreiden kiitosten kanssa laskettu vapauteen.
Olihan esimerkiksi Ahlstedt tunnustustensa palkaksi saanut vapautensa, vieläpä ruvennut jatkuvastikin santarmeja avustamaan, kuten jo olen maininnut. Pitkä ja selkäpiitä karmiva on sekin ilmiannettujen henkilöiden luettelo, jonka Mashkevitsh on häneltä pöytäkirjoihinsa saanut. Mutta ei hänkään vedä sentään lähimainkaan vertoja Rissaselle.
Joulun tienoissa saapuvien uusien suomalaisten vankien mukana kulkeutuu meille Shpalernajaan tieto, että Ahlstedt on tavattu Suomessa jossain matkailijakodissa ammuttuna: joko hän on tehnyt itsemurhan tai on joku toinen ampunut kuulan hänen päähänsä sekä pistänyt revolverin vainajan käteen. Vahvistusta tälle tiedolle en kuitenkaan vielä tätä kirjottaessani ole saanut. — — —
Useimpien Shpalernajassa istuvien suomalaisten omakohtaiset kertomukset Mashkevitshin pöytäkirjoissa ovat tavallisesti varsin lyhyet: he eivät yksinkertaisesti tiedä mitään niistä asioista, joista heitä syytetään. Mutta sitä pitempiä, kirjavampia ja pöyristyttävämpiä ovat sellaisten henkilöiden vuodatukset, jotka heikon tai rikollisen luonteensa houkuttelemina ovat kavaltaneet asian, mihin ovat yhtyneet, sekä ilmiannoillaan saattaneet toverinsa ansaan. Edellisten lisäksi esitän tässä vielä pari sellaista titulusta hra Mashkevitshin pöytäkirjoista.
Paavo Aronen, Porvoon yhteiskoulun entinen oppilas, tulee Heinolan tienoille ja kääntyy siellä erään tutun kansakoulunopettajan puoleen, tiedustellen häneltä, miten voisi päästä Saksaan, jonne hänellä olisi halu mennä ja jonne hän on kuullut muitakin suomalaisia matkustaneen. Opettaja sanoo, ettei hän tiedä niistä asioista mitään ja neuvoo Arosen Helsingissä kääntymään erään nuoren tiedemiehen puoleen, joka ehkä tietäisi neuvoa. Aronen matkustaa Helsinkiin, mutta osotettu henkilö ei rupea millekään hänen kanssaan. Aronen oleilee edelleen Helsingissä ja etsii tilaisuutta päästä Saksaan sotilaaksi. Ja niinpäs hän lopuksi yhtyy muutamaan ylioppilaaseen, joka antaa hänelle matkarahat sekä tarpeelliset ohjeet. Niitä noudattaen pääsee Aronen onnellisesti Suomen rajan yli Haaparannalle. Siellä tapaa hän ilokseen erään ylioppilaan, joka on hänen entinen koulutoverinsa. Tämä toimittaa hänet edelleen Tukholmaan. Siellä tiedustellaan Aroselta, eikö hän haluaisi palata takaisin Suomeen ottamaan selvää Venäjän Itämeren laivastoa koskevista seikoista. Aronen suostuu. Hänelle annetaan tarpeellinen kouluutus vakoilussa ja sitte hänet hyvillä matkarahoilla varustettuna toimitetaan takaisin Suomeen. Vetelehdittyään täällä jonkun aikaa eri paikkakunnilla ja kulutettuaan rahansa menee hän ja ilmaisee santarmille kaiken, mitä siihen saakka on tietoonsa saanut. Yksi tämän tituluksen luonteettomuuden uhreja oli tuo heinolalainen kansakoulunopettaja, joka mokoman syyn takia joutui vuoden päivät Shpalernajassa virumaan.
Seminaarinoppilas Rösch Sortavalasta saa samallaisen halun kuin Aronenkin. Päästyään henkilöiden yhteyteen, jotka varustavat hänet rahoilla ja muilla asianmukaisilla evästyksillä, lähtee hän matkaan. Tamperetta pitemmällä ei hän kuitenkaan käy, vaan vierailtuaan siellä joidenkin tuttaviensa luona palaa hän takaisin ja menee opistoonsa. Johtaja kutsuu hänet kansliaansa ja tiedustelee, mitä varten hän luvatta on niin kauan ollut koulusta pois. Rösch kertoo kuulleensa, että Suomesta menee Saksaan miehiä ja hänen halustaan ottaa siitä asiasta tarkempi selvä oli aiheutunut hänen omavaltainen lomansa. Johtaja suuttuu mokomasta tunnustuksesta ja kehottaa häntä ottamaan eron opistosta. Sen R. tekeekin ja antautuu santarmien palvelukseen. Kolme nuorta herrasmiestä joutui Shpalernajaan hänen ilmiantojensa perustalla, jota paitsi myöhemmin saamme kuulla, että mainittu opistonjohtaja on karkotettu Siperiaan.
Tämän tapaisia kehnoja luonteita on pöytäkirjoissa vilisemään asti. Tavallisesti ne ovat miehiä kansan pohjimmaisista kerroksista, mutta esiintyy joukossa silloin tällöin sivistystäkin saaneita. Enimmäkseen he ovat sellaisia, jotka joltakin henkilöltä ovat ottaneet matkarahat Saksaan mennäkseen, mutta ovat sitten joko menomatkalla kiinni jouduttuaan heti ensi säikäyksessä tunnustaneet kaikki tai ovat omasta alotteestaan palanneet, pienen huvimatkan pohjoista kohti tehtyään, takaisin kotiseudulleen ja siellä lörpöttelyllään vetäneet itseensä santarmien huomion.
Synkeihin mietiskelyihin ja lohduttomaan psykologiseeraamiseen antavat minulle joka päivä aihetta tällaiset tuttavuudet. Onko kansa, jonka keskuudesta ilmestyy niin paljon kehnoa ainesta, ansainnut vapautta ja valtiollista itsenäisyyttä? kysyn usein itseltäni, muistellessani iltasin kaikkea sitä törkyä, mitä päivällä luetut pöytäkirjat ovat sisältäneet. Mutta olenhan toiselta puolen täällä Shpalernajassakin saanut tutustua jo moneen ihailua ja lämmintä myötätuntoa herättävään sankariluonteeseen. Ja kuinka monesta sellaisesta kertovat pöytäkirjatkin. Jos on paljon roistoja, niin on niiden täydellisiä vastakohtiakin, ja näitä jälkimmäisiä on lopultakin paljon enemmän. Huonoja aineksia on tietysti kaikkien kansojen keskuudessa ja tällaisina tärkeinä ja kohtalokkaina murroskausina sellaiset tulevat erikoisen räikeällä tavalla näkyviin. Monet sellaiset, jotka normaalioloissa käyvät kunnon kansalaisista, ovat tänä aikana, kun luonne on joutunut hiukan tiukemmalle koetukselle, yhtäkkiä keikahtaneet roistojen joukkoon. Sekä hyve että kunnottomuus ovat näissä mullistavissa oloissa erikoisen selväpiirteisinä tulleet näkyviin. Ja onhan hyvä edes joskus nähdä nisut ruumenista erotettavan.
On muuten todennäköistä, että noiden kehnojen ainesten joukossa on paljon psykopaattisia ilmiöitä. En voi torjua luotani ajatusta, että esim. tuollaisissa Rissasen, Röschin ja Arosen tapaisissa olioissa on jotakin vajavaista, defektiä. Mutta se on juuri sitä laatua vajavaisuutta — ja sen vuoksi sitä vaarallisempaa —, että sitä on heidän tavallisessa elämässään ja esiintymisessään miltei mahdoton huomata, jopa he tavallisesti esiintyvät näköjään hyvinkin nerokkaina ja toimitarmoisina.
Samaan luokkaan voi lukea sangen monta niistä, jotka meillä viime vuosina venäläistyttämispolitiikan kiihkeinä kätyreinä ovat tehneet nimensä surullisen kuuluisiksi ja jotka heille ominaisella tarmolla ja häikäilemättömyydellä ovat kiivenneet hyvinkin huomatuihin virka-asemiin. Vuoriset, Enehjelmit, Leikkolat, Vuolle-Apialat, Reeni Roineet … olisihan meillä kiitollisia aivotutkimuksen esineitä!
Oman lajinsa vaarallisia henkilöitä muodostavat meillä sellaiset, joiden ajatuselämä on auttamattoman sekava. Ja sellaisia tapaa valitettavan runsaasti kaikilla aloilla. Valtiollisena kiipijänä on hän varsin tavallinen, samoin tapaa hänet usein rehkimässä liikealalla. Mutta esiintyipä hän missä tahansa, kaikkialla saa hän tuhoa aikaan. Liikealalla synnyttää hän romahduksia ja konkursseja ja politikkona sekottaa hän käsitteitä sekä häiritsee säännöllistä asiain kulkua. Hänellä on tarmoa ja vauhtia ja ennen kaikkea horjumaton itseluottamus sekä lopuksi erinomainen kyky heittää sumua lähimmäistensä silmiin. Hänen korkeapaineen alainen vaelluksensa tapahtuukin kuin sumun keskellä. Kaiken mihin hän ryhtyy, tärvelee hän ja saattaa hunningolle, syystä että hän ei pysty ajattelemaan selvästi. Ja siksi uskoo hän aina olevansa viaton niihin vaurioihin, jotka hänen oma parantumaton sekavuutensa on aiheuttanut.
Minusta on kauan tuntunut, että näitä tällaisiakin olioita on kansamme keskuudessa viime aikoina esiintynyt tavallista runsaammin. Ne ovat tietysti murroskauden ilmiöitä nekin. Ovathan suurlakon jälkeiset ajat meuroneet kansaamme syvimpiä pohjamutia myöten ja pintaa kohti on kohonnut paljon viljelemättömiä aineksia ja selkiintymättömiä päitä. — — —
Moninaisiin ajatuksiin antavat hra Mashkevitshin pöytäkirjat aihetta. Mutta tarjoavat ne toisinaan huvittavaakin kuultavaa. Iloisella mielenkiinnolla seuraamme esimerkiksi toimittaja Sundqvistin karkaamista Vaasan lääninvankilasta, mistä pöytäkirjat sisältävät tarkkoja selontekoja. Väliin taasen houkuttelevat keskuudestamme iloisia naurunpurkauksia jotkut ilmiantajain kömpelyydet tai heidän vakuuttelunsa valtakunnallisesta uskollisuudestaan..
Useana päivänä tuottaa meille koulupoikamaista iloa oikaista tulkitsijaneitoamme, kun hän venäläisessä tekstissä esiintyvän "Nikolaistadin" kääntää suomeksi Nikolainkaupunki.
304
— Ei meillä ole mitään Nikolain kaupunkia, vaan sen nimi on suomeksi Vaasa, — huudamme aina köörissä, ja lopulta oppiikin neitokainen kääntämään Nikolaistadin aina Vaasaksi.
Niin jatkuu joulun lähetessä pöytäkirjain lukua päivästä toiseen. Hauskalta tuntuu aina päivällisajan jälkeen lähteä kopistaan liikkeelle, kun tietää saavansa puristaa kunnon toverien kättä ja vaihettaa ajatuksia omalla suomenkielellään.