KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin ensi näytöksessä.
HOVIPOIKA (tullen Niilo Skalmin seurassa oikealta):
— — — tänne saattamaan hän teidät käski sekä ilmoituksen siit itsellensä kirjastohon tuomaan. Siis täällä vartokaa, hän heti saapuu.
NIILO SKALM:
Mut sano, poikaseni, tietoa sull' onko minkäänlaista, miksikä näin kiireisesti hänen armonsa mua tahtoo tavata?
HOVIPOIKA:
Aavistusta ei pienintäkään mull' oo siitä. Mut täällä vartokaa, mä ilmoitan siit' oitis hänen armolleen.
(Menee vasemmalle.)
NIILO SKALM (yksin):
Ma luulen — ei, aivan varma olen siitä että täss' amuletti kysymyksess' on. Se taikakalu todellakin lienee, kun paljon noin se harmia on tuonut. Jos pyyntöön armaani en suostunut ma silloin ois, ei ikävyyksiä ois näitä tullut: viikkoja nyt Anna on huoneissansa mustin miettehin ja onnetonna viettää saanut; mulla taas ikävä on tilinteko eessä. — Kas tuolla tulee hän, on muotonsa niin tuikea. — On paras heti suoraan kaikk' ilmisaattaa hälle.
(Herttuatar tulee vasemmalta. — Hovipoika pysähtyy ovelle.)
HERTTUATAR:
Matkastanne te hänen armollensa herttualle jo selon liette tehnyt. (Skalm kumartaa.) Mulla toinen on teille asia. (Amulettia näyttäen.) Te tämän tunnette? (Skalm kumartaa ja yrittää sanoa jotakin, mutta herttuatar keskeyttää.) No hyvä! Tuona suurna hetkenä kun kaulananne tämän ripustin, sen suojaks, pantiksi ma teille annoin vuoks jalon tehtävänne; kuitenkin ma päivän, parin päästä sattumin tään pöydält' erään hovinaisen löydän: kuin lelu joutava se rihkamain siell' ajelehti joukossa! — Niin vähän, niin ylen vähän merkitsikö teille mun suosioni osoitus? Niin pieneks te arvioida saatoitteko tämän, jot' aina lapsuudesta kantanut ma kalleutena rinnallani olen? Se onhan vertauskuva aattehenne. Ei luonteestanne hyvää todista tää käytöksenne!
NIILO SKALM:
Teidän Armonne! Niin rikkoneeni kuin ma tunnenkin, en vähäks arvanneeni kuitenkaan ma suosionne osoitusta myönnä. Tuon että lahjan suuriarvoisen ma hetkeks toisen huostaan luovutin, niin syynä välinpitämättömyys ei siihen ollut, vaan — vaan lempi.
HERTTUATAR:
Lempi?
NIILO SKALM (laskeutuen toiselle polvelleen):
Niin, Selityksen tyydyttävän antaa ma että Teidän Armollenne voisin, on pakko ilmaista mun asia, min salass' oisin vielä toistaiseksi ma suonut pysyvän. Kun paljastan sen Teidän Armollenne, ymmärtävän ma tiedän tapaavani sydämen. Siis: neito, jolta amuletti löytyi, on mulle kaikki kaikessa; ma tuolloin jäähyväisillä olin luonansa ja lemmen rajattoman todisteeksi ma silloin kalleimman mit omistin, tuon amuletin, uskoin haltuunsa — niin, haltuunsa sen uskoin vain, en pois ma sitä lahjoittanut. — Rikkonut siis minkä tässä lien, sen sokeudessa oon lemmenhurman tehnyt.
HERTTUATAR:
Lievempään nyt valoon silmissäni tekonne tuo saattaa tunnustus. — Niin! Nouskaahan! Ei ankaruutta lempiväisten erheisiin syy ole sovittaa. En epäillä ma sanojanne tahdo, kummastusta jos herättääkin mielessäni se, noin että nopsa vaalissanne olla te ootte voinut, sillä montakaan ei päivää täällä neiti Biehowska viel' ollut silloin viettää ehtinyt.
NIILO SKALM:
On kotimaassa Teidän Armonne tää lempi saanut alkunsa; se liekkiin ens kerran Vilnassa jo hulmahti.
HERTTUATAR:
Nyt yhä selvemmin sen tajuan: vuoks teidän palvelustaan tarjoomaan siis saapui Anna Biehowska tänne. No hyvä! Suojelustaan tarjota kai lemmensuhteellenne toki saan?
NIILO SKALM:
Ma sanoja nyt etsin kiittääkseni täst' ylenmääräisestä suosiosta —
HERTTUATAR:
Siis hyvä, tähän unhoittukoon nyt tää koko juttu! Rangaista ma sentään teit' aijon hiukan: amuletin tään ma toiste vasta annan takaisin. Nyt toista osapuolta hyvittämään mun käskee sydämeni käydä. — Ah, hän kovin onnettomaks itsensä lie varmaan tuntenut! (Hovipojalle) Sa ilmoittamaan käy tulostamme neiti Biehowskalle. (Hovipoika rientää oikealle.) Te tiedätte, ett' yhä nopeammin käy kohti ratkaisua asiat. Siis pian puolest' asiamme teillä on tilaisuus jo uljuuttanne näyttää ja kalleus tää voittaa takaisin. Ma jätän teidät haltuun Korkeimman!
(Ojentaa kätensä Skalmin suudeltavaksi ja poistuu sen jälkeen oikealle.)
NIILO SKALM (yksin):
Mi jalo, uljas nainen onkaan hän ja ruhtinatar armost' Jumalan! Tään jälkeen innoin kaksinkertaisin ma häntä palveleva olen. (Klaus Vestgöthelle, joka ilmestyy oikeanpuoleiselle ovelle.) Veikko! Maan altako sa siihen kohosit, kun vielä matkall' olevan sun luulin?
(Tervehtivät toisiaan.)
VESTGÖTHE:
Ma saaristosta juuri koteusin. — Mut ihme nähdä, kasvot loistavat taas sulla, kuten kerran ennenkin, täss' samass' salissa kun tavattiin. Mi uusi liekään onnenpuuskaus sua kohdannut?
NIILO SKALM:
Niin kyllä, vaikkakin sen sanomatta tällä kertaa jätän. — Sa tulit muuten aikaan parhaaseen, näät herttua kun tänne kutsunut on koolle upseerit ja aatelin ja lopullisen vastauksen heiltä nyt vaatii, myötä vaiko vastahan he olla tahtovat; sen jälkeen aikoo hän itsehensä kansaan vedota.
VESTGÖTHE:
Sen tiedän jo. Kun läpi kaupungin ma äsken samosin, niin kuuluttajat juur' ilmoittivat siitä kansalle. — Sun äitis pikimmältään tapasin ma myös; niin huolissaan hän vuokses oli ja kiihkeästi multa uteli sun matkastas ja mitä yleensä on täällä tekeillä. — Hän kummallista ol' äsken nähnyt unta —
NIILO SKALM:
Tiedän jo! Hän ennen matkaani sen mulle kertoi. Ah, äiti kulta, aina uniinsa hän luottaa niin. — Mut sikseen se! Sa miten sait paljon saaristossa aikoihin?
VESTGÖTHE:
En totta puhuin paljon. Tiedäthän, on kovin hidasta tää meidän kansa: se kyhnii, miettii, päätään kynsien, ja pankollensa jääpi mieluummin kuin toimeen ryhtyy vuoksi asian, mi omaan nahkaan suorastaan ei koske.
NIILO SKALM:
Mut liikkeelle kun suomalainen kerran on saatu, kahta, kolmea yks vastaa: kuin karhuja he ovat. — Olen varma, tää myrsky että talviunestaan on heidät herättävä.
VESTGÖTHE:
Senhän pian me nähdä saamme, sillä ovella jo myrsky on. — Sun vaikka intoas se loukkaa, sanoa mun sentään täytyy: on eelle meistä tapausten vyöry jo Iiiaks ehtinyt, se hyvää ei meill' ennusta: on valmistelut meillä vast' alussaan.
NIILO SKALM:
Sä epäilykses, veikko, nuo ainaiset jo heitä! Toiminnan nyt hetki lyönyt on ja sydämin on ehein meidän taistoon käytävä.
VESTGÖTHE:
Sun suurta uskoas ma kadehdin.
Sen mistä, veikko, tavoittanut olet?
NIILO SKALM:
Hm! Petrus Särkilahden, enoni, se perintöä lie: vei hehkuva tuo uskonsa myös hänet voittoon.
VESTGÖTHE:
Vaikk' alkuaan hän yksin seistä sai.
NIILO SKALM:
Niin juuri. — Kuinka liekin, itänyt tää aate vuosia on sielussani, siks kunnes täyteen kukkahansa se puhkes yhtä rintaa tuntehen viel' ihanamman kanssa — ei, ei niin, ne molemmat on yhtä ihanat ja yhtä lähellä mun sydäntäni! — Mut aatteles, tää eikö ihmeellistä: niin kohta kuin tuo suomalainen aate mun oli sielussani selvinnyt, sain myöskin muiden suusta kuulla sen. Kuin ilmassa sen tunsin leijaavan mä ympärilläin, kaikkialla täällä, ja tosieloon pyrkivän kuin lapsi, mi emostaan jo irti päästä tahtoo. Ma siinä merkin nähnyt olen että on takana tään voimat korkeammat, ett' itse maailmoiden valtias on unelmamme todeks päättänyt. Siks uskoni niin järkkymätön on ja sellaiseks sen toivon muuttuvan myös sinussa. — Mut toisiakin tuolta ma nään jo saapuvan.
(Oikealta tulee Horn sekä joukko nuorempia aatelismiehiä ja upseereja.)
HORN (tervehtien edellisiä):
Kas enempää tääll' eikö herroja oo vielä koolla? Mit' uutta muuten?
NIILO SKALM:
Tiedot tuoreimmat on herttualla itsellään; niit' äsken toi viestintuoja Tukholmasta tänne. On pian täällä hänen armonsa.
(Oikealta tulee Fleming ja pari nuorempaa aatelismiestä.
Muiden hiljaa keskustellen ryhmittyessä perälle kohtaavat
Horn ja Fleming toisensa etualalla.)
HORN:
Kas terveeks! Pariin viikkoon ainakaan ei veljeä oo täällä näkynyt.
FLEMING:
No, kaivattu ei mua sentään lie?
HORN:
Hm, hänen armonsa ei kylläkään, mut aina jotkut muut. Ma luulin sun jo kauemmaksi täältä siirtyneen.
FLEMING:
Ma Louhisaaress' olen järjestellyt vain kotiasioita, kauemmaksi kun todellakin matka tulla voi.
HORN:
Hm! Tukholmaa kai tarkoitat?
FLEMING:
Niin juuri.
Sen sulle sanoa kai uskaltaa?
HORN:
Heh, luulisinpa, kun ma itse juuri sit' olen samaa tuuminut; maa näes tääll' alkaa jalkoja jo poltella. Kai tiedät, että raatihuoneen luo on koolle tänään kansaa kutsuttu ja että yllyttämään heitä herttua on itse menevä.
FLEMING:
Sen tiedän jo. Mut tarkoitus mi tällä kaikell' on, sit' arvaillut ma sinne tänne olen. Sain kaupungissa äsken kutsun tänne ja vähäll' oli etten pois jo jäänyt, kun suoraan sanoen ma pelkäsin siin' ansan piilevän.
HORN:
Hm, pelkoa ei siitä sentään lie. Sen verran kuin ma tietää olen saanut, lopullisen nyt vastauksen tahtoo herttua, me mitä köyttä kukin vetämään täss' alkavassa käymme kiistassa.
FLEMING:
Hm, kiistassa? Miksei jo: sodassa?
HORN:
Niin todellakin, sillä veljessotaa nyt välttää enää tuskin voitaneen. On loppuvaatimukset kuninkaan jo Tukholmasta tänne saapuneet, ja oikein jos ma arvaan, herttua ei niihin tule myöten antamaan. Siis välttämätön seuraus on sota.
FLEMING:
Mi taasen seuraus on siitä, että on meidän neuvoillemme herttua niin kuuro ollut. Turhaa tietyst' on nyt enää niitä hälle tyrkyttää. Jos neuvoani täällä kysytään, niin suoraan kantani ma ilmaisen, ja kantani on entinen.
HORN:
Niin munkin. Mut syytä varovasti, luovien on meillä ilmi tuoda aatoksemme. Hän kiihdyksissä vois — mut tuoltapa hän juuri saapuu!
(Vasemmalta kuuluu torvenääni. Salissa syntyy liikettä ja kaikki vaikenevat. Sisään astuu torvensoittaja, joka asettuu ovenpieleen seisomaan, sekä heti sen jälkeen herttua ja Gipfert. Herttua tervehtii salissa olevia kädenviittauksella, minkä jälkeen nämä ryhmittyvät piiriin hänen eteensä.)
HERTTUA:
Te osaks, hyvät herrat, tunnette jo asemamme: herra veljemme kuink' alkanut on ahdistella meitä niin vaatimuksin monin, mahdottomin kuin julki riitaan meidät tarkoitus vain ärsyttää ois hällä. — Kohtuuton jo yksin eikö vaatimus se ole, ett' omaa lankoani vastaan mun ois sotaan käytävä? (Paheksumisen sorinaa kuulijain joukosta.) Ja tähän kun en suostua oo voinut yhtä vähän kuin muihin vaatimuksiin, jotka on yhtä kohtuuttomat laadultaan, niin vastaamahan siitä Tukholmaan on herra veljeni mun haastanut. Toi lähettinsä tänään Tukholmasta nyt yhä jyrkemmässä muodossa tuon saman haasteen: selvän sodan uhkan se sisältää, jos noudata en sitä. Tää kaikkityyni veruketta on: niin kerta kaikkiansa kuningas vain isän perinnön, maan tämän, tahtoo, pois riistää minulta ja teljetä mun perheineni vankilaan. Siks päätin täss' ahdingossa kansaan vedota. Sit' ennen, hyvät herrat, halusin ma teitä kuulla, selvill' ollakseni, mun puolellani seistä aijotteko, jos puhumaan käy välillämme aseet?
NIILO SKALM:
Ei valinnan oo varaa meillä, yksin jo vala meitä siihen velvoittaa.
(Hyväksymishuutoja toisten upseerien joukosta.)
HERTTUA:
Ma teidät tunnen, jalot upseerit, ja luottaa teihin tiedän voivani. Mut vanhempia vielä kuulla myös ma halusin, siks kutsun teille, Horn, ja teille, Fleming, toimitin; siis kuulla mun suokaa, lepoaika onko saanut teit' arvioimaan asiat myös meidän, eik' yksin kuninkahan kannalta?
HORN:
Ma Teidän Armollenne vakuuttaa voin molempien meidän puolesta: kun viimeks neuvoamme kysyttiin, sen yksistänsä Teidän Armonne vain etua me huoltain annoimme. Se silmämääränämme nytkin on, kun keinot viimeisetkin käyttämään me sodan välttämiseks neuvomme.
HERTTUA:
En keinoa ma muuta enää nää kuin suoraapäätä vangiks antautua. Se parastani tarkoittavako on neuvonne?
(Ivallista naurua nuorempain joukosta.)
HORN:
Ei, Teidän Armonne, vaan sovittelijoita Tukholmaan syy toimittaa ois mielestäni vielä. Me palvelusta alttiit tarjoamaan siin' asiassa oomme.
HERTTUA:
Turhaa turhaks te käsittäneet ettekö jo oo?
FLEMING:
Mut, kuten Horn jo sanoi, vältettävä on julkisotaa viimeisehen saakka. Sen tulokset jo eeltä tiedämme: ei voimat, varat tämän pienen maan voi kauan kestää kuningasta vastaan. Pait sitä kuulunut on vanhastaan maa tämä Ruotsin valtapiirihin. Niin ollen luonnoton ja laitonkin on Suomen nousu vastaan Ruotsia.
GIPFERT:
Ma lyhyeen vain tahdon huomauttaa: Ei Suomi yksin seiso, tukenaan on tässä sillä Puolan kuningas ja Saksan keisari myös painavan voi sanan vaakaan laskea.
HORN:
Hm, sanan! Ja voipi laskea! Mut jospa hän ei tahdokaan? Ja Puolan kuningas? Teill' onko mustaa valkoisella siitä, kuin suuren laivaston ja armeijan hän tarvittaissa tänne toimittais?
HERTTUA (närkästyneenä):
Teist' eikö pelkkä sana ruhtinaan jo sinänsä oo kyllin sitova?
HORN:
On kyllä, Teidän Armonne, mut usein voi kiusalliset olosuhteet tyhjäks myös sanan tehdä ruhtinaallisen. Mun mainita on tuskin tarvis, että jo sodass' entisessä tekemistä on kyllin Puolalle. — Ei, muistuttaa mun nöyrimmästi vielä suotaneen: Ei omaa asemaansa kantamaan oo Suomen maalle suotu voimia. Tää ikivanha Ruotsin yhteys on meille sentään paras, turvallisin.
NIILO SKALM:
Mun sanaa pari Teidän Armonne täss' suoko lausua? (Herttua nyökäyttää kehoittavasti.) Jos vanhastaan on valtapiiriin Ruotsin kuulunut tää Suomemme, niin — jalot neuvosherrat, se mulle sanokaa —, miss' säädetty se on, ett' ikuisesti vastakin on vallittava saman tilanteen? Meill' eikö eloon omintakeiseen ja täysin itsenäiseen oikeus oo yhtä suuri kuin on Ruotsilla tai jokaisella muulla kansalla? Niin totta vapaita kuin alkujaan me suomalaiset olleet olemme, niin totta vapaiks holhovallasta me kansan vieraan tulla tahdomme. Te, jalot herrat, meidän voimamme niin arvioitte pieniksi. Ma sanon: on kuiva järki usein arkaileva, kun kyseess' ovat suuret asiat. On uskon voimalla ne voitettava ja usko sydämen on asia.
ÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA
Se oikein sanottu on!
NIILO SKALM:
Suomalainen mun sydämeni sanoo: kohtalon on meille määräämä tää ajankohta. Nyt lipuin omin Suomen käytävä on kansain itsenäisten rintamaan. Ma tiedän, tunnen, että taivaan herra on itse puolellamme seisova ja ensi askeleemme ohjaava. Ma matkustanut Pohjan puolla oon ja kansaa puhutellut: alttiita he ovat asialle herttuan, ja kaikin valmiit häntä auttamaan. Siis epäröiden, syrjäss' seistenkö on meidän nähtävä, kun luomaan käy Suomen kansa omaa valtiota?
KIIHTYNEITÄ ÄÄNIÄ:
Ei, ei, me mukaan käymme! Herttuan me puolest' oomme valmiit taisteluun!
NIILO SKALM:
Ja valmiit suomalaisten kuninkaaksi myös hetken tullen hänet huutamaan. Niin, toverit, hän eläköön — hän, uuden ja itsenäisen Suomen valtias!
(Innokkaita eläköönhuutoja.)
HERTTUA (kädellään torjuen):
Ma pyydän, hyvät herrat, intonne tää, kiitettävä muuten, hillitkää! On aikaista tää liian sekä voisi — (Huomaa pölyisen upseerin, joka ilmestyy oikeanpuoliselle ovelle.) Mut mitä! Oikein näänkö? Tiedustaja tuoll' eikö seiso, jonka Uudenmaan me puoleen äsken lähetimme?
VIESTINTUOJA (astuen lähemmäs):
Suoraan mä sieltä tänne saavun. Ratsuni mun virstan päässä kaupungista sortui, siit' asti juosten olen kulkenut.
HERTTUA:
On tärkeät siis sulla uutiset?
VIESTINTUOJA:
On, on, siks säästämättä hevosta ma ajoin: Jaakko Hästesko jo tänne pikamarssiss' etenee, on matkass' sotilaita kuninkaan noin kymmentuhantinen joukko hällä.
HERTTUA (hämmästyneenä upseereihin kääntyen):
Näin ilman muuta Eerik alkanut siis sotatoimet vastahani on!
(Kiihtyneitä eleitä ja huudahduksia seuralaisten joukosta.)
VIESTINTUOJA:
Ja toinen tieto mull' on pohjoisesta!
HERTTUA:
No, mitä sieltäpäin?
VIESTINTUOJA:
Jöns Kurki Laukost' on huovijoukon kanssa lähtenyt ja kartanoita Teidän Armonne nyt parhaillansa ryöstelee.
HERTTUA:
Haa, näinkö siis Laukon Kurki meille maksaa nyt ne armonosoitukset, joita hälle niin mitoin runsain jaellut ma olen!
NIILO SKALM:
Oi kataluutta suurta, pohjatonta! oi mielen alhaisuutta! Kaksinverroin nyt taisteluun ma päästä halajan. On suuren asiamme lisäksi myös tosiritaruuden puolesta nyt isku iskettävä. — Toverit, me vala vannokaamme!
(Paljastaa miekkansa, samoin Vestgöthe ja toiset upseerit; asettaen ylöskohotettujen miekkojen kärjet yhteen lausuvat kaikki Skalmin perässä:)
Viimeiseen me hengenvetoon saakka taistella näin vannomme nyt niitä vastahan, jotk' uhkaa herttualle tuhoa, lait kunnian, jotk' unhottaneet ovat ja vastaan perillistä tämän maan nyt aseet nostain tänne samoovat. Näin tehdä vannomme!
KAIKKI
Sen vannomme.
NIILO SKALM (pistäen miekan tuppeen):
Tään valan perusteella, toverit, ei vaalin valtaa meillä enää oo; vain voitto taikka kuolo edessä on meillä!
HERTTUA (liikutettuna):
Sydämestä, ystävät, ma kiitän teitä; hansikasta nyt ma eteheni viskattua ylös en ottaa pelkää, ympärillään kun näin alttiin joukon ystäviä nään. Nyt mieltä Suomen kansan kuulemaan ma päästä tahdon; mukaan, ystävät, te kaikin tulkaa!
(Antaa merkin torvensoittajalle, joka astuu salin halki oikealle ja merkkipuhalluksia toitottaen poistuu ovesta. Herttua, Gipfert ja upseerit lähtevät samalle suunnalle.)
NIILO SKALM (pistäen kätensä Vestgöthen kainaloon):
Siis ratkaisun nyt hetki lyönyt on!
VESTGÖTHE:
Niin on. Ei vaalin valtaa, kuten sanoit, meill' enää ole. Mitä tulkoonkin, nyt taisteltava on!
(Seuraavat toisia oikealle.)
HORN (Flemingille):
On surkeaa, ett' ovat nuorukaiset mokomat noin asioille päässeet antamaan tään onnettoman suunnan! Kuitenkaan ei meillä osaa, kiitos Jumalan, oo tässä sotkussa!
FLEMING:
Ei, rauhassa me pestä voimme kätemme. — Ja muuten: nyt yhdestoista meill' on hetki, tomut maan tämän jaloistamme pudistaa.
HORN:
Niin juuri. — Ja kun viivyttelemättä nyt matkaan lähdemme, niin kuningas ei hevin salaliiton osuudesta voi meitä epäillä. — Mut täältä ei niinkään helppo ole huomaamatta pois matkustaa.
FLEMING:
Sen tiedän. Siksi onkin sun Louhisaareen paras tulla; sieltä mun oma alukseni huomaamatta vie Ruotsiin meidät.
HORN:
Mainiota, veli! Nyt heti Kankaisihin omia käyn asioitani ma järjestämään ja sieltä suoraa päätä Louhisaareen.
FLEMING:
Mut pidä kiirutta! Tän' ehtoona jo itse sinne palaan. Sitä ennen ma hiukan selvää otan, mitä tapahtuu nyt kansan kesken tuolla kaupungilla. Niin tiedot tuorehimmat kuninkaalle on tästä hullun yrityksestä meill' antaa.
HORN:
Mainiota, mainiota! Se suosiohon luona kuninkaan on suoraa tietä meidät nostava. Ma ylihuomenissa viimeistään oon Louhisaaressa. Sua kaupunkiin nyt seuraan.
(Menevät oikealle.)
GONSIESKY (Tulee vasemmalta):
Hah, hah, haa! Ma ellen aivan lie väärin kuullut, niin he kuninkaan jo itsellensä täällä huusivat. Jos mustain, kähiseväin käärmeitten niin kietoma ei sydämeni oisi, niin kuollakseni tätä komediaa ma nauraisin nyt — komediaa, joka niin huiman pian tragediaks muuttuu. (Tuijottaa hetkisen ääneti eteensä.) Oh, maata kirotumpaa liekö maan päällä toista kuin tää peikkojen ja noituuden ja velhoin kotimaa! (Dozka tulee oikealta.) Tääll' ilmakin jo pelkkää noituutta on täynnä, järjen päästä mieheltä tää viedä saattaa.
DOZKA:
Armollinen herra!
GONSIESKY (Säpsähtää ja kääntyy äkkiä Dozkaan, hilliten kuitenkin heti itsensä):
Kas, pikku Dozka! Kultadukaatin kai mielelläsi taaskin ottaisit vai kuinka?
DOZKA:
Miten ilkeä te, herra, täll' erää oottekaan!
GONSIESKY:
Heh! Entä kuinka sun kaunis emäntäsi tänään voi?
DOZKA:
Ah, hänen luokseen teitä hakemaan ma juuri tulinkin. On onneton hän vallan — syytä vaikken tunne — ja kyynelissään kylpee. Joutukaa, oi herra kulta, häntä lohduttamaan!
GONSIESKY:
Sa erehtynyt olet, pulmusenil Kai rippi-isää mennä hakemaan sun oli tarkoitus?
DOZKA:
Oi jättäkää tuo ilkastelu! Teitä hakemaan hän nimenomaan minut lähetti.
GONSIESKY:
On pater Leonardus kappelissa kai parhaillaan: hän lemmenrikkeimistä ja muista synnin eljistä niin pian sun emäntäsi päästää.
DOZKA:
Hirmuinen
kuin olla voittekin! — Siis ette tule!
GONSIESKY (Heittäytyy kädet rinnalla ristissä ylvääseen asentoon nojatuoliin):
En voi, ma kuningasta näyttelen! Jos purkaa haluaa ken huolensa, hän eteen valtaistuimeni tulkoon!
DOZKA (katsoen pitkistään Gonsieskyä, syrjään):
Hän järkensä on menettänyt varmaan.
(Kiiruhtaa oikealle.)
GONSIESKY (yksin):
Jos ymmärtäisin, mitä minusta hän tahtoo taas, kun vallan kyynelin hän luokseen mua haastaa? — Salaliittoon mun vastaan puoluetta herttuan hän ensin viettelee, mut sattumin ma äsken sylissä tuon Skalmin näin niin autuaana hänen lepäävän kuin unho niellyt kaiken menneen oisi. Nyt taasen kyynelissä kylpien mua luokseen vaatii! — Oh, tää viimeisenkin voi päästä viedä järjen kipinän. (Tuijottaa ääneti eteensä.) Mi noituus lamasi mun käteni — vai oma heikkous ja hämmästys sen tekikö? — kun miekkaan tarttua ja samaan pistoon heitä naulita en voinut! — No, sen syvempi ja monipuolisemp' on oleva mun kostoni. — Ma luokseen menisinkö? — En, krokotiilin kyyneleitään en ma nähdä halua! Hän itse tulkoon mua etsimään, jos mielii niin —. Mut kas, hän tuolla tuleekin! No, tähän nyt ma jäykistyn ja armollisna varron.
(Suuntaa katseensa vasemmalle. Anna lähestyy hiljalleen oikealta.)
ANNA (syrjään):
Ah, tuolla istuu hän! Kuin kaamean hän onkaan näköinen! Mut puhua mun sentään pakko asiani on. On pysähtymään heti saatava tuo sotilaiden kiihoitus ja hyväks on kaiken muututtava jälleen; muuten en hetken rauhaa saa, en silmihin ma lemmittyni mielin rauhaisin voi katsoa! (Gonsieskyn luo pysähtyen arasti.) Herra Gonsiesky!
GONSIESKY (Hypähtää ylös ja kumartaa ivallisesti.)
Ah, nöyrin palvelijanne!
ANNA (syrjään):
Häll' on niin ilkamoiva väre äänessään! (Gonsieskylle.) Niin syvästi ma olen katunut ja kovin väärin tehdyks huomannut, ett' yllyttämään sotilaita täällä ma olen teidät vietellyt.
GONSIESKY
Sen uskon.
ANNA:
Siks hartaasti ma pyydän lakkaamaan tuost' yllytyksestä ja sotilaita päinvastoin uskollisiks valalleen ja herttualle teitä käännyttämään ma tästälähin pyydän. — Suosioni jos teille jotain merkitsee, niin multa tät' ette palvelusta kieltäne. Se luvatkaa ja taakan raskaan alta niin vapahtakaa minut!
GONSIESKY:
Kysyä yht' asiaa mun ensin suonette?
ANNA:
Niin mielelläni.
GONSIESKY Yllyttämään minun kun sotilaita silloin pyysitte, se tahdosta tuon Skalmin tapahtuiko?
ANNA (säpsähtäen):
Kuin! Mitä tarkoitatte!
GONSIESKY:
Arvelin: Kun mielenmuutos tämä äkillinen juur'ikään nähtävästi tapahtui tuon Skalmin sylissä, niin kaiketi on sama suomalainen tuulihattu myös aiheen edelliseen antanut.
ANNA:
Oi Jumalani!
GONSIESKY:
Ha, haa, miksi noin te kauhistuneen muodon otatte? Täss' eihän hätää, teillä varsinkaan: tääll' lemmenkisoiss' elelette vain sill'aikaa kuin ma lakeijana hoidan nuo pienet ulkotehtävät ja huolen niin hellän sotilaista pidän, että he kaikki ehein nahoin pelastuvat pois turvaan täältä surman luolasta. Tää eikö mainiosti käy? Vai kuinka? Kai tyytyväinen ootte järjestelyyn ja siunauksen sille annatte?
ANNA:
Oh, vaietkaa, te salahiipijä, te myrkkykieli! Ja nyt tietäkää: jos ette toimestanne katalasta nyt heti lakkaa, ilmoituksen siitä ma herttualle teen ja tuokiossa on silloin majananne vankiholvi.
GONSIESKY:
Ah, mainiota! Seurakseni tyrmään saan silloin teidät, armollinen neiti, jok' alkuun panitte tään oivan tuuman. Ma, halpa lakeijanne, parempaa en kuvitella vois!
ANNA (Vaipuu tuolille ja peittää silmänsä):
Oi Jumala! Nyt vasta paljastuu mull' onneton tuo harha-askeleeni kuin kuilu pohjattoman syvyyden!
GONSIESKY (kumartaen):
Ma suosioonne sulkeudun!
(Poistuu vasemmalle.)
ANNA (kohoten kiivaasti seisomaan):
Mutta miksi mun taivas syössyt tähän turmaan on? Ma viittausta Pyhän Äidin enkö näin ole seurannut? — Niin tehneeni ma uskoin, mutta kuiluun pohjattomaan oon kuitenkin ma syöstyks tullut näin! — Oo, rikosko siis lempi rajaton on vastaan taivasta? Mun sydämin vain puolinko ois tullut lempiä ja toisin puolin kylmää harkintaa ja järkeilyä epäröivää käyttää? — Ei, sellaiseen ei taivu sydämeni! Mut ah, näin turman kuiluun vajosin, jost' ulospääsyä ei silmä näe. Jo pilvet synkät taivaan saartavat ja myrskyn pyörre vinhaa vauhtia käy kohti mua — (Pysähtyy kuuntelemaan. Ulkoa linnan pihalta kuuluu lähenevän kansanjoukon kohinaa ja riemuhuutoja.) Mitä! Nytkö jo? Ei, mahdollista ei se olla voi!
(Yrittää lähestyä akkunaa, mutta pysähtyy samassa, kun vasemmalta tulee herttuatar parin hovinaisen saattamana.)
HERTTUATAR:
Mut mitä outoa tää merkitsee, kun joukoin noin he tänne rientävät? (Skalmille, joka innoissaan rientää oikealta.) Kas siinähän on Skalm! Te selittäkää, tuo väenliike mitä merkitsee?
NIILO SKALM:
Niin innostuksiin puhe herttuan sai kansanjoukon äsken torilla, hänt' että riemuhuudoin saattamaan se tänne linnaan lähti.
(Toinen herttuattaren seuranaisista on tällävälin avannut ikkunan, jolloin ulkoa kuuluvasta kohinasta eroittuu selvästi huutoja: herttuatar! herttuatar!.)
Kuulkaa! Kuulkaa! He Teidän Armoanne tahtovat nyt nähdä! Ikkunaan siis, jalo rouva, niin että voivat Teitä tervehtää!
HERTTUATAR (epäröiden):
Mut puolisoni —?
NIILO SKALM Tänne saapuvi hän oitis. — Kuulkaa, miten palava on heillä halu Teitä näkemään!
(Herttuatar nousee avonaisen akkunan ääreen, tervehtien alhaalla olevaa kansaa, joka huutaa suosiotaan. Herttuattaren seuralaiset tunkeutuvat uteliaina toisen akkunan ääreen.)
NIILO SKALM (Annaa lähestyen):
Ah, kuuletko? Vain omaa valtiastaan voi kansa tervehtää noin intomielin! Mi suuri hetki! Suuren unelmani tää päivä todeks muuttuvan on nähnyt. Oi sano, lämpenemään myöskin sua tää hetki eikö saa? — Mut synkästi miks etehes noin tuijotat?
ANNA:
En voi — ah, mahdotonta —
(Keskeyttää sanansa, kun oikealta kuuluu ääniä ja huudahduksia, minkä jälkeen saliin astuu herttua Vestgöthen ja muutamien muiden upseerien saattamana.)
HERTTUA Puolisoni mun tääll' onko?
NIILO SKALM (ikkunaan osoittaen):
Kansaa tuolla tervehtii.
HERTTUA (nousten ikkunaan):
Mi riemun päivä, Katariina armas!
(Herttuan ilmestyessä ikkunaan kuuluu alhaalta entistä myrskyisempiä suosionosoituksia. Kädellään tervehtien puhuu herttua kansalle:)
Niin ilon suuren, hyvät Suomen miehet, te tänään mulle valmistaneet ootte. On siteet lujat entisvuosina jo tähän maahan minut kiinnittäneet, mut päivä tämä kaksinkertaisiksi ne välillämme lujittanut on. Ma suomalaisemmaks kuin koskaan ennen nyt tunnen itseni. (Suosionhuutoja ulkoa.) Ja tämän jälkeen, te jalot porvarit ja talonpojat, ma myrskynpuuskaa, meitä uhkaavaa, en pelkää käydä vastaan ottamaan. Nyt tiedän, että teihin luottaa voin.
(Ulkoa: "Eläköön Suomen herttua! Eläköön herttuatar!"
Niilo Skalm ja toiset upseerit yhtyvät eläköönhuutoihin.)
ANNA (syrjään):
Kuin kaunis, ylevä ja jalo on hän haltioissaan noin! Oi Jumala, jos siivillään hän minut temmata vois mukahansa tuonne korkeuksiin!
HERTTUA (kansalle):
Siis vielä kerran: kiitos, suomalaiset! (Tervehtii kädellään ja herttuatarta tukien ryhtyy laskeutumaan ikkunakomerosta.) Myös teitä, hyvät herrat upseerit, ma kiitän tästä päiväst' ihanasta!
NIILO SKALM:
Mi synnyinpäivä vapaan Suomen on!
Sen valtiaana Teitä tervehdämme!
(Kätensä kohottaen kajahuttavat upseerit eläköönhuudon.)
Esirippu.