ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Sali Turun linnassa. Perällä kaksi syvää ikkunakomeroa pienine
penkkeineen. Oikealla ja vasemmalla sivuseinällä ovet. Oikeassa
peränurkassa avara uuni. Pitkin seiniä tyynyillä varustettuja
penkkejä. Seinillä suuria, raamatullisia aiheita ja Troijan sodan
tapauksia esittäviä gobeliineja. Ikkunain välimailla pöytä
ja sen ääressä korkeaselkäisiä tuoleja. Katosta riippuvassa
kynttiläkruunussa ja seiniin kiinnitetyissä jaloissa palaa
vahakynttilöitä.
Salissa puuhailee kaksi lakeijaa.
1:nen LAKEIJA (muuttaen, tuolilla seisten, uutta kynttilää seinässä olevaan jalustaan, katsoo olkansa yli toveriaan, joka pöydän ääressä kallistaa viinikannua):
Vai kerkesit jo siihen, senkin ahma!
2:nen LAKEIJA:
Ma kuvaani vain pohjaa vasten katsoin.
1:nen LAKEIJA:
Vai kuvaasi! Heh! Tylppänenäsi ja tihrusilmäskö sua kiehtoo niin, ett' yhtämittaa nähdä niitä täytyy? Sun nokkas tarpeeksi jo punoittaa ja koipes nytkin viittätoista lyövät, niin että tuskin seisaallasi pysyt. Se tuoli suoraan pian, ja sitten: häpee!
2:nen LAKEIJA (kohennellen tuoleja):
No, veikkoseni, no, no! Ällös suutu, ma kerron sulle pienen tarinan. Kun täytettäväks viinikellariin vein äsken muutamia kannuja, niin, kenen, luulet, tapasinkaan siellä?
1:nen LAKEIJA:
Hy! Tietystikin Cola-mestarin.
2:nen LAKEIJA:
Ja kenen muun?
1:nen LAKEIJA:
Kai oman varjos, pukki!
2:nen LAKEIJA:
No, sepä tietty! Mutta kolmaskin siell' oli tynnyrien joukossa. Nääs hienohelma muuan, jota Cola, tuo Italian poika, mustaviiksi, siell' oven varjoss' armiaasti halas ja muiskutteli vallan kuuluvasti. On aika vekkuli se mies, hi, hi!
1:nen LAKEIJA:
Sa tytön tunsitko vai valheitas tää onko koko juttu?
2:nen LAKEIJA:
Tunsin kyllä. Tai oikeastaan äänensä vain kuulin ja nauroi hän kuin Dozka puolatar ja tukkakin —
1:nen LAKEIJA:
Ma tukan sulta raastan,
sa senkin häpeemätön irvileuka!
(Hyökkää nyrkki pystyssä toveriaan kohti.
— Horn ja Fleming: tulevat oikealta.)
FLEMING:
Hoi, lakeijat! Vai täällä mellastamaan!
Te senkin rakkarit!
1:nen LAKEIJA:
Vain hieman aijoin ma tuota kurittaa, kun valheitansa vain hän siinä latelee ja —
FLEMING:
Vaiti siinä!
Sun tehtäviis ei kuulu kuritus!
Mut missä ovat heidän armonsa?
1:nen LAKEIJA:
He ovat arkisalissa, kun teinit siell' esittävät teatteria ja siell' on koko muukin hoviväki.
(Lakeijat poistuvat vasemmalle.)
FLEMING:
Me näytäntöhön lähdemmekö myös?
HORN:
Ei maistu mulle ilveet teinien.
FLEMING:
Niin, eipä silti että itsekään ma sinne haluan, mut herttuan me vuoksi sentään mennä voisimme. Hän ympärillään tahtoo iloista vain nähdä väkeä.
HORN:
Niin, iloista! Ja totta tosiaan, tää mitä muuta kuin yhtä päätönt' ilonpitoa on sitten Puolan retken ollutkaan! Nää teininäytökset ja tanssiaiset ja aseleikit sekä naamiaiset, ne onhan sitten Vilnan päiväin olleet häämenoin loputonna jatkona. Jo vähemmästäkin mies pyörälle voi joutua ja arkitoimistaan pois vieraantua.
FLEMING:
Kuuta parisen on tähän menoon vasta juhlittu ja sehän kohtuutont' ei toki lie, kun tupaantulijaiset kysymyksess' on Puolan rikkaan perijättären. Ja miksei juhlis, kun on mistä juhlii: nääs perut runsaat Kustaa-kuninkaan ja Sforzain loputtomat rikkaudet ain' yhden hovin loistoon riittävät. Ja jollei riitä — silloin talonpoika saa kerittäväks käydä.
HORN (hymähtäen):
Sanoistas ma kyllä kuulen, ett' oot Flemingeitä. Mut äskeisehen palataksemme, niin puheellani toista tarkoitin: en niinkään itse tätä juhlimista kuin asioita, joiden järjestely tään humun keskellä jää syrjähän.
FLEMING:
Sa riitaa herttuan ja kuninkaan kai tarkoitat?
HORN:
Niin juuri. Selvittelyt sen herttuamme liiaks laimin lyö, näin kemuihin vain aikaa tuhlaten ja kuninkaamme uhkat unhottain.
FLEMING:
Sa ootko kenties siltä taholta nyt äsken jotain uutta kuulla saanut?
HORN:
He, onko uutisia silloin tarvis, kun ilman niitäkin me tiedämme, mi herttuata uhkaa Ruotsista tuon luvattoman naimiskaupan vuoksi, ja, mikä asiassa pahinta, kun lainasi hän rahaa langolleen, niin auttain valtakunnan vihollista.
FLEMING:
Niin kyllä, mutta kun se kerran nyt on tehty, niin kai kuninkaammekin sen katsoo parhaaks jättää sillensä, nyt varsinkin, kun uhkaa häntä sota niin Puolan puolelta kuin Tanskankin.
HORN:
Jos luulet niin, et tunne luonnetta sa Eerik-kuninkaan. Ei Juhanalle hän antais vähempääkään anteheksi, siks suuri katkeruus ja epäluulo on hällä veljehensä nuorempaan. (Hetken vaiti oltuaan:) Ma pahoin myöskin pelkään, että taas nuo herttuamme vanhat haavehet on Puolast' uutta virikettä saaneet ja että aivan suotta kuningas ei häntä vehkeilyistä syyttäne.
FLEMING:
Sull' uutta sittenkin on tiedossas?
HORN:
Sa oot kai kuullut, että piispamme on vasta Tukholmasta palannut. Ma kävin hänen luonaan aamulla ja yhtä toista hältä kuulla sain. Mut toiste niistä tarkemmin ma haastan. Sen verran vain nyt sanon: myrskyä ja ankaraa me lännest' oottaa saamme.
FLEMING:
Sit' arvaillut jo yksikseni oon ja kanssas neuvotella aikonut. (Hetken vaiti oltuaan:) Tuon liukkaan puolalaisen sihteerin, jok' aina herttuata seurailee ja ympärillään kuiskutellen häärii, on syytä koko tämä ristiriita.
KLAUS VESTGÖTHE (Tulee oikealta):
Ma etsin hänen armoansa, sillä nyt juuri saapui linnaan Ruotsista kaks lähettiä luota kuninkaan, ne oitis tahtoo päästä puheille.
HORN (katsahtaen merkitsevästi Flemingiin):
Hm, siinä on nyt meillä alku; lopun vain Herra yksin tietää. (Vestgöthelle) Herttua on näytäntöä katsomassa eikä siis heti saata heitä vastaan ottaa. Me siitä hälle kyllä ilmoitamme.
(Vestgöthe poistuu.)
FLEMING:
Hm! Nyt se alkaa.
HORN:
Myrskyn entehet ma selvään tunnen sieraimissani. On viisainta siis koota purjehensa ja varoin liikuskella.
FLEMING:
Väylämme on sentään kovin ahdas luovia.
HORN:
Kuin niin?
FLEMING:
No, herttualle tekemämme kai valan toki muistanet ja tiennet, se että toimillemme suunnan määrää.
HORN:
Hm, vala. Niin, mut siitä sitten toiste. Nyt kuulemahan päästä mielisin, mill' asioilla liikkuvat nuo herrat. On hyvä ajoiss' saada siitä selko, ett' olis meillä valmiit mielipiteet, kun neuvoamme kysytään.
FLEMING:
No niin, me tervehtimään siispä käymme heitä ja juttelulla aikaa lyhentämään, siks kunnes herttua saa tilaisuuden heit' ottaa puheilleen.
(Poistuvat oikealle.)
DOZKA (aikeissa kulkea salin läpi tulee kannua kantaen vasemmalta).
GONSIESKY (seuraten hänen kintereillään):
Hei, kuule tyttö, sun Puolassa ma luulen nähneeni?
DOZKA
Kyll', armollinen herra — kyllä niin.
Ma neitsyt olen neiti Biehowskan.
GONSIESKY:
Niin, niin! Nyt muistan. Hänen seurassaan ma sinut nähnyt oon. (Nipistää Dozkaa korvasta.) Hm, uskonpa sun yhtä viisaaks kuin oot kauniskin.
DOZKA:
Hi, hi, hii! Leikillinen aina niin te, armollinen herra, olette!
GONSIESKY:
Hm, sanopas nyt, pikku kaunotar, miks tänne lumimaahan emäntäs sun oikeastaan lähti?
DOZKA:
Hovineidiks hän tuli tänne herttuattarelle.
GONSIESKY:
Syy eikö vetänyt muu häntä tänne?
DOZKA:
En muuta tiedä, armollinen herra.
GONSIESKY:
Hm! No niin. — Kuules — mutta nimesi sun mikä onkaan?
DOZKA:
Dozka.
GONSIESKY:
Kuulepas siis, pikku Dozka, vapaa emäntäs sun vielä onko lemmensuhteista vai joko —
DOZKA
Ei, hän vapaa on ja —
GONSIESKY:
Ja?
DOZKA (nauraen hämillään):
En muuta tiedäkään.
GONSIESKY:
Sa tiedätpäs!
(Nipistää häntä jälleen korvasta.)
No, totuus ulos, tyttösein!
DOZKA:
Jos ketä hän lempinee, niin teitä, herra.
(Yrittää nauraen juosta oikealle.)
GONSIESKY:
Seis! Kuule, kaunoiseni, emäntäs sun missä tällä haavaa on?
DOZKA (vasemmalle viitaten):
Hän tuolla on teininäytäntöä katsomassa. Siell' ovat kaikki muutkin — koko hovi.
GONSIESKY (Ottaa taskustaan kultarahan):
Kas tässä, Dozka, kauniin vartalosi sä lisäkaunisteeksi jotakin voit tällä hankkia.
DOZKA:
Oi kiitos, herra!
Niin jalomielinen ja kiltti ootte!
(Menee oikealle.)
Kuin mielelläni hänen soisinkaan
ma emäntäni lemmen voittavan!
GONSIESKY (yksin):
Niin iloiseks tuo tyttö rääsy sai mun sydämeni murjotun! Jos eilen ei saapunut ois Anna Biehowska, ma matkalla jo tänään öisin Puolaan. — Niin mielellään jo jätän kirotun tään maan ja juoruhovin mokoman. Niin suurin lupauksin herttua mun tänne houkutteli, mutta toteen ei ykskään niistä käynyt oo; hän mua päinvastoin karsaasti nyt katselee. Mut ennen lähteä en täältä voi kuin suusta kuulla Anna Biehowskan oon lopullisen saanut vastauksen. Ah, toivoa jos uskaltaisin että mun tähteni hän tänne tullut on! —
(Vetäytyy peremmälle, mutta huomatessaan Niilo
Skalmin tulleen poistuu päätään pudistaen vasempaan).
NIILO SKALM (Tulee hitaasti käyskellen vasemmalta):
Ah, mikä autuus, mikä riemun hurma mun täyttää rintani! Kuin jalo viini se suonissani kohisee ja hehkun niin kumman koko olentooni luo kuin sieluni ois valmistautunut nää maiset olinsijat jättämään ja taakse ilmanrantain mielis liitää. (Pysähtyy erään tuolin luo.) Täss' istuissansa äsken lepäämässä kuink' ihanan ja paljon puhuvan hän loikaan minuun katsehen, niin että sen voimasta mä vielä värisen. (Huomaa Vestgöthen, joka palaa oikealta.) Ah, ystäväni, tänne käy, ma että saan sylihini sinut sulkea ja onnestani osan sulle antaa, sill' itse pelkään pakahtuvani tään riemun runsauteen. (Sulkee Vestgöthen rajusti syliinsä.) Mut missä olet sa koko tämän iltaa piileksinyt?
VESTGÖTHE:
No, oonhan vahtijoukon päällikkyyttä mä tämän iltaa hoitanut. Vast' ihan siit' toimesta ma pääsin sekä aijoin nyt mennä katsomahan näytäntöä. Mut mikä sinun on, kun poskes hohtaa ja kasvosi kuin päivä loistavat? Sun ensin luulin maljaa kallistelleen, mut erehdykseksi mä sen nyt huomaan. Mun siispä kuulla suo, mi syynä on sun omituiseen käytökseesi?
NIILO SKALM:
Et niin kovin vääräss' sentään ollut, maljaa kun luulit minun kallistelleeni, sill' onnen maljast' olen siemaissut, niin että suonissani polttaa yhä.
VESTGÖTHE:
Mut mikä harvinainen onni sitten sua onkaan kohdannut? Se kerro taikka mun muuten loppuu malttini.
NIILO SKALM:
Siis tiedä, mun sydämeni tällä haavaa täyttää kaks suurta asiaa — niin suurta, että ma valmis oisin sylihini nyt vuoks niiden sulkemahan kerrassaan tään koko pikku maailman.
(Levittää kätensä ja aikoo uudelleen sulkea
Vestgöthen syliinsä.)
VESTGÖTHE (Torjuu Skalmia):
He, he!
Oot, luulen, sittekin sa juovuksissa.
Mut asiaas jos kertomaan et ryhdy,
niin matkaani ma jatkan.
(Yrittää käymään vasemmalle.)
NIILO SKALM:
Seis, veikko! Ja kuule! Muistatko kun herttuan me häissä oltiin Vilnassa?
VESTGÖTHE:
Sen aina ma retken muistan.
NIILO SKALM:
Muistanet siis myös, kun turnajaisiss' ottelimme siellä?
VESTGÖTHE:
Sen myöskin hyvin muistan. Varsinkin sun oma osuutesi niissä on mun mieleheni jäänyt: peitselläs sa kuinka satulasta viskoitkaan noit' ylvähiä teikkareita Puolan, ja siitä meille suomalaisille he kuinka ärtyivätkään.
NIILO SKALM:
Aivan niin. Ja kuinka Puolan kaunoisista yksi soi mulle suosionsa, myöskin sen kai muistanet?
VESTGÖTHE:
Niin, kera kukkasien hän sulle käsineensä viskasi vai kuinka?
NIILO SKALM:
Veikko, sull' on tarkka muisti.
(Vetää povestaan naiskäsineen ja kimpun kuihtuneita kukkia, joita suutelee.)
VESTGÖTHE:
Kas vaan, kas vaan, nyt tajuta jo hiukan ma alan, mi on syynä käytökseesi. Vai niin, vai niin, sua vanha suola siis on janottamaan ruvennut, ma huomaan.
NIILO SKALM:
Ma pyydän, veli, ällös käyttää huoli tuot' alhaista ja inhaa vertausta. Kuin taivaan ihanuutta voidaankaan noin suolaan verrata!
VESTGÖTHE:
Oot toden totta, sen nään, sä lemmen pauloissa. Mut ihme, kun vasta nyt se kukkaan puhkeaa.
NIILO SKALM:
Nääs, ystäväni, vasta äskenhän ma nähdä hänet jälleen sain.
VESTGÖTHE:
Ahaa, jo arvaan: yksi niistä neidoista hän on, joit' eilen saapui Puolasta ja tänne, kuulin, hovihimme jäävät.
NIILO SKALM:
Niin on, ja nimensä, sen kuulla sain vast' äsken myös, on Anna Biehowska. Vain kerran näin ma hänet Vilnassa, mut siitä saakka hänen kuvaansa oon sydämessäni mä säilytellyt. En jälleennäkemistä osannut oo toivoa, mut hartain mielin ma muistoansa olen palvonut ja kuvaans' yksikseni ihaellut. Nyt varmaan ymmärtänet, kuinka äsken, kun ilmestyi hän tanssisaliin tänne, mun valtas raju hämmästys ja riemu. Niin kiivaasti löi sydän rinnassain kuin ulos syöstä ois se tahtonut, ja polvihini tuskin luottaa saatoin.
VESTGÖTHE:
Mut entäs neito? Vielä muistavan hän sua näyttikö?
NIILO SKALM:
Mua muistavan? Niin luulen. Ei, ma olen varma siitä. Siks näin nyt haltioissani mun näät. Ma siitä varmuutehen päästäkseni pois muiden näkyvistä salaa hiivin ja käytöstänsä pidin silmällä. Hän tanssin jälkeen äsken lepäs tässä, (osoittaa tuolia) kun tuolta seinustalta takaa muiden mä häntä salaa katseillani ahmin. Hän silmillänsä etsi jotakin ja lomitse kun tanssivaisten viimein hän keksi minut tuolta ikkunalta, niin — ah, se katse! Kuinka tunkikaan se sielun salaisihin syvyyksiin, ja uudet, oudon kummat sävelet sai rinnassani värjyin helkkymään. Kuin kuumeessa mun hohti poskeni ja vaivoin vain sain itsein hillityksi ma etten polvilleni etehensä täss' syöksähtänyt koko hovin nähden.
Ma varma olen hänen lemmestään ja omani nyt hälle tunnustaa on hartain haluni.
VESTGÖTHE:
Sa miekkonen, sua melkein kadehdin, sill' ihanampaa kuin ensi lemmen aika tuskin mitään lie päällä maan.
NIILO SKALM:
Se toden totta on!
Tän' ehtoona sen kokemaan oon tullut.
VESTGÖTHE:
Mut kakshan, sanoit, suurta asiaa sun paisuttaapi tänään sydäntäs? Suo anteeks, mutta toisestakin nyt ma kuulla haluaisin.
NIILO SKALM:
Kuin oonkaan ma iloinen, ett' altis kuulemaan niin olet sydämeni ääniä. Sa, rakas Klaus, mun paras ystäväni, vain sulle yksin suuret asiani nyt tahdon uskoa. Siis kuule, veikko:
Kun tanssikemut alkoi täällä äsken ja parit lattialla pyörähdellä, ma omin mietteineni syrjähän pois siirryin seinustalle tuonne, kun ei tanssiin ollut mulla halua. Hän, Anna Biehowska, saapuvilla ei vielä ollut, joten aatosteni voin leikkiä ma tyynnä seurata. Ma edessäni siinä karkeloivan näin iloisen ja nuoren hovimme ja kaiken keskuksena herttuamme niin uljaana kuin itse kuningas. Kun silmin niin ma häntä seurailin, tää kohtaus, jo parin vuoden vanha, mun muistohoni palas äkkiä: On kirjastossa luona herttuan Horn, FLeming, Gipfert ynnä muutamia myös muita valtaherroja — ma itse vain sattumoisin saapuvilla olin —. Kun sisällöstä kirjeen sopineet he olivat, min Ranskan kuninkaalle täält' aikoi vastatervehdykseksi nyt herttuamme Ranskaan lähettää ja kieltä tiedusteli sihteeri, mill' oisi laadittava kirje tuo, niin ranskankieltä Gipfert ehdotti, Horn puolestansa ruotsin esiin toi, ja Fleming parhaaks katsoi latinan. Vait oltuansa, kulmat rypyssä, näin lausui herttuamme lopuksi: "Kun oman maansa kieltä kirjeessään on Ranskan kuningaskin käyttänyt, niin miks'en maani kieltä käyttäisi myös minä kirjeessäni?" Kirjuri kun kysyvän loi häneen katsellen, hän lisäsi: "Se suomeks kirjoittakaa!" Niin kummat tunteet ailahtivat silloin mun rinnassain; ne aatoksiksi eivät viel' ehtinehet tosin selkiintyä, mut sydämeni painui kätköhön tuo tapaus kuin siemen peltohon. Se rauhassa on siellä saanut itää ja ravintoa sille tarjonnut on moni viime aikain tapaus. Kun nähnyt ympärillä herttuan oon muukalaisten joukoin häärivän, ken virkaa, ken taas muuta kärkkyillen, niin silloin aina sanat herttuan: "Mut miks'en maani kieltä käyttäisi myös minä kirjeessäni", palanneet on mieleheni uusin merkityksin. Tai toisekseen kun Ruotsiin raahattavan täält' olen nähnyt milloin veroja, taas milloin sotajoukkoja, niin samaa on mielessäni jälleen liikkunut. Mut siemen itänyt se aikanaan maan nousee pinnalle ja kukkaan puhkee. Niin myöskin kaikki se, mi tähän saakka vain hämäränä, utukuvan lailla, on mielessäni liikkunut, nyt äsken yht'äkkiä niin selvän hahmon sai. Miks varat, kyvyt, voimat tämän maan vuos vuodelta pois tuonne merten taa maan vieraan hyödyks raahataan ja täällä vain nöyrin mielin rippeist' eletään? Mi oikeus on Ruotsin kuninkaalla ja valtaherroillansa ahnahilla niin raastaa, kettää, komennella täällä kuin Luojan säännöstä se tapahtuis? Vai luuletko sa, ystäväni Klaus, ett' ikuinen se Luojan tahto on?
VESTGÖTHE:
Ei suinkaan. Mutta —
NIILO SKALM:
Mitään muttaa siihen ei lisäks tarvita! Ma kysyn vain: miks herrojamme omia me emme vois olla niinkuin ovat Ruotsin, Tanskan tai Puolan kansat? Omahan on meillä maa merten ympäröimä, oma myöskin on meillä kieli, omat tapamme. Miks kuningas ei silloin Suomella myös oma voisi olla?
VESTGÖTHE (levottomasti ympärilleen katsahtaen):
Mihin tähtäät ja mitä tarkoitat sa oikein?
NIILO SKALM:
Eikö se tarpeeks ollut selvää? Kuule siis, kun vielä suoremmin käyn asiaan: kun syrjäss' seisten hovin karkeloa ma äsken seurasin ja kaiken sen näin keskustana uljaan herttuamme, tää aatos minuun salamana iski: Hän kuninkaaksi suomalaisten on kuin luotu! — Niin, se kukkaan puhkeemus on kaiken sen, mi viime aikoina vain hämäränä, vailla muotoa, on mielessäni liikkunut. No, Klaus, sa etkö mitään virka? Sano, eikö myös sinun mieltäs innosta tää aatos?
VESTGÖTHE:
Ma sanon vain: on ylen vaarallista noin ajatella, saati puhua. Sa tiedät, mitkä Eerik-kuninkaalla on epäluulot herttuata kohtaan. On urkkijoita täällä liikkunut jo viime talvest' aikain. Varoen syy meillä elää on.
NIILO SKALM:
Nyt toden totta en tiedä, itkeä vai nauraako mun tulis! Niinhän, veikkoseni, haastat, kuin vanhat viisariamme, Horn ja Fleming, nuo, jotka tuulten suuntaa nuuskimaan niin valppait' ovat, joille valtapaikat — kun ilman vaaraa saa ne hankituksi — ja suuret tulot, oma mukavuus on kaikki kaikessa. Jos viisaus on sellaista, en koskaan viisahaksi ma tahdo tulla, jos taas vaikuttaa sen ikä, niin mun Herra nuorena pois täältä korjatkoon! Jos vaimo, lapset sen saavat aikaan, lempi rinnassain jo alkuhunsa sammukoon!
VESTGÖTHE:
Sa aina oot sama Niilo Skalm!
NIILO SKALM:
Mut sinä, veli, et sama ole Klaus, jonk' opin vuotta noin kymmenkunta sitten tuntemaan.
VESTGÖTHE:
Kuin niin?
NIILO SKALM:
Kun tämä suuri aatos innostumaan ei sua saa.
VESTGÖTHE:
Sa vanhastaanhan tiedät, ett' innostumaan hitaamp' olen sua. Mut alttius on hyvään asiaan mun rinnassani silti yhtä suuri.
NIILO SKALM:
Sen tiedänkin. Mut mielipiteesi täst' asiasta kuulla haluaisin? Sa oothan ensinnäkin suomalainen?
VESTGÖTHE:
Niin luulisin. Sa tiedät, isäni, hän Ruotsist' oli syntyisin, mut minä maan tämän olen lapsi; nuoruusmuistot, ens lempi, ystävät — joist' ensimmäinen oot sinä, Skalm — ne kaikki sitovat mun tähän maahan. Leiriä jos kerran kaks muodostaisi Suomi sekä Ruotsi, mun löytäisit sä leiriss' suomalaisten. Mut mi on syynä tähän tutkailuun? Tääll' eihän tekeillä vain jotain lie?
NIILO SKALM:
Ei, ystäväni, siihen viittaavaa en hiirenhiiskausta kuullut ole. Näin lumoihinsa tempas äsken vasta tää aate minutkin. Mut tunnetuksi ja eläväks sen kaikkein mielissä täst' alkain täytyy tulla. Herttualle mun ennen kaikkea —
VESTGÖTHE:
Hst! Vaiti nyt, he näytännöstä juuri palaavat.
(Vasemmalta kuuluu lähenevien äänten sorinaa.)
NIILO SKALM:
Ma piiloon riennän, sieltä nähdäkseni,
Jos katseellaan hän etsii mua taas.
(Piiloutuu ikkunasyvennykseen. Vestgöthe vetäytyy sivulle. Herttua taluttaen herttuatarta sekä joukko hovilaisia ja vieraita tulee vasemmalta. Herttua saattaa herttuattaren istumaan peräseinälle. Soittajat, viimeisinä tullen, asettuvat vasempaan nurkkaan.)
HERTTUA:
Nyt vielä kerran tervetulleiks lausun ma vieraani ja hauskaa iltaa toivon. Se ilo meille suokaa, luonamme ett' olette kuin kukin kotonanne. Ja kunnes oiva hovimestarimme meill' antaa kutsun pöydän nautinnoihin, nää hetket karkelolla lyhennämme. (Antaa merkin soittajille.) Te Laukon herra, viekää tanssihin mun herttuattareni; Fulkila te pariks käykää Laukon rouvalle ja te — no, kursailuun ei syytä täällä, vaan kukin parins' ottakoon ja käyntiin nyt tanssi! Esimerkkiä ma näytän.
(Kumartaa Anna Biehowskalle. Soittoa ja verkkaista tanssia.
Sen tauottua jää herttua Annan kanssa seisomaan etualalle.)
HERTTUA (Anna Biehowskalle):
Te ketä kaipaatte, kun etsivä niin ilme ihaniss' on silmissänne?
ANNA:
Se erehdys on, Teidän Armonne.
HERTTUA:
Ei, kaunokaiseni! Kuin kirjasta ma luen nuoren naisen silmistä sen kaiken mitä rinnassaan hän kantaa. Ja teidän toista puhuu silmänne kuin suunne.
ANNA:
Minä vakuutan —
HERTTUA:
Ei, ei! Te umpikujass' ootte nyt. Siit' ei voi vakuutukset teitä pelastaa. On Amor nuolinensa liikkeell' ollut, sen huomaan kaikesta. No, kunniaksi se vain on kylmän maamme; siitä näätte: voi lemmen tuli liekkiin leimahtaa myös täällä niinkuin alla Puolan taivaan. Niin, onneksenne olkoon vain! Ma toivon, se tänne pian että ilmestyis, jot' etsitte te silmin kaipaavin.
(Kumartaa Annalle ja, kohteliaisuuksia ympärilleen jakaen, poistuu toisaalle.)
ANNA (syrjään):
Hän silmistäni jotain lukiko? Ei, leikinlaskua se pelkkää vain lie ollut. — Mutta taaskaan minä täällä en näe häntä, jonka vuoksi jätin ma armaan Puolan, vanhan isäni ja ystäväni monet, häntä, jonka on katse, ryhti, äänensävy aina niin elävänä edessäin, ett' tuskin voin unesta ma toden eroittaa. Ah, sydäntäni kuinka polttaakaan se katse, jonka äsken tuolta minuun hän takaa muiden loi!
GONSIESKY (Annaa lähestyen):
Te haaveissanne tääll' yksin seisotte ja karkelon näin laiminlyötte vallan. Suotte kai mun tanssiin teidät saattaa?
ANNA:
Halua ei tanssiin mulla ole.
(Äänettömyys.)
GONSIESKY:
Teidät täällä kun äkkiarvaamatta näin, ma tuskin voin silmiäni uskoa. Niin raju mun valtas riemu, että muiltakaan ei huomaamatta jäänyt se.
ANNA:
On hauska, ett' aiheesta niin vähäisestä riemuun voi sydämenne riehahtaa.
GONSIESKY:
Sen vähäks kuin arvioida voittekaan! Jos kaiken, min kätkee sydämeni: kaihon raskaan, yöt unettomat, tuskat lemmen hyljätyn mä nähdäksenne voisin paljastaa, niin huomaisitte kuinka kasvanut on kaksinkertaiseksi lempeni siit' ajasta, kun tunteeni ma teille ens kerran tunnustin.
ANNA:
Siks vartoa lie paras, kunne kolminkertaiseksi on rinnassanne lempi kasvanut. Ma teidät rauhass' sitä vaalimaan nyt jätän.
(Siirtyy vasemmalle.)
GONSIESKY (yksin):
Kirotumpaa vastausta ei itse Belsebubkaan antaa voisi! Mut varokoot, en salli kanssani ma leikitellä!
HOVIMESTARI (Tullen oikealta, herttualle):
Teidän Armonne, on katettuna pöydät.
(Poistuu oikealle.)
HERTTUA:
Vaihtakaamme
nyt tanssi keittotaidon tutkintaan!
(Soittajille)
Te siellä, pöytämarssi soittakaa!
(Vieraille kumartaen)
Ma pyydän, jalo vallasväki!
(Tarjoaa käsivartensa herttuattarelle ja lähtee soittajain edellä puhaltaessa marssia, oikealle. Toiset seuraavat parittain perässä.)
NIILO SKALM (Tulee puolittain esille piilostaan):
Hän lempii mua, siitä varmemmaksi
ma yhä käyn. Kuin katsein ikävöivin
hän taaskin —
Ah, hän yksin palajaa!
(Menee nopeasti takaisin ikkunasyvennykseen.)
ANNA (Palaa oikealta; katse alas luotuna kuin jotakin etsien kulkee hän hitaasti salissa eteenpäin):
Sen tänne hukkua on täytynyt, kosk' oli näytännössä tallella se vielä, kuten aivan selvään muistan.
(Hyräilee, mikä vähitellen kohoaa lauluksi:)
Kun pilviä aamu purppuroi, sun luokses jo kiitää aatoksein; kun angelus-messuhun kellot soi, niin luonasi yhä on sydämein.
NIILO SKALM (Yhtyy piilossaan hyräillen viime säkeeseen).
ANNA (Pysähtyy hyräilyn kuullessaan hämmästyneenä):
Ah, ken se —!
NIILO SKALM (tullen esiin ja lähestyen Annaa):
Armollinen neiti, jotain täält' etsivän te näytätte?
ANNA:
Niin kyllä.
Mä kultasoljen hukanneeni huomaan.
NIILO SKALM:
Sep' ihmeellistä! Minä myöskin jotain oon hukannut.
ANNA:
Ah, todellako?
NIILO SKALM:
Niin — mun vahinkoni paljon suuremp' on kuin kymmenenkään kultasolkea.
ANNA:
Siis kuulla suokaa, mitä hukannut te puolestanne ootte?
NIILO SKALM:
Sydämeni!
(Äänettömyys.)
Jo viime vuonna Vilnassa se sattui.
(Äänettömyys.)
Mun, armollinen neiti, muistatte
kai Vilnan turnajaisista?
ANNA (Katse alas luotuna):
Niin — muistan.
NIILO SKALM:
Ja kuinka leikin päättyessä nää mut eteheni viskasitte?
(Ottaa povestaan käsineen ja kukat.)
ANNA:
Ah!
Ne tallella siis teillä on!
NIILO SKALM:
Niit' olen siit' alkain säilyttänyt povellani. Ja niiden antajan, jonk' ansiota mun oli voittoni, kun katseellaan niin hurmas mun, oon kuvaa hellinyt ma rinnassani lailla saiturin. Sen päivän jälkeen, ah! kuin unissani ma tääll' oon harhaillut ja juopua vain kerran — kerran vielä toivonut sen katseen voimasta. — Kuin yöhön synkkään koi huomenen te tänne ilmestyitte. En toivoa ma tohdi, tähteni ett' oisitte te tänne matkannut — ja kuitenkin, kun kuluu tuokio, jo sitä toivon. — Sana ainut teiltä mun joko autuaiden joukkoon nostaa tai syöksee turmioon. (Polvistuu Annan eteen.) Ah, huuliltanne mun kuulla suokaa tuomioni nyt.
ANNA:
Siis tietäkää: Sen jälkeen Vilnassa kun ensi kerran teidät kohtasin, on rauha rinnastani poissa ollut. Ma sieluineni, ruumiineni olen siit' alkain teille yksin kuulunut. Kuin jano polttava on yltynyt mun rinnassani tuska rakkauden ja teitä huutanut on kaikki, kaikki, mi elonherkkää, syttyväistä on mun nuoress' olemuksessain: siks tänne yön, talven valtaa uhmaten mun täytyi pois kotimaasta rientää, saadakseni vain kerran vielä teidät kohdata ja kuulla äänenne ja — julistaa: ma teidän, teidän kaikkineni olen!
(Heittäytyy rajusti Skalmin rinnoille
ja suutelee häntä tulisesti.)
Ah, armas, janoni tään polttavan suo sammuttaa sun huulillasi.
(Suutelee; oikealta kuuluu ääniä.)
NIILO SKALM:
Pois riennä, tuolt' ääniä ma kuulen!
ANNA:
Vielä kerran!
Ja vielä — vielä!
(Suutelee rajusti ja painautuu hurmiossaan rintaa vasten.)
NIILO SKALM:
Äänen herttuan ma kuulen!
ANNA (havahtuen ja Skalmista irtautuen):
Takaisin siis piiloos käy!
(Työntää Niiloa, joka poistuu akkunasyvennykseen. Anna rientää sen jälkeen oikealle, josta samassa tulevat herttua, herttuatar, Gipfert ja Horn.)
HERTTUA:
Se merkillistä on kiirettä, kun ilta-atriaan ei aikaa meille suoda.
HORN:
Kuninkaan niin kiirehtivän ilmoittavat he. Tän' iltana jo paluumatkalle on määrä heidän lähteä.
(Rosengren ja Bruser, Flemingin saattamina, tulevat oikealta.)
HERTTUA (lähettiläille):
Mun ois kai lausuttava: tervetultua! Mut hoppunne, jok' illastukseen aikaa ei meille suo, sen sananparreksi vain turhaks tekee. — Ilman kursailuja siis suoraan asiahan käykäämme!
ROSENGREN:
Ma pyydän valittaa, näin häiritä kun pakko meill' on Teidän Armoanne Mut käsky tinkimätön kuninkaan meit' ajaa siihen.
HERTTUA:
No, siis asianne?
ROSENGREN:
Se vastaus, min viime käynnillämme soi kuninkaalle Teidän Armonne, ei tyydyttänyt häntä. Liivin linnat hän valtiolle muitta mutkitta nyt oitis vaatii.
BRUSER:
Arbogan kun sääntöön tää sisältyvi selvästi.
HERTTUA:
Kas vain, kuin ootte selvillä te säännöistä!
ROSENGREN:
Ja Puolaa vastaan sotajoukkonne nyt heti viemään käskee kuningas.
HERTTUATAR:
Kuin? Veljeäni vastaan taisteluun mun miehenikö käydä tulis?
ROSENGREN:
Selvä on kuninkaan se vaatimus.
HERTTUA:
Ja muuta teill' onko varastossa vaatimusta?
ROSENGREN:
On käynyt selville —
(Kääntää neuvotonna katseensa Bruseriin.)
BRUSER:
On todisteita —
(Keskeyttää ja silmäilee Rosengrenia.)
HERTTUA:
No, esiin todisteet ja vaatimukset!
En hämmästymään enää kykene.
ROSENGREN:
Niin, eräs aatelinen, joka ennen on Teidän Armoanne palvellut, nyt vangiks jouduttuaan kuninkaalle on tunnustanut kaiken —
HERTTUA:
Minkä kaiken?
Ja kuka?
ROSENGREN:
Johan Slang.
HERTTUA:
Se hupsu raukka, jonk' erotin ma palveluksestani, kun selvästi hän oli vajanainen! Ja hänkö nyt on todistajaks saatu mua vastaan?
ROSENGREN:
Joka tapauksessa nyt vastaamahan tulla Tukholmaan on käsky meillä Teidän Armollenne.
BRUSER:
Ja ennen päättymistä kolmen viikon on käsky täytettävä.
HERTTUA:
Ehkä lisäks on käsky teillä vangiks minut ottaa?
ROSENGREN:
Me kaikki määräykset kuninkaan jo ilmoitimme. Siispä vastauksen nyt viipymättä saada pyydämme.
HERTTUA:
Sen ilman sarvia ja hampaita te saapa olette. — Te Fleming, viekää siks aikaa pitosaliin herrat nää ja itse tänne kohta palatkaa. Me vastauksen oitis laadimme.
(Lähettiläät Flemingin saattamina menevät oikealle.)
HERTTUATAR:
Kuin julkeneekaan tehdä kuningas tuon vaatimuksen sydämettömän, ett' oisi sotaan ryhdyttävä meidän mun veljeäni vastaan!
HERTTUA:
Selvästi
ne verukkeit' on vain, mun kimppuuni
joill' Eerik päästä tahtoo.
(Fleming palaa.)
Tukholmaan
mun lähtemään nyt neuvotteko, Horn?
HORN:
En siihen kehoita. On vaarallista nyt päätään sinne pistää; Danzigiin sen sijaan neuvon teitä lähtemään.
HERTTUA:
Ja miksi sinne?
HORN:
Rajuilma täällä meit' odottaa ja…
HERTTUA:
Entä kotonani jos sittenkin mä päätän pysyä?
HORN:
Hm, silloin toden totta neuvoa en muuta nää kuin kiirein lepyttämään on kuningasta käytävä; ja siihen ens askel oisi linnain jättäminen, ne kun —
HERTTUA (keskeyttäen):
Jo riittää! — Kuulla saanko, Fleming, nyt teidän mieltänne?
FLEMING:
En parempaa voi antaa neuvoa kuin Horn jo antoi.
HERTTUA:
On katkerata kuulla, että miehet, jotk' auttajiksi isä mulle uskoi, näin veljelleni liittyin neuvoillaan mun turmiohon syöstä tahtois.
HORN:
Pyydän —
HERTTUA:
Ei enää sanaakaan! En neuvojanne ma enää kaipaa! Täältä poistukaa! Me vastausta laatimahan käymme.
(Horn ja Fleming kumartavat ja lähtevät oikealle.)
FLEMING (Hornille):
Nyt alkaa se!
HORN:
Täss' etehensä paras. on katsoa!
(Katoavat oikealle.)
HERTTUA:
No, Gipfert, sanaakaan viel' ette ole lausunut. Vai sama myös teillä onko mieli kuin on noiden?
GIPFERT:
Hm, kyllä tavallaan.
HERTTUA ja HERTTUATAR
Kuin?
GIPFERT:
Nimittäin ett' ootte kaikkeen myöntyvinänne, ja nöyrää, taipuvaista näyttelette, mut itse asiassa mihinkään te ette suostu.
HERTTUA (naurahtaen):
Tämähän on toista!
GIPFERT:
On tärkeätä aikaa tässä voittaa ja langollenne Puolaan sekä Saksan myös keisarille sana oitis saattaa: nyt apuun sovittuun te rientäkää! Niin, ratkaisun nyt hetki tullut on. Jos koskaan, niin nyt teidän luotava on valtakunta Suomesta.
HERTTUA (kuullessaan liikettä ikkunasyvennyksestä):
Ken siellä?
Ken hiipii täällä salaurkkija?
Pois, lurjus, piilostas!
(Skalm tulee esille.)
Kuink' uskallatte?
NIILO SKALM:
Ma anteeks nöyrimmästi Teiltä pyydän; en salaa kuunnella ma aikonut. Ma sattumalta jouduin tuonne.
HERTTUA:
Kuinka?
NIILO SKALM (epäröiden):
Ma erään neidon kanssa juttelin, kun lähestyivät Teidän Armonne ja muutakaan kun pakopaikkaa en tääll' löytänyt, niin tuonne piilousin. Ma luulin, että Teidän Armonne vain läpi salin kulkevat.
HERTTUA (nauraen):
Vai niin! siks hätäisenä niin se neito tuolla meit' äsken riensi vastaan; oikeastaan siis meidän oisi anteeks pyydettävä, kun toisten rendez-vous'ta häiritsimme. No, unhotettu olkoon tämä! Mutta te myöskin osaatteko unhottaa, min täällä vahingossa kuulla saitte?
NIILO SKALM:
Kuin hauta minä siitä vaikenen!
(Hetken mietittyään:)
Vain sanaa pari Teidän Armonne
viel' lausua mun suoko?
HERTTUA:
Puhukaa!
NIILO SKALM:
Ne sanat, jotka sihteerinne Gipfert tääll' äsken lausui, siinä määrin sai mun haltioihini, ett' ilmaisseeksi ma tahtomatta tulin itseni. Oi ihmettä, ma ajattelin, samat nyt toisen suusta sanat kuulla sain, jotk' äsken lausuin ystävälleni.
HERTTUATAR:
Ah, niinkö!
NIILO SKALM:
Ystävällein parhaalle ma lausuin: miksi vapaa, itsenäinen ei valtakunta Suomi olla voisi ja kuningas sen herttuamme? Ah! Mun anteeks suokaa rohkeuteni, mut julistaa mun täytyy: Herra taivaan on varmaan teidät valinnut tään maan ja kansan unhost' esiin nostamaan! Siis rohkeasti pyörään kohtalon nyt tarttukaatte! Palvelukseenne mun tarjoon miekkani ja sydämein. En palkintoa siltä suurempaa ma halaja kuin että kerran nähdä saan Teidät suomalaisten kuninkaana.
GIPFERT (herttualle):
Kas tuollaista me juuri tarvitsemme.
On leimuun liekki tuo vain saatava.
HERTTUATAR:
Ens kerran intoa ja tulta nään tään kylmän, juron kansan miehissä. Oi kuinka teille sanoistanne oonkaan ma kiitollinen! Tosiasiaksi tää muuttaa unelmamme arimmat. (Herttualle) Mun herrani, te samaa mieltä ootte kai minun kanssani?
HERTTUA:
En kieltää voi nuo sanat että rohkaisivat meitä. (Skalmille.) Mut vaiti tarvittaissa osaattehan myös olla; suuri avu varovaisuus on näissä asioissa.
NIILO SKALM:
Ymmärrän.
HERTTUATAR:
Tään hetken muistoks sekä onneksi sen työn mi teitä vartoo, ottakaa tää amuletti kallis; vaaroissa se kaikissa on teitä suojaava.
(Ottaa rinnaltaan ketjuissa riippuvan medaljongin ja ripustaa sen Skalmin kaulaan.)
NIILO SKALM (Suutelee polvistuen herttuattaren kättä):
Ma saakka viime hengenvetooni oon palveleva kuningatartani.
HERTTUA:
Nyt vastausta kiirein laatimaan me kirjastohon käymme. (Skalmille.) Teitä, luulen, on pian meillä tarvis. Näkemiin!
(Herttua, herttuatar ja Gipfert menevät vasemmalle. Ensimmäinen lakeija tulee oikealta ja ryhtyy korjailemaan kynttilöitä.)
NIILO SKALM (Yksin, huomaamatta lakeijaa):
Ah, totta voiko olla tämä kaikki? Näin suuri autuus osaks ihmislapsen maan päällä tulla voiko? Unta eikö tää ihanaa ja pettäväistä lie? Mut suudelmansa hellät, tuliset nyt polttavathan vielä huuliani! Näin riutuvaiset lemmenunelmani ne hetken rahtusessa todeks muutti. Ja — todeks, todeks eikö muuttumassa myös suomalainen unelmani ole? Tää amuletti herttuattaren sen todeks vakuuttaa.
(Ottaa amuletin kaulaltaan, katselee sitä hetkisen ja suutelee kiihkeästi.)
Oi kalleus, sa tunnuskuva itsenäisen Suomen täst' alkain olet mulle! Nimessäsi ja nimessä mun nuoren lempeni näin vannon aatteelleni ihanalle nyt uhraavani kaiken elämäni!
(Suutelee kiihkeästi amulettia.)
Esirippu.