TOINEN LUKU.
Uskollinen toverini kaatuu rinnalleni, jonka jälkeen minä saan kestää elämäni vaikeimmat seikkailut.
Marssittuamme jonkin aikaa jäätikköä pitkin selkeni ilma kokonaan ja aurinko tuli jälleen näkyviin. Juho kulki rinnallani laahustavin askelin ja yht'äkkiä hän pysähtyi sekä pyysi saada hiukan levähtää jäällä, sillä etemmäs hän ei sanonut muuten jaksavansa kulkea. Noudatin hänen tahtoaan ja hän paneutui jäälle pitkälleen, musketinperä pään alla sekä vaipui heti uneen. Käyskelin hänen vierellään edestakaisin ja istuin sitten hetkiseksi jalkojani lepuuttamaan. Vihertävän valkoisena kimmeltävä jäälakeus levisi autiona joka suunnalle. Liikkeellä ei näkynyt minkäänlaista elävää ja hiljaisuus oli niin suuri, että saattoi kuulla oman sydämensä lyönnit.
Hetken kuluttua havahtui Juho unenhorroksestaan ja kömpi seisaalleen.
»Taitaa olla viimeinen päiväni tämä», lausui hän liikkeelle lähtiessämme.
»Kuinka niin, niistä sinä sellaista päätät?» kysyin minä tuntien rinnassani omituista apeamielisyyttä, jonka aiheutti yhtä paljon laskevan auringon kaihoisa punerrus autiolla jäätiköllä kuin Juhon sanatkin.
»Niin vain minusta tuntuu», vastasi Juho, ja sitten jatkoimme äänettöminä matkaamme.
Mutta tuskin olimme kulkeneet paria sataa askelta, kun Juho uudelleen pysähtyi ja valitti, ettei hän jaksanut pitää silmiään auki. Täytyi siis pysähtyä ja Juho paneutui taas pitkälleen jäälle. Mutta pakkanen kiihtyi yhtä mittaa ja minun täytyi herättää toverini. Vaikka omia raajojanikin painoi tavaton väsymys, otin minä Juhoa käsipuolesta ja raahasin häntä eteenpäin, sillä jäätikölle yöpyminen merkitsi meille samaa kuin varma kuolema.
Juuri kun aurinko katosi näkyvistä ja hämärä lankesi lumiaavikolle, saavuimme Skagöön saaren pohjoisnokalle. Nousimme maalle ja lähdimme kulkemaan taloja kohti, joita tiesimme olevan sisempänä saarella. Mutta kun olimme juuri kiertäneet erään kallion, ilmestyi eteemme kuin maasta kohoten joukko vihollisen jalkamiehiä, jotka kulkivat sisäsaarelta rannalle päin. Pysähdyimme kuin salaman lyöminä. Minä toinnuin kuitenkin silmänräpäyksessä ja ojensin muskettini. Mutta ennenkuin ehdin sitä laukaista, oli etumainen venäläisistä hyökännyt muutaman askelen eteenpäin ja lävistänyt pistimellään Juhon, joka seisoi minusta muutaman askelen päässä vihollista lähempänä. Melkein samassa silmänräpäyksessä pamahti muskettini ja poikittain Juhon ruumiille kaatui hänen surmaajansakin. Laukaisin heti perään molemmat pistoolini vihollisjoukkoa kohti ja karkasin sitten ylös kalliolle. Takanani pamahti laukauksia, kuulat vinkuivat ympärilläni ja kymmenkunta venäläistä lähti kapuamaan perässäni vuorelle.
Vuorenlaki jatkui verraten tasaisena niemekkeen rantaan saakka, missä se äkkijyrkästi laskeutui mereen. Reunalle tultuani huomasin meren allani olevan pitkin niemen rantaa noin sata askelta laajalti sulana. Takaa-ajajani olivat jo ehtineet vuorenlaelle ja karkasivat huutaen minua kohti.
»Ennen vaikka jäiseen mereen kuin vihollisen valtaan!» päätin minä mielessäni ja syöksyin jyrkänteeltä alas.
Suolainen jääkylmä vesi kerran vain huljahti korvissani, kun sukkulana painuin syvyyteen. Pari silmänräpäystä vielä ja minä olin jälleen pinnalla. Pärskäytettyäni veden silmiltäni huomasin vuoren seinässä leivinuunin muotoisen ja miehen korkuisen onkalon, jonka pohja oli ainoastaan pari korttelia vedenpintaa ylempänä. Parilla vetäisyllä olin onkalon suulla ja vettä valuen kapusin sinne sisään.
Vainoojiltani olin nyt toistaiseksi varmasti turvassa, sillä jäljessäni eivät he voineet tulla yhtä vähän kuin ampumallakaan minuun ulottua. Mutta pakkanen oli nyt sen sijaan sitä vaarallisempi viholliseni. Oitis onkaloon päästyäni väänsinkin vaatteeni ja sukkani niin kuiviksi kuin suinkin jaksoin. Jalkojani paleli armottomasti ja niitä täytyi hieroa yhtä mittaa. Saappaani jäätyivät tuossa tuokiossa koviksi kurikoiksi. Kouristelemalla ja puhaltelemalla sain ne sen verran sujumaan, että kykenin jotenkuten kiskomaan ne jalkaani. Ollapa että onkalossa olisi ollut muutamakaan puunkapula, joihin olisi voinut tulen virittää, mutta ympärilläni oli vain kaljut, pakkasesta kiiltelevät kallioseinät. Sulana pysyäkseni täytyi minun yhtä mittaa hypellä ja hakata käsiäni ristiin rinnan yli. Muskettini ja pistoolini kuivasin parhaani mukaan ja laitoin ne uudestaan latinkiin. Onneksi oli ruutisarveni siksi tiivis, ettei vesi ollut päässyt sinne tunkemaan.
Taivaalle oli kohonnut täysikuu, ja minä kuulin venäläisten huutelevan yläpuolellani vuorenlaella. Silmätessäni ulos selälle huomasin joukon kasakoita lähenevän pitkin jäätikköä samalta suunnalta, mistä minä Juhon kanssa olin muutamia tuntia aikaisemmin tullut. Lähemmäs tultuaan huomasivat he minut, pysähtyivät railon reunalle, laskeutuivat hevosiltaan ja alkoivat ammuskella minua kohti kuin maalitauluun. Kuulat lumpsahtivat milloin veteen, milloin litkahtivat vuoren kylkeen, mutta minä makasin turvassa onkalon pohjalla ajatellen psalmistan sanoja: »Päivällä suojaa Hän minua oikealla kädellään ja yöllä lepään minä Hänen siipiensä varjossa.»
Kasakat näkivät turhan turhaksi, nousivat jälleen hevosilleen ja katosivat näkyvistäni. Vuorelta olivat viholliset nähtävästi myöskin poistuneet, sillä kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Kun kuukin peittyi jonkinlaiseen pilviharsoon ja tuli pimeämpi, päätin koettaa jotenkuten päästä kylmästä olinpaikastani. Vesirajassa pitkin vuoren seinämää olin huomannut kapean jääkaistaleen, joka nähtävästikin oli jäänyt siihen viime myrskyn jäljeltä. Sitä myöten lähdin yrittelemään pois turvapaikastani, sillä mahdotonta minun oli odottaa niin kauan kuin railo olisi miehenkantavaksi jäätynyt. Toisin paikoin oli jääkaistale vain parin vaaksan levyinen, ja ainoastaan suurinta varovaisuutta noudattaen pääsin sitä myöten eteenpäin, nojaten kylkeäni kallioseinään ja tukien joka askelella miekkani kärjellä jäähän.
Oltuani tunnin mitä ankarimmassa jännityksessä pääsin onnellisesti kohtaan, jossa vuorenseinä painui siksi loivaksi, että pääsin huoleti kapuamaan ylös. Jalkani olivat tuossa hitaassa kulussa kylmettyneet melkein tunnottomiksi, jonka vuoksi lähdin nyt juosten kulkemaan taloja kohti. Mutta tultuani niitä lähelle kuulin sieltä venäläisten mellastelua, yksinpä tuulimyllystäkin kuului heidän pulitustaan. Olivat kai sieltä jauhoja etsimässä. Ei siis auttanut muu kuin väsymyksestä, nälästä ja vilusta huolimatta painua takaisin metsään.
Rannalle tultuani lähdin jäätikön yli kulkemaan muuatta etempänä häämöttävää luotoa kohti. Yhtämittaisesta juoksusta oli kurkkuni käynyt kuivaksi, ja kun lähellä saarta kohtasin vähäisen railon, survoin musketin perällä sen ohueen jäähän reiän sekä laskeusin pitkälleni sammuttaakseni edes pahimman janoni. Kun suutani tarpeeksi kostutettuani nostin pääni, huomasin lähellä edessäni kolme kasakkaa, joista etumainen huusi:
»Shto durak!»
Kiukustuneena karkasin pystyyn ja laukaisin muskettini heitä kohti. Kuin paholaisen siivillä hävisivät he heti takaisin saarelle. Sielläkin oli siis vihollisia ja nämä olivat arvatenkin etuvartijoita. Suo siellä, vetelä täällä! Mutta täytyihän jonnekin yrittää. Juoksin siis syrjään kaartaen samalle saarelle, jonne kasakat olivat hävinneet. Kiipesin siellä muutamalle vuorelle, jossa taittelin kasan kuusen havuja, levittäen niistä osan alleni ja toisen osan päälleni. Niin kyyrötin puolet yöstä ja palelin niin, että sielu ja ruumis vapisivat, vaatteeni olivat puolittain jäässä, jalkani melkein tunnottomat eikä unesta luonnollisesti ollut puhettakaan, jonkinlaisessa horrostilassa vain värisin havuvuoteellani tähtien kiiluessa hataran peitteeni läpi.
Ennen päivänkoittoa kavahdin jalkeilleni, sillä oloni kävi yhä sietämättömämmäksi. Mutta liikkeelle en kyennyt lähtemään, sillä saappaani olivat kokonaan jäätyneet ja pusersivat armottomasti jalkojani. Sain ne jotenkuten kiskotuksi pois, jonka jälkeen hieromalla ja puristelemalla sain jalkateriini hiukan tuntoa. Sitten pistin saappaat kainalooni ja lähdin sukkasillani marssimaan takaisin jäälle, jossa kulkuni suuntasin luonaaseen, Getan saarta kohti.
Jää oli kauttaaltaan epätasaista ja rousteista. Lankeilin alinomaa ja sain haavoja käsiini ja jalkoihini, niin että lähes joka askel sillä kahden penikulman taipalella, jonka sukkasillani suoritin, oli verellä merkitty.
Kun aurinko vihdoinkin tämän pitkän ja elämäni vaikeimman yön jälkeen kohosi taivaanrannalle, saavuin Getan saarelle, jonka ainoastaan kapeahko salmi erottaa Ahvenan manteresta. Taloihin en uskaltanut kuitenkaan suoraan mennä, vaan nousin muutamalle lakealle ja metsäiselle vuorelle. Siellä istahdin lopen nääntyneenä puunrungolle osaamatta enää ajatella muuta kuin kuolemaa.
Mitä varten enää kannatti elää? Oliko minulla itselläni paremmin kuin isänmaallanikaan enää mitään tulevaisuuden mahdollisuutta? Kylmällä punerruksella valaisi helmikuun aurinko viluisia maisemia ja ympärilläni oli eloton haudan hiljaisuus. Kuin hyypiö hävitetyssä kaupungissa värjötin minä, marssien, haavojen, nälän ja vilun masentama mies, siinä kaatuneen hongan rungolla. Toisella saarella makasi kelmeänä ja kangistuneena vihollisen lävistämä uskollinen sotatoverini ja itse olin kuin vainottu metsänpeto, jota kiukkuiset viholliset saarsivat joka puolelta. Ja saman kohtalon alaisiahan olivat melkein kaikki muutkin suomalaiset. Nousisiko taivaallemme enää uusi kointähti? Entä morsiameni? Ah!—
Sietämätön vilun ja nälän tunne ajoi minut kuitenkin pian tylsästä kuoleman horroksesta ja pakotti toimintaan. Isänmaatani ja morsiantani en nyt kuitenkaan voinut ajatella, vaan päämääränäni oli ainoastaan oman kurjan henkeni säilyttäminen. Umpimähkään lähdin liikkeelle ja kiertelin metsässä kuin nälistynyt lintukoira. Tuon tuostakin tapasin ihmisten jälkiä, joita risteili metsässä. Niitä olivat arvatenkin vihollisia paenneet saarelaiset tallanneet. Muutamia jälkiä umpimähkään seuraillessani osuin risuista kyhätylle majalle, jonka edessä yhtyi joukko muitakin jälkiä. Tänne olivat saarelaiset nähtävästikin kätkeneet tavaroitaan, mutta vihollinen oli osunut paikalle ja tyhjentänyt majan. Oven edustalla oli kasa heiniä, jotka vihollinen oli majasta syytänyt. Laskeusin hetkiseksi heinäkasaan istumaan ja pöyhiessäni heiniä jalkojeni ympärille sain käsiini tyhjän, karkean säkin. Sen käärin ensiksi sukkien päälle jalkojeni ympärille, ja kun edelleen pengoin heinissä, tuli sieltä käsiini ensiksi kokonainen leipä ja kohta sen jälkeen pienoinen rasia, joka oli puolillaan voita. Liikutuksesta kostuivat silmäni ja paikalla tulivat mieleeni Danielin sanat jalopeurain luolassa, kun Habakuk Herran käskystä toi hänelle ruokaa: »Herra, vieläkös muistat minua?»
Tuskin koskaan olen sellaisella halulla käynyt leipään käsiksi kuin nyt ja tuskin koskaan on leipä siinä määrin kohentanut masentunutta miestä kuin nyt. Muutaman hetken kuluttua oli löydöstäni jäljellä ainoastaan tyhjä rasia, mutta samalla tunsin minä myöskin jäsenissäni uutta tarmoa ja tarkoitusperäistä toiminnanhalua. Ensiksi täytyi minun saada kunnollisesti lämmitellä sekä jäätyneet saappaani jälleen käyttökelpoisiksi. Kokoilin metsästä puita ja viritin tulen muutamaan suojaiseen paikkaan noin viisikymmentä askelta majasta. Nuotion loimossa lämmittelin sitten perusteellisesti ja sulattelin saappaitani.
Mutta juuri kun olin saanut saappaat jalkaani vedetyksi, alkoi majan luota kuulua ääniä ja venäläisiä sanoja. Viholliset olivat siis taas ihan nenäni edessä! Syysin nopeasti lunta nuotioon niin, että se sammui, ja lähdin takaperin astellen kulkemaan rantaa kohti. Vihollisten huomaamatta pääsin loittonemaan jyrkän rantakallion taakse ja askelteni jäljet näyttivät kuin joku olisi sieltä käsin kulkenut nuotiolle. Vuorenseinämän alle oli meri viimeisen myrskyn aikana muodostanut suojaisen jääkammion. Ryömin sinne sisälle ja päätin siellä odottaa vihollisten poistumista. Mutta entäpä jos viholliset jälkiäni myöten, huolimatta niiden suunnasta, tulisivatkin tänne? Silloin voisivat he vähillä voimin vangita minut tässä komerossa. Ryömin siis kohta jälleen ulos, tarkastin ampuma-aseeni ja aloin sitten astella edestakaisin jäätiköllä vuoren alla. Jalkojani kirveli ankarasti ja minä vedin kengät sekä sukat pois. Silloin huomasin jalkojeni aina polviin saakka olevan valkoiset kuin paleltunut nauris. Aloin kiireesti hieroa niitä lumella ja tein sitä siksi, kunnes vihavoiminen lakkasi ja minun tuli lämmin ja väsyin. Sitten vedin taas sukkakulut ja kengät jalkaan sekä jatkoin edestakaisin kävelyäni. Mutta tuon tuostakin täytyi minun uudelleen paljastaa jalkani sekä hieroa niitä lumella. Vihollisilta, Jumalan kiitos, sain täällä vuoren alla olla sentään rauhassa.
Illan hämärtäessä näin edempänä jäätiköllä liikkuvan yksinäisen mieshenkilön. Menin hänen luokseen ja huomasin hänet keski-ikäiseksi kalastajaksi, joka kantoi sylissään noin kymmenvuotiasta tyttöään. Hän kertoi olleensa vihollisia paossa eräällä autiolla luodolla, mutta kylmä ja nälkä olivat ajaneet hänet liikkeelle. Tyttärensä sanoi hän olevan vilusta melkein tunnottoman ja nyt sanoi hän menevänsä kylään, vaikka se olisi vihollisia täynnä.
Kalastajasta erottuani nousin jälleen maalle, mutta toisesta kohdasta kuin mistä olin jäälle tullut. Harhailin taas metsässä ja eräitä jälkiä seurattuani osuin muutamaan vuorenonkaloon, johon huomasin joitakin tavarasäkkejä ja tynnyreitä kätketyksi. Aloin tutkia ja kopeloida niitä ja iloni ei ole suinkaan vähäksi arvattava, kun luolasta löysin kaksi tynnyriä savustettua lehmänlihaa sekä tynnyrillisen kuivattuja leipiä. Edelleen oli luolassa melkoinen kasa villoja käärittynä vanhaan nuottakuluun. Ensiksi käytin hyväkseni osan villoista suoltamalla niitä jalkojeni suojaksi niin paljon kuin saappaisiini mahtui. Sitten otin kymmenen leipää ja kaksi suurta lihapalaa, jotka sälytin aamulla risumajalla löytämääni tyhjään säkkiin, ja niin varustettuna lähdin kiitollisin mielin marssimaan eteenpäin.
Löydettyäni kauempaa länsirannalta mielestäni turvallisen paikan kyhäsin siihen pienen havumajan, jonka eteen viritin hitaasti, mutta kestävästi palavan rakovalkean. Siinä kyyrötin sitten kokonaista kolme vuorokautta, tuntien oloni edellisiin päiviin verraten kerrassaan ruhtinaalliseksi, sillä olihan minulla ruokaa ja lämmintä. Juomaa sain siten, että tyhjensin pari mukana kuljettamaani käsikranaattia, kuumensin ne nuotiossa ja kannoin jäälle, johon ne sulattivat aina kerrakseen muutaman lusikallisen vettä.
Kun vihollisia ei kuulunut eikä näkynyt, arvelin heidän viimeinkin jättäneen nämä seudut ja lähdin liikkeelle, kun ruokavaranikin alkoivat olla jo lopussa. Ensiksi ohjasin kulkuni Dyngööhön, jossa muutamien talojen asukkaat olivat jo palanneet pakosalta. Tuntuipa tavattoman suloiselta saada taas lämpimässä tuvassa oikaista lopen väsyneet raajansa levolle. Mutta kun olin muutamia tunteja uinaillut ja aioin nousta jalkeilleni, en tuntenutkaan kykeneväni liikkeelle. Jalkani olivat käyneet aivan tarmottomiksi kuin halvatulla.
»Täytyy kai minun jotenkin päästä eteenpäin, sillä enhän minä tännekään voi jäädä elävältä mätänemään!» päättelin mielessäni koettaen turhaan pakottaa jalkojani ottamaan askelia. Vihdoin suostui kaksi miestä taluttamaan minua. Heidän välissään kompuroiden pääsin toiseen kylään, josta sain taas kaksi taluttajaa eteenpäin. Sillä tavoin pääsin kylä kylältä kulkien vihdoin Finströmin pitäjään. Siellä sain aluksi hoivaa muutaman yksinäisen ja iäkkään leskivaimon luona. Olin nyt todellakin kuin Elia Zarpathin lesken luona, sillä kaikkialla ympäristössä vallitsi suuri hätä ja puute vihollisen ryöstöjen ja väkivallan jäljiltä. Myöskin mummo oli menettänyt suurimman osan vähäisestä omaisuudestaan.
Ennen pakoon lähtöään oli mummo kätkenyt navetan lakkaan heinien alle tynnyrillisen kuivia leipiä, lumikinokseen säkillisen jauhoja sekä navetan lakkaan toisen säkillisen herneitä. Kuin ihmeen kautta olivat ne säilyneet vihollisen nuuskinnalta samoinkuin ladon alla olleet voipytty ja pari leiviskää juustoa. Ja kerrassaan Jumalan ihmeeltä tuntui se, mitä tapahtui seuraavana päivänä siitä, kun olin mummon luokse tullut. Viholliset olivat vieneet hänen ainoan lehmänsä, mutta se palasikin nyt odottamatta kotiin nuora sarvissa ja iloisesti ammuen. Kyyneleitä vuodattaen ja ääneensä Jumalaa kiittäen talutti mummo lehmänsä navettaan ja haki sille heiniä eteen. Eikä todella sellaisen ihmeen arvoa voi käsittää muut kuin ihmiset, jotka ovat olleet niin suuressa hädässä kuin minä ja useimmat kansalaiseni tänä kovana aikana.
Mummo ryhtyi heti ensi päivänä hoitamaan paleltuneita jalkojani. Hän laittoi heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosen lannasta puuromaisen keitoksen, jota hän kääreiden sisässä asetti jaloilleni niin kuumana kuin ihoni suinkin sieti. Minä liikuin nelinkontin ryömimällä, hakkasin halkoja, korjasin tuvan oven, ikkunan ja lattian, jotka vihollinen oli rikkonut, sekä muurailin ränstynyttä uunia.
Koko maaliskuun ajan vietin mummon luona, jonne tulin mainitun kuun kolmantena päivänä. Kuun lopulla olivat jalkani mummon huolellisessa hoidossa jo siksi parantuneet, että minä kykenin huoleti kävelemään. Ilmatkin olivat jo lauhtuneet, ja ensimmäisten kevään oireiden mukana heräsi minussa vanha levottomuus, joka ajoi uusiin seikkailuihin.
* * * * *