XIX
SUURTEN TAPAUSTEN AATTONA.
"Per telefon" selostaa Vuoksi joka päivä meille naapuristossaan eläville sekä suomalaisille että venäläisille "Hallituksen Sanansaattajan" sisältämät uutiset. Muutamana päivänä on niiden joukossa Saksan nootti, jossa se selittää, koska sen rauhantarjoukset on hylätty, ryhtyvänsä käymään vedenalaista sotaa entistä tehokkaammin ja kursailemattomammin.
— Alkaapa se olla saksalaiseen malliin, — tuumii Jussi V. tyytyväisenä, kun Vuoksi on selostanut nootin sisällön, — ei muuta kuin pohjaan vain!
Tästä lähtien tekevät upotettujen alusten lukumäärät meille sotauutiset kaksinverroin mieltäkiinnittäviksi.
— Montako upotettu? — kysyn minä joka päivä seinän läpi V:ltä, joka on aikaisemmin ollut telefoonikeskustelussa Vuoksen kanssa.
Minä tulkitsen hänen vastauksensa toverilleni ja kun lukumäärä on erikoisen korkea, kohotamme me riemuitsevan hurraa-huudon kuin vahingoniloiset lapset. Sen jälkeen kun minä kerran toverilleni selitin, kuinka se on Englanti, joka kauppaetujensa vuoksi piiskaa Venäjää eteenpäin sodantiellä, samalla kuin se rahojensa avulla iskee ahnaat kyntensä yhä syvemmälle venäläiseen omaisuuteen, on toveristani tullut kiihkeä englantilaisvihollinen. Sen vuoksi nauttiikin hän oikein sydämensä pohjasta siitä huimasta laivojen menetyksestä, jonka vedenalainen sota John Bullille aiheuttaa.
Amerikan kanta pitää meitä useita päiviä kiihkeän jännityksen vallassa. Sitten se laukeaa: Amerika on liittynyt julkisesti Saksan vihollisiin, joihin se salaisesti on kuulunut jo pitkin matkaa. Mainesanat, joilla me tämän johdosta varustamme dollari-gulashien maan ja heidän valhe-pacifistisen presidenttinsä, eivät ole imartelevinta lajia.
— Se on niin, että koko maailma näkyy haluavan annattaa Saksalla itselleen selkään, — arvelee Jussi V. levolliseen tapaansa.
Amerikan aiheuttaman harmin ohella tuottaa meille jonkun verran tyydytystä Ruotsin kuninkaan miehekäs ja suora vastaus, minkä hän antaa presidentti Wilsonin houkutuksiin, joilla tämä koettaa saada kaikki puolueettomat maat ympärysvaltain puolelle. — — —
Jännityksellä odotamme helmikuun seitsemättä päivää, sillä silloin pitäisi ylioppilas B:n jutun sotaoikeudessa päättyä. Tuleeko kuolemantuomio ja pannaanko se täytäntöön? Siinä on kysymys, joka askaroittaa meidän suomalaisten aatoksia sitä kiihkeämmin, mitä lähemmäs tuo päivä ehtii.
Mutta sitten leviää keskuuteemme tieto, ettei tuomiota tuona päivänä julistetakaan, vaan että se on lykätty epämääräiseksi ajaksi. Mitähän se merkinnee? Eivätköhän ole vielä selvillä menettelytavasta vai tahtovatko nähdä, tuleeko duuman avajaisiksi uhatusta vallankumouksesta mitään tolkkua?
Yhtäkkiä meidät eräänä päivänä, parikuukautisen keskeytyksen jälkeen, kootaan jälleen pöytäkirjojen ääreen. Toista tuntia lukea paasaa meille tällä kertaa suuriääninen miestulkki hra Mashkevitshin roskakokoelmia, minkä jälkeen me jälleen saamme hajaantua koppeihimme. Mutta jatkoa ei seuraavina päivinä tule ja me saamme kuulla, että sekin on lykätty epämääräiseksi ajaksi.
Jotakin tämä kaikki tietää!
Palaapa sitten toverini — hänen juttunsa sotaoikeudessa on päättynyt ja hänet on tuomittu neljän vuoden vankeuteen — tavanmukaiselta lauantai-svidanieltaan, jolla hän on saanut puhutella sekä vaimoaan että veljeään. Heti ensi silmäyksellä näen minä hänen koppiin astuessaan, että "revaljutsionnyj duch" on taasen huuhtaissut häntä kiireestä kantapäähän.
— Tavarishtsh, suuria, hyviä uutisia! — huudahtaa hän ja siinä tuokiossa täyttyy koppimme "vallankumouksen hengestä".
Pietarissa alkaa olla puute kaikesta, enimmän kuitenkin leivästä. Tyytymättömyys yhä kasvaa ja Moskovassa kuohuu jälleen. Työväestö Pietarissa varustautuu kiihkeästi — aseiden lukumääränkin tietää toverini — ja duuman avajaisten yhteydessä tulee varmasti jotakin suurta tapahtumaan.
Onhan siinä taas uutisia kerrakseen!
Etupäässä kiintyy huomioni tuohon leivän puutteeseen. Jos sellaista sattuu mustanmullan ja limpun maassa, niin — tee tilisi selväksi, pyhä Venäjä, sinun hetkesi ovat luetut!
Silmät leimuten naputtaa toverini Golikoville sekä tyhjentää sitten tietovarastonsa klosetin kautta Solovjoville sekä alempana oleville tovereilleen. Jej bohu, mikä innostuksen hyrsky siinä ryöppyää pitkin Shpalernajan kloakkeja!
Että suhtaudunko itse puolestani kylmästi tähän asiaan? Eipä suinkaan, vaan toverini hyrskytessä ja huitoessa W.C:n ääressä huhuilen minä seinän läpi Jussi V:lle päivän suuria uutisia. Niin leviää taasen "vallankumouksen henki" koppi kopilta ympäri vankilaa.
Hetken perästä menemme toverini kanssa kävelemään. Huomiotamme kiinnittää käytävissä omituisen kitkerä savun käry. Pihalle tullessa huomaamme, että ilmassa on savua niin sakealti, että ylempien koppien ikkunoista tuskin näkee. Se sakenee hetki hetkeltä ja painuu yhä alemmas, niin että kävelykarsinassakin käy miltei tukalaksi hengittää.
Mitä tämä oikein on?
— Vallankumouksen savua! — lausuu toverini, jonka kasvot loistavat kuin seisoisi hän kirkastuksen vuorella.
Ja toden totta! Tuo yhä mustemmaksi sakeneva savuverho — jonka tietysti aiheuttaa joku läheisyydessä riehuva tulipalo — muuttuu mielikuvituksessani jättiläismäiseksi kohtalon siiveksi, joka pahaa ennustavana on laskeutunut suurta katastroofia lähestyvän Venäjän maan ylitse. Ilma on purevan kylmä ja värähtämättömän tyyni. Sietämättömän kitkeränä tunkeutuu savu joka paikkaan ja minusta tuntuu kuin sen keskellä liitelisi historian hengetär, herättäen kosketuksellaan meissä kaikissa aavistuksen tulossa olevista suurista tapahtumista.
Joskin Klavdija Rusakovin aineelliset tuomiset tällä kertaa ovat olleet niukanpuoleiset — toverini veljen välityksellä on hän sotilaslafkoista sentään saanut yhtä ja toista suuhun pantavaa, niin sitä enemmän herkuttelemme me "revaljutsijalla". Oikea juhlamieli vallitsee taas hyvästä aikaa Shpalernajan lukuisissa kopeissa ja kun toverini lausuu tavallisen tunnussanamme: "Skoro budjet revaljutsija!" tapahtuu se paljon todellisemmalla innostuksella kuin joulun tienoissa. — — —
Vankilan ruoka huononee päivä päivältä ja se on omiaan vahvistamaan tietoja Pietarissa vallitsevasta puutteesta. Mielihyvällä ja vahingonilolla panemme sen merkille, jos kohta saamme siitä itsekin kärsiä.
Mutta vieläkin vaikeampia rappeutumisen oireita alkaa ilmetä Shpalernajan jokapäiväisessä elämässä. Keskellä tuimia helmikuun pakkasia alkaa koppiryhmä toisensa jälkeen jäädä ilman lämmitystä. Jussi V. ilmottaa eräänä päivänä, että hänen kopissaan ei lämpöjohtotorvi toimi. Se pysyy iltaan saakka jääkylmänä. Saman haikean sanoman lähettää hän seuraavanakin päivänä, lisäten että peräseinä on valkeassa kuurassa. Sitä seuraavana päivänä jää meidänkin lämpöjohtotorvemme kylmille. Koettelemme sitä tavan takaa, mutta lämmintä ei siitä lähde! Kyselemme ylhäältä ja alhaalta käsin, missä asiat on tietysti samalla kannalla. Hälyytämme vartian koppiimme, mutta hän on vain ihmettelevinään ja puittii enempää puhumatta tiehensä.
Umpipäähän vilttiin kääriytyneinä värisemme yön ja odotamme aamua. Se ei tuo mitään muutosta asiain tilaan. Hengitys muuttuu raa'assa ilmassa paksuksi huuruksi, jäätynyt ikkuna valaa virtoina vettä lattialle, jonka likakerrokset entistä pahemmin litkuvat jalkojen alla.
Hätyytämme tällä kertaa pomoshnikan liikkeelle. Osastonvartian saattamana tulee koipeliini koppiimme, koettelee lämpötorvea ja mutisee jotakin sellaista, että torvet ovat rikki ja että niitä parasta aikaa korjataan. Mutisee ja menee matkoihinsa.
Silkkaa valetta! päätämme me toverini kanssa. Sillä jos torvia korjattaisiin, niin täytyisihän paukkeen kantautua meidänkin koppiimme. Selvästikin on niillä puute polttoaineista, mutta eivät kehtaa sitä vangeille ilmaista. No hyvä, se ennustaa vallankumousta sekin!
Päivästä toiseen pysyvät torvet järkähtämättä kylminä. Lattia muistuttaa pitkien lokakuun sateiden liottamaa kylätietä ja kantapäihin juuttuu niin paksut likatierat, että on vaikea pysyä pystyssä. Ikkuna on läpinäkymättömässä jäässä ja kaljuilla seinillä kimaltelee suuret vesiherneet. Pahantuulisina, äreinä, päällä palttoot ja kaulassa paksut villahuivit tallustelemme me loassa kuin kaksi napaseudun karhua. Tavantakaa saa toverini raivonpuuskia. Silloin sieppaa hän jakkaransa ja silmät tulta iskien alkaa hakata lämpöjohtotorvea. Provisori S:n venäläinen toveri lattiamme alla seuraa esimerkkiä ja räminä ja pauke leviää kerroksesta toiseen.
Jussi V:n päältä kuudennesta kerroksesta on ylioppilas M. muutettu pois, syystä että ovat saaneet hänet kiinni telefonoimisesta. Hänen tilalleen on tullut kiinalainen. Sillä on kehnot vaatteet ja kylmän kourissa juoksee se pitkin päivää edestakaisin koppinsa lattialla. Ainoana ilonamme tämän kurjuuden keskellä on kuunnella tuon kiinalaispoloisen jalkojen tepsutusta.
Solovjov julistaa "galatofkan". Kuulemme selvästi, kun hän ärtyneellä, kimeällä äänellä riitelee osastonvartian kanssa ja uhkaa olla syömättä niin kauan kuin koppi pysyy kylmänä. Seuraus: hänet siirretään pois ja niin lakkaavat hänen tutut askeleensa päämme päällä kumahtelemasta. Viime aikoina oli hänellä tapana iltaisin kengän korollaan naputtaa lattiaan sanat: "Gute Nacht!" mihin minä vastasin samoin sanoin, jotka luudanvarrella koputin kattoon.
Toverini ehdottaa, että mekin vaatisimme muuttoa toiseen koppiin. Mutta minä en raskisi luopua Jussi V:n, S:n ja Vuoksen naapuruudesta ja pyydän toveriani odottamaan vielä pari päivää. Niiden kuluessa lakkaavat Vuoksi ja S. vastaamasta naputuksiimme. Ei hiiren hiiskausta kuulu enää alhaalta. Ovat siis heidätkin muuttaneet toisaalle. Nyt ehdotamme mekin osastonvartialle muuttoa lämpimämpään koppiin. Mutta ennenkuin siitä tulee mitään, huomaamme seitsemäntenä aamuna siitä, kuin koppimme jäi kylmille, että torvi huokuu jälleen lämmintä. Päivän kuluessa palaavat S. ja Vuoksikin entisille asuinsijoilleen. Ovat kuulemma olleet tilapäisesti sijotettuina naapuristossa oleviin lämpimämpiin koppeihin.
Täten on elämämme palannut entiseen uomaansa.
Mutta parin päivän perästä tapahtuu siinä jälleen eräs muutos. Jussi V., jonka naapuruus on koko ajan ollut minulle niin suurena virkistyksenä, muutetaan läheisyydestäni odottamatta pois. Syynä telefonoiminen ja muu luvaton "värkkäily", jommoisesta hän on jo monesti joutunut kiinni, vaikka vartiat ovatkin hänelle tähän saakka antaneet anteeksi — hänen persoonansa kun nähtävästi on heissäkin herättänyt mieltymystä.
Aluksi en tiedä lainkaan, mihin vankilan osaan hänet on siirretty. Eräänä iltana kuulen oveni takana hänen äänensä ja arvaan hänen sivu kulkiessaan tahtoneen ilmaista uuden koppinsa numeron, mutta pahaksi onneksi en sitä ehtinyt kuulla. Otan nyt tavakseni pitkin päivää kiivetä ikkunaan, keksiäkseni hänet kävelypaikalla. Ja eräänä päivänä näenkin hänet siellä. Huomatessaan minut ikkunassa ottaa hän sotilasasennon ja tekee kunniaa. Merkeillä antaa hän tietää koppinumeronsa, josta minä huomaan hänen edelleenkin majailevan viidennessä kerroksessa, vaikkakin taampana minusta. Sitten ottaa hän lakin päästään ja osottaa, että hänen tukkansa on leikattu lyhyeksi, samalla kun poskiltakin on hävinnyt parranuntuva. Kun hän naapurinani ollessaan viimeinkin sai rahoja tililleen, kehotin minä häntä käymään parturissa. Mutta hän ei sanonut raskivansa luopua enää tukastaan, kun se kerran on niin pitkäksi kasvanut ja kasvojen pesemisenkin sanoi hän jo unhottaneensa. Nyt on nähtävästi "vallankumouksen henki" saanut hänet päätöksestään luopumaan sekä siistimään ulkoasuaan. Hän painaa korvansa karsinan väliseinään sekä asettaa kämmenen suun päälle. Sitten kumartuu hän alas ja tekee samanlaisia liikkeitä kuin W.C:stä vettä poistettaessa. Tästä minä ymmärrän, että hän on uudessa kopissaankin ehtinyt jo päästä puhelinyhteyteen naapurien kanssa. Saatuaan sen siten minulle selväksi, alkaa hän pystypäin ja suorin polvin astua saksalaista kaunomarssia, tehden kummassakin karsinan päässä aina rivakan käänteen. Aika vekara! — — —
Duuman avauspäivä lähenee.
Golikov antaa seinän takaa merkkejä ja siinä tuokiossa on toverini hänen kanssaan naputuskeskustelussa. Sitä tehdessä jännittyvät hänen kasvonilmeensä, josta päättäen hän saa tärkeitä uutisia.
— Nikolain rautatie on lakossa, — sanoo hän minuun kääntyen. — Ja duuman avajaispäiväksi on Pietariin tuotu kuusikymmentä tuhatta kasakkaa sekä intialaisia joukkoja.
— Intialaisia? Siis Englannin toimesta?
Toverini englantilaisviha riehahtaa taas täyteen liekkiinsä ja minä otan siihen täydestä sydämestä osaa. Kiihkeästi paperossia vedellen, pitkä tukka leiskuen astua harppailee hän edestakaisin ja John Bull saa kuulla kunniansa.
Saapuu sitten tuo jännityksellä odotettu päivä helmikuun lopulla. Toverini on aamusta alkain kuin tulisilla hiilillä. Yhtä mittaa on hän kiihkeässä keskustelussa alhaalla olevien toveriensa, Sharoginin ja Vrodlevitshin kanssa, ja ulkona ollessamme pörhistää hän korviaan, kuuluisiko kaupungilta ammuntaa ja kansajoukkojen huutoja. Mutta mitään ei kuulu.
Illalla odotamme jännityksellä, syttyykö sähkölamppu palamaan. Jos Pietarissa on julistettu suurlakko, niin totta kai sähkölaitoskin on laannut toimesta. Mutta lamppu syttyy tavalliseen aikaan ja palaa tasaisesti koko illan.
Seuraavana päivänä kuulemme kävelemässä ollessamme tehtaanpillien huutoa eri suunnilta kaupunkia. Synkin ilmein panee toverini sen merkille. Koppiin palatessamme ei hän malta olla tiedustamatta asioita vartia Jakovlevilta. Tämä kertoo, että kaikissa tehtaissa on työ käynnissä.
Toverini vaipuu mielenmasennuksesta kokoon.
Lauantaina ei hänen vaimonsa eikä veljensä saavu svidanielle. Mutta provisori S. ilmottaa, että hänen toverinsa saa tänään tavata isäänsä. Sitä tietä saamme siis uutisia kaupungilta. Siihen takerrumme nyt kuin hukkuva oljenkorteen.
S:n toveri on tavallinen rikosvanki, nimeltään Svjesden. Hän on nuori mies, miltei poikanen, ammatiltaan torikaupustelija, ja vankilaan on hän joutunut varastetun tavaran välittämisestä.
Kohta kun hän on palannut svidanielta, asettuu toverini kaula kurotettuna telefoonin ääreen. Samoin ovat alhaalla tehneet Sharogin ja Vrodlevitsh. Svjesden puuskuttaa hengästyneesti ja puhuu kiihtyneellä äänellä. Kun hän on tyhjentänyt tietonsa, oikasee toverini itsensä ja alkaa loistavin ilmein niitä minulle selostaa.
Svjesdenin isä oli kohtaukseen saapunut pelästyneenä ja mielenliikutuksesta vapisten, sillä vankilan käytävät olivat olleet sotilaita täynnä ja kaikki puheille pyrkijät oli tutkittu ihoa myöten. Kaduilla kuului liikkuvan suuria kansanjoukkoja ja raitiotieliike on kokonaan pysäyksissä. Moskovassa on ollut suuria levottomuuksia ja Pietarissa ovat Putilovin tehtaat lakossa.
Onhan siinä taas uutisia yhden päivän osaksi. Toverini on kuin kasvanut ja paisunut. Vallankumouksen henki on hänet jälleen täyttänyt. Kiihkeästi toimii kampa hänen hyppysissään, kun hän naputustietä syöstää uutisia Golikoville, joka seuraavana hetkenä lähettää ne edelleen omalle suunnalleen.
Kohta tämän jälkeen on vuoromme mennä kävelemään. Satumme taas karsinaan, joka on Kyösti Massisen ikkunan kohdalla. Pian ilmestyykin kaima toverinsa kanssa ikkunaan. Tervehdimme ja viittailemme iloisesti. Toverini tietää jo Solovjovin uuden kopin ja kun tämä ilmestyy ikkunaansa, alkaa hän, nenäliina kourassaan, kiihkeästi tehdä selkoa päivän suurista uutisista.
— Mitä kuuluu? — huhuaa hra Massinen venttiilin raosta, kun lavalta ovat poistuneet muut vartiat, paitsi tuo puolikuuro säveä vanhus.
— Hyvää, Moskovassa vallankumous! — huhuan minä vastaan.
Sitten otan muutamia askeleita ja kun vaari on poistunut vastakkaiselle puolen lavaa, huhuilen lisää:
— Pietarissa Putilovin tehtaat lakossa.
Sitten:
— Raitioliikenne keskeytetty!
Ja hetkeä ennen kuin kuurapartainen Makarohvi avaa karsinan oven:
— Kohta täältä mekin lähdemme Suomeen!
Koppiin palattuamme astun minä työni ääreen ja toverini ryhtyy telefoonia avaamaan. Saatuani muutaman lauseen paperille, vetäsee toverini yhtäkkiä telefoonin rajusti kiinni ja haukkumasanoja kähisten alkaa kiivaasti huitoa edestakaisin.
— No mikä nyt? — kysyn hänen eteensä asettuen.
Äskeisestä riemunloisteesta ei näy hänen kasvoillaan jälkeäkään, ne ovat synkät ja pahantuuliset.
— Svjesden on suuri koira! — murahtaa hän. — kaikki onkin valetta, mitä hän äsken kertoi.
— Mitä, valetta! Onko Sharogin tai Vrodlevitsh saanut toisenlaisia tietoja?
— Ei, vaan Svjesden itse juuri tunnusti, että hän ilmanaikojaan vain meitä narrasi. Ei ole edes tavannutkaan isäänsä. Durakki! Sellaista sitä saa, kun valtiollinen vanki antautuu toverilliseen suhteeseen rikosvangin kanssa!
Toverini on harmistunut ja masentunut. Ja samoin on minunkin laitani.
Kopissamme ei vallankumouksen hengestä ole pihaustakaan jälellä.
— Se teidän toverinnehan vasta on aika lurjus, — sanon telefoonitse
S:lle. — Saisitte antaa selkään mokomalle rakkarille.
— Minä olen jo aikoja huomannut, että se on suuri valehtelija — vastaa S. — ja kyllä minä olen sitä jo monesti haukkunutkin. Äsken minä en huomannutkaan mitä se teille syötti, muutoin olisin tullut väliin.
Toverini mielentila on nyt entistäkin mustempi. Hän sanoo ikipäiviksi menettäneensä uskonsa Venäjän kansaan ja vallankumoukseen. Jahka hän saa vankeusaikansa loppuun kärsityksi, lähtee hän ulkomaille!
Myöhemmin illalla olen minä Vuoksen ja S:n kanssa telefoonikeskustelussa. Alakuloinen on meidänkin mielemme.
— Mitäs me nyt rupeamme odottamaan, kun vallankumous on ohi? — kysyy
S. äänessään humoristinen sävy.
Niin, ainahan meillä on ollut jotakin odotettavana. Joulun edellä levitti meidän suomalaisten keskuuteen Rubinstein, juutalainen miljoonamies ja gulashi, joka istuu kolmannessa kerroksessa, tiedon siitä, että Ruotsi julistaa pian sodan Venäjää vastaan. Sitä odotimme kiihkeästi parin viikon ajan, kunnes sekin toivo sammui siihen.
— Hm. Ehkä sittenkin odotamme vielä vallankumousta, — arvelen minä lopuksi. — Onhan olemassa varmoja merkkejä siitä, että sen täytyy tulla. Ehkä ovat vain lykänneet sen hiukan tuonnemmaksi. — — —
Näinä päivinä ilmestyy Jussi V:n entiseen koppiin uusi asukas. Pian saamme selville, että hänkin on suomalainen. Kävelyretkellä huomaan, että hän on varsin nuori herrasmies. Hän on jo perehtynyt Shpalernajan vankien telefoonijärjestelmään ja ennen pitkää pääsen minä yhteyteen hänen kanssaan. Hän on liikeapulainen H. Turusta sekä yksi niistä suomalaisista, jotka ovat jo pitemmän aikaa kulkeneet sotaoikeudessa. Se on juuri hän, joka aikaisemmin toverini mukana lähetti minulle kirjelappusen: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa".
Myöskin Solovjovin entisestä kopista alkaa kaikua askelten ääni. Kohta on toverini torven ääressä naputtamassa. Mutta hänen kyselyihinsä: "Vyj kto?" ei tule mitään vastausta. Moneen kertaan uudistaa toverini kysymyksensä, mutta yläkerran uusi erakko ei edes pysähdy kuuntelemaan. Toverini kopistaa luudanvarrella kattoon. Sama tulos. Nyt kiipeää hän pöydälle ja koettaa välikaton läpi huudella. Keskeytymättä jatkaa yläkertalainen kävelyään.
— Entäpä se on suomalainen? — sanoo toverini. — Koettakaahan te!
Kiipeän pöydälle ja huutelen lämpöjohtotorven juuritse suomea. Ei mitään vastausta, ei edes hetkisen pysähdystä tuosta kirotusta kävelystä.
Kiukustuneena tarttuu toverini luutaan ja jyskyttää sen varrella kattoa. Toinen jatkaa kävelyään olympolaisen tyyneydellä. Nyt konttaa toverini makuulaverinsa alle ja huutelee siellä olevaan seinäventtiiliin. Avarat ilmaputket kulkevat väliseinien sisässä ja joka kopissa on lähellä lattiaa aukot. Niitäkin voi käyttää telefonoimiseen kerroksesta toiseen.
— Vyj kto? — huutelee toverini ja kun toinen ei keskeytä kävelyään, alkaa hän syytää suustaan mitä pahankurisimpia haukkumasanoja.
Uusi naapurimme ylhäällä, joka siten vetäytyy ylhäiseen yksinäisyyteensä, jää kuin jääkin meille kokonaan tuntemattomaksi.
Mutta vallankumousuutiset virkoavat jälleen ja kääntävät huomiomme muualle. Vankilaan saapuu huhuja lakoista ja levottomuuksista. Sitten leviää tieto, että Moskovassa ovat vallankumoukselliset joukot vallottaneet joukon vankiloita sekä vapauttaneet niistä kaikki vangit. Toverini synkkämielisyys on tipotiessään ja hänen rintaansa paisuttaa jälleen vallankumouksen henki.
Kun naapurimme H. lauantai-iltana palaa sotaoikeudesta, kertoo hän, että kaikki liikenne kaupungilla on seisauksissa ja että kaduilla liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja punaisine lippuineen. Yksi sellainen joukko oli pysäyttänyt sen auton, jolla Shpalernajan vankeja vietiin sotaoikeuteen, mutta laskenut sen sitten menemään.
Tämän kuultuaan on toverini täydessä barrikaadi-kunnossa. Pitäen olematonta punaista lippua edessään marssii hän ympäri lattiaa ja laulaa internatsionalea. Väkevänä käy hänestä ulos "revaljutsionnyj duch".
— Kuinka meidän suomalaisten olisi oikein suhtauduttava asiaan, jos täällä nyt tosiaankin leimahtaa vallankumous ja kansanjoukko tulee vankilaa vallottamaan, kuten Moskovassa kerrotaan jo tapahtuneen?
Tämän kysymyksen esitän Vuokselle ja S:lle, ollessani heidän kanssaan telefoonikeskustelussa.
— Siinä on suuri vaara joutua katutaisteluihin ja minun mielestäni meidän ei lainkaan kannata panna sellaisissa henkeämme alttiiksi.
— Kopissani kai minä aion pysyä — sanoo S. puolestaan.
— Niin minunkin mielestäni on parasta tehdä ja odottaa, kunnes meidät järjestyksessä lasketaan ulos ja annetaan meille rahamme ja tavaramme.
Näin sanoessani on minulla mielessä käsikirjotukseni. Paitsi historiallista näytelmää, on minulla valmiina noin nelisatasivuinen romaani sekä muutamia kertomuksia ja runoja, jota paitsi toinen romaani on hyvällä alulla. Kaikki valmiit käsikirjotukset samoinkuin muutkin liiat tavarat ovat vankilan varastohuoneessa, joten niitä olisi mahdoton saada mukaansa muuten kuin järjestyksessä laskettaessa. Usein olen huolestuneena ajatellut käsikirjotusteni kohtaloa sekä kuvitellut sitä onnellista hetkeä, jolloin minä täältä päästyä saan laskea ne kustantajani pöydälle. Jo joulun edellä pyysin Mashkevitshilta lupaa saada valmistuneen romaanini lähettää Helsinkiin ja samanlaisen pyynnön on hänelle kustantajani tehnyt, mutta sellaisille asioillehan hra Mashkevitsh ei tietysti korvaansa kallista. — — —
Sunnuntai, maaliskuun yhdestoista päivä, kului rauhallisesti. Pari kertaa on toverini kuulevinaan ammuntaa kaupungilta, mutta minä arvelen sitä kuulohäiriöksi.
Päivän merkillisin tapaus on, että meidät rokotetaan. Välskäri erään vartian seuraamana astuu odottamatta koppiimme, meidät komennetaan paljastamaan käsivartemme ja yks kaks tuikkaa ensinmainittu lansetinkärellä rokkoainetta ihoomme.
— Mitäs jos ne tällä tavoin myrkyttävät vankeja siitä pelosta, että vallankumous heidät vapauttaa, — arvelee toverini.
Minä en kuitenkaan ota sitä uskoakseni eikä toverinikaan näytä siitä sen pahemmin huolissaan olevan. Varmaankin on kaupungissa liikkeellä isorokko.
Seuraavana yönä minä olen unissani kulkevinani siltaa myöten kevättulvaisen virran yli. Toisella rannalla seisoo vaimoni ja viittoo minua luokseen.