Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa

by Kyösti Wilkuna

XX

VAPAUTEEN!

Kevään merkeissä valkenee maanantai, maaliskuun kahdestoista päivä.

Taivaanlaki on sininen ja kuulas, vastapäisillä katoilla leikkivät päivänsäteet ja ikkunakomeroissa kuhertelevat kyyhkyset iloisesti.

Naapuri H. lähtee tänään varhain sotaoikeuteen. Tunnin kuluttua palaa hän kuitenkin koppiinsa. Pyydän häntä telefooniin ja kysyn siihen syytä. Hän kertoi vain, että kun vangit olivat lähdössä oikeuspaikkaan, annettiin käsky, että kunkin on palattava takaisin koppiinsa.

— Eivät uskaltaneet laskea pelosta, että ne vapautetaan, — teemme me toverini kanssa johtopäätöksen.

Kello yhdentoista aikaan on meidän vuoromme mennä kävelemään. Ilma on leppoisa ja sitä on kevyt hengittää. Räystäät tippuvat vettä ja tyytyväisen näköisenä sivelee Makarohvi partaansa.

— Toveri, kuuletteko, ampuvat! — huudahtaa toverini ja pysähtyy kuin naulattuna paikoilleen.

Olen kuulevinani jotain pauketta, mutta se ei tunnu oikein ampumiselta ja sen vuoksi vastaan kuivasti:

— Puita hakkaavat jossakin.

Mutta siitä kunnon toverini suuttua kähähtää.

— Puita hakkaavat! Kuuleehan sen selvästi, että ampuvat.

Jännitän kuuloani ja nyt erotan selvästi useita laukauksia, jotka raskaassa kevättalven ilmassa räsähtelevät omituisen natteasti.

— Da, streljajut, — myönnän minä ja tyytyväisenä, loistavin silmin nyökäyttää toverini päätään joka kerta kun uusi sarja laukauksia räsähtää.

Ne käyvät yhä selvemmiksi ja siitä päättäen lähenevät. Väliin kuuluu kohina kuin meren selältä: suuren kansa joukon huutoja ja möyrinää.

Käännän katseeni vartioihin lavalla. Ne eivät vaihda sanaakaan keskenään. Makarohvin kasvoilla on omituinen, odottava ilme. Niin, odotusta, aavistelevaa, jännityksen kyllästämää odotusta tuntuu olevan yksin ilmassakin. Aina ääntelevät kyyhkysetkin ovat vaienneet, merkitsevä hiljaisuus vallitsee vankilan piirissä ja selvästi kuuluu vesipisarain tipahtelu räystäistä. Laukaukset ja kohina lähenevät kuin kaamea myrskynpuuska…

Kohta koppiin palattua saamme päivällisen. Toverini ei kajoakaan ruokaan, vaan avaa telefoonin ja alkaa kiihkeästi keskustella alhaalla olevien kanssa. Väliin syöksyy hän ikkunan ääreen ja kuuntelee venttiilin raosta.

— Kuuletteko, toveri? — huutaa hän minulle.

Laukaukset pamahtelevat jo niin selvinä, että kuulen ne helposti pöydän ääreen, jossa levollisesti nautin päivällistäni. Sieramet laajentuneina ja silmät pyörien hyppii toverini ikkunan ja W.C:n väliä.

Yhtäkkiä räiskähtää joukko laukauksia aivan kuin ikkunamme alla. Ne vastaavat terävän vihlovasti ja ovat selvästikin ammutut vankilan sisäpihalla.

— Avatkaa ovet! — kuuluu samalla ulkoa kumea, venäjänkielinen huuto.

Onko sen huutanut joku vanki akkunastaan vai joku ulkopuolelta, sitä minun on mahdoton tietää.

Joukko uusia laukauksia kajahtaa pihalta.

— Tavarishtshi, tavarishtshi, avatkaa ovet — huutaa toverini venttiilistä ulos.

Hänen äänensä on mielenliikutuksesta sortunut ja tulee kuin syvältä maan alta.

Käytävässä on tähän saakka ollut hiiren hiljaista. Nyt alkaa sielläkin kohista ja paukkua, toverini viskaa palttoon päälleen, juosta vauhottaa ympäri koppia, puuskuttaa ja lausuilee käsittämättömiä sanoja. Hetkisen päästä kuotasee hän palttoon päältään ja istahtaa jakkaralle, ponnahtaakseen jo seuraavassa tuokiossa ylös ja ottaakseen jälleen palttoon ylleen. Hänen silmänsä pyörivät, hengitys on läähättävää ja minua ei hän enää huomaakaan. Hän on mitä täydellisimmässä vallankumoushumalassa.

Päivällisen syötyäni olen minä istahtanut vuoteelleni tupakoimaan. Kun laukauksia alkaa pihallakin kajahdella, uskon että vapautuksen hetki on ovella. Mutta mikähän sekamelska tässä syntyneekään? Entäpä jos vartioille on annettu käsky äärimmäisessä tapauksessa ampua meidät suomalaiset koppeihimme? Tai on itse vapauttajat provoseerattu käymään kimppuumme? No, sille ei mahda mitään, sillä olemmehan me, aseettomat miehet, yksi paikassaan kuin hiiret satimessa.

Pelkäänkö? Sytytän uuden paperossin ja totean, ettei tulitikkua pitelevä käteni yhtään vapise. Samalla tuntuu minusta, että kaikki muutkin Shpalernajan suomalaiset istuvat siten äänettöminä alallaan ja kohtalon valtaan heittäytyneinä odottavat, mitä tuleman pitää.

Kohina, ryske ja laukaukset käytävässä lähenevät. Yhtäkkiä alkaa etäämpää kuulua kiireellistä ovien aukomista.

— Kuuletteko, ovia avataan? — huohottaa toverini.

Hätäiset askeleet, huudot, yksittäiset laukaukset ja ovien ryske lähenee. Nyt kirskuu meidän lukkomme ja ovi paiskataan selälleen. Aukossa vilahtaa vartia Petrov, hermostuneesti olkapäitään nytkien, ja hänen kintereillään revolverit ojona ja silmät tulta iskien kaksi mustatukkaista "jakobiinia".

Toverini syöksyy kuin nuoli käytävään. Minä seuraan perässä.

— Svaboda! svaboda! — huudetaan joka puolella, kattoon ja ikkunoihin suunnattuja revolverinlaukauksia pamahtelee ja vangit ja vapauttajat suutelevat toisiaan.

Saan siinä sekamelskassa käsiini naapuri H:n, opettaja S:n, Kemppaisen ja Jussi V:n.

— Kuulkaahan, eikö ole parasta että me pysymme kukin kopissamme ja varromme, kunnes tässä syntyy jonkunlaista järjestystä, — ehdotan toisille. — Onhan tietämätöntä kuinka ulkona on asiat. Siellä voi olla taistelu käynnissä ja meidän on turhaa sinne pistää nenäämme.

— Aivan niin, aivan niin! — yhtyy minuun harmaatukkainen opettaja S. ja mielenliikutuksesta vapisten palaa hän koppiinsa.

Juuri kun minä itse olen parahiksi päässyt koppiini, tulee toverini ja tarttuu minua käsivarresta.

— Nu, tavarishtsh, vai tänne aiotte jäädä! — huutaa hän ja lennättää minut käytävään.

Nyt ottaa vallankumouksen henki minutkin valtaansa. Siepattuani palttoon, kalossit ja lakin yhdyn joukkoon, joka suudellen, käsiä puristellen ja halaillen kierii käytävässä kuin monipäinen hirviö. Pian ovat minunkin poskeni märkinä niille poksahtaneista suuteloista, ja svabodahuudoista ja revolverinpaukkeesta käyvät korvani lumpeeseen.

Joukon keskellä kiertää muuan tumma nuorukainen ja jakaa suuresta nyytistä revolvereja jokaiselle, ken ottaa haluaa. Jostakin tulla tupsahtaa eteeni kaksi pientä kiinalaista, jotka tästä kaikesta eivät näytä ymmärtävän tämän taivaallista. Avuttomasti mongertavat he minulle jotakin.

— Svaboda, svaboda! — toimitan minä ja taputan kumpaakin olkapäälle.

Lisäksi selitän minä puhuvilla eleillä, että nyt on pantava tavaransa myttyyn, mytty selkään ja sitten kiiruusti matkaan. Sitä kieltä ymmärtävät he täydellisesti, lapsellisen ilon vallassa taputtavat he töpökäsiään ja kummankin vinot silmät kutistuvat hyvästä mielestä kahdeksi viiruksi. Seuraavassa hetkessä juosta tepsuttavat he matkoihinsa kuin kaksi joulutonttua.

Jussi V. samoinkuin toisetkin viidennen kerroksen suomalaiset ovat jälleen ilmestyneet joukkoon. Pieni mytty kainalossaan seisoo ensinmainittu hajasäärin syrjempänä, katsoo hymyillen toisten suutelemista ja arvelee rauhallisesti:

— On ne nuo ryssät.

Mutta joukko alkaa soljua alas ja virta tempaa meidätkin mukaansa. Kerros kerrokselta kasvaa joukkomme. Toiset viivähtävät vielä kopeissaan, lyöden rikki akkunoita, ruhjoen pöydät, jakkarat sekä sytyttäen patjat palamaan. Ikkunat helisevät joka puolella, revolverit pamahtelevat, hurraahuudot tärisyttävät seiniä ja ilmassa tuntuu savun käryä.

Yhä pahemmaksi käy tungos ahtaissa portaissa. Jalkani eivät toisinaan koske ollenkaan maahan. Muutamat purjehtivat eteenpäin toisten hartioilla. Mitä moninaisin paljous mitä erilaisimpia kasvon tyyppejä ja kaikilla näillä kasvoilla oma, eri tavalla epänormaali ilmeensä! Suuteleminen ja käsien puristelu jatkuu, huudetaan, nauretaan, itketään … kaikkea sekaisin.

Mikä mainio tilaisuus filmarille saada kiitollisia aineksia elävien kuvien sarjaan!

Erikoisesti painuu mieleeni muuan vanha eversti, joka rinnalleni likistyneenä, lakiton, harmaatukkainen pää mielenliikutuksesta täristen, soljuu virran mukana eteenpäin…

Ilmassa kiirivien savupilvien taajetessa saavumme pohjakerrokseen. Kuin hitaasti liikehtivä jättiläiskäärme soljuu tuhatpäinen joukkomme johonkin käytävään, jossa en ennen ole ollut. Käytävän perällä näkyy rivi sotilaita, jotka suurta hirttä — mistähän lienevätkin sen käsiinsä saaneet? — tahdissa heiluttaen murtavat rautaista porttia, joka sulkee käytävän suun.

— Hei-juu-ja-jop! — huutavat ne mahtavaa asettaan heiluttaen ja minun mielessäni vilahtaa Flaubertin esittämä kuva Karthagon piirityksestä.

Ryskyen sortuu jykevä portti ja esteettömästi soljuu vankijoukko eteenpäin. Seuraavassa hetkessä olemme Shpalernajakadulla, kirkkaassa päiväpaisteessa, Jumalan vapaan taivaan alla.

— Hurraa! — — —

Kuten myöhemmin saamme kuulla, ei Shpalernajan vartiokunta ole tehnyt pienintäkään vastarintaa — mikä olisikin merkinnyt heille perinpohjaista turmiota, sillä olihan vapauttajien joukossa paljon kivääreillä ja pistimillä asestettuja sotilaitakin. Päällikkö oli kyllä — kerrottiin — antanut vartiokunnalle käskyn tehdä vastarintaa, mutta itse hän — kuinka miehekästä! — oli puittinut tiehensä. Samoin olivat hänen apulaisensa tehneet, otettuaan huostaansa vankilan rahavarat.

Kopeista ulos päästyämme ei vartioita näkynyt missään. He olivat väkijoukon sisään murtautuessa piiloutuneet vankilan kirkkoon. Ainoastaan ani harvat, kuten Petrov, pysyivät miehekkäästi paikallaan ja avasivat tulijain pakotuksesta oman osastonsa kopit. Mutta useimmat vartiat olivat piiloutumisen kiireessä vieneet avaimet mennessään. Sen vuoksi täytyi suuri osa koppeja avata murtamalla ovet.

Meidän suomalaisten ikäpresidentti, apteekkari J., kertoi vapautuksestaan seuraavaa:

Syötyään päivällisensä asettui hän, tohvelit jalassa, pitkäkseen vuoteelle. Hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa vallankumouksesta, hän kun oli elellyt yksikseen, toisista kansalaisistaan eristettynä. Hetken maattuaan alkoi hän kuulla kohinaa ja pauketta, mutta ei arvannut sen merkitystä. Yhtäkkiä räiskähti hänen ovessaan oleva tirkistyslasi pirstaleiksi. Juuri kun hän hämmästyneenä kavahti istualleen, lyötiin ruokaluukku kiväärinperällä sisään ja aukosta kurkisti sotilas, joka viittoi häntä siirtymään peränurkkaan. J. noudatti vaistomaisesti kehotusta ja samalla alkoi ovi tärähdellä kumeista iskuista. Vielä hetkinen ja se aukeni ryskinällä. Sisään syöksyi sotamies, joka asettaen kiväärinsä seinän nojalle suuteli J:tä molemmille poskille sekä lausui tuon niinä päivinä kultaisen sanan: svaboda! Kun hämmästyksestä, mielenliikutuksesta ja pelosta vapiseva J. ei kyennyt paikaltaan liikkumaan, otti sotilas hänet syliinsä ja kantoi käytävään.

Ainoastaan yhden Shpalernajan vartioista, erikoisemman häijyksi tunnetun miehen, kerrottiin saaneen surmansa. Myöskin Vuoksi kertoi, että hänen osastonsa vartian oli vähällä käydä samoin. Se oli nimittäin yksi niitä, jotka pysyivät paikoillaan. Eräs hurjistunut "Jakobiini" oli jo nyrkillään iskenyt häntä vasten kasvoja, niin että nenästä ja suusta syöksyi veri. Mutta tällöin laski Vuoksi kätensä suojellen hänen ympärilleen, selittäen että "etot haroshij tshelavjek", minkä johdosta eräs sotilas otti vartiapoloisen suojelukseensa.

Kuin porehtiva laavavirta tulivuoren uumenista työntyy katkeamaton vankijono yhdessä vapauttajainsa kanssa murretusta portista ulos kadulle. Kun siellä ennestään seisoo taajat kansanjoukot, on Shpalernajakatu ennen pitkää muuttunut karnevaalinäyttämöksi, jolla soilehtii mitä kirjavin ihmisvilinä. Siinä lakkeja heiluttaen hurrataan, syleillään, suudellaan. Jostakin tulla tuiskahtaa eteeni pari tuuheapartaista, vilkaseleistä ja äänekästä herrasmiestä, jotka heti ensi silmäyksellä huomaa veljeksiksi.

— No terve, kaima! — huutaa heistä toinen ojentaen minulle kätensä.

Nyt vasta älyän että ne ovat Massisen veljekset. Olenhan monesti nähnyt Kyösti M:n akkunassaan, mutta kun ne ruudut olivat niin himmeät, oli mahdoton erottaa kasvonpiirteitä. Lämmin kädenpuristus ja yhtä lämpimät onnittelut molemmilta puolin ja väenvilinä tempaa veljekset jälleen näkyvistäni.

Mutta samassa tupsahtaa eteeni kolmas suomalainen, keski-ikäinen herrasmies käsivarrellaan lakanaan kietaistu mytty.

— Onko se Wilkuna? — kysyy hän ja kun minä olen myöntänyt, esittää hän itsensä: — Minä olen se aina mainittu … ja kun hän on maininnut nimensä, tiedän että edessäni seisoo mies, jota vastaan miltei jok'ainoa Mashkevitshin pöytäkirjoista sisälsi ilmiantoja, mutta joka itse ei myöntänyt tietävänsä tämän taivaallista asioista, joista häntä syytettiin.

— Eiköhän mekin suudella, koska nuo ryssätkin… — jatkaa hän heti esittelynsä päälle ja samalla moiskauttaa hän minulle mehevän suutelon, ei poskille, vaan suulle yhtä avonaisen suomalaisesti kuin hän sitä ehdottikin.

— Toista vuotta olen minä virunut jo niiden käsissä, — jatkaa hän, — ja nyt siitä päästiin. Tätä minä olenkin odottanut ja hyvässä toivossa ollut. Viime yönä minä ajoin vaimoni kanssa oriilla hurjaa vauhtia ja herätessäni ajattelin, että pian tässä tulee kotiin lähtö.

Hänen tätä kertoessaan on joukkoomme liittynyt Kemppaisen Jaakko tuuheine ryssänpartoineen.

— Entäs minä, — yhtyy hän juttuun, — minä näin viime yönä meidän parisänkymme. Toisessa nukkui vaimoni, ja itse minä, juuri kun aamulla heräsin, olin laittautumassa toiseen.

— Mainiota! Hurraa! Meitä on siis tässä kolme aviomiestä ja kaikki me olemme viime yönä nähneet vaimomme.

Mutta uusi tuttavani heittää myttynsä olkapäälle ja huutaa:

— Ja nyt pois tökötinhajusta! En tiimaakaan minä tässä pesässä enää viivyttele.

Häneen liittyy pari nuorempaa miestä ja he lähtevät raivautumaan väkijoukon halki. Suomen asemalle, minne muut vähitellen kerääntyvät, ei heitä kuulu ja moniaan päivän kuluttua saamme kuulla, että he ovat jalan lähteneet painamaan kotimaata kohti. Mitä seikkailuja lienevätkin matkallaan saaneet kokea, mutta onnellisesti he joka tapauksessa ovat kotiinsa saapuneet.

Tällä välin huomaan toverini, Semen Jegorovitshin, joka seisoo korkean lumikasan päällä ja kasvoillaan autuaallinen ilme heiluttaa lakkiaan ja hurraa käheäksi painuneella äänellä. Kipuan sinne ylös puristamaan hänen kättään.

— Nu tavarishtsh, revaljutsija! — sanon hänelle.

— Da! — vastaa hän ja jatkaa fanaattista hurraamistaan.

Siinä näen viimeisen kerran tuon nuhteettoman vallankumouksellisen, vilpittömän kunnon Semen Jegorovitsh Kalashnikovin, jonka kanssa olen viiden kuukauden ajan ollut neljän seinän sisään suljettuna sekä mitä parhaimmassa sovussa viettänyt niin synkät kuin valoisat hetket. Hyvän muiston jätät sinä mieleeni, kunnon tavarissi.

Yhtä mittaa paukahtelevat kiväärit. Se ei ole kuitenkaan mitään vaarallista. Joukon keskellä häärivät sotilaat ne vain tavan takaa ojentavat kiväärinsä ylös ja laukaisevat, pitääkseen yllä vallankumouksellista mielialaa sekä samalla osottaakseen, että nyt vallitsee svaboda ja ettei kukaan upseeri rohkene heitä sellaisesta kieltää.

Huomioni kiintyy muutamaan sotilas-tavarissiin, joka pistinniekka kivääri kädessään huojuu ja hoilaa ihmisjoukossa. Otan häntä hihasta ja kysyn, mitenkä sodan laita on tällä haavaa ja onko rauha tekeillä.

— Tshort jejo snajet — piru hänen ties! — vastaa sotilaskansalainen oikealla soromnoo-sävyllä ja samassa minä huomaan, ettei hän ole ainoastaan vallankumoushumalassa, sillä nenääni pistää sangen vahva viinan löyhkä.

Koetan erään toverin kanssa saada meikäläisiä ryhmittymään yhteen kohti, pitääksemme jonkunlaisen kokouksen ja päättääksemme, mihin meidän olisi ensiksi ryhdyttävä. Mutta siitä ei synny mitään tolkkua. Kun saamme puolikymmentä miestä kokoon ja menemme lisää hakemaan, ovat nämä edelliset sillä välin hajonneet ja tipotiessään. Yrityksemme on yhtä turha kuin kantaa vettä pohjattomaan astiaan. Kaikki ovat kuin korkeimman asteen humalassa tai kuin mullikat, jotka keväällä ensi kerran lasketaan navetasta: kaikki kiertävät ja kirmailevat yhtenä sekamelskana, puristelevat toistensa käsiä ja hurraavat.

Vihdoin lähtee meitä toistakymmenmiehinen joukko astumaan katua eteenpäin. Mutta me olemme kuin miehet, jotka lukemattoman joukon maljoja tyhjennettyään pikku tunneilla palaavat ilopaikasta kotiin. Jokainen on omituisen huumeisen unheen vallassa ja omia päähänpistojaan seuraten hajaantuvat miehet eri suunnille…

Lopulta minun seurassani on yksi ainoa suomalainen, nuori pohjalainen ylioppilas. Tosin häntä ei ulkokuoresta luulisi akateemiseksi kansalaiseksi, sillä hänen verhonaan on vanha ja ohut kesäpuku, jalassa kuluneet pieksut, päässä lippalakki, avokäsin ja kaula paljaana. Kylmä hänellä on, niin että nenä punottaa. Hän on siinä asussa kuin hänet on vangittu Ruotsin rajalla, hänen pyrkiessään kotimaahan. Shpalernajaan on hänet tuotu vasta pari päivää sitten.

Nautinto on suuri saada näin ilman peräänkatsantoa liikkua ulkona, samoilla pitkin suurkaupungin katuja ja sukeltaa uppo-outoon kansamereen. Väkeä liikkuu runsaasti kaikilla kaduilla, ihmiset tervehtivät ja onnittelevat toisiaan ja kaikkien kasvoilla on vapautunut, onnellinen ilme.

Kulkeudumme päivänpaisteiselle Nevskin Prospektille, jota pitkin soljuu taajat väkijoukot, etupäässä sivistyneistöön kuuluvaa yleisöä. Sen keskuudessa vallitsee hilpeä, innostunut mieliala, hymyilevien naisten valkoiset hampaat loistavat kilpaa punaisten rusettien kanssa, joita näkee jo useimpien rinnassa. Pelosta ja epävarmuudesta ei väkijoukoissa huomaa jälkeäkään. Kaikki tekee sen vaikutuksen, että vallankumous on ainakin Pietarissa, voitollisesti läpäissyt.

Taistelu ei silti vielä ole lopussa. Kiihkeää ammuntaa kuuluu eri puolilta kaupunkia: kiväärit ja kuularuiskut ratisevat sekaisin ja aina väliin jymähtää kanuunanlaukaus. Sivilipukuisten miesten näkee, varsinkin syrjäkaduilla, kantavan julkisesti aseita: kiväärejä, miekkoja, pistimiä, revolvereja. Keskenkasvaneilla poikasillakin näkee kellä karbiinin, kellä paljaan pajunetin. Tuleepa muutamalla kadulla vastaamme tyypillinen suurkaupungin hamppari, syfilistinen naamataulu iloisessa irvistyksessä, suupielessä mahorkkasavuke ja kävelykeppinä — paljas ratsuväen sapeli. Siis sanskulotti Jumalan armosta!

Sotilasjoukkoja, mikä paremmassa, mikä huonommassa järjestyksessä, marssii eri suuntiin. Joukkojen johtajina on tavallisesti aliupseereja ja vääpeleitä, harvemmin nuoria vänrikkejä tai luutnantteja, joiden rinnassa aina loistaa kauas näkyvä punainen rusetti. Väliin karkaa eteenpäin hurjaa laukkaa kasakkajoukkoja, niin että maa tömisee. Kaikkialla risteilee mitä erilaisimpia varustettuja autoja: suuria rämisten liikkuvia kuorma-autoja, joissa seisoo tiheässä tungoksessa joukko kivääreihinsä nojaavia "jakobiinejä" punaisine lippuineen, raskaasti, ikäänkuin röhkien eteneviä, jättiläiskoppakuoriaista muistuttavia panssariautoja, joiden ampumarei'istä pistävät näkyviin konekiväärien suut, sekä siroja, umpinaisia punaisen ristin autoja sanitääreineen ja laupeudensiskoineen.

— Mutta mitäs tuo nyt on?

Ällistyneenä pysähdyn katukäytävälle ja tuijotan muutamaan ensinmainitunlaatuiseen kuorma-autoon, joka punaisten lippujen hulmutessa kiitää ohitsemme. Eikö siinä hurjapäisen jakobiinijoukon keskellä seiso yksi oman pöytäkirjaryhmäni nuorukaisista, hinterä ylioppilas B., hän, jonka piti saada tuomionsa helmikuun seitsemäs päivä? Ihan totisesti se on hän! Ja kuinka hänellä silmät loistavatkaan, kun hän pitelee kädessään lähes itsensä mittaista kivääriä!

Myöhemmin tavatessani hänet Suomen asemalla saan kuulla, ettei tämä ollut mitään näköhäiriötä, vaan että hän tosiaankin oli ollut "hiukan huvittelemassa."

Alamme vähitellen soljua Suomen asemaa kohti.

Shpalernajaa lähestyessämme näemme entisiltä asuinsijoiltamme kohoavan taivasta kohti mahtavan savupilven. Varsinkin näkyy oikeuspalatsin puoleisessa osassa riehuvan tuli, valtavien liekkien lyödessä ulos suurista ikkuna-aukoista. Näky on pumpulia meidän sydämillemme, sillä hajoavathan siellä m.m. hra Mashkevitshin uurastusten hedelmät, ne laajan laajat pöytäkirjat liitteineen kypeninä ilmaan.

Oikeuspalatsia vastapäätä olevan arsenaalin akkunat on rikottu ja portit auki murrettu. Sieltä ovat varmaankin peräisin ne aseet, joita näkee niin viljalti siviliväestön huostassa.

Nevan rantaa lähestyessämme näyttää siltä kuin joutuisi Liteinin silta siinä tuokiossa taistelunäyttämöksi. Toisella puolen on joku joukkokunta ja sitä vastaan ryhmittyy toinen tälle puolen. Keskikaupungilta tulla huristaa automobiili toisensa jälkeen, sillan päässä kaartavat ne soveliaaseen asentoon, kiväärien ja kuularuiskujen suut valmiina syöksemään tulta sillan toista päätä kohti.

Asetun toverini kanssa pitkin rantakadun reunaa kulkevan kiviaidakkeen taa suojaan mahdolliselta kuulasateelta. Mutta yhtäkkiä selviää uhkaava tilanne, rauhallinen yleisö alkaa jälleen liikehtiä sillalla ja virran mukana solumme mekin kotoiselle puolen Nevaa.

Suomen asemaa lähestyessämme huomaamme sen edustalla pari tuttua toveria. Ne ovat siinä ottamassa vastaan kaupungilta valuvia suomalaisia ja neuvomassa heitä asemapihalle, missä rautatieläiset ovat luovuttaneet meille useita toisen luokan vaunuja tilapäisiksi kortteereiksi.

Siellä tapaamme jo suuret joukot miehiä koolla. Ja ihanaltapa tuntuu istahtaa suomalaisen toisen luokan vaunun hyllyvälle sohvalle, joka puolella onnea säteileviä, vilkkaasti juttelevia kohtalotovereita. Syötävääkin ovat jo ehtineet hankkia ja ahnaasti käymme voileipään käsiksi.

Siinä sohvankulmassa lojuessani, kädessä voileipä, ilmestyy eteeni nuori herrasmies, ojentaa kätensä ja sanoo tuttavallisesti: — terve! Katson kättä antaessani kysyvästi ja vasta hyvän tuokion perästä tunnen: sehän on oman pöytäkirjaryhmäni miehiä, medisiinari S. Mutta kuinka muuttuneessa asussa! Parta on kokonaan hävinnyt, päällä on hänellä uuden uutukainen palttoo turkiskauluksineen ja päässä komea kriminnahkainen lakki. Se veitikka on siis ehtinyt hankkia itselleen rahoja, käydä parturissa ja pukukaupassa sekä kaiken päälliseksi ollut mukana vallankumousta edesauttamassa, mistä on puhuvana todistuksena kivääri, jota hän uljaasti kantaa kädessään.

Kertomista on miehillä kokemistaan ja näkemistään. Tuskin on yksi ehtinyt lopettaa, kun toinen tempaa jo suun vuoron. Iloiset naurunpurkaukset keskeyttävät välistä puheenturinan ja nuorukaisten kelmenneille poskille alkaa puna nopeasti palata.

— Oletteko kuullut minkälaista unta Nissinen oli nähnyt viime yönä? — kysyy joku.

— No minkälaista?

— Hän oli ollut olevinaan Mashkevitshin puheilla ja kysynyt, milloin meidät suomalaiset päästetään täältä pois. Mashkevitsh oli katsonut häneen moniaan hetken vihaisesti ja tiuskaissut: — huomenna!

Niin, unet! Kaikki me olemme Shpalernajassa pitäneet tarkkaa kirjaa unistamme ja kieltämättä onkin unikakkinen maalannut eteemme monta merkillistä kuvaa — niistähän olen jo aiemminkin yhden ja toisen esimerkin kertonut.

Kun keskustelu on siirtynyt uniin, juttelee ylioppilas H:kin, hän, jonka Mashkevitshin pöytäkirjat väittivät olleen mukana räjähdyttämässä ilmaan viidettä miljoonan ruplan arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita, seuraavan unen, jonka hän oli nähnyt Shpalernajassa aikaisemmin talvella:

Hän oli veljensä kanssa ollut seisovinaan jossakin suuressa huoneessa, mikä oli kuin aseman odotussali. Salin nurkassa istui suuri ja ruma äijä, jolla oli tavattoman iso nenä. Hänen edessään seisoi pieni, sievä poika, jolta vaari äreästi tiukkasi jotakin asiaa. Kun poika ei vastannut hänen mielikseen, ärtyi vaari ärtymistään ja tempasi lopuksi pojan kämmentensä väliin ja puristi häntä niin että poika kävi aivan siniseksi. — Katsos, mitä tuo vaari tekee, sanoi M. veljelleen, — mennään auttamaan poikaa. — En minä voi, mutta mene sinä jos tahdot, vastasi veli. Silloin meni M. yksin ja tarttui vaaria suuresta nenästä sekä väänsi niin rajusti, että vaari tuskasta parahti ja päästi pojan käsistään.

Yleisen hyväntuulen vallitessa ryhdymme miehissä unta selittämään. Ja sehän onkin varsin helppo tehtävä: ruma vaari suurine nenineen, sehän on tietysti Venäjä, ja poika on Suomi. Mutta M:n ja hänen veljensä osa?

M. ryhtyy itse selitystä jatkamaan:

— Minä tietysti edustan siinä unikuvassa tätä meidän liikettämme ja veljeni niitä suomalaisia, jotka ovat liikkeellemme antaneet aatteellisen kannatuksensa, vaikka eivät ole tahtoneetkaan siihen aktiivisesti ryhtyä. Kun minä esimerkiksi lähdin matkaan ja puhuin asiasta veljelleni, hyväksyi hän kyllä askeleeni, mutta itse ei perheellisenä virkamiehenä sanonut voivansa siihen ottaa osaa.

Hyväksymme hänen loppuselityksensä naulan päähän osattuna.

— Ja uskokaa jos tahdotte, pojat, — jatkaa M. innostuneesti näppiään lipsauttaen, — mutta meidän hommamme on merkinnyt paljon Suomen vapaudelle. Sanokoot nyt mitä sanokootkin, mutta kyllä se vielä kaikille selviää.

Miltä kannalta sitä asiaa vallankin juuri noina vallankumouksen alkuaikoina erinäisillä tahoilla katsottiin, sitä kuvaa hyvin seuraava:

Pari päivää tämän jälkeen palasi Vuoksi kaupungille tekemältään vierailulta meidän pääkortteeriimme Suomen asemalle. Hän oli hyvin alakuloisessa mielentilassa seuraavasta syystä: hänen vierailupaikassaan oli ollut koolla joitakin Pietarin suomalaiseen sivistyneistöön kuuluvia nuoria herroja. Nämä olivat hyvin selvästi antaneet tietää, että he pitävät meidän menettelyämme kevytmielisenä ja tuomittavana, mutta samalla lohduttaneet sillä, että he ovat kyllä säälineet meidän kohtaloamme sekä antavat meille anteeksi.

Kiivas suuttumuksen kuohahdus valtasi meidät, joille Vuoksi tätä kertoi.

— Me emme kaipaa emmekä tarvitse kenenkään anteeksiantoja! — huudahti yksi joukosta. — Kysymys on vain siitä, voidaanko niille maitosuonisille nuorille herroille antaa anteeksi, jotka lukujaan ja karrieeriaan ajatellen ovat rauhallisesti istuneet alallaan ja diplomatiseeranneet silloin kun sortaja on isänmaatamme tallannut julkeammin ja röyhkeämmin kuin koskaan ennen. Diplomatia ei kuulu nuorille. Me olemme kuunnelleet veremme ääntä ja noudattaneet sydämemme käskyä ja sen vuoksi isänmaa on kerran antava meille hyvän tilinpäästön. — — —

Osa meistä jää yöksi toisen luokan vaunuihin, osa hajaantuu rautatieläisten koteihin.

Hermot ja mielikuvitus ovat siksi kiihdyksissä, että unta on mahdoton saada. Loikoilen sohvalla, jutellen maisteri R:n kanssa niistä mahdollisuuksista, joita vallankumous avaa Suomelle. R. on historiantutkija ja paljon ovat hänen ajatuksensa kuluneina aikoina seuloneet Suomen kansan kohtaloa sekä sen tulevaisuuden mahdollisuuksia — ja niinhän on vähin itsekunkin laita meistä Shpalernajassa eläneistä.

Puolen yön tienoissa tulee vaunuun, jonka olemme panneet pimeäksi, kaksi sotilasta kivääreineen, ryhtyen etsimään jotakin. He ottavat tulitikulla valkeaa, nostavat peitteitä ja tutkivat makaavien kasvoja.

Jokohan meitä suomalaisia etsitään uudelleen vangittaviksi? vilahtaa mielessäni. Mutta sotamiesten käytös ei juuri puhu sellaisen olettamuksen puolesta.

— Mitä te etsitte? — kysyy R.

— Paria santarmia, jotka ovat kätkeytyneet asema-alueelle, — vastaavat sotilaat.

— Me olemme suomalaisia vankilasta vapautettuja, — selittää R.

— Harashoo! — sanovat sotilaat ja poistuvat.

Hm! Totisesti ovat nyt osat vaihtuneet! loikoilemme huolettomina julkisessa paikassa, samalla kuin santarmit saavat henkensä edestä lymyillä. Ja kyllä nyt onkin aika, jolloin kuuluisan ohranan miehillä on syytä huutaa vuorille: langetkaa meidän päällemme! Kaikkialla heitä etsitään ja armotta surmataan.

Kun Jussi V. muutamana päivänä palaa kaupungilta ja minä tiedustan, missä hän on ollut, vastaa hän:

— Olin vähän poliiseja jahtaamassa.

— No saitko monta pudotetuksi?

— Olisihan niitä saanut, mutta ei ollut asetta. — — —

Lämpimään kiitollisuuden velkaan saattoi meidät vankilasta päässeet Suomen rautatieaseman henkilökunta. Suomalaiseen sivistyneistöön kuuluvain suhtautuessa meihin hieman kuin ruton saastuttamiin, varustautui mainittu henkilökunta heti maanantaina rohkeasti ja auliisti ottamaan meidät huostaansa. Keskuudestaan keräämillään varoilla panivat he meitä varten pystyyn ruokatarjoilun yhdistyksensä huoneistossa aseman vieressä. Siellä ovat meille koko sen viikon, jonka olemme pakotetut vielä Pietarissa viettämään, ilmaiseksi tarjolla oivalliset ateriat. Ja nautinto onkin saada pitkästä aikaa syödä kotoista ruokaa kuoriperunoineen ja kaurapuuroineen. Tässä suhteessa tulkitsi iäkäs kanttori Palmu varmaankin meidän kaikkien tunteet, kun hän ensi kerran aamiaispöydän ääreen tullessaan ja puolinenällä lepäävien sankalasiensa yli silmäillessään pöytää pani kätensä ristiin ja julisti korkealla paatoksella:

— No Jumalan kiitos, että näkee vielä silakkaa ja kaurapuuroa!

Mutta rautatieläisten vieraanvaraisuus ei supistunut tähän ruuan tarjoiluun, jota heidän naisväkensä hoiti, vaan he tarjosivat lisäksi meille ilmaiset asunnot perheissään. Siten sain minäkin jo seuraavana päivänä kortteerin erään vaihdemiehen siistissä ja miellyttävässä asunnossa ja nautintopa oli viettää seuraava yö kunnollisella vuoteella puhdasten lakanain välissä.

Kiitollisuuden ja kunnioituksen tuntein tulee varmaankin jokainen Shpalernajasta vapautunut suomalainen kauan muistamaan sitä alttiutta, vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, mitä Suomen aseman henkilökunta osotti meille tuon viimeisen Pietarissa vietetyn viikon kuluessa. — — —

Onnen tunnettani sumentaa käsikirjotusteni kohtalo. Eräänä päivänä tuo provisori S., joka on käynyt Shpalernajassa sekä pistäytynyt minunkin kopissani, siellä olleet kirjani sekä vihkon, jossa on uuden romaanini alku. Tämä herättää minussa heikkona kyteneen toivon kipinän ilmiliekkiin ja muutamien tuttavain kera lähden nyt itsekin entistä olinsijaani katsomaan.

Koska vankila heti tyhjentymisensä jälkeen on joutunut rosvojen temmellyspaikaksi, on sen porteille asetetta sotilasvartiat. Mutta kun mukanamme olevat naiset livertelevät heille kauniita sanoja, pääsemme sisälle.

Hävityksen kauhistus kohtaa meitä joka askeleella. Sisäpihalla on kaikki puuaine palanut. Käytävissä on hujanhajan kaikenlaista puoleksi palanutta törkyä. Siellä täällä on vesijohtotorvia rikottu ja puoleksi jäätyneinä puroina lorisee vesi pitkin lattioita. Suuri joukko akkunoita on rikottu.

Kopistani on tietysti kaikki tyyni mukaan kelpaava rosvottu: alusvaatteet, sukat, pyyheliinat, tyynynpäälliset, viltti. Lusikan, suola-astian ja jumalankuvan pistän taskuuni muistoksi. Saman kohtalon ovat luonnollisesti saaneet toverinikin vaatetavarat, sillä hänkään ei ottanut mitään mukaansa.

Osastonvartian nurkassa on lattialla kasa puoleksi palaneita papereita ja vihkoja. Muutamat kansien jäännökset ovat aivan samannäköiset kuin minun käsikirjotusvihoissani. Ahdistunein sydämin alan niitä tutkistella, mutta omistani en löydä jälkeäkään. Kun joku meistä tietää vankilan varastohuoneen, menemme sinnekin katsomaan. Mutta se tarjoaa vieläkin toivottomamman näyn: paljaat, nokeentuneet tiiliseinät ja lattialla metriä vahvalti tuhkaa!

Viimeisimpänä toivonani on osastonvartia. Kun saisin hänet käsiini, että voisin kuulla käsikirjotuksistani! Jos olisi vähänkään toiveita niiden tallella olosta, lupaisin hänelle vaikka pari sataa ruplaa, jos hän voisi toimittaa ne minulle takaisin.

Ilmestyypä sitten pääkortteeriimme Massisen veljesten seurassa vartia Omnapuu. Häneltä saan kuulla, missä osastonvartia, ukko Afanasjev — nyt vasta saan hänen nimensäkin tietooni —, tätä nykyä asustaa. Saatuani Jussi V:n ja lääket. kandidaatti L:n tovereikseni lähdemme iltahämärissä etsimään asianomaista taloa, joka on Shpalernajakadun varrella, lähellä vankilaa.

Pihalla kohtaamme, tietysti sivilipuvussa, vartia Jakovlevin, joka näyttää olevan pikku hutikassa. Iloisesti tulee hän meitä tervehtimään ja neuvoo Afanasjevin asunnon.

Kapuamme ylöspäin pimeässä ja likaisessa porraskäytävässä ja soitamme muuatta ovikelloa. Ovi aukenee ja Jussi V. työntyy edellä pilkkopimeään etehiseen.

— Ka terve, käy sisäh! — kuuluu sieltä tuttu ääni.

Työnnymme eteenpäin ja seuraavassa hetkessä olemme pienen pienessä kamorkassa, joka on täynnä sikin sokin heitettyjä huone- ja talouskaluja, joiden välissä liikkuvat Afanasjevin vaimo ja lukuisa lapsijoukko. Ystävällisesti ja iloisesti tervehtivät he kaikki meitä ja raivaavat istuimia huoneen perällä. Ja eukko, kivuloisen näköinen, laiha ja molempia jalkojaan ontuva staruha, ryhtyy heti teetä laatimaan. Saamme kuulla, että he ovat ennen asuneet vankilassa, missä heillä on ollut samanlainen pieni, sementtilattiainen kamorkka, kylmä ja vetoinen, jonka vuoksi vaimo on jo vuosikymmenen sairastanut vaikeaa kolotusta. Roskaväen raivon ja ryöstönhimon takia oli heidän vapautuspäivänä täytynyt rihkamineen kiiruunkaupalla paeta vankilan piiristä. Kolme vartiaperhettä asuu nyt tilapäisesti tässä samassa kamorkassa.

Minua ihan kauhistuttaa ajatus, että toistakymmentä ihmistä on pakotettu edes tilapäisestikään asumaan tällaisessa kopissa. Ja millä he mahtanevat elää? Palkkahan on ollut niin surkean pieni, ettei minkäänlaisista säästöistä voi olla puhettakaan. Ja lisäksi kuuluu tuo palkkavähäinenkin olevan kahdelta kuulta saamatta! Mutta iloisia he ovat, vaikka tuon ilon takana näyttää olevankin kyyneleet lähellä.

Lapset ovat kauniita ja kesyjä, vanhin tytär, noin viisitoistavuotias neitokainen, on kerrassaan kaunottaren alku. Kuusivuotias, sairaloisen näköinen Ljubov tulee, polveeni nojaten, rakentamaan tuttavuutta kanssani. Kun pistän hänelle muutamia ruplan seteleitä ja kehotan häntä antamaan ne äidilleen, ei tämä tahdo mitenkään suostua niitä vastaanottamaan.

Huligaanivangit kuuluvat vainoavan entisiä vartioitaan. Niinpä kuuluu edellisenä yönäkin yrittäneen väkisin tänne heidän asuntoonsa muutamia Shpalernajassa säilytettyjä roistoja, kostaakseen muka kärsimänsä vääryydet. Meillä suomalaisilla, jotka olimme Afanasjevin osastossa, ei kellään ole hänestä ikäviä muistoja. Ukko kertookin, että päällikönapulainen Antonov — koipeliini — murisi hänelle toisinaan siitä, että hän on muka liian hyvä "noille suomalaisille".

Käsikirjotuksiini nähden sammuttaa Afanasjev minulta viimeisenkin toivonkipinän. Hän kertoo niiden olleen varastohuoneessa ja sen olivat vapauttajat heti alussa sytyttäneet tuleen. Olinhan itsekin jo nähnyt, kuinka perusteellista jälkeä tuli oli siellä tehnyt.

Neuvottelen hiljaa toverieni kanssa, eikö meidän olisi syytä meikäläisten keskuudesta kerätä pieni rahalahja tälle tuuliajolle joutuneelle perheelle. Teen juotua ehdotamme sitten Afanasjeville, että hän lähtisi meidän seurassamme Suomen asemalle, mihin hän hiukan vastusteltuaan suostuukin. Kädenkäänteessä saamme siellä kokoon viitisenkymmentä ruplaa. Kyynelsilmin ottaa Afanasjev ne vastaan ja suutelee Kemppaista, joka rahat hänelle antaa, molemmille poskille. — — —

— Seyn on tuotu asemalle!

Kuin pommi putoaa tämä uutinen eräänä aamuna keskellemme rautatieläisyhdistyksen talolla. Silmänräpäyksessä ovat kaikki liikkeellä, rientäen asemalle.

Asemahuoneisiin ja -sillalle ei sivullisia lasketa ja meidän täytyy pysähtyä aseman edustalla olevalle pienelle torille. Sinne on kerääntynyt jo melkoinen joukko yleisöä, sekä sotilaita että siviliväkeä. Muuan nokkela, venäjän taitoinen meikäläinen kiertelee sotilasten joukossa selittämässä, että Seyn on kaiken sen pahan alku ja juuri, mitä Suomessa viime vuosina on tapahtunut ja kuinka hän on Suomessa koettanut näytellä kuningasta.

— Revitään se palasiksi! — kiihtyy jo muuan harmaatakki.

— Ei huolita, vaan menköön herja duuman tuomittavaksi, — estelee kiihottajamme.

Väkijoukossa syntyy liikettä ja aseman portaille ilmestyy Seynin tuttu, vastenmielisyyttä herättävä haahmo. Hänen seurassaan on hänen rouvansa ja Borovitinov, kaikki kolme merisotilaista muodostetun vartiaston ympäröiminä. Kulkue pysähtyy hetkeksi portaille ja Seyn tuntuu vartiastoa komentavalta upseerilta tiedustavan hevosta tai automobiilia. Mitään sellaista ei kuitenkaan ole näkyvissä.

— Vai hevonen! — huutavat sotamiehet. — Kävele, sika, onhan sinulla paksu niska!

Alistunein ilmein tyytyy upseeri joukon komentoon, joku takana olevista sotilaista tyrkkää Seyniä selkään ja niin lähtee kulkue liikkeelle. Samalla puhkeaa torille kokoontunut väkijoukko, jonka halki kulkue etenee, mitä moniäänisimpään haukuntaan ja ulvontaan.

Yöllä on ollut ankara lumipyry ja kaduilla on korkeita kinoksia. Tahallaan mutkittelee vartiasto sellaisten kautta, niin että vangit saavat väliin polviaan myöten kahlata lumessa. Seyn on kalpea ja näyttää purevan hampaansa lujasti yhteen. Vihellysten ja herjausten keskeltä erottaa huutoja sellaisia kuin: "Sabaka! Tsar Finlandi!"

Niin vastenmielistä kuin onkin nähdä yksinäisiä ihmisiä kansajoukon häväistyksen esineenä ja niin helposti kuin myötätunto sellaisissa tapauksissa kiepahtaakin uhrin puolelle, niin tällä kertaa ei ainakaan kukaan meistä suomalaisista tunne muuta kuin silkkaa tyydytystä, nähdessään tuon isänmaansa monivuotisen pyövelin, jonka pelkkä ulkomuotokin todistaa jo raakuutta ja häikäilemättömyyttä, alennettuna ja solvattuna marssivan kohti vankilaa. Eikä hänen vaimonsakaan, tuon Isebelin kohtalo, herätä meissä hituistakaan sääliä.

Jos kellään, niin on Frans Albert Seynillä syy tällä haavaa huudahtaa:

— Sic transit gloria mundi — siten katoo maallinen loisto! — — —

Seynin ilmestyminen vangittuna Pietariin on puhuva todistus siitä, että vanha järjestelmä on jo Suomessakin kukistunut ja että tie on auki meidän Shpalernajan miesten vihdoinkin lähteä kotimatkalle. Sunnuntaina, maaliskuun kahdentenatoista päivänä, lausuu meistä suurin osa hyvästit ystävällisille isännilleen ja nousee Helsinkiin lähtevään junaan.

Mikä ihana tunne — kuinka monesti siitä Shpalernajassa uneksinkaan! — istua vaunun sohvalla, junan lähtiessä mennä hyristämään kohti kotoisia tienoita, ystäviä ja omaisia! Mitä kirkkain sisäisen tyydytyksen ja onnen tunne hohtaa jokaisen kohtalotoverini kasvoilta ja pian kajahtaa vaunussa reipas laulu.

Rajajoen yli kulkiessamme kohotamme huikean hurraa-huudon. Rajajoki!

Mitä kaikkea sen ylitse onkaan aikojen kuluessa kulkenut, ryöminyt, hiipinyt ja matanut idästä meidän maahamme! Alkaen entisaikain ryöstöä ja murhaa tietävistä sotajoukoista aina Bobrikovin ja Seynin aikain santarmeihin ja yhdenvertaisuus-tshinovnikkoihin, russakoista ja kolerabasilleista aina viime päivien sekapäisiin bolshevikeihin, rosvoileviin svaboda-solttuihin ja arvottomiin ruplanseteleihin saakka!

Kolme sataa vuotta sitten pystytti Kustaa II Aadolf Laatokan koilliskulmaan rajakiven, joka on siellä vieläkin olemassa. Onko tämä kohtalokas aika Rajajoen varteen pystyttävä toisen kiven, entistä vielä paljon selvempää kieltä puhuvan, joka kaikille idästä tuleville ilmottaa, että tästä alkaa vapaa, suvereeninen Suomi? Järkähtämätön uskoni on, että niin on tapahtuva. Sillä se on välttämätön elinehto Suomen kansalle ja Suomen kansan on Kohtalo määrännyt elämään, kasvamaan ja lisääntymään sekä täyttämään oman tehtävänsä suuressa kansojen perheessä — siitähän sisältää historiamme läpi aikojen puhuvia todistuksia.