TOINEN NÄYTÖS.
Tornihuone Turun linnassa. Oikealla ja vasemmalla kapeat ovet. Perällä pieni ikkuna. Oikeassa nurkassa avonainen uuni, vasemmassa jykevätekoinen kirstu. Keskellä pienoinen pöytä, jolla naiskäsitöitä. Pöydän ympärillä muutamia lavitsoita. Seinillä pari gobeliinia.
Anna Biehowska ja Dozka työskentelevät pöydän ääressä.
DOZKA (laulaa):
Niin kiihkeä ol' lemmessään tuo nuori Marusja.
Hän kodin jätti ja isä-vanhan ja maailmalle pois hän lemmittyään seuras.
Hän tieltään esteet pois raivas kaikki: vain lemmelleen hän kaikki uhras tuo nuori Marusja. — — — — —
ANNA:
Kas sellaista ma lemmeks kutsuisin! Kaikk' uhrata ja antaa sydän, sielu — niin, kaikki, kaikki lemmitylleen antaa ja vastalahjaks kaikki hältä saada: siin' onni rajaton on lempiväisten. Ah, suurempaako vielä autuutta vois tarjon' olla ihmislapselle kuin minkä suopi lemmenantaumus, tuo rajaton ja kaikki uhraava? Ei, ei — en muuta voi ma kuvitella. Jos meille tuskaa kuolon-riutuvaista tuo lempi mukanaan, se autuutta myös rajatonta, hurmaa taivahaista maan lasten maistaa suo.
DOZKA:
Kuink' ihanasti sen kuvaattekaan, armollinen neiti! Niin juuri tunnen minäkin.
ANNA (halveksivasti):
Hyh, sinä! Kuin koppakuoriainen käsittää vois kotkan lentoa!
DOZKA (loukkaantuneena):
Voi rinnassa myös koppakuoriaisen olla sydän.
ANNA:
Niin kyllä — sydän koppakuoriaisen. (Dozka painaa päänsä alas ja nyyhkyttää.) Kas nyt, taas kyyneleitä! — Dozka kulta, en pahaa tarkoittanut, lemmestäsi suon sydän täynnä sunkin nauttivan, ja laulustas sua kauniista ma kiitän.
DOZKA:
Oi armollinen neiti, kuinka hyvä te jälleen oottekaan! — Kuink' onnellinen se onkaan ritari, jok' osakseen saa kerran lempenne.
ANNA (syrjään):
Oi, rientäkää, te hetket verkkaiset, ett' armahani taas syleilyyn saan pian hukuttaa mun polttavaisen kaipuuni!
DOZKA:
Te jotain sanoitteko?
Kuin, neiti?
ANNA:
Kolmen messuun jo liekö päivä ehtinyt?
DOZKA:
En luule.
ANNA:
Käy sentään katsomaan, jo messuun eikö lie herttuatar matkalla. (Dozka menee ikkunaan. — Anna syrjään:) Mun pois on hänet saatava, kun kohtaamaan mua saapuu armaani.
DOZKA (ikkunan luota):
Vain sotilaita nään siellä liikkuvan; ei messun aika viel' ole käsillä.
(Palaa työn ääreen.)
ANNA:
Siis lemmityinen, niin sanoithan, on sulla, pikku Dozka?
DOZKA (iloisesti nauraen):
Kuin lemmest' tänään uneksuttekaan, oi armollinen neiti! — Omastani en mitään puhunut, vaan — sanoa ma rohkeisinko?
ANNA:
Kyllä. Kuulla suo siis, mit' on sun sydämelläs.
DOZKA:
Chevalierin ma erään tiedän, jonka lemmellä ei teitä kohtaan, armollinen neiti, oo pohjaa, rajoja —
ANNA (keskeyttäen):
Vait! Lörpötystä en mokomaa ma siedä!
DOZKA:
Ylimys hän puolalainen on, ja kaunis, uljas —
ANNA:
Ma sanon: vaiti! Sulle eivät kuulu ne asiat! — Kas, lörpöttäissäs siinä taas helmen rikoit!
DOZKA:
Armollinen neiti, se anteeks mulle suokaa, käsitellä niin vaikea on näitä.
ANNA:
Lörppäkieli kun olet, vaikea on mieltäs työhön sun kiinnittää. — Kas niin, pois kyyneleet ja hoida työtäs. Valmiiks saatava on tämä nimipäiväks herttuan!
DOZKA:
Ah, ja te lahjaks annatte sen hälle?
ANNA:
Ei, herttuattaren tää lahja on. Hän messun jälkeen tänne työtämme voi katsomahan tulla. — Valmiiksi sun hutiloimiseltas jos nyt vain tää kerran tulis.
DOZKA:
Tulee varmasti! Jos iloisempi olla voisitte, niin sitä varmemmin. — Mut ihmekös, jos synkäks käykin täällä ihminen tään harmajan ja synkän taivaan alla ja keskell' ihmisten niin jurojen kuin kivipaadet. Kuinka jäykkinä ja liikkumatta niinkuin patsaat jäiset tääll' istui viime juhliss' seinustoilla, kas näin, nuo suomalaiset arvon rouvat! Ja entä kielensä: kiks-kaks-päkä-kää! Ha, ha, haa! Koskaan elämässäin en sen hullunkurisempaa kuullut ole. Mut viime juhlass', ah, nyt muistan vasta: te kuullutkin jo, armollinen neiti, sen lienette?
ANNA:
Niin minkä?
DOZKA:
Suosikin ett' uuden löytänyt on herttuatar.
ANNA (säpsähtäen):
Sa houritko?
DOZKA:
Kuin? Sitä ettekö te kuullut ole? Kaikkihan vain siitä nyt kuiskii.
ANNA:
Suosikin? Ja ken se ois?
DOZKA:
Oh, ajatelkaa, muuan suomalainen vain se on! Muuten kyllä uljas mies ja kauniskin, noin tavallaan, mut silti vain täkäläinen jurojukka. — Lahjaksi on herttuattarelta kuulemma hän saanut kalliin amuletin, jota nyt rinnallansa onnellisna kantaa.
ANNA (kiivaasti):
Se lakeijain on tyhjää lörpötystä!
DOZKA:
Sen mulle kertoi eräs, joka läsnä on tapauksen sattuessa ollut.
ANNA:
Kun amuletin antoi herttuatar?
DOZKA:
Niin, niin, ja kuinka oli saaja tuo — en nimeänsä muistaa jaksa nyt, niin outoja nuo täkäläiset nimet! — niin, kuinka kiihkeästi suudellut ol' amulettia tuo suomalainen ja valan vannonut niin tulisen —
ANNA (nousten):
Sa kurja kielikello! Juoruillas mun ympärilläin ilman saastutat! Pois silmistäni! (Vasemmalle osoittaen.) Tuonne sivuhuoneen käy pimeimpähän soppeen häpeemään ja sieltä ällös liiku minnekään, sua ennenkuin ma saapuville kutsun. (Dozka menee nyyhkyttäen vasemmalle.) Näin tylynkö nyt vahvistuksen saivat mun omat aavisteeni? Amuletti on hällä herttuattaren, sen tiedän, ja omin silmin, sydän tuskaa täynnä, ma illalla sain nähdä, loistavin niin silmin kuinka herttuattarelle hän kuiskutteli, saaden vastalahjaks hält' onnen täyden hymyilyn ja katseen niin hempeän kuin konsa lemmitylleen voi nainen suoda. — Mua onnetonta! Miks sydämeeni tämä oka saada mun täytyi kohta, lemmen hurmasta kun tilkkasen sain maistaa? Tarkoitus se yksistäänkö Kohtalolla oli, kun tieni tänne johti? (Hetkisen vaiettuaan kiivaasti:) Ei! Niin ei se olla voi, ei saa! En merten takaa ma tänne lempeänsä jakamaan oon toisen kanssa tullut! Kokonaan, niin totta sieluin ruumiineni kuin ma itse hälle kuulun, kuuluttava myös hänen kokonaan on minulle, vain yksin minulle! — Hän kohta saapuu, on selväks silloin kaikki saatava. Ei epäilyksen häivä ainutkaan saa taivastamme sumentamaan jäädä. (Painaa käden rinnalleen.) Niin kiihkeästi rinnassain lyö sydän kuin pakahtumass' ois se kaipuun tuskaan. Ah, ulos temmata sen sijoiltaan jos voisin, rajattoman lempeni sen todisteeksi hälle ojentaisin. Hst, askeltensa kaiun kuulenko? (Kuuntelee.) Ei, oman sydämeni lyönnit vain ma kuulin. — Mutta missä viipyy hän? (Menee ikkunasta katsomaan.) Nyt vasta pater Leonardus tuolla käy kappeliin ja meikäläisiä on perässänsä joukko. (Siirtyy kuunnellen keskelle huonetta.) Varmasti nyt kuulen askeleensa! Hiljaa, sydän! Saan sylihin jo armaan vaipua!
NIILO SKALM (Tulee oikealta):
Kuin pyhäkköön — ei, ei, vaan niinkuin kaikkein ma pyhimpähän matkall' oisin ollut, se tunne portaissa mun valtas tuolla. (Sylinsä avaten.) Sa armas lemmittyni!
ANNA (heittäytyen Skalmin rinnoille):
Sinä — sinä! Ah, silmiis noihin hukuttaa jos voisin ma pohjattoman kaipuuni, ja huultes jos suudelmat vois iäks sammuttaa sen tulen, jonka hehkuun menehdyn!
(Suutelee Skalmia pitkään ja kiihkeästi.)
NIILO SKALM:
Oi armas, sydän ylivuotavaisen on täynnä mulla, sanottavaa sulle niin paljon, paljon oli mielessäin, mut — sanoja nyt turhaan tavoitan! Kuin tenholaulu korvissani soi sun kummat kuiskehes, sun tuoksuas vain hengittäin ja juopuin katseestas ma sanattomaan autuutehen vaivun.
(Suutelee Annaa.)
ANNA (painaen päänsä Skalmin rintaan ja puhuen uneksuvalla äänellä):
Sun sydämesi ääntä kuunnellen näin iäks uinahtaa ma tahtoisin. Mun tunne pikaisesta kuolosta niin usein valtaa: sydän parkani kuin rakkauteni tulta kiihtyvää vois ajan mittaan kestääkään! Jos kerran sen tapahtua täytyy, sylissäs sun, armas, uneen tahdon viimeiseen ma silmät ummistaa ja raueten sun suudelmaas tään elon maisen jättää.
NIILO SKALM:
Oi ällös, armas, ällös puhu noin! Kuin kalman henkäys sanoistasi käy, ja hyytää sydämen, min sykkimään niin kuumasti sun lempes saanut on. Ei, Anna, lemmittyni ihana, ei kuoloon saattaaksensa Kohtalo lie kaukaa meitä yhteen johtanut! Ei, elämä on avoin edessämme ja tulevaisuus kultahaavehin meit' ihanasti viittoo puolehensa. Sen, armas, valloittaa me tahdomme ja paratiisin itsellemme luoda. On tehtävä mull' edessäni suuri ja valan pyhän sitoma ma olen —
ANNA (äkkiä havahtuen ja Skalmin sylistä irtautuen):
Ah, valan! — Ja — tuo amuletti?
NIILO SKALM:
Kuin?
Sa jotain tiedätkö jo?
ANNA:
Antama siis herttuattaren on aarre tuo?
NIILO SKALM:
On, Anna. Sen siis tunnet?
ANNA:
Tunnen, tunnen. Mut sano mulle, miksi rinnallas noin kannat sitä?
NIILO SKALM:
Esikuvana ma suuren, jalon aatteen sitä kannan.
ANNA:
Kuin? Aatteen?
NIILO SKALM:
Niin, mi lemmellemme on kuin kaksoissisar.
ANNA:
Mitä? Kaksoissisar!
NIILO SKALM:
Niin, siten nimittää mä sitä tahdon, kosk' yhtä rintaa kukkaan puhkesivat niin lempemme kuin aate tää.
ANNA:
Ja mikä tuo aate sitten on?
NIILO SKALM:
Se paljastaa nyt tarkoitus mun oli. Lyhyesti: on isänmaani vapauttaminen pois vieraan kansan holhouksesta se aate, joka lumoihinsa sai mun saman' iltana kuin tuliset sun suudelmasi palon valtavan sai rinnassani syttymään. — Siit' alkain nuo kaksi tunnetta on kukkuroineet mun sydämeni.
ANNA (katkerasti):
Lempi yksinään mun täyttää sydämeni; köyhempi siis olen sinua.
NIILO SKALM:
Miks puhut noin? Sun osalliseks tehdä aatteestain ma tahdon.
ANNA:
Kuin? Sa todellako luulet, mun että rinnassain on tilaa muulle kuin Iemmellemme yksin?
NIILO SKALM:
Mutta onhan nää kaksi asiaa niin eriluontoiset, ett'eivät toistensa ne tiellä ole; päinvastoin toisiaan ne täydentävät kuin alttiit sisarukset konsaan.
ANNA:
Oh, kaksoissisaret! Kuin kiusaakaan tuo sana minua! En lemmelleni ma kilpailijaa siedä.
NIILO SKALM:
Mutta, armas, noin ethän pelkäll' asialle voine sa Iemmenkade olla?
ANNA:
Kaksoissisar!
NIILO SKALM:
Niin, mutta sisar vailla lihaa, verta — vain pelkkä asia!
ANNA:
Mut enemmän ma siinä nään, en mitään sille voi. Tuo amuletti?
NIILO SKALM (naurahtaen):
Ah, nyt ymmärrän! Siis herttuatar. No, ma tarkemmin viel' asian nyt selitän — mut huomaa: se toistaiseksi meidän kesken jää — Tään suuren unelmani etupäässä on herttua ja herttuatar; heistä on hallitsijat saapa vapaa Suomi. Kun palvelukseen tämän asian ma sydämin ja miekoin vannouduin, niin haltioissaan herttuatar silloin tään mulle ojensi, se vaaroissa ja taistoiss' että suojais minua. Ei enempää siis merkityst' oo tällä. Sun lempes, armas, yksin ehtymätön on voimanlähde mulle; alun alkain tään aatteen sulle tutuks tehdä aijoin. Ah, tiedätkö, niin paljon merkitsis sun myötätuntos mulle: kaksinverroin ma voimaa siitä saisin.
ANNA:
Ihana on tuike syttynyt sun silmiis, armas! Oi kuinka mielelläni seuraisinkaan sua kaikessa ja kaikkeen, omani! Mut, ah, se sanoa mun suoraan täytyy: on vierasta muu kaikki minulle ja vierahana pysyy, intohimo yks ainut hallitsee vain sydäntäni: sua rakastaa ja rakastetuks tulla. On lapsuus- sekä nuoruusvuoteni niin yksinäiset olleet — äidistäni jo aikaisin ma orporaukaks jäin — ja kiihkeästi lapsuudesta saakka ma rakkautta olen janonnut. Kun Vilnassa sun ensi kerran näin, niin kohtaloni eteen tulleheni ma heti silloin veressäni tunsin. Siit' alkaen ei muulla merkitystä oo vähintäkään mulle: Sinä vain ja lempes sun on mulle kaikki, on koko maailmani. Saiturina, jok' kauan etsimänsä aartehen pois näkyvistä ahnaan naapurin vie kätköön metsän, kera onneni niin tahtoisin myös maailmalta minä pois kauas piiloutua. — Sanoa nyt, armas, salaisimman toiveeni jos sulle rohkeisin.
NIILO SKALM:
Oi puhu, armas! Kuin viini kuohumaan mun vereni sun sanas saavat.
ANNA (kiihkeästi):
Puolaan takaisin ma kanssas matkata nyt tahtoisin. Niin, ainoastaan sua noutamaan ma tulin tänne kylmään Pohjolaan. Nuo oudot asiat ja valjut aatteet sa huostaan heitä arki-ihmisten ja lemmen maailmahan mua seuraa. Mun isäni on vanha, yksinäinen, niin mielellään hän pojakseen sun ottais, siit' olen varma; vanha sukulinna on siellä seuduss' yksinäisessä, se korkealla virran äyräällä ja siimeksessä seisoo tammiston. Siell' elomme ois riemu-sunnuntaita ja puiston satakielet sävelillään, kun illan kuutamossa kävisimme, suurt' onneamme ylistäisivät. (Ojentaa kätensä rukoilevasti Niilo Skalmia kohti.) Ah Niilo, tähtesi tuon rauhansijan ma jätin; vuorostas nyt sinne mua pois seuraa täältä, lemmellemme niin kaikk' uhrataksemme! Oi lähde sinne! Sun aattees vaarallinen on, se hengen voi viedä sulta kesken keväämme. Siis lähde, ystävä!
NIILO SKALM (Annan käsiin tarttuen):
Oi, armahin, oon kaikkeen valmis rakkautemme tähden, mut tätä ällös toki multa vaadi. Niin liki sydäntäin on aate tää ja kaksoissisar, kuten sanoin jo, se Iemmellemme on; ei toista ilman vois eloon jäädä toinenkaan. Sun lempes mun suuren aatteheni siivittää ja vapaus-aate toteutumisellaan on kerran sinetöivä lempemme. Kun synnyinmaa, tää köyhä Suomeni on vapaa vierahista kahleista, sua seuraamaan on valmis Niilo Skalm. (Äänettömyys.) Miks vaikenet noin, armas? Matkalle mun tuokiossa lähdettävä on; mua myötämielin, onnenkuiskehin sun aatoksesi seuraavatko?
ANNA:
Matkaan?
Ah, minne?
NIILO SKALM Siitä enkö maininnut oo vielä? Pohjoisehen lähden oitis ma kansaa nostattamaan. Kuukauden tai parin päästä täällä leimahtaa ja lipun oman Suomi silloin nostaa. Mi suuri päivä oleva se onkaan! Ja sitten — sitten, Anna, taivaan ovet meill' aukenevat täydelleen ja silloin on aika tullut onnelaamme käydä.
ANNA (ikäänkuin unesta havahtuen lähestyy Niiloa):
Siis luotain lähdet! Mutta amuletin, tuon, jota nyt sa rinnallasi kannat, mun varmaan huostahani heität? Povellani kun sitä kantaisin, niin lähelläni öin päivin olevan sun tuntisin.
NIILO SKALM:
Mun sieluni ja sydämeni jäävät sun luokses, armas; tätä ainoastaan sä ällös pyydä, mahdoton sit' on mun luovuttaa, se herttuattaren on lahja.
ANNA:
Sikskö antaa sit' et voi, kun herttuattaren se lahja on?
NIILO SKALM:
Ei yksin siksi. — Mua ymmärräthän: kuin pantiks suuren tehtäväni antoi sen herttuatar mulle.
ANNA:
Mutta pantiks
nyt suuren rakkautemme luovuttaa
sit' etkö mulle voi?
(Äänettömyys.)
Sa vaikenet.
Oi sano, Niilo: mua rakastathan?
NIILO SKALM:
Mun sanoa sit' onko enää tarvis? Sa tiedäthän jo, armas: joka hetki ma yksin sinulle ja sinuss' elän. Miss' olenkin ma milloin, ympärilläin keit' ihmisiä kulkeneekin kulloin, ma ainoastaan sinut nään ja kuulen; sun äänes alati soi korvissani; niin tähtituikkehessa mustan yön kuin välkkehessä auringon ja meren ma ainoastaan ihanat nään silmäs ja ruumiis lämmön, tuoksun armahan ma aina tunnen ympärilläni.
ANNA (heittäytyen Skalmin syliin):
Oi vaikene jo, armas, sanas nuo nyt pakahtumaan saavat sydämeni, mi tulvillaan jo ylenmäärin on. Ma hupsu poloinen, jonk' uudelleen on aina kuultava sun huuliltas tuo hellä vakuutus: kun tyydytyksen on lemmenjanoni mun juuri saanut, niin uutta kohta sydän himoitsee. Ah, sanoiksi on turha yrittää mun tällä haavaa tunteitani muuttaa. Siks kaiken sen ma tähän ainoaan nyt suljen: mukana sen luovutan näin kaikki kalleimpani sulle, armas.
(Ojentaa huulensa suuteloon.)
NIILO SKALM:
Ja rajattoman antaumukseni ma pantiks puolestani pyhimmän, mit' omistan, nyt sulle luovutan.
(Ottaa amuletin kaulastaan ja ojentaa Annalle.)
ANNA:
Sa oikuks itsekkääksi etkö sano, kun aarteesi niin kiihkeästi saada ma itselleni halusin?
NIILO SKALM:
En, en. Sun lemmestäsi mittaamattomasta nyt olen varmempi kuin ennen koskaan. Kuin empisinkään silloin jättää mä sun haltuus kalleintani! Ota tää, on kaukana ja vaaroiss' ollessain mun ihanata tietää, sydämellään sit' että kantaa oma armahani. (Ripustaa amuletin Annan kaulaan.) Mut aika rientää, tehtäväni suuri mua vuorostaan nyt luokseen viittoo jo. Jää hyvästi, mun ikilemmittyni!
(Syleilee nopeasti Annaa ja rientää ovelle, jossa kuitenkin
äkkiä pysähtyy ja käden otsalleen nostaen puhuu itsekseen).
Ah, uskotonko itselleni nyt ma tällä teollani ollut oisin?
ANNA:
Mi aatos kaamea sun valtasi, kun synkästi noin etees tuijotat?
NIILO SKALM:
Ah, äitini niin elävästi näin kuin edessäni tässä ois hän seissyt ja mulle varoittaen, huolissansa unt' äsken näkemäänsä kertonut. Mut kajastusta eilisestä vain se oli: kaupungissa luona olin ma äitini ja vasta näkemänsä hän unen silloin kertoi.
ANNA:
Turmiota ah, ennustiko se?
NIILO SKALM En hetkeä sit' ihanaa, min täällä viettää sain, sen muistelulla tahdo tärvellä. Ei! unet unina! Sun lempes yksin on mulle kaikki, suureen maaliini se siivillään mun kantaa. — Haltuhun sa jääös korkeimman. Nyt hyvästi!
(Poistuu.)
ANNA (yksin, palaten hitaasti pöydän luo):
Hän rientää pois ja askeltensa kaiku jo kuulumasta lakkaa. Äänensä, nuo sanat rakkaat, korvissani soivat vain lailla taivahaisen musiikin, ja suudelmansa huuliani yhä ma polttelevan tunnen. (Ottaa amuletin kaulastaan ja katselee sitä.) Tämän mulle hän jätti siis; on mustat epäluulot nyt rinnastani kaikonneet; nyt tiedän: mua yksin lempii hän. En teeskentelyn mä jälkeäkään käytöksessään nähnyt, kuin kirja avonaiset kasvons' ovat ja sanansa niin suorat, miehekkäät. (Laskee amuletin pöydälle, istuutuu tuolille ja painaa käsin rintaansa.) Oi kuinka täys nyt onkaan sydämeni! Kuin kestänenkään päivät eron raskaan, kun nyt jo jälkehensä huutaa niin mun sydämeni tuskass' äänekkäässä ja silmät uskolliset jälleen nähdä ja kuulla ääntänsä se himoitsee! Niin kauan sillä tiellään viipyy hän! — Oo, Ievottuus tää mistä leyhähti nyt äkkiä mun rintaani: ma etten hänt' enää näkisi, en ääntään kuulis? Tää viimeinenkö kohtaus ollut ois, kun juuri toisemme me löysimme? Ah ei! Niin leikkiä ei julmasti tok' onnellamme taivaan vallat voi! Pois aavistukset pahat kaikotkaa, en alkuhunsa salli särkyvän mun nuoren onneni! (Painaa vaieten päänsä käsiin.) Tuo aattehensa, mi häntä hurmaan saakka innoittaa, on outo, vaarallinen, pahoja vain aavistuksia se mulle tuo. Oh, jospa siitä vieroitetuks hänet ma saada voisin? Niin, miks kaikkea en nyt jo siinä asiassa tehnyt, miks —
HOVIPOIKA (avaten oikealla olevan oven selälleen):
Hänen Armonsa Herttuatar!
(Herttuatar astuu sisään. Anna kavahtaa ylös ja niijaa syvään. Hovipoika asettuu ovenpieleen seisomaan.)
HERTTUATAR:
Työn ääressä niin täällä istutte te ahkerasti, että messuunkaan ei aikaa teillä tulla. (Kumartuu työtä tarkastamaan.) Hyvä, hyvä! Jos näin te jatkatte, on huomenissa jo valmihina työ. (Huomaa amuletin pöydällä.) Mut mitä tää? (Anna tekee avuttoman liikkeen temmatakseen amuletin, mutta herttuatar ehtii ennen.) Ma oikein näänkö? — Totta totisesti tää amuletti sama eikö ole, jonk' annoin Skalmille ma äskettäin? (Katsoo kysyvästi Annaan.) Te kalpenette! Kuulkaa, sanaakaan teill' eikö selitykseksi, miks täällä se pöydällänne viruu? (Äänettömyys.) Yhä vain te vaikenette? — Hyvä, selon kyllä ma ottaa tiedän. Paashi, alas riennä ja tänne kutsu herra Niilo Skalm, hän linnan pihalla ol' äsken juuri.
(Hovipoika poistuu.)
ANNA:
Ei ei! On tarpeetonta hänen tulla, on — niin, hän hukannut sen varmaan on, ma tuolta — tuolta portaista sen löysin.
HERTTUATAR:
Tuo hämillinen änkytys saa toista
mun uskomaan kuin mitä tarkoitatte.
Täss' selvästi on jotain vinossa.
No, pianpa ma selvän siitä saan.
HOVIPOIKA (tullen hengästyneenä ovelle):
Skalm ratsain lähtenyt oi' ihan juuri ja viikkoihin ei palaavan hän kuulu.
HERTTUATAR:
Oh, harmillista, että matkalle niin tärkeälle ilman selitystä hän pääsi näin! Ma lujaks, uskolliseks niin luulin häntä, mutta epäilys tää valtaa minut, kevytmielisyyttä ei tämän moista sovi osoittaa sen miehen, joka suosioni niin on voittanut kuin hän. Mut tilin tästä saa ankaran hän palattuaan tehdä. (Annalle) Ja te — te suosioni menettänyt täll' ootte teollanne! Eteeni te ette toistaiseksi ilmesty, siks kunnes selvyyden mä täyden täst' olen saanut. Silloin edessänne on matka Puolaan, täysin puhtahana jos tästä ette selviytymään pääse.
(Kädessään amuletti poistuu hovipojan seuraamana oikealle.)
ANNA (Yksin. Kohottaa uhmaavasti päänsä ja tuijottaa herttuattaren jälkeen.)
Siis sittenkin! — On jotain takana täss' sittenkin! — Niin, uskottomaks tuo hänt' eikö syyttänyt? — Ja silmänsä, nuo mustat sforza-silmät, kuinka ne täynn' intohimon tulta liekehtivät! — Oo, sinä Katariina Jagellonika, sun sukus taipumukset tunnetaan! — Kuin petolinnut, äsken häädetyt, nuo mustat aavistukset, epäluulot jok' ilmansuunnalta nyt syöksyvät taas sydän-parkaani mun raastamaan. — Oo, valossa kuin salaman nyt nään: sa silmäs Niilo Skalmiin iskenyt jo oot, hän auttaa ensin luvan saa sun päähäs kruunun, sitten lemmellään sun kuningattaruuttas lämmittää. Se suunnitelmas, ylväs Katariina. Nyt jotain näit ja aavistit — ja siksi mun Puolaan tahdot täältä toimittaa. — Mut tietäös, ei sydäntäni luotu oo leikkikaluks sulle, syvemmät mun lemmelläni juuret on. — Sa puoleks mun intomieli-armahani luulet jo kietoneesi verkkohos. — Mut varro! Niin totta kauemmas kuin sukujuuret mun menneisyyteen ulottuvat, tyhjäks sun suunnitelmas tekevä ma olen, sa jälkeläinen rahall' ostettavan ja seikkailevan palkkasoturin! — Niin selvästi ma nään: mun armaani on uhri viaton sun haaveittes, sun intohimojes ja kruununkaipuus. Mut nimeni ei Anna Biehowska, jos lumoverkoistas en häntä päästä! (Tuijottaa hetken vaieten eteensä.) Ah, keinokin jo mieleheni johtuu! — Mut oikeutta siihen onko mulla? Ma teenhän siten onnettomaksi sen, jota yli kaiken rakastan? — Ei, ei, ma siten onnettomuudesta vain hänet pelastan; niin menetellä on Iemmenoikeus mulla. Suunnitelman vain Katariina Jagellonikan ma murskaks lyön ja raunioista korjaan mun armahani kauas, kauas täältä.
(Hyräilee:)
Hän tieltään esteet pois raivas kaikki: vain Iemmelleen niin kaikki uhras tuo nuori Marusja.
Oh, Gonsieskyn puoleen kääntyä mun paras ois. — Mut vastenmielistä niin kovin on se. — Ah, jos tietäisin! (Vaipuu tuolille ja ristien kätensä kohottaa katseensa ylös.) Ah, pyhä neitsyt, äiti Jumalan, (Vasemmalta kuuluu koputus.) sa, joka ahdingossa ennenkin oot mua auttanut, taas puoleeni sä äidinkatsees luo ja neuvollas käy lastas avutonta opastamaan! (Uusi koputus vasemmalta.) Ken siellä? Sisään tullos! (Dozka astuu sisään.) Sinäkö? Kuink' uskallat?
DOZKA:
Mull' anteeks antakaa, mut eräs kavaljeeri puheillenne nyt heti päästä pyytää; ilmoittamaan mun sitä täytyi tulla.
ANNA:
Ken se on?
DOZKA:
Hän hyvin, hyvin rakastettava ja kaunis, uljas on ja teihin, neiti, niin silmittömästi —
ANNA:
Ei lörpötellä täss' aikaa ole, sano suoraan kohta, ken on se?
DOZKA
Herra Gonsiesky.
ANNA (syrjään):
Mitä! Tää Pyhän Neitsyenkö vastaus ois mun neuvonpyyntööni? Kuink' ihmeellistä! On muuten mahdoton tät' ymmärtää kuin että ylhäältä se viittaus on.
DOZKA:
No, armollinen neiti, mimmoisen ma hälle vastauksen vien?
ANNA:
Hän tulkoon (Dozka menee vasemmalle.) Oh, nyt mun teeskentelyn naamari on verhoks silmieni ottaa pakko, jos tuumani on toteutua mieli.
GONSIESKY (Tulee vasemmalta):
Ma tervehdyksen lausun nöyrimmän ja kiitokseni siitä, että vastaan mun suvaitsitte ottaa. — Huomenna jo kotimaahan lähden, tavata siks teitä halu palava mull' oli.
ANNA:
Oo, Puolaanko jo palaisitte? — Mistä noin äkkiä se päätös?
GONSIESKY:
Toiveeni on kaikki täällä tyhjiin rauenneet.
ANNA:
Mut viipymään jos minä teitä pyydän?
GONSIESKY:
Oh, miksi lyötyä te pilkkaatte?
ANNA:
En pilkkaa, totta tarkoitan, kun sanon: viel' älkää menkö!
GONSIESKY:
Miksi viipyisin? Ma sanoin jo: on kaikki rauenneet mun toiveheni.
ANNA:
Erehdystä, sanon!
GONSIESKY:
Ah, julma leikkinne tuo jättäkää! Ne haavat, jotka sydämeeni sain, kun viimeks teitä lähestyä koitin, viel' ummess' eivät ole.
ANNA:
Jättäkää pois mielestänne se; niin onneton ma olin silloin, siksi toisia muIl' oli halu haavoittaa. — En sillä ma totta tarkoittanut.
GONSIESKY:
Toivoa ma vielä rohkeisinko?
ANNA:
Toivoaan ei menettää saa koskaan. — No, nyt kuulla ma halajan: te tänne jäättekö?
GONSIESKY (Käsi sydämellään):
On laki mulle tahtonne! Ma jään!
ANNA:
Ma kiitän teitä lupauksestanne! On turvallista tietää, lähellä ett' ystäviä on, kun taistelu tääll' ennen pitkää syttyy.
GONSIESKY:
Taistelu?
ANNA:
Niin. — Tietävän te vielä ette näy, tääll' että — (syrjään) Jumalani, kavallanko näin oman lemmittyni? — mutta ah! sen lemmittyni vuoksi tapahtua niin täytyy — (Gonsieskylle) — että nousta aikomus on kuningasta vastaan, erilleen maa tämä Ruotsist' irroittaa ja tehdä täst' oma valtakunta, kuninkaana miss' sitten hallitsisi herttua.
GONSIESKY:
Oo, todellako jotain sellaista on täällä tekeillä?
ANNA:
On, varmasti sen tiedän. — Muukalaisinahan tää ei oikeastaan meitä liikuta, mut toistaiseks kun pakko viipyä on täällä, niin ei hauskalta se tunnu, kun linnaan piiritettyyn suljettuna saa puutteess' elää —
GONSIESKY (innokkaasti):
Niin, ja hengenvaara on silloin alinomaa uhkaamassa!
ANNA:
Siks hartaasti niin soisin alkuunsa tuon puuhan mielettömän raukeevan. Jos mies ma oisin, ennenpitkää sen ma tyhjäks tekisin.
GONSIESKY:
Jos tietäisin —?
ANNA:
Jos tietäisitte —?
GONSIESKY:
— keinon, millä se ois tyhjäks tehtävissä —
ANNA:
Kuulkaahan! Jos linnassa ei piiritetyssä voi sotilaihin luottaa, silloin eikö kaikk' itsestänsä raukene?
GONSIESKY:
Oo, nyt ma ymmärrän! (Syrjään:) Mi oiva tilaisuus täss' aukenevi kostaa herttualle ja samoin tuolle Skalmille, jonk' arvaan myös liitoss' olevan ja jonka tiedän nyt kilpailijakseni. (Annalle.) Sanoa mun julki täytyy: Minerva ja Venus te samass' ootte persoonassa, sillä teiss' yhtyy nero lahjaan kauneuden. Oi Venus-Minerva, mua käskekää ja orjana ma täytän tahtonne!
ANNA:
En käskeä ma tahdo, sanon vain: se suosiostain varma olla saa, ken tyhjäks tämän hullutuksen tekee.
GONSIESKY:
Te minuun luottaa saatte! Tähtenne oon henkenikin valmis uhraamaan. Mun tekojani tästä hetkest' alkain yks ainut ohjaa tahto. — Suosioonne ma pyydän sulkeutua, sitten oitis käyn työhön käsiksi!
(Suutelee Annan kättä ja poistuu vasemmalle.)
ANNA (yksin):
Niin ihmeen vaiti mun sydämeni on. — Ma uneksinko? Ei, juurhan Gonsiesky täältä poistui, hän käyntiin koneiston tuon kaamean nyt ryhtyy saattamaan. — Mun tahdostani tää tapahtuiko? — Ei, ei yksin mun, vaan Pyhä Neitsyt siinä myötä on, niin selvästi hän tahtons' ilmaisi. Siks alistuen sydän vaikenee, se viittausta ylhää noudattain on lemmenuhrin suuren uhrannut. Sua rukoilen nyt, taivaan pyhä äiti, suo hyvään loppuun kaiken johtua!
Esirippu.