ENSIMMÄINEN LUKU.
Uusia seikkailuja Ahvenanmaalla.
Tultuani tuolta onnettomalta Kumlingen-matkalta takaisin Sundskäriin, jossa tapasin toverini, palasin heidän ja vankien kanssa Ruotsiin. Siellä vietin sitten Häfren pitäjässä aikaani alakuloisessa ja lamautuneessa mielentilassa aina seuraavan vuoden helmikuuhun saakka. Turvattomia ja nälistyneitä pakolaisia saapui yhtämittaa Ahvenanmaalta ja Suomesta, jossa vihollisjoukkoja vilisi kaikkialla. Kuningas viipyi yhä vielä Turkinmaalla ja Armfelt Suomen armeijan jäännösten kanssa vetäytyi juuri näihin aikoihin Tornionjoen yli Länsipohjaan. Puolan ja Venäjän lisäksi olivat Tanska ja Hannover liittyneet valtakunnan vihollisiin, kaikkialla vallitsi sekasorto ja hämminki ja liikkeessä oli mitä kirjavimpia huhuja sekä synkeitä ennustuksia pian tapahtuvasta perikadosta.
Valtakunnan eteläisille rajoille koottiin uusia sotavoimia, mutta Suomesta ei huolehtinut kukaan. Huolimatta siitä, että siellä vallitsivat kaikkialla viholliset, rupesi minua päiväin pidentyessä sydämeni yhä enemmän vetämään sinne. Siihen vaikutti yhtä paljon huoli isänmaani kuin Riikankin kohtalosta, sillä itsepintaisena eli minussa tunto siitä, että Riika on elävien ilmoilla ja että minun on suotu hänet vielä kohdata. Ja niinpä minä eräänä kirkkaana helmikuun aamuna nousin vuoteeltani lujin päätöksin lähteä jälleen kurkistamaan, kuinka asiat olivat Suomen puolella kehittyneet.
Lähdin oitis Grisslehamniin, josta oli suorin pääsy Ahvenanmaalle. Siellä tapasin kreivi Tauben sekä hänen korkeutensa Hessenin perintöprinssin Fredrikin, joka tähän aikaan oleskeli sotatoimissa Ruotsissa ja jonka sanottiin kosiskelevan prinsessa Ulriika Eleonooraa. Nuo molemmat korkeat herrat halusivat juuri miestä tiedustelulle Ahvenaan ja Suomeen ja minä sain kohta määräyksen lähteä matkalle yhdessä Ahokkaan kanssa. Hänen korkeutensa prinssi Fredrik antoi minulle matkarahoiksi joitakin dukaatteja sekä komensi muutamia paikkakunnan talonpoikia saattamaan meitä yli.
Niin lähdimme Herran nimeen vaaralliselle retkellemme. Saattamassa oli kolme talonpoikaa kahdella hevosella. Jää oli sangen epätasaista ja tuon tuostakin täytyi meidän tehdä pitkiä kierroksia sivuuttaaksemme jäänhalkeamia. Muutaman tunnin ajettuamme alkoi puhaltaa ankara tuuli, jää paukkui, vonkui ja halkeili ja syvyys allamme saattoi minä hetkenä hyvänsä avata meille kitansa. Edessämme taivaanrannalla häämöittivät Signilskärin luodot. Kun olimme niistä noin kahden virstan päässä, aukeni takanamme ryskyen ja paukkuen jäälakeus ja kahleistaan vapautuneet aallot alkoivat pärskiä vaahtoaan ilmaan, samalla kun jäälohkareet hirveällä ryskeellä hyökkäilivät toisiaan vastaan. Ruoskain pakottamina laukkasivat hevoset virmapäinä eteenpäin, niiden kavioista sinkoilevat jäänkimpaleet viuhuivat korvissamme ja reet lensivät kohona keikkuen röykkiöiden yli. Yhä uusia aloja lohkesi jäälakeudesta ja raivoonsa saatettu meri seurasi kintereillämme.
Kun pääsimme saarelle ja kuljetimme hevosemme ylös kallioiden välitse, pärskyivät hetkistä myöhemmin jo aallotkin rantoja vasten. Olimme siis vankeina ja saimme kiltisti tyytyä alallamme pysymään. Vasta seuraavana päivänä asettui myrsky, ilma seestyi ja yöksi tuli kova pakkanen. Aamulla oli meri uudelleen siksi vahvassa jäässä, että me uskalsimme lähteä jatkamaan matkaa Ekkerööhön.
Lähestyessämme päivän laskiessa Ekkeröön rantaa huomasimme maalta juuri jäätikölle laskeutumassa joukon pakolaisia hevosineen ja rekineen. Kohdalle tultuamme pysähdyimme ja aloimme molemmin puolin udella kuulumisia. Pakolaisia oli nelisenkymmentä henkeä kymmenkunnalla hevosella, osaksi säätyläis-, osaksi talonpoikaisperheitä. Muutamia oli Suomen manterelta saakka, mutta suurin osa Ahvenanmaalta, missä he kertoivat vihollisia vilisevän kaikkialla ja harjoittavan mitä ilkeintä väkivaltaa. Meitäkin kehoittivat pakolaiset kääntymään ja palaamaan takaisin Ruotsiin, sillä idässä päin uhkasi meitä varma perikato. Mutta minä pysyin järkähtämättömänä päätöksessäni kulkea eteenpäin itää kohti, missä illanhämärään peittyneenä uinui onneton isänmaani. Ruotsalaiset kyyditsijämme sen sijaan joutuivat pakolaisten kertomuksista sellaisen pelon valtaan, että tahtoivat kivenkovaan palata heidän kanssaan takaisin ja jättää minut Ahokkaan kanssa siihen. Koska jo kykenimme ilman heitäkin matkaamme jatkamaan, niin annoin heidän noudattaa tahtoaan.
Kun pakolaisten joukossa oli pari pappiakin ja heillä rippineuvot mukanaan, pyysin ehtoollista, ennenkuin eroaisimme ja minä Ahokkaan kanssa lähtisin jatkamaan vaarallista matkaamme. Oli liikuttava ja samalla mieltä ylentävä hetki, kun toverini kanssa polvistuin jäälle pakolaisjoukon keskelle ja pastori Gabriel Gronovius jakoi meille Herran pyhän ehtoollisen. Toimituksen päätyttyä annoin pastori Gronoviukselle matkapassini vietäväksi takaisin Ruotsiin ja sitten sanoimme pikaiset jäähyväiset toisillemme. He lähtivät kimmeltävän jäälakeuden yli laskevaa ehtooaurinkoa kohti, minä Ahokkaan kanssa taas päinvastaiselle suunnalle, kohti vaaroja ja tuntemattomia seikkailuja.
Jalkapatikassa marssien saavuimme vihollisia kohtaamatta seuraavana päivänä Saltviikin kirkolle, jossa poikkesimme nimismiehen taloon. Nimismies lähti vielä saman päivän iltana hevosellaan kyyditsemään meitä Sundin pitäjän Hultan kylään. Sieltä oli aikomuksemme jatkaa yhtä menoa matkaa Teilin selän yli, mutta kylän miehet olivat hevosineen ajaneet eteläisille pikkuluodoille, piilottaakseen sinne kalleinta omaisuuttaan. Meidän täytyi siis odottaa heidän paluutaan ja yövyimme kylän laidassa erään kalastajan tupaan.
Minulle ja Ahokkaalle laittoi kalastajan muori vuoteen tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn. Luettuani tavallisen ehtoorukoukseni paneuduin levolle ja vaivuin kohta sikeään uneen. Aamuyöstä näin hyvin selkeätä unta. Olin olevinani kotona Käkisalmessa, äiti kehräsi villoja ja minä, vallaton poikanaskali, loikoilin selälläni penkillä. Äiti alkoi kuulustella minulta katekismusta ja kovalla äänellä luin minä kymmenet käskyt, uskontunnustuksen ja isämeidän sekä kasteen- ja alttarinsakramentin. Kun olin päässyt alttarinsakramentin viimeisiin sanoihin, ilmestyi jostakin penkin viereen vanha, harmaatukkainen ukko, joka kysyi, uskonko, että kaikki on häviävä, ennenkuin ainoakaan sana siitä, mitä luin, häviää. Vastasin uskovani. Hän toisti jälleen saman kysymyksen ja minä vastasin jälleen myöntävästi. Silloin tyrkkäsi hän minua kahdesti nyrkillä olkapäähän ja sanoi: nouse ylös! Havahduin paikalla ja samalla kertaa olin kuulevinani laukauksen.
Hieraisin oitis unen silmistäni ja kavahdin sukkasillani lattialle. Uuninkyljessä paloi päre ja sen valossa näin avonaisella ovella kaksi venäläistä, jotka juuri ojensivat muskettinsa minua kohti. Kuului jo kaksi hananvirityksestä johtuvaa napsausta. Mutta alas kyyristyen loikkasin salaman nopeudella miehiä kohti ja ennätin silmänräpäystä ennen kuin musketit laukesivat tyrkätä niiden piiput ylöspäin. Kuulat menivät laipioon ja minä sain ainoastaan palavia ruudinjyväsiä silmilleni, mistä kasvoillani näkyy merkit kuolemaani saakka.
Heti kun laukaukset olivat pamahtaneet, hyppäsin taaksepäin ja tempasin penkiltä molemmat pistoolini. Mutta ennenkuin ehdin niitä käyttää, olivat molemmat venäläiset hävinneet ovelta. Hyökkäsin nyt ulos pihalle, missä näin noin parikymmenmiehisen vihollisjoukon. Laukaisin molemmat pistoolini heitä kohti ja sieppasin sen jälkeen tuvan seinustalta vankan koivuisen vesikorennon, jolla aloin huimia ympärilleni, kunnes joka sorkka oli kadonnut pihalta, paitsi puoltakymmentä kaatunutta ja haavoittunutta.
Palasin nyt kiireesti tupaan, jossa kalastajaukon näin tarkastelevan reidessään olevaa haavaa. Hän oli ollut portailla vettään heittämässä, kun viholliset olivat ilmestyneet pihalle ja ampuneet laukauksen häntä kohti. Se oli sama laukaus, jonka minä juuri unesta havahtuessani olin kuullut. Vedin nyt kiireesti saappaat jalkaani sekä takin päälleni ja komensin Ahokkaan tekemään samoin. Hän ei unenpökerryksissään ollut vielä mistään selvillä, vaan kyhjötti päätään kynsien sängyssä. Hänen suoriessaan vaatteita päälleen latasin pistoolini. Sitten otimme musketit kainaloomme ja syöksyimme kiireesti ulos.
Oli vielä niin pimeä kuin tähtikirkkaana helmikuun yönä yleensä saattaa olla. Itäisellä taivaanrannalla näkyi vasta ohut kajastus, jonka yläpuolella vilkutteli kirkas kointähti. Kun olimme päässeet noin viidenkymmenen askelen päähän tuvasta, eräälle pensaita kasvavalle kallionnyppylälle, näimme kokonaisen komppanian venäläisiä rientävän toiselta suunnalta paikalle ja ympäröivän tuvan. He luulivat nähtävästi minun olevan vielä tuvassa, koska eivät uskaltaneet tunkeutua sisälle, vaan osa heistä asettui ikkunan alle ja osa kiipesi katolle, jossa oli kyynärää vahvalti lunta. He rupesivat repimään kattoa alas, vaikka muori ja vaari huutelivat sisästä, ettei täällä ole ketään. Mutta nähtävästi he eivät ymmärtäneet heidän sanojaan.
Mutta kajastus idässä laajeni ja aikaa turhiin tarkasteluihin hukkaamatta lähdimme lumessa kahlaten marssimaan eteenpäin. Yli kallioiden ja läpi viidakoitten samoiltuamme tulimme merenrantaan. Kun olimme jäätikköä pitkin kulkeneet satakunta askelta, tuli aurinko näkyviin. Samalla asettui meidän ja rannan väliin niin sakea sumukerros, ettemme voineet nähdä kolmea askelta pitemmälle taaksepäin. Mutta edessä oli niin kirkas päivänpaiste kuin kauneimpana suviaamuna. Kiittäen Jumalaa tästä odottamattomasta suojasta riensimme turvallisin mielin eteenpäin pitkin hohtavaa jäälakeutta, samalla kuin usvaseinä takana tuntui seuraavan ihan kintereillämme.
Kuljimme luoteiseen suuntaan ja puolenpäivän tienoissa saavuimme Boksöön saarelle. Silloin haihtui kaikki sumu ja näimme takanamme viitisenkymmentä venäläistä rakuunaa ja kasakkaa, jotka olivat seurailleet meidän jälkiämme. Kymmenkunta heistä seisoi lähellä rantaa odotellen taaempana seuraavia tovereitaan. Käskin Ahokkaan pysähtyä muutaman kallion suojaan pitämään heitä silmällä ja lähdin itse juoksujalkaa lähimpään taloon saadakseni sieltä jotakin syötävää. Talossa oli joukko lähisaarten talonpoikia, jotka olivat paenneet tänne suojaan viholliselta. Ilmoitin heille vihollisten olevan tuossa tuokiossa saarella ja kehoitin heitä laittautumaan siekailematta pakosalle. Emännältä sain kiireessä leivän ja vasta paistetun juuston, jotka sulloin poveeni ja palasin Ahokkaan luo.
Jäljessä tuleva vihollisjoukko oli jo yhtynyt etumaisiin ja he kaikki lähenivät saaren rantaa. Emme jääneet siihen heitä odottamaan, vaan jatkoimme kiireesti matkaa saaren sisäosiin. Eräälle kalliolle kiivetessämme näimme kasakkain lyöden ja hutkien hyökkäävän pakenevain saarelaisten kimppuun. »Ollapa meillä kymmenenkään muskettia!» kuulin Juhon hammastensa lomitse murisevan. Mutta voimattomina täytyi meidän tyytyä kouristelemaan syyhyviä kämmeniämme ja ajatella vain omaa pelastustamme.
Koko jäljellä olevan päivän kiertelimme nyt Boksöön metsissä ja kallioilla kuullen tuolta ja täältä vihollisten ääniä ja hevosten hirnuntaa. Pimeän tullen laskeuduimme rannalle ja aioimme taas jäätikölle. Mutta jotteivät askeltemme jäljet taas seuraavana päivänä opastaisi vihollisia kintereillemme, riisuin saappaat jaloistani ja sovitin ne uudelleen paikalleen sillä tavoin, että oikean jalan saapas tuli vasempaan jalkaan terä taaksepäin sekä vasemman jalan saapas samalla tavoin oikeaan jalkaan. Kulkeminen oli sillä tavoin tosin verraten hankalaa, mutta sittenpä näyttivätkin askelemme tulevan sieltä päin, jonne juuri olimme menossa. Juho teki kehoituksestani saappailleen saman tempun ja sitten painalsimme musketteihimme nojaten yön pimeässä eteenpäin, kohti tuntemattomia kohtaloita.
Kun idässä jälleen näkyi kaita aamunkajastus, kohosi hämärästä eteemme autio luoto. Muutimme nyt kengät oikeinpäin ja kiipesimme maalle. Löydettyämme kallioiden välistä suojaisen paikan, kokoilimme risuja ja viritimme tulen. Lepuuttaen nuotion loimussa lopen väsyneitä raajojamme ahmimme nyt Boksööstä saamani leivän ja juuston. Kun aurinko tuli näkyviin, kiipesin lähimmälle kallionlaelle heittääkseni silmäyksen ympäristöön. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun huomasin luotoa lähenevän kokonaisen kasakkajoukon. He tulivat jälkiämme myöten ja olivat kai arvelleet niitä noudattaen osuvansa johonkin taloon tai tavarain kätköpaikalle.
Mitä meidän nyt tuli tehdä? Pienellä luodolla oli meidän mahdoton piiloutua niin, ettei vihollinen jälkiämme noudattaen löytäisi meitä. Yhtä mahdotonta oli myöskin ajatella pakoa toisiin saariin, sillä jäätiköllä saavuttaisi vihollinen hevosillaan meidät piankin. Ei siis muuta kuin pysyä alallaan ja antautua epätasaiseen taisteluun. »Jos täytyy tapella, niin eihän tuota ensi kertaa tapella paria-, kolmeakymmentä ryssää vastaan», sanoi Juho äkäisesti, kun nuotiolle palaten ilmoitin, mikä meillä oli edessämme.
Mutta pelastus tuli meille odottamatta, tarvitsemattamme ryhtyä taisteluun ylivoimaisen vihollisen kanssa. Juuri kun olimme sammuttaneet nuotion ja tarkastaneet aseemme, tuli koillisesta ankara myrskyn puuska, joka silmänräpäyksessä sai aikaan sellaisen lumituprakan, ettei käden pituutta eteensä nähnyt. Lähdimme heti liikkeelle ja tulimme päinvastaiselle rannalle kuin mistä olimme maalle nousseet. Saaresta lähteminen oli kuitenkin uhkarohkeata, sillä myrsky saattoi yhtä äkkiä asettua kuin oli noussutkin, jolloin vihollinen helposti keksisi meidät jäätiköllä. Kyyristyimme siis rannalle suuren kiven suojaan ja tuossa tuokiossa olimme puolitiestä lumeen peittyneet. Jonkin hetken kuluttua oli pahin myrskyn puuska jo ohi, mutta meidän jälkemme se oli ehtinyt lakaista tyystin umpeen. Kyyrötimme hievahtamatta alallamme ja pian alkoi kuulua luodolla kiertelevien venäläisten pulitusta. Muuan viisimiehinen joukkue kulki ohitsemme noin kymmenen syltä kivestä, mutta meitä he eivät huomanneet.
Kun vihollisen ääniä ei ollut enää hyvään aikaan kuulunut, uskaltauduimme kiven takaa liikkeelle, kiiveten lähimmälle kalliolle tähyilemään. Sieltä huomasimme kasakkain olevan jo luodosta melkoisen matkan päässä, ratsastaen takaisin samoja jälkiä kuin olivat tulleetkin. Iloisina laskeuduimme nyt kalliolta alas ja lähdimme luodon suojassa marssimaan päinvastaiseen suuntaan toivoen illaksi pääsevämme Skagöön saarelle.
* * * * *