XVIII
SYDÄNTALVEN PÄIVIÄ. UUSI NAAPURIMME.
Pari viikkoa meikäläisten joulun jälkeen seuraa vastaava venäläinen juhla. Hiukan enemmän juhlatunnelmaa huomaa silloin Shpalernajan kolkossa ilmapiirissä. Joulukuusta ei kyllä ole, kuten suomalaisissa vankiloissa on tapana, eikä ruokakaan poikkea arkipäiväjärjestyksestä, mutta käytävän kulmissa palavat kynttilät jumalankuvain edessä, vartiain rinnassa killuvat kunniamerkit ja kaikki työntouhu on useammaksi päiväksi lakannut.
Toverini on kaukaisesta kotikylästään saanut mehevätä kinkkua sekä pussillisen maammo-vanhan leipomia nisupullia, jotka matkalla kuitenkin ovat kuivettuneet kivikoviksi. Niitä maistellessamme kiinnyn minä ottamaan selvää Aksinivan kylän elämästä. Toverillani ei kaikesta päättäen ole mitään hauskoja lapsuuden muistoja, sillä kyselemättä ei hän innostu juuri mistään kertomaan. Mutta minä olen hellittämätön kuin pedantti opettaja läksyjä kuulustellessaan ja pala palalta saan minä kokoon venäläisen talonpoikaistalon ja sitten kokonaisen kyläkunnan, niin että sen elämä on havainnollisena edessäni. Kun vertaan sitä sitten suomalaiseen kylään kansakouluineen, nuorisoseuroineen ja työväenyhdistyksineen, huomaan eron suureksi kuin yöllä ja päivällä — kuten se on lähes kaikillakin suomalaisen ja venäläisen elämän aloilla. — — —
Kylmä ja harmaa sydäntalven päivä liittyy toiseensa. Olisi niin hauska tavata jälleen tovereita, mutta turhaan minä aina päivällisajan mentyä odotan, että tultaisiin hakemaan pöytäkirjojen ääreen.
— Vilkuuna, kirkkoon! — ilmottaa sen sijaan eräänä päivänä tammikuun lopulla vartia Savitajev, pistäen ruokaluukusta päänsä näkyviin.
— Kirkkoon? ihmettelen minä toverilleni. Mutta sitten muistan Vuoksen kertoneen, että meille joidenkin kansalaistemme toimesta puuhataan suomalaista jumalanpalvelusta. Sellainen tässä on nyt varmaankin kysymyksessä. Mutta missähän se pidetään? Ehkä meidät suuren vartioston saattamina viedään Pietarin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan kirkkoon? Joka tapauksessa tuottaa se harvinaista vaihtelua.
— Pitääkö olla palttoo? — kysyn, kun Savitajev avaa oven.
— Njet-njet!
Käytävään astuessani näen sinne kokoontuneen miehiä joka suunnalta. Pian ovat koolla kaikki oman pöytäkirjaryhmäni miehet sekä paljon muita lisäksi. Se on kirjava joukko eri-ikäisiä miehiä. Minun jälkeeni tulee kopistaan Jussi V. länttäisine pieksuineen, sarkatakkineen ja miltei olkapäille ulottuvine hiuksineen. Nyt vasta saan tilaisuuden kädestä pitäin tervehtiä nuorta naapuriani. Samoin Riekkiä, jonka tätä ennen olen vain kolmasti vilahdukselta nähnyt käytävässä. Ja entäs Kemppaisen Jaakko, vanha nuhteeton patriootti, joka jo Bobrikovin vuosina sai olla tulessa! En ole toistakymmeneen vuoteen nähnyt miestä ja tuskinpa olen nyt häntä tunteakaan sen punertavan ryssänparran takaa, minkä hän on ehtinyt täällä itselleen kasvattaa.
Kahteen riviin meidät komennetaan pitkin käytävän ulkoseinää. Ja sitten saapuu kirkkoherra Malin, vanha-lutherilaiseen, avarahihaiseen pappiskauhtanaan pukeutuneena. Ystävällisesti tervehtii hän meitä, hiljalleen astuessaan pitkin "rintamaamme". Häntä saattaa itse vankilapäällikkö ja perässä seuraa lukkari.
Käytävän nurkkaan on nostettu pöytä. Sen taakse asettuu kirkkoherra Malin ja me ryhmitymme pöydän eteen. Lukkari jakaa meille pieniä virsikirjoja ja hetken perästä kajahtaa Shpalernajan ummehtuneissa käytävissä voimakkaana ja täyteläisenä tuttu jouluvirsi: "Enkeli taivaan lausui näin".
Rinnallani seisoo nuori runoilija A., jonka olen jo aikaisemmin lukijalle esittänyt. Innostunut ilme kasvoillaan veisaa hän täydestä sydämestä. Mutta yhtäkkiä kumartuu hän puoleeni ja kuiskaa:
— Jahka täältä kerran päästään pois, niin minä julkaisen oikean "Buch der Lieder'in."
Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt virteen.
Minä koetan seurata hänen esimerkkiään, mutta toisella puolellani seisoo Kemppainen ja minulla olisi niin paljon keskusteltavaa hänen kanssaan. Ja niinpä kumartuvat päämme vasten tahtoamme toistensa puoleen ja virsikirjan suojassa käy kiihkeä supatus. K:n kertoessa vangitsemisestaan ja olostaan Oulun lääninvankilassa huomaan, että hänen povessaan asuu yhtä kiihkeä viha Enehjelmiä kohtaan kuin kenessä toisessa hyvänsä, joka on saanut hänen tyranniuttaan maistaa. Vanginpuvussa ja käsiraudoissa on K. tuotu Oulusta Viipuriin. Ja santarmipäällikkö Tsherkashenov, joka minulle oli aina niin kohtelias, kuuluu hänelle olleen oikea paholainen.
Lämpimiä lohdutuksen sanoja puhuu meille kirkkoherra M. Kaikesta päättäen ymmärtää hän hyvin meidän asemamme ja mielentilamme eikä siis voi loukkaantua siitä, että saarnan kestäessä yksi ja toinen pää kumartuu naapurinsa puoleen, samalla kuin sieltä ja täältä joukon keskeltä kuuluu hiljaista kuiskutusta. Onhan jokaisen mieli niin tulvillaan asioita ja tällaista tilaisuutta kohtalotoverien tapaamiseen tuskin enää saatanee.
Kun yksinkertainen suomalainen jumalanpalvelus on päättynyt, seuraa sama toimitus toisella kotimaisella kielellä. Suomenkieliset saavat palata koppeihinsa, mutta minä jään Kemppaisen kanssa vielä jälelle, saadaksemme jatkaa yhdessäoloa. Ruotsinkielisten ryhmässä kiinnittää huomiotani nuori turkulainen B., jonka parrattomilla, selkeillä kasvoilla asuu mitä täydellisin lapsen viattomuus. Hänen rinnallaan seisoo mitä suoranaisin vastakohta: pönäkkä, sarkapukuinen Korsnäsin ukko, jonka monipoimuiset, parkkiintuneet kasvot ovat kuin kirveellä veistetyt. Näkee niin selvästi, että ne ovat senkin seitsemän kertaa olleet alttiina Pohjanlahden ahavalle. Kerrotaan, että korsnäsiläiset ("kosungar"), jos heiltä esim. Austraaliaan joutuessaan kysytään kotimaata, vastaavat olevansa Korsnäsistä — eikä mitään muuta lisäksi. Varmaankin on tuon kunnianarvoisan hylkeenpyytäjän mälliä purevasta suusta singonnut äkäinen protesti, kun Mashkevitsh tekeytyen tietämättömäksi hänen korsnäsiläisyydestään, on merkinnyt hänet pöytäkirjoihinsa Venäjän alamaiseksi. Mieli virkeänä palaamme jumalanpalveluksen päätyttyä koppeihimme. Erottaessa saan tilaisuuden todeta, että Kemppainen asuu minun läheisyydessäni viidennessä kerroksessa. Samoin pääsen selville, että Jussi V:n toisella puolen on myöskin suomalainen, jo harmaatukkainen opettaja S. Kaukolasta. Hänen rinnallaan asuu kemiläinen V., josta olen jo ennemmin maininnut, ja hänestä muutama numero eteenpäin on Kemppaisen koppi.
Jumalanpalveluksen kestäessä esittäysi minulle myöskin proviisori S., jonka kanssa olen jo pari kuukautta ollut päivittäisessä kanssakäymisessä, mutta jota en silti ole vielä kertaakaan nähnyt. Nuori, miellyttävän näköinen mies. Hän kertoo saaneensa täällä Shpalernajassa tavata äitiään. Tältä on hän m.m. kuullut, että santarmit ovat Jepualla ampuneet insinööri von Essenin, kun tämä heidän tullessaan häntä vangitsemaan koetti päästä pakoon heidän käsistään. Herra E:n omalla kotipihalla ovat he tuon konnantyönsä tehneet. Sellaisia siis nykyään tapahtuu Suomessa! Niinhän oli muutoin vähällä minunkin käydä, sillä ilmottivathan vangitsemaan saapuneet oululaiset poliisit, että heillä on kuvernööri Enehjelmin käsky ampua minut, ellen hyvällä antaudu, ja osottihan heistä ainakin yksi kunnioitettavaa halua panna toimeen tuon jalon käskyn.
Jussi V:n kanssa keskustelemme telefoonitse monesti päivässä. Mutta sitä paitsi meillä on mutkattomampikin tapa vaihtaa suullisesti ajatuksiamme. Se on tuo H:n minulle neuvoma: huhuilla suoraan seinän läpi. Kun me tavallisesti istumme pöydän ääressä, jotka ovat juuri samalla kohtaa eri puolilla seinää, käy juttelumme varsin näppärästi. Jos jommallakummalla sattuu olemaan mielessä jotakin sanottavaa, napasee hän pari kertaa seinään. Toinen vastaa samalla merkinannolla ja heti painaa kumpikin korvansa seinään sekä asettaa kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Tällöin kantautuu kohtalaisen kovaääninen keskustelu seinän läpi. Kuitenkin käytämme tätä keinoa ainoastaan lyhempään sananvaihtoon. Pitempiä jutteluita varten avaamme aina telefoonin.
Vähän aikaa sen jälkeen kun olemme jumalanpalveluksesta palanneet, ilmottaa V. minulle seinän läpi:
— Minua ei Mashkevitsh ollut luvannut jumalanpalvelukseen.
— Mutta tehän olitte siellä.
— Vartia oli erehdyksestä laskenut. Nyt kävi osastonvartia minulta pyytämässä, etten sanoisi olleeni kirkossa, jos Mashkevitsh kysyy.
— Vai niin. Mutta mitähän Mashkevitsh sellaisella kiellolla tarkottaa?
— Kai se pitää minua niin vaarallisena.
Jussi V. on talollisenpoika Kajaanin puolesta ja oppilas Helsingin normaalilyseossa. Maailmansodan alkuaikoina on hän kuitenkin tehnyt kuten entiset Viipurin teinit, jotka vihollisen maata uhatessa heittivät kirjansa nurkkaan ja astuivat isänmaan puolustajain riveihin. Monessa on hän ehtinyt olla jo mukana ja seikkailuistaan kertomalla on hän valmistanut minulle monta hupaista hetkeä. Hän on aina tyyni, kylmäverinen ja neuvokas poika, oikea synnynnäinen Tapani Löfving. Kokonaisen teoksen täyttäisivät hänen retkensä ja seikkailunsa. Saakoon tässä sijansa yksi, koska se niin hyvin valaisee hänen liukkauttaan.
Edellisen talven aikana on hän kerran Helsingissä käymässä ja yöpyy insinööri B:n luo. Hän nukkuu sohvalla täysissä pukimissaan, ollakseen aina valmis liikkeelle lähtemään. Kello kahden aikaan yöllä saa hän aihetta mennä W.C:hen. Siellä viipyessään kuulee hän, että etehisen ovi avataan salakähmäisellä tavalla ja useampia henkilöitä astuu sisälle. Heti arvaa hän, että B:tä uhkaa kotitarkastus ja vangitseminen. Etehisen läpi kulkiessaan koettavat tulijat W.C:n ovea ja kun huomaavat sen sisältä lukituksi, jää oven taakse yksi vartioimaan, toisten mennessä B:n huoneeseen. V. laittaa palttoonsa, jonka hän kaiken varalta on ottanut mukaansa, käsivarrelleen sekä tarttuu hiljaa lukkoon. Juuri kun vartia on kumartunut kuuntelemaan, onko W.C:ssä mahdollisesti useampiakin henkilöitä piilossa, tyrkkää V. oven rajusti auki, niin että se kolahtaa vartiaa päähän ja tämä kellahtaa nurin lattialle. Samassa loikkaa V. hänen ylitseen sekä syöksyy ovesta ulos ja rappusia alas. Mutta pohjakerroksessa tulee hän pahki vielä yhteen vartiaan. Hetkeäkään hukkaamatta kietasee hän palttoonsa tämän pään ympärille ja syöksyy ulos kadulle. Vartia ei ehdi hänen kintereilleen, hyvänä juoksijana pääsee V. hänestä eroon sekä turvaan erään toisen tuttavansa luo, joka loppuyöksi kätkee hänet kellariinsa. Seuraavana päivänä kiertää hän Kaisaniemen kautta asema-alueelle, nousee ensimäiseen lähtövalmiiseen junaan ja vierii pois epäkiitollisesta Helsingistä.
— Kerran minä olin junassa joutua pahaan kiikkiin, — kertoo hän toisekseen. — Minä juttelin erään kauppamatkustajan kanssa, katsellen matkailijayhdistyksen kartastoa. Se herätti junassa olevan santarmin huomiota ja hän ryhtyi meitä mukamas pidättämään. Mutta kun minä olin tiukkana ja minulla lisäksi sattui sillä kertaa olemaan passit selvillä, jätti hän meidät lopuksi rauhaan. Hullusti siinä muuten olisi käynytkin, sillä minulla oli hyllyllä kapsäkki täynnä mauserpistooleja.
Pari kertaa ennen lopullista vangitsemista on hän ollut jo kiinni, mutta päässyt kummallakin kertaa livistämään. Viime kerralla kiinni joutuessaan sekä Ouluun tuotaessa on V:n irtaimistoon kuulunut paitsi eväspussia myöskin saha ja kirves, minkä vuoksi hän Enehjelmin hänen ammattiaan koskevaan kysymykseen vastasi olevansa sekatyömies.
— Valehtelet, lyseolaiseksihan sinut on passiin merkitty! — oli
Enehjelm tiuskaissut.
— Niin siihen aikaan kun minä passin otin, mutta viime aikoina minä olen liikkunut sekatöissä ja olen aikonut ruveta harjottelemaan poromieheksi, — oli V. rauhallisesti vastannut.
— Mistä se Mashkevitsh teitä oikein syyttää? — kysyn kerran tuttavuutemme alussa V:ltä.
— Saksassa olosta, värväyksestä, vakoilusta, aseiden kuletuksesta, niistä Arkangelin räjähdyksistä… — luettelee V. rauhallisesti, lisäten lopuksi: — Kyllä kai tässä hirteen taitaa joutua.
— No onko hänellä sitten mitään todistuksia siitä, että te olisitte kaikkea tuota tehnyt?
— Kyllä hän ainakin tietää minun kerran pommeja kulettaneen.
— Oletteko sen itse myöntänyt?
— Myönsinhän minä. Sanoin ottaneeni rajalta tuodakseni muutamia pommeja Etelä-Suomeen, mutta en muka viitsinytkään viedä niitä määräpaikkaan, vaan viskasin ne Kruunupyyssä Åkervikin kievarin luona metsään.
— Narrasitte siis?
— Narrasin.
— Mutta entäs jos ne etsivät sieltä metsästä ja kun eivät löydä, niin väittävät teidän vieneen ne perille?
— Minä kirjotin täältä siskolleni, että toimittaisivat sinne metsään muutamia pommin tapaisia siltä varalta, että he lumen lähdettyä menisivät nuuskimaan.
— Täältä! Kuinka te täältä saatoitte sellaista kirjottaa?
— Minä kirjotin sylellä tavallisen kirjeen loppuun. Sisareni tietää keinon, millä hän saa sellaisen kirjotuksen näkyviin. — — —
V:llä ei Shpalernajaan tuotaessa ole ollut muuta irtaimistoa kuin mitä hän päällään kantoi. Heti tultuaan on hän kirjottanut siskolleen Helsinkiin sekä pyytänyt toimittamaan itselleen rahaa, ruokatavaroita ja alusvaatteita. Mutta Helsingistä ei kuulu mitään. Vähitellen käy selville, että hra Mashkevitsh on pidättänyt kaikki siskon toimittamat hyvyydet: ruokatavarat, kirjeet, vaatteet ja rahat. Niin saa V. olla likaisissa vaatteissaan ja riekaleiksi kuluneissa sukissaan sekä kärsiä alituista nälkää.
— Kuulkaa, pitäkää kävelemään mennessä silmänne auki, — huudan minä hänelle eräänä päivänä seinän läpi. — Me jätämme toisen ja kolmannen kerroksen väliselle portaalle pienen paketin voita.
Se joutuu onnellisesti V:n huostaan ja illalla teetä juodessamme lausuu hän:
— Kylläpä maistui voileipä ihanalta!
Toisella kertaa toimitamme hänelle samalla tavoin hiukan teetä ja sokeria. Mutta nämä meidän vaatimattomat salakuljetuslahjamme eivät sentään suuria merkitse ja hänen elämänsä on jäytävää paastoa aamusta iltaan. Että hän elää saman tapaisissa herkuttelevissa mielikuvissa kuin minäkin aikaisemmin syksyllä, sen huomaan hyvin siitä, että hän eräänä päivänä ikäänkuin omia aikojaan naputtelee pöytänsä kanteen lauseen:
— Miltähän maistuisi Königin pihvi ja sen päälle puolikas punssia kahvin kanssa?
Mashkevitshin tapoihin kuuluu käyttää nälkää ja muita epäinhimillisiä keinoja hermostuttaakseen vankejaan ja saadakseen heidät siten tunnustamaan. Jussi V:tä pitää hän ulkoasun perusteella arvatenkin yksinkertaisena ja heikkoluontoisena maalaispoikana, johon hän luulee noiden barbaaristen keinojensa piankin tehoavan. Mutta tässä kylmäverisessä nuorukaisessa on hän kohdannut väkevämpänsä, sen tulee hän piankin havaitsemaan.
Hän aavistaa — ja puolittain ehkä tietääkin — V:n olleen monessa mukana ja tekee sen vuoksi kaikkensa, saadakseen häneltä puserretuksi tärkeitä tietoja. Yhtä mittaa kuletuttaa hän V:tä luonaan kuulusteluissa, käyttäen vuoroin uhkauksia, vuoroin lupauksia.
— Mashkevitsh oli tänään kovin kiukuissaan ja uhkasi, että minut piammiten hirtetään, — kertoo V. eräänä iltana kuulustelusta palattuaan.
— Mutta sehän nyt on raakalaismaista menettelyä, — huomautan siihen. — Tietysti hänelläkään ei ole mitään valtaa ilman oikeudenkäyntiä ihmisiä hirtättää.
— Minä vastasin, että hyvä on, kun pääsee pian pois täältä nälän ja lian keskeltä. Tulkkityttö oli itkeskelevinään.
Seuraavasta kuulustelusta palatessaan kertoo V.:
— Nyt oli Mashkevitsh aivan päinvastaisella tuulella. Esiintyi niin kohteliaasti ja sanoi säälivänsä minun nuoruuttani. Lupasi heti paikalla laskea minut vapaaksi, jos vain ilmaisen hänelle muutamia asioita.
— No minkälaisia asioita ne olivat?
— Ensin tahtoi hän tietää, missä Suomessa on langaton telegrafiasema. Sitten kyseli hän asevarastoista ja lopuksi näytti hän minulle suuren joukon valokuvia — niiden joukossa oli teidänkin valokuvanne — ja pyysi kertomaan kaiken, mitä tiedän niistä henkilöistä. Varsinkin näytti hän minulle muutaman vanhemman puoleisen herran valokuvaa ja lupasi, että minä saan suoraapäätä hänen kansliastaan lähteä vapauteeni, jos vain kerron, mitä siitä herrasta tiedän.
— Tunsitteko häntä?
— En.
— No mitäs vastasitte Mashkevitshin lupauksiin?
— Vastasin, että jos minä nyt tosiaankin tietäisin noista asioista, joita te minulta utelette, sekä kertoisin niistä teille, niin olen minä varma, ettette te kuitenkaan laskisi minua vapaaksi, sillä milloin te venäläiset olette meille suomalaisille lupauksenne pitäneet?
— Se oli oikein! Mutta mitäs Mashkevitsh siihen tuumasi?
— Suuttui silmittömästi ja ajoi minut tieheni.
Muutoin sopii tässä mainita, että jotkut harvat suomalaisista vangeista olivat Mashkevitshin lupausten houkuttelemina tehneet joukon tunnustuksia, pääsemättä silti sen paremmin vapaaksi.
Erään kerran on V. Mashkevitshin luona tavannut muutaman Pietarin kuuluisaan suojelusosastoon kuuluvan vanhan santarmieverstin.
— Minut nähdessään, — kertoo V. — kysyi se Mashkevitshilta, mistä minua syytetään, ja kun Mashkevitsh oli hiukan selvitellyt minun syntirekisteriäni, alkoi äijä suu vaahdossa räyhätä minulle, pudisti nyrkkiään nenäni edessä ja lopuksi näytti nuoransilmukkaa. Minä kun en paljoakaan ymmärtänyt hänen turinastaan, katsoin vain häntä vasten naamaa ja nauroin.
Muutamana iltana, kun minä olin jo asettunut makuulle, avataan V:n kopin ovi ja hänet viedään jonnekin.
— Minnekä ne häntä näin myöhällä veivät? — kysyy toverini kummissaan ja istahtaa vuoteeni reunalle.
— En tiedä. Ehkä Mashkevitshin luo.
— Mutta miksi näin myöhällä?
Minä en kykene antamaan siihen mitään selitystä ja hetken mietittyään arvelee toverini vakavin ilmein:
— Jos ne koettavat pieksämällä saada häntä tunnustamaan?
Tunnen ruumiini karahtavan kylmäksi. Voisiko sellainen olla mahdollista? Olen kyllä lukenut hyvinkin pöyristyttäviä kertomuksia valtiollisten vankien kohtelusta Venäjällä, mutta olen luullut niiden kuuluvan vähintäänkin suurlakon takaiseen menneisyyteen.
— Ei kai toki täällä Venäjälläkään enää sellaista menettelyä käytetä? — katkaisen minä vihdoin tukalan äänettömyyden.
— Ohoo, etteikö käytetä! — vastaa toverini sellaisella sävyllä, että oletko sinä ainoa muukalainen, joka et näitä tunne.
— Tiedättehän Davydovin tuolla Golikovin takana? — kysyy hän sen jälkeen.
Niin, tiedän kyllä; se on siististi, miltei keikarimaisesti puettu, älykkään näköinen, hinterä nuori mies. Kuuluu olevan anarkisti ja Solovjovin tovereita.
— Kun häntä vangitsemisen jälkeen, — jatkaa toverini, — oli suojelusosastossa kuulusteltu, ojensi santarmiupseeri hänelle kynän ja käski kirjottaa nimensä pöytäkirjan alle. Mutta Davydov kieltäysi, koska pöytäkirjaa ei oltu hänelle luettu ja koska hän tiesi, että santarmit panevat niihin mielivaltaisesti mitä itse haluavat. — Aa, vai et kirjota! huusi upseeri, antaen merkin saapuvillaoleville santarmeille. Silloin alkoi sadella nyrkin iskuja Davydovin kasvoille, hartioihin, selkään, niin että hän, hento mies, lopulta vaipui pyörtyneenä lattiaan. Nyt kaatoivat he kylmää vettä hänen päälleen ja raahasivat koppiin. Seuraavana päivänä vietiin hänet jälleen saman upseerin eteen. — Kirjota alle! sanoo tämä ja ojentaa kynää. — En kirjota, ennenkuin saan tietää mitä pöytäkirjassa on! vastaa Davydov. Taas antaa upseeri merkin ja iskuja alkaa sadella kuin rakeita, kunnes Davydov pyörtyy ja hänet raahataan koppiinsa. Sama leikki uudistui seitsemänä eri päivänä ja lopulta olivat Davydovin kasvot ajettuneet yhdeksi tonkiksi.
— Hyi kauheaa! Eikö hän voinut saada lääkärintarkastusta sekä sen perusteella tehdä valitusta sellaisesta petomaisuudesta?
— Hän vaati lääkäriä, mutta se oli tietysti samassa koplassa suojelusosaston kanssa, — vastaa toverini hartioitaan kohauttaen. — Silmäsi vain välinpitämättömästi Davydovia ja määräsi sitten jotakin rasvaa. Siinä kaikki!
— Entä te? Oletteko te ollut suojelusosastossa?
— Kyllä, kaikki valtiolliset vangit joutuvat ensiksi suojelusosastoon.
— No löivätkö teitä?
— Eivät, vaikka ei paljon puuttunutkaan. Kun minut vietiin sisälle, sain jäädä isoon etuhuoneeseen hetkeksi odottamaan. — Mitäs seisot? Kävele! karjasi minulle eräs santarmi. Kuu minä aloin kävellä, karjasi toinen: — Mitä kävelet, seiso alallas! Koettivat siten ärsyttää, päästäkseen lyömään. Sitten tuli eversti, pui nyrkkiä ihan nenäni edessä ja huusi, että minut hirtetään neljännestunnin kuluttua.
— Hyi olkoon! Nehän käyttäytyvät kuin vesikauhuiset koirat! Kuinkakan lienevät Golikovia kohdelleet? Ovatkohan häntäkin lyöneet?
Toverini vastaus oli hyvin kuvaava.
— Da, njemnoshka, — sanoo hän välinpitämättömästi, — vähän poskelle läiskäyttäneet.
Mitä mielityötä onkaan venäläiselle lähimmäisensä pieksäminen! Ruoskalla, nagaikalla, on olennainen sijansa venäläisessä elämässä. Vuosia sitten sain sattumalta käsiini erään pienen latinankielisen kirjan, jossa eräs kuusitoistasataluvun hollantilainen lähettiläs kertoi Moskovan matkalla tekemistään havainnoista. Hänkin oli kiinnittänyt huomiotaan venäläisten pieksämisintoon. Tsaari pieksää ylimpiä virkamiehiään, kerrottiin kirjassa, nämä taas alempiaan ja niin edespäin aina talonpoikaan saakka, joka vuorostaan pieksää vaimoaan ja lapsiaan. Niin täyttää pyhän Venäjän yhtämittainen ruoskan viuhina.
Tätä pieksämismaniaa ei suinkaan ole katsottava miksikään kasvatusinnoksi, vaan on se selvästikin ilmaus venäläisen luonteen sairaloisuudesta. Eihän venäläisellä pieksämisellä ole mitään kohtuullista rajaa. Kun esimerkiksi venäläinen sotamiesjoukko ryhtyy kurittamaan jotakin omaa toveriaan, niin jatketaan raakaa, järjetöntä hakkaamista vielä sittenkin, kun uhri on käynyt tajuttomaksi tai suorastaan henkensä menettänyt. Entä suuret joukkopieksäjäiset ja pogromit? Kuinka ominaisia ja tavallisia ne ovatkaan venäläisessä elämässä! Ehkä tuon pieksämisinnon Venäjän kansassa aiheuttaa vaistomainen halu ruoskia itsestään ulos eräitä vissejä ominaisuuksia, jotka arojen kansaa pidättävät ainaisessa kaaoksen tilassa.
— Mutta eihän nyt toki tutkintotuomari ruvenne vankeja pieksämään? — virkan hetken vaitiolon jälkeen.
— Ja miksei rupeisi, — vastaa toverini, — kyllä sellaista on vankiloissa tehty ihan viime aikoina ja voidaan vieläkin tehdä.
— Mutta kukapa täällä pieksäisi?
— Vartiat. Luuletteko, ettei esimerkiksi Petrov tutkintotuomarin viittauksesta olisi siihen valmis? Ei muuta kuin: aa, lurjus!…
Toverini täydentää väitettään niin osuvin elein, että minä näen ilmielävänä edessäni Petrovin julmin ilmein ryhtymässä lyömään naapuriamme, ja kylmät väreet karsivat ruumistani. Mutta hetken mietittyäni pidän minä sitä kuitenkin mahdottomana. Omia kansalaisiaan voinevat kyllä pieksämällä pakottaa tunnustamaan, mutta kyllä he sentään varovat sovelluttamasta meihin suomalaisiin sellaisia raakalaistapoja. Jo pelkkä vaisto sanoo heille, että meitä suomalaisia on kohdeltava sivistyneen maan kansalaisina. Sellaiset asiat vuotavat vankilan muurien sisältä väkisinkin ihmisten tietoon ja he tietävät kyllä, että me suomalaiset olemme hyvin kärkkäitä lyömään hätärumpua ympäri Europan.
Aamulla olen heti teen jälkeen juttelussa V:n kanssa.
— Minnekä teidät illalla niin myöhään vietiin?
— Mashkevitshin luo.
— No mitä sillä nyt oli teiltä urkittavana?
— Kysyi, tunnenko metsänhoitaja L:n. Kun minä vastasin kieltävästi, pisti hän eteeni L:n valokuvan ja kysyi, tunnenko sitä miestä. Mutta minä en sanonut tuntevani. Nyt otti hän varastoistaan toisen valokuvan ja huulillaan häijynilkinen hymy, kysyi tunnenko sitä. Näin siinä kuvatuksi itseni yhdessä L:n kanssa. Tapasin hänet nimittäin viime talvena Ruotsin puolella ja kun minä seisoin Haaparannan kadulla taputtaen hevostani lautaselle sekä jutellen L:n kanssa, oli siitä tilaisuudesta joku ryssän spiooni näpännyt valokuvan. Sitä nyt Mashkevitsh tyytyväisenä näytti minulle. Minä tarkastelin hetkisen kuvaa ja vastasin totisena, etten tunne. Mashkevitsh kohautti hermostuneesti hartioitaan ja sanoi, että olettehan siinä itse metsänhoitaja L:n kanssa. Mutta minä väitän santarmien petokseksi koko valokuvaa. Sitten kehotti hän minua jälleen tunnustamaan olleeni Saksassa sotilaskoulussa. Kun minä kielsin, pisti hän eteeni kolmannen valokuvan, jossa näin itseni sotilaspuvussa erään toverini kanssa istumassa maassa lepäävän lentokoneen siivellä. En käsitä kuolemaksenikaan, kuinka siitä on valokuva voinut joutua Mashkevitshin huostaan. No, minä en ollut millänikään, vaan väitin sitä jälleen santarmivehkeeksi.
— Pahasti te olette kiinni, — pääsee minulta huomaamattani.
— Joo, kyllä kai tässä hirteen lopuksi joutuu, — arvelee siihen Jussi V. rauhallisesti sekä jatkaa: — Viime lopuksi alkoi se kysellä, olenko minä ollut Arkangelin puolessa räjähdyksiä toimeenpanemassa. Sanoin, etten ole ollut, mutta että minä kyllä tiedän, kutka siellä ovat käyneet.
— No kutka? kysyi hän silmät kiiluen. — Rissanen ja Ahlstedt, minä vastasin, mutta silloin hän suuttui ja ajoi minut taasen pois.
— Toverini luuli, kun teidät niin myöhällä vietiin, että Mashkevitsh koettaa pieksämällä saada teidät tunnustamaan. Mitäs jos he olisivat sellaista yrittäneet?
— Olisivatpahan vain koskeneet minuun, niin takaisin olisin lyönyt, että…
Kuuluu selvästi, että Jussi V:llä tätä sanoessa hampaat natisevat, joten pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta on saanut hänet hengessään julmistumaan. — — —
Seuraavana perjantaina kylvystä palattuamme kutsuu V. minut telefooniin.
— Kuulkaahan, — sanoo hän, — äskettäin saunaan mennessäni näin sen vanhan herran, jonka valokuvaa Mashkevitsh näytti minulle ja lupasi minut laskea vapaaksi, jos kerron mitä tiedän hänestä.
— Mutta oletteko varma, että se oli juuri hän?
— Minä olen ihan varma siitä ja sitäpaitsi sanoi hän minulle suomeksi: hyvää huomenta.
Edelleen jutellessamme käy selville, että minäkin olen kylpyretkilläni nähnyt tuon vanhan herran ja että hänen koppinsa on viidennessä kerroksessa, ei kaukana meistä. Se on pitkä, ryhdikäs ja arvokkaan näköinen herra, jonka tukka on ohimoilta vaalentunut. Minustakin on hän aina tuntunut suomalaiselta.
Koetamme tiedustella häntä kaikilta niiltä suomalaisilta, joiden yhteyteen suinkin pääsemme, mutta kukaan ei tiedä hänestä mitään. Seuraavana perjantaina tulee V. jälleen saunasta palatessaan häntä vastaan ja tuo arvoituksellinen vanha herra tervehtii häntä nytkin suomeksi. Mutta sitten, pari viikkoa ennen vallankumousta, huomaamme hänen koppinsa tyhjäksi (autiokoppien ruokaluukut ovat aina auki) ja hän on hävinnyt keskuudestamme. En tätä kirjottaessanikaan vielä tiedä, kuka hän oli.
Samaisessa viidennessä kerroksessa oli jonkun aikaa eräs toinenkin arvokkaan näköinen suomalainen vanha herra, jota vapautuspäivänä ei enää ollut vankilassa. Edellä kerrotussa suomalaisessa jumalanpalveluksessa kiinnitti hän huomiotani. Hänellä oli luusankaiset pänsneet ja päällään samettitakki ja kädet ristissä rinnalla seisoi hän raskasmielisen näköisenä seinään nojaten. Eräiltä tovereiltani kuulin, että Shpalernajaan olisi tuotu muuan vanhimpia kuvaamataiteilijoitamme ja arvelin häntä siksi. En ole vielä saanut todetuksi, oliko arveluni paikkansa pitävä.
Jussi V:n paastopäivät ovat loppuneet. Eräänä päivänä huutaa hän seinän läpi:
— Jo viimeinkin tuli ruokatavaroita. Minulla on täällä Elannon leipää, voita, lohta, juustoa, teetä ja sokeria.
— Sepä mainiota! Onneksi olkoon!
Vähän ajan kuluttua pyydän minä V:tä avaamaan telefooninsa, että saataisiin pitempään jutella.
— En minä nyt voi, — vastaa hän.
— Miksi ette?
— Minä olen syönyt niin täyteen itseni, etten suju telefoonin ääreen.
Parin päivän kuluttua saa hän kuitenkin aihetta palautua vanhaan paastojärjestykseen. Päivällisaikana sanoo hän minulle seinän läpi:
— Minulta meni soppaa syödessä ruokahalu muutamaksi päiväksi.
— Miten niin? Löysittekö russakan sopasta?
— Paljon pahempaa.
— Eihän vain hiirtä?
— Vieläkin pahempaa.
— No mitä ihmettä?
— En minä ole oikein selvillä mikä se on, mutta kuvittelisin sitä vaikka miksi.
Onneksi olen itse jo lopettanut ateriani, muutoin se olisi pysähtynyt siihen. — — —
Jussi V:n kotoa tulleita kirjeitä ei Mashkevitsh luovuta hänelle. Lisäksi on V. osastonvartialtamme kuullut, että ruokatavarat on persoonallisesti tuonut hänen siskonsa, ylioppilasneiti, joka samalla on pyytänyt saada veljeänsä tavata, mutta ei ole saanut siihen Mashkevitshilta lupaa. Tästä on V. luonnollisesti kiukuissaan ja uhkaa panna kovan kovaa vastaan. Kun häntä taas moniaan päivän kuluttua käytetään Mashkevitshin luona, kertoo hän sieltä palattuaan:
— Kun Mashkevitsh ei luvannut minun siskoani tavata, uhkasin minä ruveta syömälakkoon.
— No mitäs Mashkevitsh?
— Sanoi että vaikka olisin syömättä niin kauan kuin kuolen, niin hän ei anna siihen lupaa. Mutta saadaanpahan nähdä!
— Aiotteko panna lakon toimeen?
— Heti paikalla. Minä ilmotin siitä jo osastonvartialle ja hän lupasi lähettää asiasta tiedon Mashkevitshille.
— Mutta entäs kotoa tulleet herkut?
— Saavat maata tuolla akkunain välissä, niihin en kajoa paremmin kuin talon ruokiinkaan.
Ja niin on naapurini Jussi V. päättävästi pannut toimeen nälkälakon.
Sellainen lakko, jota venäläiset kutsuvat nimellä "galatofka", on valtiollisten vankien kesken Venäjällä aivan yleisesti käytetty taistelukeino. Se on huomattu ainoaksi ja samalla verrattain tehokkaaksi aseeksi, millä vangit voivat ajaa läpi vaatimuksiaan. Tuon tuostakin näkyi Shpalernajan saunakoppien kävelykarsinain seinissä kehotuksia yleiseen "galatofkaan", mutta ainakaan laajemmassa ja kestävämmässä muodossa ei sitä tietääkseni kuitenkaan pantu käytäntöön.
Paitsi taistelukeinona käytetään "galatofkaa" myöskin mielenosotuksiin, jolloin se tietysti ei muodostu yhtä päivää pitemmäksi. Sellaisen mielenosotuslakon pani toimeen suurin osa Shpalernajan valtiollisia tammikuun kymmenentenä päivänä. Se on katkera merkkipäivä Venäjän vallankumouksellisille, sillä sinä päivänähän hallitus v. 1906 vastasi Pietarin kaduilla verisellä tavalla työväestön vaatimuksiin.
Jo useita päiviä ennen levisi naputustietä ympäri vankilaa keskinäinen yllytys ryhtyä tammikuun kymmenentenä päivänä galatofkaan sekä samalla kieltäytyä menemästä kävelemään. Varsin innokkaana agitaattorina esiintyi toinen naapurimme Golikov. Urheasti viettikin toverini tuon merkkipäivän ottamatta vastaan mitään talon puolesta tarjottua ruokaa. Lakkoon yhtyivät jotkut suomalaisetkin, mutta allekirjottanut, pitäen itseään jonkunlaisena sotavankina, jolla ei ole mitään tekemistä venäläisten merkkipäiväin kanssa, söi ostetut ateriansa kuten muinakin päivinä.
Seuraavana päivänä sai toverini kuulla, että Golikov itse oli merkkipäivänä sekä syönyt että käynyt kävelemässä, käyttäytyen siis kuin pappi, joka neuvoo muille tien, mutta ei itse sille jalallaankaan astu. Toverini harmi ja suuttumus purkautui vähemmän valikoiduin haukkumasanoin "sellaista sosialidemokraattia" kohtaan.
Mutta palaanpa nuoren suomalaisnaapurini yksityiseen galatofkaan. Mielenkiinnolla ja myötätunnolla seuraan minä seinän takaa hänen sisukasta kamppailuaan.
— Miltäs tuntuu? — tiedustan häneltä seuraavana päivänä.
— Ei se ole niinkään vaikeaa kuin luulisi. Se huojentaa suuresti, kun ryyppää välistä kiehutettua vettä.
— Olisi parasta, ettette myöskään kulkisi kävelemässä, sillä ulkoilma ja liikuntohan ovat omiaan kiihottamaan nälkää.
— Olen sitä jo ajatellut ja ehkäpä en tänään enää lähdekään ulos.
— Parasta se on ja siellä sisälläkin koettakaa pysyä, mikäli mahdollista, yhdessä kohti.
Kolmantena päivänä vastaa V. tiedusteluuni:
— Päätä alkaa omituisesti huimata ja silmiä tuntuu hämärtävän.
— Vieläkö aiotte jatkaa?
— No vaikka henki menisi, ellen vain saa lupaa tavata siskoani.
Totisesti on yhdeksäntoista vuotiaalla naapurillani oikea pohjalaisen sisu, mutta kestäneekö se sittenkään taistelussa Mashkevitshin häijymielisyyttä vastaan? kysyn huolestuneena itseltäni.
Neljäs päivä on kulumassa. Iltapuolella tuo osastonvartia sanan, että
Mashkevitsh on luvannut V:n tavata siskoaan.
Hurraa! Venäläisen tutkintotuomarin häijyys on lannistunut suomalaisen sisun edessä!
— Otin sapuskani jälleen esille ja kylläpä nyt mielellään haukkaakin lohivoileipää, — kuuluttaa V. seinän läpi, suu täynnä ruokaa. — — —
Sellaiselle kuin allekirjottanut, joka on tottunut sisällä vietettyyn mietiskelevään elämään kirjojen ja kirjotusvehkeiden parissa, ei vankikoppi ole läheskään niin tukala olinpaikka kuin ulkoilmaelämään harjaantuneelle, toimintahaluiselle miehelle. Juuri toiminnan ja jännityksen puutteesta kärsiikin naapuri V. kaikista enimmän.
— Ihan tässä tahtoo tulla hulluksi, vaikka koettaisi kuinka totisena olla, — virkkaa hän eräänä päivänä seinän läpi.
Ahkeraan on hän pitkissä telefoonikeskusteluissa milloin minun, milloin taas Vuoksen ja muiden naapuruudessamme olevien suomalaisten kanssa. Monta hauskaa hetkeä valmistaa hän minulle kertomuksillaan ja milloin juttelun aihe loppuu, rallattaa hän telefoonin ääressä porilaisten marssia meidän toisten kuunnellessa. Sitten kiikkuu hän pitkin päivää ylhäällä ikkunassa havaintoja tekemässä, tiedottaen aina minulle, ketä suomalaisia kulloinkin on kävelemässä. Tapaa hänet kerran Petrovkin akkunassa riippumassa ja uhkaa ampua, jos vielä sellaista huomaa, mutta siitä huolimatta jatkaa V. kiipeilyään.
Muutaman harmaan pakkaspäivän saa hän kulumaan ilmaposteja lähettelemällä. Hän kirjottaa käärepaperin palaselle kirjeen "ensimäiselle punaposkineitoselle, joka tämän käsiinsä saa", käärii sen pieneksi palloksi ja sitoo rullalangalla, johon hän jättää silmukan. Venttiilin raosta pudottaa hän leivänmurenia ikkunan ulkokynnykselle, työntää sinne keskelle kirjelaitteen ja pitää silmukkalangan toista päätä hyppysissään. Pian on ikkunankynnyksellä joukko kyyhkysiä tappelemassa leivänmurenista. Kun jonkun jalka sattuu silmukan keskelle, nykäsee V. sen kiinni ja säikähtynyt kyyhkynen lähtee lentoon, vieden matkassaan lemmenkirjeen tuntemattomalle kaunottarelle. Kyyhkysiä, joiden jalassa killui pieni viaton "sapiska", lähti sinä päivänä useampia liikkeelle V:n ikkunankynnykseltä.
Eräänä päivänä kävelemässä ollessamme kiinnittää huomiotani, että vartiat lavalla tähystävät samaan kävelykarsinaan ja puhuvat jotakin saksalaisesta sotilaasta. Kun sisälle palattuamme mainitsen tästä V:lle, vastaa hän:
— Minua ne tarkottivat. Kun Vuoksi tirkisteli venttiilin raosta esitin minä hänelle saksalaista kaunomarssia. Sitä ne näkyivät vartiat pysähtyneen katsomaan.
Kuluu taas joku päivä ja Jussi V. telefonoi minulle:
— Kyllä tämä aika käy sietämättömän pitkäksi. Minä olen päättänyt ruveta näyttelemään mielipuolta, että veisivät hulluinhuoneeseen. Sieltä on sentään parempi päästä karkuunkin. Sellaisen varalta minulla on takin kauluksessa kaksisataa ruplaa, jotka minä jo ennen vangitsemista sinne ompelin. Oletteko koskaan lukenut kertomusta eräästä puolalaisesta vallankumouksellisesta ylioppilaasta, joka mielipuoleksi heittäytymällä onnistui vankeudesta karkaamaan?
— En ole lukenut, mutta kyllä minä tunnen kirjallisuudesta muita samanlaisia tapauksia. Kyllähän siinä on onnistumisen mahdollisuuksia. Mutta menestyksellinen mielipuolisuuden näytteleminen on tietysti ylen vaikeata.
— Alkuunpääsy siinä on vaikeinta. Mutta minä alotan hirttäytymällä ja sitten virottuani alan puhua sekavia, muuttuen vähitellen täyshulluksi.
— Hm! Mutta kuinka te sen hirttämisen olette oikein ajatellut?
— Minä sidon kaulahuivini klosetin vesitorven mutkaan ja vähää ennen kuin vartia kiertää puolenyön tarkastuksella laitan minä itseni siihen riippumaan. Minä olen kerran nähnyt hirttäytyneen miehen ja muistan elävästi, minkälainen miini sillä oli. Samanlaisen otan minäkin. Kun vartia vääntää sähkön palamaan ja tirkistää lasista, lähtee hän tietysti suinpäin hakemaan osastonvartialta avainta. Yhdessä tulevat he sitten ja kiskovat minut vuoteeseen sekä lähtevät lääkäriä hakemaan. Mutta sillä välin minä jo vähitellen itsestänikin virkoan ja alan sekapäisesti pöllötellä ympärilleni.
— Mutta eiköhän se ole vaarallista peliä? Entäpä satutte vielä tosissanne kuolemaan?
— Ei, kyllä minä sen varani pidän. Voinhan minä huomaamatta nojata polvellani klosetin kanteen, niin ettei siinä ole hengenvaaraa lähelläkään.
— Entä milloin te aiotte sen panna toimeen?
— Ensi yönä.
— Jo ensi yönä! Hm, hm! Miettikää nyt sentään vielä asiata tarkkaan ja joka puolelta.
Minulla on jo niin suuri luottamus naapurini kylmäverisyyteen ja neuvokkuuteen, että epäävät neuvoni eivät saa tarpeellista pontta. Eikä myöskään Vuoksi, jolle asiasta ilmotan, katso olevan syytä ryhtyä häntä kieltelemään. Myöhemmin illalla samasta asiasta keskustellessamme ilmottaa V. lujasti päättäneensä ensi yönä panna suunnitelmansa toimeen. Ja sellaiseksi asia jää.
Vuoteessani valvoen odotan jännityksellä, mikä ökinä käytävässä nouseekaan, kun vartia tulee puolenyön kierrolle. Vihdoinkin alkavat hänen askeleensa kumahdella taampana. Hän pysähtyy joka kopin ovelle, ripsauttaa sähkön hetkeksi palamaan ja tirkistää sisään. Kuin salamanleimaus valaisee se tuokioksi oman koppini ja nyt siirtyvät askeleet V:n ovelle. Kuuluu selvästi sähkönappulan ripsaus, sitten toinen, ja askeleet etenevät rauhallisesti. Mitään ei tapahdu.
Aamulla heti ylösnoustuani olen seinän ääressä naapuria haastattelemassa.
— Te ette kuitenkaan pannut aiettanne toimeen?
— Panin kyllä. Hyvän aikaa ennen vartian tuloa minä olin paikallani, huivi valmiiksi kaulaan kietaistuna ja täysi miini päällä. Mutta sattui niin hullusti, ettei sähkölamppuni ottanutkaan tulta — virta kai oli katkennut, kun minä päivällä sormielin lampun lasia — ja vartia ei perustanut asiasta sen enempää, vaan jatkoi matkaansa. Minä luulin, että hän tulee kynttilän kanssa katsomaan ja killuin paikallani vielä puoli tuntia. Mutta kun mitään ei kuulunut, kyllästyin minä ja panin maata. Ensi yönä minä yritän paremmalla menestyksellä. Tämän päivän murjotan alallani hyvin synkän näköisenä.
Mutta päivän kuluessa saa hän erään uuden idean, mikä toistaiseksi tyydyttää hänen toimintahaluaan.
— Kuulkaahan, minä olenkin lykännyt tuonnemmaksi sen mielipuoleksi rupeamisen, — puhuu hän, — ja koetan sitä ennen auttaa täältä pois tuon kemiläisen V:n, se kun on vanha ja sairas mies.
— Auttaa täältä pois! Miten ihmeessä te sen voitte tehdä?
— Minä aion nyt tunnustaa Mashkevitshille olleeni Saksassa — turhahan minun muuten on sitä enää kieltääkään — ja kun V:tä vastaan ei ole muuta kuin yksi, nimittäin Ahlstedtin tekemä ilmianto, laitan minä tunnustukseni siihen muotoon, että tuo Ahlstedtin ilmianto tulee sen kautta osotetuksi valheeksi.
Hän esittää minulle yksityiskohtaisemmin suunnitelmansa. Se on nerokas ja loogillinen ja minä annan sille empimättä hyväksymiseni.
— Mutta ennenkuin minä panen sen toimeen, täytyy minun saada ilmotetuksi asiasta V:lle, että hän tietää puhua yhteen minun kanssani.
— Kuinkas te voitte sen tehdä?
— V. tulee aina minun saunasta palatessani vastaan ja minä koetan nyt ensi perjantaina pistää hänelle huomaamatta kirjelapun.
Tulee perjantai ja saunasta palattuaan ilmottaa naapuri:
— Onnistuin kenenkään huomaamatta antamaan sapiskan V:lle. Nyt minä kirjotan toisen sapiskan Mashkevitshille ja ilmotan tunnustavani.
Moniaan tunnin kuluttua noudetaan V. Mashkevitshin luo ja minä näen hengessäni, kuinka tämä istuu virkahuoneessaan ihastuksen ja jännityksen vallassa, kun tuo kaikesta päättäen paljossa mukana ollut pojan vekara vihdoinkin avaa tietoaarteensa.
— Mashkevitsh oli hyvillään ja tarjosi tupakkaa, — kertoo V. palattuaan. — Mutta hänen hyvätuulensa laimeni sentään melkolailla, kun hän minun tunnustukseni kautta sai kuitenkin niin vähän itse asioista tietää.
— Tietysti hän uteli kiihkeästi?
— Se on tietty. Mutta minä vastasin väliin, etten muista, väliin taas, etten halua sanoa.
— No entäs se V:n juttu?
— Siitä näytti Mashkevitsh joutuvan pitkiin ajatuksiin ja kyseli monikertaan samaa asiaa. Kyllä kai hän nyt pian kutsuttaa itsensä V:n kuulusteluun.
Tämä toteutuukin vielä samana iltana. Ja kemiläinen V. saa naapurilleni lähetetyksi sanan, että hänellä on hyvät toiveet päästä vapaaksi. Mutta sitten tulee muita suuria asioita väliin ja V:n sairaus pahenee näihin aikoihin niin, että hänet siirretään Krestyn sairaalaan, josta pian leimahtava vallankumous hänet saattaa kultaiseen vapauteen.
Kun Jussi V. on saanut tämän suunnitelmansa toteutetuksi, palaa hän ensimäiseen. Mutta ilma on tällä välin ehtinyt täyttyä vallankumoushuhuilla ja minä asetun nyt tarmokkaasti vastustamaan hänen aiettaan.
— Siirtäkää se kaikin mokomin siksi, että nähdään, tapahtuuko täällä duuman avajaisten aikana mitään mullistuksia. Jos tulee vallankumous, pääsemme yks kaks pois täältä. Mutta jos teidät sitä ennen olisi suljettu mielisairaalaan, niin sieltä ei pääsy olisikaan niin mutkatonta.
V. lupaa siirtää "mielipuoleksi" tulonsa ja parin päivän kuluttua lausuu hän, telefoonin ääressä kyyköttäessämme:
— Nyt minustakin alkaa tuntua, että me kohtiaikoihin pääsemme täältä pois. Esimerkiksi viime yönä minä olin olevinani Iisalmen sydänmailla ja vetelin ongella metsälammesta lihavia ahvenia.
— Aivan niin. Minä taasen panin erikoisesti merkille uudenvuoden yönä näkemäni unet. Olin silloin seisovinani korkealla mäellä, josta leveä valtatie vei hyvin jyrkästi alas. Sellaista myötämäkeä me täältä lähdemme. Ja nykyään minä olen joka yö kotipuolessa, ajellen huimaavaa vauhtia virmoilla hevosilla. Varmasti me ennen pitkää lähdemme täältä riemun pauhinalla kotimaahan ja Mashkevitsh jää nolona ja sormiaan nuollen istumaan korkean pöytäkirjakasansa päälle.