XVI
KAHDEN PUOLEN JOULUA. UUSI NAAPURI.
Joulun alusviikolla saan minä joululahjoja: muutamia uskonnollisia kirjoja, voita, sokeria, omenoita ja kaakkua. Ruokatarpeita ja sokeria onkin minulle syksyn kuluessa saapunut miltei joka perjantai. Ne ovat, ainakin osaksi, kotimaasta tulleita. Sokeri onkin erinomaiseen tarpeeseen, sillä sitä on Pietarissa nähtävästi niukasti, koska vankienkin sallitaan ostaa vain yksi naula kahdeksi viikoksi, mikä määrä ei riitä minnekään.
Kylmää vastaan olen kotoa saanut vahvat talvitamineet. Sitä ennen on jo tohtori K. lisännyt alusvaate- ja sukkavarastoani. Sivumennen mainittakoon tässä, että liinavaatteita on tilaisuus joka viikko jättää pesuun. Siitä on erikoinen maksu ja pesun suorittavat rikosvangit.
Naapurimme Sobolev ilmottaa, että häntä alkaa yhä pahemmin vaivata reumatismi — keripukin ohella tavallisin tauti Shpalernajassa — ja hän on pyytänyt päästä Krestyn vankilan sairaalaan. Shpalernajassa ei nimittäin ole varsinaista sairashuonetta. Lääkärinhoito on muutenkin sitä ja tätä. Kerran viikossa käy lääkäri ja ottaa vastaan niitä, jotka viikon kuluessa ovat ilmottaneet lääkäriä tarvitsevansa. Mutta hänen hoitomääräyksensä ovat nähtävästi hyvin yliolkaisia. Kuinka avuttomaan tilaan venäjää taitamaton suomalainen sairastuessaan saattoi joutua, on itsestään selvää. Saakoon tässä sijansa, mitä nuorempi Massisen veljeksistä vankilasta päästyämme kertoi omista kokemuksistaan siinä suhteessa.
Tuntiessaan hermostonsa olevan epäkunnossa halusi hän päästä lääkäriin. Peläten ettei hän venäjää taitamattomana pysty lääkärille selittämään tautinsa laatua, pyysi hän hra Mashkevitshilta lupaa saada omalla kustannuksellaan hankkia suomalaisen lääkärin. Siihen ei Mashkevitsh kuitenkaan suostunut. Ollen erään lahjotun vartian välityksellä salaisessa kirjevaihdossa Pietarissa oleskelevan siskonsa kanssa kirjotti nyt hra Massinen asiasta tälle, selitti sairautensa laadun sekä pyysi häntä menemään Shpalernajan lääkärin puheille ja venäjänkielen taitoisena selvittämään vuorostaan hänelle veljensä sairautta sekä mahdollisuuden mukaan voitelemaan häntä jollakin rahasummalla. Sisko teki työtä käskettyä ja aivan oikein, lääkärin tullessa seuraavan kerran vankilaan kutsuttiin hra Massinen hänen vastaanottohuoneeseensa. Lääkäri käski hra H:n pistää kielensä suusta ulos. Kun se oli tapahtunut, painoi lääkäri etusormensa päällä kieltä. — Harashoo! murahti hän sen tehtyään ja viittasi hra M:n poistumaan. Siihen supistui kaikki se lääkärinhoito, jota niin suurella vaivalla ja rahallisilla uhrauksilla oli koetettu hankkia! Hra Massinen kertoi kyllä parantuneensa sen hyvän tuulen vaikutuksesta, jonka tämä venäläisen lääkärin omaperäinen menettely oli hänessä herättänyt.
Niillä muutamilla suomalaisilla, jotka häätyivät Krestyn sairaalaan, oli sieltä pöyristyttäviä kokemuksia. Niinpä kemiläinen V., jo ikämies, joka Shpalernajassa sai hyvin vaikeanlaatuisen reumatismin, kertoi Krestyn sairaalasta, että hoitajavartiat ihan säännöllisesti rosvosivat ja möivät kaupungille sairaille määrätyt paremmat ruuat ja että potilaita kovakouraisen ja kelvottoman hoidon takia kuoli tuhkatiheään.
Shpalernajassa on kyllä vakinainen välskäri, joka toimii lääkärin apulaisena. Se on pieni, mopsin näköinen, tiuskea mies, joka esiintyy hyvin tärkeänä ja näyttelee mielellään tohtoria. Yhden ainoan kerran, nimittäin kohta vankilaan tultuani, on minun tarvinnut olla hänen kanssaan tekemisissä. Kuten suomalaisissa vankiloissa, täytyy täälläkin jokaisen uuden tulokkaan käydä lääkärin tarkastuksessa. Mutta sekin on täällä yhtä omaperäistä laatua kuin tuo edellä kuvattu hermosairauden hoito.
Kun vartia, joka minua tuli sinne saattamaan, murahti sanan: "k'doktoru!" luulin joutuvani oikean lääkärin eteen. Kun minut sitten saatettiin kaikenlaisen rihkaman täyttämään huoneeseen, jossa pöydän takana istui venäläiseen kansallispuseroon puettu mies pakkasen puremaa naurista muistuttavine kasvoineen ja puolen millimetrin pituisiksi kaluttuine hiuksineen, aloin minä silmilläni etsiä lääkäriä. Mutta saapuvilla ei ollut sen kummempaa kuin tuo pöydän takana istuva mopsi, jota aloin heti epäillä välskäriksi, mikä hän olikin. Tiuskealla äänellä ja häijyin ilmein alkoi mopsi syytää sanoja suustaan. Kun minä tavan takaa rauhallisesti toistin sanat: — nje ponimaju, yltyi hänen puuropadan porinaa muistuttava sanatulvansa, ylähuuli vääntyi käppyrälle ja hammasten välistä tuntui lopulta singahtelevan tulisia kipunoita. Kun hän lopuksi alkoi hysteerisesti toistaa sanaa: familja, ymmärsin hänen tahtovan tietää nimeni. Mutta kun minä olin sen sanonut, ei hän osannut sitä kirjottaa, vaan vuodatti uuden, entistä kipinöivämmän sanatulvan, josta olin erottavinani sanat "tshuhna" ja "njemetski". Vihdoin työnsi hän kiukkuisella eleellä eteeni paperia ja kynän. Pyöräytin siihen nimeni, minkä jälkeen mopsi asianmukaisin murahduksin viittasi minua nurkassa seisovaa gillotiinimaista vehjettä kohti, jonka ääressä seisoi vanginpukuun verhottu likainen pojan tolvana. Ymmärsin vehkeen vaa'aksi ja asetuin siihen seisomaan. Poika ilmotti painomäärän, minkä mopsi merkitsi kirjaansa. Sen jälkeen hänen tärkeytensä viittasi minua lähtemään ja niin oli "lääkärintarkastus" suoritettu. Samanlaisen "syynin" läpi olivat muutkin suomalaiset saaneet käydä. Arvelin aluksi, että punnitseminen uudistetaan esim. kerran kuukaudessa ja siten otetaan selville venäläisen vankilamuonan vaikutus suomalaiseen ruhoon. Mutta kun punnitsemista ei minun paremmin kuin muidenkaan koko Shpalernajassa-oloaikana uudistettu, on sen tarkotus yhä edelleenkin pysynyt minulle pelkkänä arvoituksena.
Sobolev on siis pyytänyt muuttoa Krestyn sairaalaan; moniaan päivän kuluttua ilmottaa hän, että hänen pyyntöönsä on suostuttu, lausuen samalla meille jäähyväiset, sillä noutamaan voidaan tulla milloin hyvänsä.
Seuraavana päivänä ei hänen kopistaan enää kuulu vastausta naputukseemme. On siis jo lähtenyt. Viikon päivät on hänen koppinsa tyhjä, mutta sitten, juuri joulunaattona, alkaa sieltä jälleen kuulua rapsehtimista.
— Uusi vanki! — virkkaa toverini ja naputtaa seinään.
Kohta kuuluu sieltä vastanaputus.
— Vyj kto? — kysyy toverini täynnä mielenkiintoa.
Vastanaputuksesta emme kuitenkaan saa mitään selkoa. Nähtävästikään ei hän tunne meikäläistä naputusjärjestelmää. Joku systeemi hänelläkin kaikesta päättäen on, ehkä telegrafistien käyttämä, mutta sitä emme taasen me ymmärrä.
Hiukkasta myöhemmin kuuluu käytävästä uuden naapurimme oven läheltä osastonvartian ääni.
— Kuulkaa, puhuu suomea! — huomauttaa toverini.
Ja aivan oikein, minäkin olen kuulevinani sieltä muutamia suomalaisia sanoja. Uusi naapurimme olisi sen mukaan siis suomalainen. No, siitäpä saanemme selvän, kun kohta mennään kävelemään. Ilmotamme asiasta Vuokselle ja kehotamme häntäkin akkunasta kurkistamaan uutta naapuriamme.
Neljännestä kolmanteen kerrokseen laskeuduttaessa on hyvä tilaisuus tarkastella perässä tulevaa vankia. Heti ensi silmäyksellä huomaan uuden naapurimme suomalaiseksi. Hän on vallan nuori mies, korkeintaan ehkä parinkymmenen vuotias. Vaalea tukka on pitkä ja kauan hoidotta ollut, leuan ympärillä näkyy untuvamaista parranalkua. Päällään hänellä on puolipitkä sarkainen päällystakki ja jalassa läntistyneet pieksusaappaat, joiden kokoon painuneiden varsien sisältä näkyy valkoiset sukanvarret.
Tunnen hänet nähdessäni omituisen vihlaisun rinnassani. Ulkoasustaan päättäen on hän joku talonpoikaispoika sydänmaiden takaa. Sellaisiakin siis jo raahaavat tänne! Kuinka turvattomaksi ja avuttomaksi tuollaisen yksinkertaisen nuorukaisen täytyneekään täällä itsensä tuntea!
Mutta silmätessäni häntä tarkemmin, rauhotun melkolailla. Hän astuu reippaasti kuin sotilas ja hänen ruskeahkoissa silmissään on eloisa ilme. Vilkkaasti tekee hän havaintoja ympäristöstään ikäänkuin karkaustilaisuutta etsien.
Ei tuo ole ensi kertaa pappia kyydissä, päättelen itsekseni.
Kun olemme kävelyretkeltä palanneet koppiimme, naputtaa Vuoksi:
— Tunnen teidän uuden naapurinne. Se on Jussi V., oikein kunnon poika.
Jahaa, koska Vuoksikin hänet kerran tuntee, niin kyllä kai nuorukainen on ehtinyt olla mukana yhdessä jos toisessakin, arvelen itsekseni. Kun nyt vaan pääsisi yhteen hänen kanssaan! Mutta ehkäpä siihenkin vielä keino keksitään. — — —
Kuten sanottu, on nyt joulunaatto. Ilmassa ei kuitenkaan ole vähimmässäkään määrin joulutunnelmaa.
Iltapäivällä on jälleen pöytäkirjain lukua. Astuessani ulos kopistani on käytävän kulmassa tavallisesti jo seisomassa inssinööri R. Puristamme kättä ja vaihetamme jonkun sanan joulusta, jota olemme joutuneet näissä omituisissa oloissa viettämään. Sitten saapuvat S. ja A. ja me lähdemme miehissä marssimaan vartian edellä alempiin kerroksiin.
Siinä kulkiessamme mainitsen R:lle uudesta naapuristani sekä ilmotan hänen nimensä.
— Niinkö? — kummastuu R. — Minäkin tunnen hänet. Sanokaa minulta terveisiä, jos pääsette hänen yhteyteensä.
Kun "luennolta" palatessa H. saa kuulla minulta saman uutisen Jussi
V:sta, säpsähtää hän ja lausuu:
— Kuulkaa, koettakaa herran nimessä päästä hänen yhteyteensä sekä kysykää, onko hän tunnustanut ja niin ollen kertonut minustakin. Koettakaa jo tänä iltana, että minä huomenna saan kuulla.
— Mutta miten minä saisin hänelle toimitetuksi tiedon telefoonikeinostamme?
— Huutakaa nyt mennessänne hänen ovensa läpi. Tai koettakaa huutaa seinän läpi. Minä juttelen naapurini kanssa pitkin päivää seinän läpi.
— Seinän läpi! Kuinka se käy?
— Hyvin helposti. Kumpikin painaa korvansa samalle kohtaa seinässä ja asettaa sitten kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Kun sitten puhuu, kuuluu tavallinen ääni seinän läpi. Mutta lupaattehan nyt hankkia häneltä tiedon, onko hän tunnustanut vai ei?
— Kyllä minä koetan tehdä parastani. Hauskaa joulua vain!
— Hauskaa joulua!
Siten toivotellen eroaa meistä kukin omalle suunnalleen, sulkeutuakseen taas vuorokaudeksi koppiinsa ja uneksiakseen kotoisesta joulunvietosta.
Selitän heti omaan koppiin päästyäni Semen Jegorovitshille, kuinka tärkeätä minun olisi päästä tuon uuden naapurimme yhteyteen. Toverini tiedustaa, miten suomeksi olisi käskettävä poistaa vesi klosetista. Kun tarpeelliset sanat ovat hänellä selvillä, muodostaa hän kämmenistään torven seinää vasten ja huutaa siihen:
— Otta vesi pois klosetista!
Väliin koputtaa hän seinään ja sitten taas huutaa hojottaa. Minua alkaa jo pelottaa, että vartiat kuulevat sen käytävään, mutta toverini on nyt kerta kaikkiaan innostunut asiaan enkä minä saa häntä hevillä puuhastaan luopumaan.
Vihdoin huomaa hänkin sen turhaksi, sillä eihän naapurimme voi kuulla hänen huutoaan, kun hän ei ensinnäkään tiedä painaa korvaansa seinää vasten. Jälleen koputtaa toverini ja naapuri vastaa. Toverini siirtyy askeleen peränurkkaa kohti ja koputtaa jälleen. Naapuri siirtyy niinikään ja vastaa samalta kohtaa. Siten he koputellen kulkeutuvat vähitellen W.C:n ääreen.
— Otta vesi pois klosetista! — huutaa toverini jälleen kouransilmäänsä, avaten sitten valmiiksi oman "telefoonimme"
Mitään vastausta ei "aparaatista" kuitenkaan kuulu ja onhan luonnollista, että naapurimme ei voi käsittää, mikä meillä on tarkotuksena. Täytyy siis ryhtyä miettimään muita keinoja.
Mieleeni muistuu, että Jussi V:n päällä kuudennessa kerroksessa asuu myöskin joku suomalainen. Olemme sen muutamia päiviä sitten kuulleet Solovjovilta. Ja tämä suomalainen — jonka nimeä en vielä tiedä — osaa naputtaa. Mutta venäjää taitaa hän niin vaillinaisesti, ettei hän ole käsittänyt, kun Solovjov meidän pyynnöstämme on koettanut selittää hänelle telefooneeraustapaamme. Mutta entäpä jos Solovjovin välityksellä naputtaisimme hänelle saman asian suomeksi, juolahtaa nyt mieleeni. Ja jos siten onnistun pääsemään telefooniyhteyteen hänen kanssaan, pyydän hänen lämpöjohtotorven juuritse huutamaan Jussi V:lle sekä vuorostaan selittämään hänelle asian.
Toverini hyväksyy heti tuumani ja kun minä olen venäläisin kirjaimin pannut paperipalalle tarkotukseen soveltuvan, mahdollisimman yksinkertaisen suomalaisen lauseen, naputtaa toverini sen Solovjoville sekä tämä vuorostaan naapurilleen seinän takana. Avaamme sitten telefoonin ja ryhdymme jännityksellä vartomaan, kuuluuko ylhäältäpäin veden loisketta. Mutta mitään ei kuulu. Nähtävästi on lauseeni matkallaan vääntynyt sellaiseen muotoon, että asianomainen ei ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. — — —
Meidän joulunamme on venäläisillä tavallinen arkipäivä, minkä vuoksi mekin saamme mennä pöytäkirjoja lukemaan. A. tulee kopissaan hyvänlaisessa jouluvireessä ja hänen suunsa ympärillä näkyy tortunmurenia.
— Pappa ja mamma ovat joulua Pietarissa ja minäkin olen saanut tänne kinkkua ja torttua, — selittää hän tyytyväisenä.
Istuntomme loppuu tänään odottamattoman lyhyeen. Kun olemme asettuneet istumaan, kehottaa tulkittaremme hra B:tä, joka on asettunut tuolille oven pieleen, muuttamaan sohvalle häntä vastapäätä. B:n noustessa paikaltaan käskee tuomari hänen istua vain siinä. Neitokainen loukkaantuu ja sanoo posket punottaen, että hän ei rupea tulkitsemaan. Tuomari loukkaantuu myös ja sanoo, että lopetetaan sitten siihen. Ja siihen se loppuukin.
Poistuessamme nauramme ja ihmettelemme tuota lapsellista kohtausta. Joku meistä keksii selityksen: neitokainen on rakastunut B:hen ja tahtoi saada hänet vastapäätä, voidakseen "blikata". Tuomari taasen on rakastunut neitokaiseen ja tuli mustasukkaiseksi.
Seuraavana päivänä, Tapanina, kootaan meidät jälleen pöytäkirjojen ääreen. Heti sisään astuessa näemme, että tuomari ja neitonen ovat tehneet kompromissin. B. saa istuutua tuolille oven pieleen, mutta tuomari ja neiti ovat vaihtaneet paikkaa keskenään. Kumpikin on saanut tahtonsa perille, mutta kaljupää on sittenkin vetänyt jutussa lyhemmän tikun: paikan vaihdoksen kautta on neitokainen joutunut istumaan vastapäätä B:tä.
Tämän Tapaninpäivä-istunnon jälkeen keskeytyy pöytäkirjojen lukeminen jostakin meille tietämättömästä syystä pitkäksi aikaa.
Tapaniin mennessä en ollut vielä onnistunut pääsemään Jussi V:n yhteyteen, joten H. jäi saamatta odottamaansa tietoa. Ensimäisenä arkipäivänä jatkamme toverini kanssa ponnistuksiamme yhteyden aikaansaamiseksi. Toverini johtaa jälleen koputuksien avulla V:n peränurkkaan ja koettaa seinän läpi saada hänet ymmärtämään tarkotustamme. Oma telefoonimme on kaiken aikaa avattuna.
— Aa, jo ymmärsi! — huudahtaa toverini yhtäkkiä ihastuneena, kun kloakista alkaa kuulua veden loisketta.
— Haloo! haloo! — huutelen minä "puhelimeemme" ja hetken kuluttua sieltä tulee vastaan: — haloo!
— Oletteko V?
— En, — vastaa outo ääni.
Mitä ihmettä! ällistyn minä aluksi, mutta seuraavassa hetkessä käy selville, että se onkin Solovjovin naapuri kuudennesta kerroksesta. Hän on uusmaalainen ylioppilas M., joka on ollut jo toista vuotta vangittuna. Osan tuosta ajasta on hän ollut karkotettuna sisä-Venäjällä, josta hänet sitten on siirretty tänne Shpalernajaan. Solovjovin naputuksesta ei hän ollut saanut selvää, vaan kun hän eilen pöytäkirjoja lukemassa ollessaan oli omilta ryhmätovereiltaan kuullut tästä keinosta, oli hän nyt omia aikojaan poistanut veden klosetin pohjalta, koettaakseen, pääsisikö mahdollisesti joidenkin kansalaistensa yhteyteen. Siten tapahtui siis kohtaamisemme aivan sattumalta.
— Kuulkaahan nyt, — lausun, kun olemme esittäytyneet toisillemme, — tässä meidän rinnallamme ja siis teidän allanne on vasta tullut suomalainen, jonka yhteyteen minun välttämättä tulisi päästä. Katsokaapas, eikö teidän lämpöjohtotorvenne juuressa ole sellaista rakoa, minkä kautta voisitte huutaa hänelle, että hänkin poistaisi veden klosetistaan.
M. poistuu hetkeksi puhelimesta ja minä kuulen epäselvänä muminana hänen sanansa, kun hän koettaa lattiansa alle huudella. Palattuaan ilmottaa hän, että alhaalta vastasi ääni: — kyllä!
Pari silmänräpäystä ja vesi alkaa jälleen loiskua. Sitä kuunnellessaan on toverini riemu jakamaton, kun ponnistuksemme vihdoinkin puhkaevat kukkaan. Mutta loiske lakkaa eikä halloo-huutoihimme tule mitään vastausta.
— Se ei nähtävästikään poistanut tarpeeksi vettä, — huomautan M:lle, — huutakaapas vielä, että hän ottaisi visumpaan veden.
M. tekee työtä käskettyä, taas alkaa vesi loiskua ja sitten kuuluu aivan läheltä täyteläinen: — halloo!
— Oletteko Jussi V.?
— Kyllä.
Ilmotan nyt nimeni sekä lisään:
— Minulla on teille terveisiä ensinnäkin inssinööri R:ltä. Tunnettehan hänet?
— Ky-kyllä, — tulee hiukan epäröiden. Nähtävästi hän hieman empii, onko tässä kovinkaan soveliasta paljastaa tuttavuussuhteitaan, sillä ties mitä noiden salaperäisten, katonrajasta ja kloakista tulevien äänten takana piilee! Onhan hän ollut vasta pari päivää talossa eikä niin ollen voi tietää, mitä paholaisen santarmivehkeitä sen seiniin ja johtotorviin on kätketty. Mutta pian hänen mahdolliset epäilyksensä kuitenkin haihtuvat, kun minä edelleen sanon hänelle terveisiä Vuokselta ja H:lta, joita kerron joka päivä tapaavani Mashkevitshin pöytäkirjoja meille luettaessa.
— H. oli levoton, kuullessaan teidän tänne tulostanne, — jatkan puheluani, — ja hän pyysi minua tiedustelemaan teiltä, oletteko tunnustanut mitään?
— No ei tule kysymykseenkään, että minä sivu suuni puhuisin.
Hän sanoo sen niin kirkkaalla ja tarmokkaalla nuorukaisäänellä, että alan heti tuntea häntä kohtaan suurta luottamusta ja myötätuntoa.
— Pysykää vain lujana eteenkinpäin.
— Niin, ei niille pidä mennä mitään kertomaan, — kuuluu ylhäältä
M:nkin ääni.
— Kyllä minä ne tunnen, eivätkä ne minua niin vain pussiinsa pistä, — vakuuttaa V.
Kun minua pelottaa, että vartia voisi tirkistyslasista keksiä hänet luvattomassa keskustelussa, lopetamme tämän ensimäisen puhelun varsin lyhyeen. Neuvottuani V:tä ja M:ää, miten he mukavimmin saavat veden klosetista poistetuksi — minulla toverini kanssa on siinä suhteessa jo aika pitkälle kehittynyt tekniikka —, sanomme hyvästit toistaiseksi ja annamme veden kohisten sulkea puheluvälineemme.
Minun on toverini kanssa paljon mukavampi ja turvallisempi viljellä luvatonta kanssakäymistä naapurien kanssa kuin yksinäisten vankien. Sillä toisen naputtaessa tai jutellessa W.C:n ääressä kävelee toinen aina edestakaisin lattialla, pitäen tarkoin silmällä tirkistyslasia ja antaen vaaran uhatessa heti merkin rykäisemällä tai hyssyttämällä. Vartioivalla kumppanilla on myöskin aina kielensä päällä valmiina joku lause, jonka hän vaaran hetkenä äänekkäästi lausuu toverilleen, mihin tämä oitis yhtä äänekkäästi vastaa. Siten saa väijyvä vartia sen käsityksen, että ne ovat kiintyneet juttelemaan toistensa kanssa eivätkä siis voi olla missään luvattomissa vehkeissä.
Paljon hankalampi on sen sijaan yksinäisen vangin tulla toimeen. Jutellessaan esimerkiksi W.C:n ääressä täytyy hänen kaiken aikaa pitää silmällä tirkistyslasia sekä tarkata käytävästä kuuluvia vartian askelia. Oikeastaan onkin pelastuminen myöhäistä, jos vartia huomaamatta pääsee tirkistyslasille asti, sillä silloinhan hän heti näkee, missä toimissa vanki on. Yksinäisen vangin täytyy siis jännittää tarkkaavaisuutensa äärimmilleen. — — —
Iltapäivällä avaamme jälleen telefoonin. Merkkinä puhelun haluamiseen on kolme lyöntiä väliseinään. Jos pyydetty vastaa samalla merkinannolla, avataan telefooni kummaltakin puolen.
— Milloin ja missä teidät vangittiin? — kysyn V:ltä, kun puheluyhteys välillämme on avoinna.
— Marraskuun alussa Rovaniemellä. Enehjelmin poliisit jahtasivat minua pari viikkoa ympäri metsiä. Muuan talollisenpoika antoi viimeisen piilopaikkani ilmi ja niin ne saivat. Oikeastaan minä silloinkin vielä olisin päässyt niiden käsistä, mutta pelastaakseni erään toverin minun oli pakko antautua vangiksi.
— No missä teitä säilytettiin siihen saakka, kunnes tänne tuotiin?
— Ensin Oulun lääninvankilassa, sitten Katajanokalla. Sieltä minä olisin karannut, jos olisivat tänne tuontia viivytelleet vielä kaksikaan päivää.
— Te olette siis ollut Oulun vankilassakin. Siellähän minäkin sain kevätkesästä istua lähes kaksi kuukautta.
— Kyllä minä kuulin siitä. Pastori J. käskikin tuoda teille terveisiä, jos yhteen satutaan.
Harvoinpa tavalliset terveiset saajan mieltä niin ilahuttavat kuin nämä Shpalernajan kloakin kautta saadut. Pastori J., entinen koulutoverini, on Oulun lääninvankilan v.t. saarnaajana toimiessaan ollut suurena lohdutuksena enehjelmiläisen hallinnon painamille valtiollisille vangeille. Niin usein kuin muilta virkatoimiltaan jouti kävi hän kopissani juttelemassa ja samoin on hän tehnyt kaikkiin valtiollisiin vankeihin nähden. Tämän humaanisen menettelynsä takia joutui hän Enehjelmin vihoihin ja olisi arvatenkin ennen pitkää menettänyt virkansa vankilansaarnaajana, ellei vallankumous olisi tehnyt äkkiloppua Enehjelmin valtikoimiselle Oulun läänissä.
— Oliko Oulun lääninvankilassa nyt teidän siellä ollessanne paljon muita valtiollisia vankeja?
— Paljon niitä oli. Muun muassa saksalaisia sotavankeja, joita oli Lapin puolessa saatu kiinni. Ja sitten suomalaisia, joita syytettiin heidän pakoon auttamisestaan. Yksi niistä oli minun naapurinani ja minä pääsin hänen yhteyteensä sekä neuvoin häntä puhumaan niin, ettei hän tiennyt niitä saksalaisiksi. Kun ne puhuivat vierasta kieltä, niin hän luuli niitä venäläisiksi, jotka tahtovat paeta ulkomaille. Sillä lailla mies lupasi puhuakin.
— Minun aikanani siellä oli vakinaisesti säilytettävänä vain yksi valtiollinen vanki, nimittäin eräs Lukkarinen Kemin puolesta. Mahtoiko hän olla vielä siellä?
— Lukkarisen ne ovat hirttäneet, — kuuluu V:n koristelematon vastaus.
Tunnen kuinka ruumiini karahtaa kylmäksi aivankuin olisin niskaani saanut ämpärillisen jäistä vettä. Hetkiseen en saa sanaa suustani, samalla kun mieleeni palaa elävänä se hetki, jolloin Oulun lääninvankilassa näin tuon onnettoman vainajan. Hän pysyi aina kopissaan käymättä edes pihalla kävelemässäkään. Kerran pistäysin hänen koppinsa ovella, kun se vartian sisällä ollessa oli puoliavoinna. Kelmeäihoisena, hartiat kyyryssä istui L. hievahtamatta jakkarallaan, selin oveen. Aavistus kaameasta kohtalosta näytti häntä jo silloin raskaana painavan.
— Hirttäneet! Missä ja milloin se on tapahtunut? — saan vihdoinkin sopertaneeksi.
— Oulussa nyt syksyllä.
— Oulussa!
Minä en aluksi ole uskoa korviani. Ovatko he juljenneet tehdä sen? Oulussa! Tuossa siistissä ja rauhallisessa pikku kaupungissa! Millä kauhulla sen onkaan täytynyt täyttää oululaisten, eikä ainoastaan heidän vaan koko läänin ja yleensä kaikkien suomalaisten mielet, jotka tapauksesta ovat kuulleet. Ja tietysti sanoma siitä on kulovalkeana kiitänyt ympäri Suomea.
Totisesti se muodostaa huippukohdan sille venäläissaastutukselle, jota maassamme on vuosikaudet harjotettu!
— Että ovatkin juljenneet raakalaistyönsä Oulussa tehdä! Ja missä ne sen siellä ovat toimeen panneet?
— Jossakin Kontinkankaalla kaupungin ulkopuolella. Ne olisivat kuulemma tahtoneet suorittaa sen vankilan pihalla, mutta tirehtööri Juvelius oli jyrkästi kieltänyt sen, minkä takia hän on menettänyt virkansa.
— Mitä, onko Juvelius menettänyt virkansa?
— On. Siellä oli minun ollessani jo toinen mies tirehtöörinä.
— No niin, kyllähän sen arvasikin. Jo keväälläkin räyhäsi Enehjelm minun takiani Juveliukselle kuin järjetön. Tietysti tässäkin pelissä ovat hänen sormensa mukana.
— Kyllä kaiketi. Arvelivat Oulussa, että Lukkarisen telotuskin olisi tapahtunut Enehjelmin painostuksesta. Santarmit olisivat kuulemma tahtoneet Lukkarisen päästää vähemmällä, pitäen häntä siksi yksinkertaisena ja vaarattomana miehenä. Mutta Enehjelmin sanotaan terottaneen, että hän päinvastoin on hyvin vaarallinen mies, jota on rangaistava sotalakien täydellä ankaruudella. Lukkarinen on kuulemma kerran aikaisemminkin ollut vangittuna, mutta päässyt silloin karkuun ja kirjoittanut sitten Haaparannalta ilkkuvan kirjeen Enehjelmille. Sen vuoksi on Enehjelmillä ollut persoonallista vihaa häntä kohtaan.
— Sitä viheliäistä pyöveliä! Ettei siellä Pohjan perillä löydy miestä, joka ajaisi kuulan sen heittiön päähän!
— Kovasti kai se pelkääkin henkeään ja ympäröi itsensä suurella poliisivoimalla. Ja pelkuri se näkyy olevan, niinkuin aina sellaiset tyrannit. Kun se esimerkiksi Oulun poliisikamarissa kurkisti minun eväspussiini ja minä ilman kurillani vetäysin äkkiä syrjään, säikähti hän niin että oli pudottaa pussin kädestään. Luuli kai siellä olevan pommin tai jonkun helvetinkoneen.
Nousen sytyttämään savukkeen ja unhotun sen tehtyäni kävelemään edestakaisin lattialla. Yhä vinhemmäksi käy kävetytahtini ja toverini silmäilee minua kysyvästi. Rajumpana kuin koskaan ennen meuruaa minun sisässäni viha venäläistä sortovaltaa vastaan. On kuin kuulisin korvissani niiden tuhansien santarmisaappaiden narinan, jotka paksun tökötin hajun lainehtiessa marssivat yli Suomen ja riettaalla ylimielisyydellä, kaikkia oikeuksia ja kaikkia sivistyksen saavutuksia uhmaten, pystyttelevät siellä ja täällä hirsipuita, noita tsaarivaltiuden kaikista puhuvimpia tunnusmerkkejä. Ja kaiken tämän sydäntä raatelevan viheliäisyyden keskeltä esiintyy taas sisäisen näköni eteen mies, jonka kelmeä haahmo minun mielikuvituksessani edustaa kaikkia niitä kunniansa myöneitä suomalaisia, jotka ovat palkkautuneet kätyreiksi, mies, joka tätä nykyä maamme pohjoisimman läänin päällikkönä mahtavin kynänpärskäyksin kirjottaa asiapaperien alle nimen: A. af Enehjelm.
— Kuinka se teitä kohteli, Enehjelm? — kysyn puhelimen ääreen palaten.
— Hävyttömästi, — kuuluu tyyni vastaus. — Kun minut käsiraudoissa oli tuotu Oulun poliisikamariin, hyökkäsi Enehjelm sinne heti minua kuulustelemaan. "Jaha, vai tässä se nyt on se suuri roisto, jota me niin kauan olemme etsineet!" huusi hän ensi sanoikseen, kun minut näki. Kun minä kysyin, voiko kuvernööri osottaa minun tehneen joitakin roistontöitä, ei hän vastannut mitään, uhkaili vain, että minä saan samanlaisen tuomion kuin Lukkarinenkin. Ja lopuksi määräsi hän minut yöksi lämmittämättömään putkaan, jossa minä värisin pitkän yön nurkassa käppyrässä kuin koira.
— Mutta oletteko varma siitä, että hän nimenomaan määräsi teidät sellaiseen yöpaikkaan?
— Kyllä, sillä poliisimestari pahotteli sitä aamulla, mutta ei sanonut voineensa sille mitään, kun kuvernööri oli niin määrännyt.
— No onpas se poliisimestarikin koko ämmälauri! Ja pitivät sitä aluksi hyvänäkin miehenä. Mutta jouduitteko vielä lääninvankilassa Enehjelmin kanssa tekemisiin?
— No jo toki. Sehän kävi siellä myötäänsä. Kerran kun minulla oli kopin pöydällä hedelmiä ja muita herkkuja, joita joku oli kaupungista lähettänyt, katsoi hän niitä hyvin vihaisesti ja alkoi urkkia, kuka niitä on minulle toimittanut. Kun tuli tieto, että minut siirretään Oulusta pois, valitti hän minun pääsevän liian vähällä. Olisi kai suonut, että minut olisi hirtetty Oulussa kuten Lukkarinenkin. Viime lopuksi terotti hän minulle nyrkkiä pöytään lyöden, että minun on puhuttava totta niille venäläisille sotilasviranomaisille, joiden huostaan joudun.
Edelleen jutellessamme saan kuulla yksityisseikkoja V:n vangitsemisesta. Heitä oli kaikkiaan neljä nuorukaista, jotka pitkällisen jahdin ja paikallisten kätyrien avulla saatiin vangiksi Rovaniemellä. Asiasta ilmotettiin heti puhelimitse Enehjelmille, joka käski heidät panna rautoihin ja tuoda Ouluun. Niin tapahtuikin. Käsiraudat ranteissaan saivat nuorukaisemme — joista kaksi oli koulupoikia sekä kolmas vasta merikapteenintutkinnon suorittanut — Koivun asemalla kahvinkin juoda. Kun eräs poliiseista, joita oli saattamassa suuri joukko, pyrki heitä ivailemaan ja nälvimään, kuiskasi V. hänelle: — Varmasti te nyt saatte oikein suuren mitalin, minkä jälkeen poliisi nolostuneena vaikeni.
Pitkälle sivu kahdentoista valvon tänä yönä vuoteellani. Monenlaiset ajatukset risteilevät päässäni ja rinnassani kuohuu harmi ja viha kotimaisia ryssänkätyreitä ja prenikanpyydystäjiä kohtaan.
Ah, että joutuisi pian se aika, jolloin saisi käydä tilille heidän kanssaan!