XVII
SUHDE VARTIOIHIN.
Vartioita Shpalernajassa on sadottain. Nouseehan vankienkin lukumäärä, toverini ilmotuksen mukaan, pariin tuhanteen. Paitsi eri kerroksissa ja osastoissa sekä kanslian puolella päivystäviä vartioita tarvitaan heitä päivän kuluessa aina suuri joukko pihalla ja eri verstaissa työskentelevien vankien peräänkatsontaan. Shpalernajassa tehdään työtä kuin missäkin tehtaassa ja rikosvankien suuressa joukossa ovat mitä erilaisimmat ammattialat edustettuina. Jotka eivät muuhun kykene, sahaavat ja pilkkovat puita pihalla. Siinä toimessa näkee usein eri-ikäisiä herraskaisia tutkintovankejakin, jotka ruumiinliikuntoa saadakseen työskentelevät vapaaehtoisesti. Suomalaisista ei kukaan tee sitä enempää kuin muutakaan työtä, lukuunottamatta muutamia ani harvoja, jotka ovat ottaneet kopissaan paperossikoteloita liimatakseen. Myöskin on oululainen räätälimestari Kemppainen ryhtynyt aikansa kuluksi työskentelemään kopissaan, minne hänelle on nostettu tukeva ompelukone sekä muut tarpeelliset vehkeet. Ja loistavasti kuuluu hän edustaneen suomalaista ammattitaitoaan, ollen osastonvartian todistuksen mukaan etevin Shpalernajan toista sadan räätälin joukossa. Eikä hänelle mitään tusinatyötä annetakaan, vaan valmistelee hän frakkipukuja erään ministeriön virkamiehille.
Mutta palaanpa vartioihin.
He ovat enimmiten sotapalveluksessa olleita miehiä. Puku on tietysti sotilaallinen: siisti harmaa univormu ja ulkona ollessa musta sinelli samaa mallia kuin meriväellä. Päällikkö ja hänen apulaisensa käyttävät tietysti aina upseerinasua. Aseina on vartioilla revolveri, jota he kantavat vyössään nahkakotelossa. Muutamat vanhemmat vartiat käyttävät lisäksi sapelia, joka riippuu olan yli kulkevassa nauhassa.
Vartiat jakaantuvat kolmeen ikä- tai arvoluokkaan. Nuorimman ikäluokan merkkinä on yksi hopeanvärinen hela olkanauhakkeen ympärillä, vanhemman kaksi j.n.e. Kuten olen ennemmin jo maininnut, on kaikilla kosolti kunniamerkkejä, joita he varmaankin saavat määrävuosien päästä nuhteettoman palveluksen johdosta.
Yleensä tekevät Shpalernajan vartiat siistin ja siivon vaikutuksen. Ainakaan minä en ole joutunut kertaakaan tekemisiin erikoisemmin häijyn tai röyhkeän vartian kanssa. Enkä sellaista kuullut muidenkaan valittavan, sikäli kuin ehdin kohtalotoverieni Shpalernaja-elämään tutustua.
Neljännellä osastolla, missä minun koppini on, vuorottelee kolme päivystäjävartiaa. Toverin saatuani opin tietämään heidän nimensä: Petrov, Jakovlev ja Savitajev. Ensin mainittu on kookas, ryhdikäs ja mahtava olento, käytöksessään kursailematon ja töykeä. Mutta, kuten useimmiten sellaiset, on hänkin pohjaltaan hyväntahtoinen eikä vähääkään pikkumainen. Niinpä ei hän koskaan tee mitään numeroa, jos sattuukin yllättämään vangin naputtelemasta tai telefonoimasta. Eräänä sunnuntaina tulee hän noutamaan toveriani vankilan kirkkoon juuri kun tämä huoletonna miessä W.C:n ääressä juttelee Solovjovin kanssa. Kuten tavallista astuu rivakkaliikkeinen Petrov niin odottamatta koppiimme, ettei toverini ehdi edes suoraksi ojentua. "No mitäs siinä puhelette, joutukaa kirkkoon!" murahtaa hän vain hämmästyneelle toverilleni eikä asiasta seuraa sen enempää.
Itseäni kohtaan esiintyy Petrov ensi alussa miltei häijyn töykeästi ja sinuttelevasti. Mutta sitten muuttui hänen käytöksensä jostakin syystä suopeammaksi ja sellaisena se pysyi loppuun asti. Yleensä tuntui hänellä olevan närää "suomalaisnjemetskejä" kohtaan. Kerran palatessamme toverini kanssa kävelyltä kerääntyi viidennen kerroksen käytävään parasta aikaa toisen pöytäkirjaryhmän suomalaisia. Laskiessaan meitä koppiimme osotti Petrov äänekkäästi hälisevää suomalaisjoukkoa ja äyhkäsi vihaisesti: "Uh, saksalaisia sotilaita!"
Jakovlev ja Savitajev ovat molemmat tasaisia ja siivoja miehiä, joista viime mainittu on vielä vallan nuori. Hän puhuu saksaa ja laskiessaan minua kävelemään ei hän koskaan sano "guljatj", vaan "spatzieren". Samoin kutsuu hän minua parturiin sanalla "rasieren". Mutta toverin saatuani jättää hän saksalaiset sanat käytännöstä ja rupeaa viljelemään yksinomaan venäläisiä. Jakovlev on vaaleaverinen, sinisilmäinen ja kaunispiirteinen mies. Hän on toisinaan varsin leikillisellä päällä ja hänen silmissään on silloin pikku humalassa nuhjailevan salaryypiskelijän ilme. Myöhemmin saankin kuulla, että lääketiedettä edustava mies meidän suomalaisten joukossa on Jakovlevin pyynnöstä kirjotellut hänelle — spriireseptejä!
Kuten kaikki alemmat virkailijat ja palvelusmiehet Venäjällä, ovat vanginvartiatkin tavattoman huonosti palkattuja. Shpalernajan vartiain kuukausipalkka vaihteli neljästä-kuuteenkymmeneen ruplaan ja senkin saaminen oli vallankumouksen edellisinä aikoina jokseenkin epäsäännöllistä. On melkein käsittämätöntä, kuinka vartiat kaiken kallistuessa sellaisella palkalla saattoivat lainkaan tulla toimeen, varsinkin kun heissä oli useita perheellisiäkin miehiä. Niinpä tuolla puoli-inkeriläisellä osastonvartiallakin oli kokonaista seitsenhenkinen perhe. Kun lisäksi ottaa huomioon, että heillä oli ani vähän vapaa-aikoja — kokonaista vapaapäivää ei heillä minun nähdäkseni ollut koskaan —, niin käsittää, ettei heillä ollut mitkään kultaiset päivät, Suomalaisten vanginvartiain asema sekä palkkaan että vapaa-aikoihin nähden on heihin verraten kerrassaan loistava.
Vartiain huonot palkkasuhteet tekevät heidät tietysti lahjomiselle alttiiksi. Ja se onkin venäläisissä vankiloissa hyvin yleistä, kuten kaikilla muillakin venäläisen elämän aloilla. Kun alussa vartioiden viivähtäessä kopissani tarjosin heille aina esillä olevasta kotelostani paperossia eivätkä he suostuneet ottamaan, olin kyllin yksinkertainen uskoakseni, että he noudattavat yhtä uskollisesti kuin suomalaisetkin vartiat vankilan ohjesääntöä, joka kieltää vartiaa ottamasta vangilta mitään vastaan. Myöhemmin kuulin tovereiltani, että Shpalernajan vartiat olivat yleensä olleet varsin halukkaita ottamaan vastaan tupakkaeriä. Mutta tarjoaminen ei saanut tapahtua avoimesti, vaan jutellessaan vartian kanssa tuli paperossikotelo tai kartuusipuntti huomaamatta pistää hänen käteensä, niin ettei kummankaan vasen käsi tiennyt mitään oikean puuhista. Seuraukset näkyivät kyllä sitten vartiain käytöksessä ja pikku palveluksissa. Siihen tapaan, kiertäin ja kaartain, käynee lahjominen Venäjällä kaikissakin oloissa.
Vartiain lahjomisesta puheen tullen ei sovi unhottaa Massisen veljeksiä, joista on sivumennen jo ennenkin ollut puhe.
Nuoremman veljen, Kyösti Massisen kanssa, tulin tutuksi seuraavalla tavalla:
Kerran kävelemässä ollessani huomasin eräästä toisen kerroksen ikkunasta vilkutettavan. Sen jälkeen ilmestyi akkunaan paperilevy, jossa oli suuri latinalainen S-kirjain. Arvasin heti, että siinäkin kopissa majailee suomalainen. Mutta kului pitkä aika, ennenkuin sain tietää, kuka siellä on.
Sotaoikeudessa käydessään tutustui toverini erääseen Friedrichs-nimiseen venäläiseen, joka oli kertonut itsellään olevan suomalaisen koppitoverin.
— Mikä sen suomalaisen nimi on? — kysyin tietysti heti.
— Maas … Maas…
Sen enempää ei herunut toverini muistista. Kävelemässä ollessamme viittasi toverini sitten sitä akkunaa, jonka takana Friedrichs suomalaisen kumppaninsa kanssa asusti. Akkuna oli juuri se, jossa aikaisemmin olin nähnyt S-kirjaimen. Pian kohosikin akkunaan kaksi päätä, jotka iloisesti nyökyttelivät meille tervehdykseksi. Toverini tunsi Friedrichsin. Pyysin häntä seuraavalla kerralla sotaoikeudessa käydessään painamaan mieleensä F:n suomalaisen toverin nimen. Mutta silläkään kertaa ei hänen päässään säilynyt muuta kuin: — Maas … Maas… Lisäksi oli hän tietävinään, että se Maas … on rikas kauppias, joka on vangittu sen takia, että hän on myynyt viljaa saksalaisille. Ja arvaillessaan hänen tulevaa kohtaloaan teki toverini tuon tavallisen, vikkelän eleensä, millä hän kuvasi silmukan kaulaan kietasemista — ele, jonka tekemisessä useampi Shpalernajan asukas näytti saavuttaneen kunnioitettavan taidon.
Kului sitten monet viikot, minun pääsemättä selville, kuka suomalainen istui Friedrichsin toverina. Olimmepa sitten taas eräänä talvisena päivänä toverini kanssa sattuneet kävelyretkellä siihen karsinaan, joka oli juuri puheenalaisen akkunan kohdalla. Molemmat päät esiintyivät taasen ikkunassa — ruudut olivat kaikissa ikkunoissa himmeät ja kaukana toisistaan, joten oli mahdoton selvästi erottaa kasvonpiirteitä — ja tervehdyksiä vaihdettiin puolelta ja toiselta.
Aina kun vankeja ruvettiin yksitellen laskemaan pois, lähtivät lavalta, yhtä lukuunottamatta, kaikki vartiat, hajaantuakseen käytäviin, joita pitkin vangit palasivat. Kun nyt lavalla kierteli yksinään tuo keppiinsä nojaava vanha vartiaukko, josta olen aikaisemmin puhunut, avasivat toverukset akkunassaan venttiilin ja sieltä kuului suomalainen kysymys: — Mikä teidän nimenne on?
Kun ukko, joka siivoutensa lisäksi oli hieman heikkokuuloinen, oli vastakkaisella puolella vartialavaa, huusin minä nimeni.
— Minä olen Kyösti Massinen Iitistä; kaimamiehiä siis ollaan, — kuului akkunasta reipas ääni.
Täten oli tutustumisemme siis vihdoinkin tapahtunut. Sen jälkeen vaihdoimme uutisia aina kun minä toverineni satuin heidän ikkunansa kohdalla olevaan kävelykarsinaan.
Mutta kerronpa nyt hiukan herra Massisen elämästä Shpalernajassa, sen mukaan kuin vallankumouksen jälkeen olen häneltä itseltään kuullut.
Kuten sanottu, oli heitä Shpalernajassa kaksi veljestä, molemmat tilanomistajia Iitistä. Yhdessä heidät oli paria päivää aikaisemmin kuin minut muutamien muiden suomalaisten kanssa tuotu Shpalernajaan. Yhtaikaa he olivat seuraavana päivänä olleet "lääkärintarkastuksessakin", t.s. välskärin suorittamassa punnitsemistilaisuudessa. Tällöin saivat veljekset ilmaistuksi toisilleen koppiensa numeron ja aseman. Kummankin koppi oli toisessa kerroksessa, umpinaisen sisäpihan eri puolilla, joten akkunat olivat suunnilleen vastapäätä. Siten saattoivat he pitkin päivää vilkutella ja antaa merkkejä toisilleen, jopa myöhemmin naputusjärjestelmään perehdyttyään, vaihettaa ajatuksiakin. Naputuskeskustelua voi nimittäin hyvin viljellä myöskin optillisesti. Esimerkiksi siten, että sormellaan tai koko kädellään vaakasuorasti viittoen merkitsee kirjainrivin sekä pystysuorasti viittomalla itse kirjaimen aseman rivissä. Pitemmällä välimatkalla tai ikkunan läpi keskustellessa on tarpeen pitää kourassaan valkoinen nenäliina. Tällaista keinoa käyttäen "keskusteli" toverini usein kävelemässä ollessamme eri ikkunain takana olevien tuttaviensa kanssa.
Kun samana päivänä vartia, varsin nuori ja siistin näköinen mies, pistäysi jollekin asialle Kyösti M:n koppiin, huomasi tämä hänen puhuvan venäjää hiukan virolaisittain. Kysymykseensä, onko vartia virolainen, sai hän myöntävän vastauksen. "Hänet minä koetan ostaa palvelukseeni", oli heti välähtänyt herra M:n mieleen. Hänen miettiessään suunnitelmaa vartian ostamiseksi pistäysi tämä päivän kuluessa myöskin vanhemman veljen, Urho M:n, koppiin.
— Kuulkaas, paljoko teillä on palkkaa toimestanne? — kysyi tämä vartialta.
— Neljäkymmentä ruplaa kuussa, — vastasi vartia kummastuneena.
— Ettekö haluaisi ansaita lisäksi viisikymmentä ruplaa kuussa? — kuului vangin seuraava kysymys.
— Hm, mitenkä niin? — mutisi vartia hämillään.
— Kulettamalla vain silloin tällöin pieniä kirjelappuja minun ja veljeni välillä.
Kiusaus oli tietysti vartialle liian suuri ja sopimus tehtiin siinä tuokiossa. Urho-veli kirjotti heti muutamia sanoja paperipalalle ja antoi sen vartialle veljelleen vietäväksi. Ja niinpä Kyösti-veljen vielä miettiessä, kuinka ryhtyä vartiaa taivuttelemaan, aukesi ruokaluukku hänen koppinsa ovessa, näkyviin vilahti vartian käsi, joka nopeasti pudotti lattialle pienen, kokoon taitetun paperipalan, minkä jälkeen luukku sulkeutui. Henkeään pidättäen riensi Kyösti M. ottamaan ylös paperin, josta hän luki: "Voiko tähän poikaan luottaa? Lupasin hänelle 50 ruplaa kuussa kirjeiden kulettamisesta. Vastaa heti, jos olet saanut tämän. Urho."
Kyösti-veli etsi heti paperipalan ja kirjotti vastauksen, kutsui vartian ja pisti sen huomaamatta tämän kouraan. Siten oli jatkuva yhteys veljesten välille rakennettu. Puheenalainen vartia, joka oli saanut jonkun verran koulusivistystäkin ja joka oli vain tilapäisesti ruvennut vanginvartiaksi, siten välttyäkseen sotaan joutumasta, oli nimeltään Omnapuu, vaikka hänen virolainen nimensä Shpalernajassa olikin väännetty Jablokoviksi.
Tämän heimolaismiehen välityksellä pääsivät veljekset myöskin siskonsa yhteyteen, joka koko heidän vankeusaikansa oleskeli venäjänkielen stipendiaattina Pietarissa. Aluksi epäili Omnapuu kovin ryhtyä salakuljettamaan kirjeitä vankilan ulkopuolelle. Eikä ihmekään, sillä kaikki kaupungille lähtevät vartiat tutkittiin tarkoin vankilan kansliassa ja ne, joiden huomattiin harjottavan petosta vankien hyväksi, saivat vankeutta aina kolmeen vuoteen saakka. Mutta lopulta rohkaisihe vartiamme ja otti viedäkseen kirjeen siskolle. Hän toimitti Kyösti M:lle hienoa silkkipaperia, jolle tämä siskon kanssa aikaisemmin sovituilla salamerkeillä kyhäsi kirjeen. Taittaen kirjeen pieneen kokoon työnsi Omnapuu sen saapasvartensa vuoriin syntyneestä pienestä reiästä sisään, onnistuen siten saattamaan kirjeen vankilan ulkopuolelle. Samalla tavoin piilotettuna toi hän veljeksille siskon vastaukset, joissa luonnollisesti oli kerrottuna kaikki tärkeimmät uutiset.
Uutisista puheen ollen mainittakoon, että veljekset lopulta saivat luettavakseen neljä Helsingin Sanomain numeroa viikossa. Se kävi seuraavasti.
Sisko toi heille joka perjantai kaikenlaisia ruokatavaroita. Tuomistensa ympärille kääri hän kaikki viimeksi saapuneet Helsingin Sanomain numerot. Ne eivät kuitenkaan suoraan joutuneet vastaanottajain käsiin, sillä osastonvartia poisti omassa nurkassaan tuomisten ympäriltä kaikki liiat paperit, ennenkuin hän luovutti ne asianomaiselle vangille. Täältä osastonvartian virka-aitiosta joutuivat suomalaiset sanomalehdet Kyösti M:lle n.s. muusarpoikain välityksellä. Ne olivat kaikkiin koukkuihin ja metkuihin perehtyneitä pietarilaisia katupoikia, joita Shpalernajan rikosvankien joukossa oli aina melkoinen määrä. Tällaisten poikaviikarien tehtävänä oli m.m. korjata kunkin kopin edestä ne rikat (musar), jotka vanki oli kopistaan sinne luutinut. Antamalla pojille runsaasti tupakkaa ja paperosseja oli Kyösti M. saanut heidät ystävikseen. Niinpä saatuaan siskonsa salakirjeestä kuulla, että tämä vartavasten pani aina ruokatuomistensa ympärille joukon tuoreimpia Helsingin lehtiä, kuiskasi hra M. muusarpojille, että he osastonvartian aitiota siivotessaan ottaisivat paperitöryn joukosta suomalaiset sanomalehdet ja toimittaisivat hänelle. Pojat, aina valmiina kaikenlaiseen vehkeilyyn, tekivät uusien tupakkalahjojen toivossa työtä käskettyä. Lakaistessaan lauantai-aamuna osastonvartian virkapoksia käärivät he suomalaisiksi huomaamansa lehdet kokoon ja työnsivät vikkelästi housunkauluksensa alle. Kulkiessaan sitten pitkin käytävää Kyösti M:n kopin ohitse, viskasivat he vartian silmän välttyessä saaliinsa kopinoven päällä olevaan avaraan ilma-aukkoon. Siten saapuivat tuoreimmat kotimaan uutiset Kyösti M:lle kuin konsanaan postiluukusta pudoten.
Täten saatuja sanomalehtiä ei hra M. päiväsaikaan kuitenkaan uskaltanut käsitellä, vaan kätki ne vesikranan alla olevan suppilon taakse, joka oli hiukan seinästä irtaantunut. Vasta illalla, kun osastonvartia oli lukinnut kopit omalla avaimellaan, otti hän aarteensa esille. Ahmittuaan lehdet läpi leikkasi hän kustakin numerosta Tiituksen kirjeet sekä tärkeimmät poliittiset uutiset, jotka sitten seuraavana päivänä Omnapuun välityksellä kulkeusivat Urho-veljen nautittaviksi.
Kun Kyösti M. säästelemättä jakeli priimatupakkaa niin vartioille kuin yleensä kenelle hyvänsä vankilan asukkaista, joiden kanssa joutui kosketuksiin, ja kun hänellä aina oli jokaiselle lausuttavana iloinen sana sekä puhuttelussaan käytti jokaisesta joko gaspadin-nimeä tai yleensä paria astetta korkeampaa arvonimeä, tuli hän laajoissa vankilapiireissä ennen pitkää tunnetuksi reiluna, iloisena ja anteliaana pohattana. Eräänä päivänä löysi hän ostopäivälliseen kuuluvain parin leipäviipaleen välistä pienen "sapiskan". Siinä vankilan kokki teki tiedoksi, että jos gaspadin Massinen tahtoisi häntäkin muistaa tupakalla, niin hän vuorostaan muistaisi gaspadin M:sta ruokia jakaessaan.
Palauttaessaan tyhjät ruoka-astiat pisti hra M. kannelliseen soppa-astiaan paketin hyvää tupakkaa. Seuraukset tulivat heti illallista jaettaessa näkyviin. Ostoillallisiin kuului usein riisiryynipuuroa, jota tavallisesti oli noin tuuman vahvuisesti syvän kupariastian pohjassa. Tällä kertaa oli astia kuitenkin reunojaan myöten täynnä puuroa. Ja kun hra M. tyytyväisenä pisti lusikkansa puuroon, huomasi hän sen palvelevan vain kuorena: sisällä oli mehevä kananpaisti. Sen jälkeen löytyi illallispuurosta aina jotakin hyvää, milloin lehmänkieli, milloin häränpaistia, milloin taas uiskenteli puuro keltaisessa voinsulassa. Herra M. lähetti tavan takaa tyhjäin astiain mukana tupakkaa ja niin jatkui päivästä päivään hedelmällinen vuorovaikutus hänen ja kokin välillä.
Muutamia viikkoja ennen vallankumousta muutettiin Omnapuu tavallisen koppivartian toimesta kävelyvartiaksi. Sen kautta kävi veljesten ja heidän siskojensa välinen kirjeenvaihto paljon työläämmäksi. Mutta kokonaan se ei silloinkaan loppunut. Vankien kulkiessa yksitellen kopeistaan pihalle olivat kävelyvartiat, yhtä lukuunottamatta, hajaantuneina pitkin niitä käytäviä, joita myöten kunkin vuoron vankien tuli kulkea. Niinpä oli Omnapuullakin paikkansa eräässä käytävän käänteessä. Jos nyt esim. Kyösti M:llä oli kirjelippu veljelleen, pisti hän sen Omnapuun sivu kulkiessaan huomaamatta tämän kouraan. Omnapuu kätki ohueksi rullaksi kierretyn kirjeen savukkeen varsipaperin sisään. Tulipa sitten Urho-veljen kävelyvuoro. Omnapuu käyskelee lavalla toisten vartiain joukossa ja polttelee paperossia. Kun se on loppuun palanut, viskaa hän pätkän huolettomasti hyppysistään. Että pätkä sattuu putoamaan Urho M:n kävelykarsinaan, siinähän ei kukaan huomaa mitään tavatonta. Samalla tavoin voi tuo kunnon Omnapuu silloin tällöin sinkauttaa Kyösti-veljen kävelykarsinaan loppuun poltetun paperossin pätkän, jonka tämä kenenkään huomaamatta kiihkeästi onkii ylös ja visusti talletettuna kulettaa koppiinsa. — — —
Myöskin rahaa käytetään venäläisissä vankiloissa lahjomisvälineenä. Sitä olivat jotkut Shpalernajan suomalaisetkin viljelleet. Raha on vangin saatava huostaansa tietysti salakuljetuksen kautta. Ja huolellisesti on sitä samoinkuin muutakin luvatonta tavaraa kopissa säilytettävä. Noin kerran kuussa pannaan nimittäin jokaisessa kopissa toimeen perinpohjainen tarkastus. Kaksi tai kolme vartiaa astuu silloin koppiin, vanki komennetaan perälle seisomaan ja miehet ryhtyvät nuuskimaan. Kaikki nurkat käydään läpi, vuode pengotaan yksin vaatekappalein ja lopuksi koplotellaan itse vanki joka puolelta.
— No on shiul rahaa? — kysyy aina tällaisissa tarkastuksissa puolileikillään osastonvartia.
— On kyllä, — vastaan minä samalla sävyllä.
— Ka missä?
— Kanslian päällikön huostassa.
Pari kertaa osuvat he tällaisessa tarkastuksessa löytämään avuttoman läkkipeltisen veitsemme, minkä he juhlallisesti takavarikoivat. Me puolestamme tilaamme heti seuraavana perjantaina anjovispurkin, jonka kannesta valmistamme uuden veitsen, keksien sille entistä paremman talletuspaikan. Rahaa ei meillä kopissamme ole kertaakaan. Sen sijaan on uudella naapurillamme, Jussi V:llä, pari sataa ruplaa sarkaisen päällystakin kaulukseen ommeltuna. Sen löytävät vartiat vähää ennen vallankumousta suoritetussa koppitarkastuksessa sekä pistävät riemumielin taskuunsa tuon kelpo saaliin.