KOLMAS LUKU.
Kaikenlaisten vaiheiden ja pikku seikkailujen jälkeen joudun jälleen Turkuun, jossa ruhtinas Galitzinin keittiöstä vien ylikokin vankina muassani.
Huhtikuun kolmantena päivänä tapasin Finströmin kirkolla turkulaisen ylioppilaan Sakarias Wegerin, joka oli matkalla Ruotsiin. Mutta kun tähän aikaan ei Ahvenanmaalta ollut sille suunnalle ketään menijöitä, sain hänet houkutelluksi palaamaan takaisin Suomeen. Siten liityimme kumppanuksiksi, sanoin lämpimät jäähyväiset hoitajamummolleni sekä maksoin hänelle mukanani säilyneistä rahoista karoliinin viikkoa kohti, ja niin lähdimme jalkaisin marssimaan Hultan kylään.
Mainitusta kylästä oli aikomuksemme lähteä suorinta tietä marssimaan Kumlingea kohti. Mutta kun rannikolle oli kasaantunut jääsohjoa melkein silmän kantaman matka, täytyi meidän kulkea pohjoiseen suuntaan niin pitkälle, että tapasimme kovaa jäätä, jonka jälkeen vasta suuntasimme kulkumme itää kohti. Seuraavana päivänä lauhtui ilma ja alkoi tuuleskella. Jäätikköön ilmestyi yhä useampia halkeamia. Väsymyksestämme huolimatta täytyi meidän jouduttaa askeleitamme ja puolenpäivän jälkeen saavuimme eräälle autiolle kallioluodolle keskellä Teilinselkää. Kun istahdimme hiukan jalkojamme lepuuttamaan sekä nauttimaan niukoista eväsvaroistamme, alkoi jäälakeus ryskyen liikahdella ja särkyä. Levottomana nousin syöntini keskeyttäen ja kiipesin idänpuoleiselle rantakalliolle nähdäkseni, saatoimmeko jatkaa matkaa Enklingeen. Mutta kuka voikaan kuvata mieltä masentavan hämmästykseni, kun luodon ja etäämpänä idässä näkyvän Enklingen välillä aaltoili meri vapaana!
Olimme siis joutuneet samanlaiseen asemaan kuin minä Juho-vainajan ja ruotsalaisten kyyditsijäin kanssa pari kuukautta sitten Signilskärillä. Mutta itse asiassa oli meidän nykyinen asemamme monin verroin peloittavampi. Silloin meillä oli riittävästi suojaa, polttopuita ja ruokaa, mutta tällä autiolla karilla ei näkynyt missään päin puuta eikä pensasta, jotapaitsi eväistämme riittäisi enää tuskin kahdesti syödä. Jos siis tätä vankeutta kestäisi muutamiakaan päiviä, olisi meillä edessämme mitä surkein kuolema.
Palasin toverini luo ja kerroin hänelle havaintoni. Pyysin häntä sen jälkeen nyhtämään sammalta ja turvetta kallioiden kyljistä laittaaksemme niistä jonkinlaisen katoksen yökylmää vastaan. Itse lähdin vielä kiertelemään karin ympäri löytääkseni jos mahdollista jotakin poltettavaksi kelpaavaa. Etsintäni oli kuitenkin aivan tulokseton. Lopen masentuneena istahdin silloin eräälle paadelle ja purin apeat huoleni Jumalalle, minkä jälkeen hiljaa veisasin värssyn:
Meill' avun vahvan Herra taivaan tuo,
Turva hädäss' on Hän suurin.
Ei hukkaan joutua Hän meidän suo,
Vaikk' kukistuis maailma juuri,
Vaikk' aallot kuohuis, meri pauhais
Ja vuoret vaipuis syvyyteen.
Rohkaistuneena palasin toverini luo ja ryhdyin häntä auttamaan majan rakentamisessa. Kykenimme kurjista rakennusaineistamme kyhäämään ainoastaan kyynärää korkean katottoman suojuksen, johon juuri sopi kaksi miestä pitkälleen. Mutta tarjosihan se edes suojaa mereltä puhaltavaa, luihin ja ytimiin tunkevaa tuulta vastaan. Siihen asetuimme niin liki toisiamme kuin suinkin mahdollista, toisen päällystakki alustana ja toisen peitteenä ja niin kyhjötimme siinä sitten väristen ja koettaen juttelulla lyhentää pitkiä yön hetkiä. Aamuyöstä vaivuin jonkinlaiseen unenhorrokseen, ja kun heräsin, huomasin toverinikin nukkuvan. Aamu jo hämärsi, vaikk'ei päivä vielä ollut noussut. Toveriani herättämättä nousin hiljaa ylös ja kiipesin itäiselle rantakalliolle. Ja iloni sen johdosta, mitä nyt näin, oli yhtä suuri kuin eilen hämmästykseni samalla kalliolla. Vankiluotomme ja Enklingen välinen penikulman levyinen selkä oli ahtautunut ajojäitä täyteen! Kiitos Jumalan, joka levätessämme oli rakentanut sillan meidän ja ihmisten asuman saaren välille!
Palasin suin päin majalle, herätin toverini ja ilmoitin hänelle tämän iloisen uutisen. Kiireesti viskasimme nyt rensselit ja musketit selkäämme sekä lähdimme pitempiä siekailematta tuulena taipalelle. Ja totisesti nyt hävisi ruumiistamme öinen kylmyys, kun me kaikki jänteremme jännittäen riensimme epävakaisten jääröykkiöiden yli hyppien toiselta keikkuvalta jääteliltä toiselle. Uskomattoman pian ja onnellisesti suoriuduimme tuosta penikulmaisesta taipalesta. Kun pääsimme Enklingen rantaan, nousi aurinko ja samalla alkoivat jääröykkiöt liikehtiä etelää kohti. Muutamaa hetkeä myöhemmin loiskahteli meri taas vapaana takanamme.
Enklingessäkin olivat useimmat surmalta säästyneet asukkaat palanneet koteihinsa ja heidän luonaan saimme nyt tervetullutta hoivaa vaivojemme jälkeen. Viivyimme sitten saarella kokonaista kaksi viikkoa, sillä yhtämittaisten myrskyjen ja ajojäiden takia oli meidän mahdotonta ennemmin jatkaa matkaamme. Mutta hätäkös meidän oli täällä ihmisten ilmoilla oleskella, kun ei lisäksi vihollisestakaan tänä kelirikon aikana ollut pelkoa.
Vasta kuukauden lopulla lähdin Enklingestä liikkeeseen toverini palatessa takaisin Ahvenaan. Risteilin sitten siellä ja täällä saaristossa, missä pääasiallisesti koetin kuulustella Riikaa. Björköön saarella kertoi muuan vanha kalastajapari, että heidän luonaan oli syksyllä majaillut eräs vihollisten käsistä päässyt suomalainen tyttö. Sydämeni rupesi rajusti lyömään tämän kuullessani ja kiireesti aloin udella heiltä lisää. Tyttö ei ollut paljon puhunut vaiheistaan, mutta heidän kuvailemansa tytön ulkomuoto sopi täydellisesti Riikaan. Sitäpaitsi hän oli saapunut heidän luokseen Kumlingesta tullen muutamana kolkkona syysyönä pienellä venepahasella. Aika sitäpaitsi sopi myös täydellisesti yhteen sen kanssa, jolloin Riika oli minulta hävinnyt. Minne hän sitten oli joutunut, siitä ei vanhuksilla ollut minkäänlaista tietoa. Kun vihollisia oli ilmestynyt Björkööhön, oli tyttö lähtenyt kiireesti pakosalle. Minnepäin hän oli kulkunsa suunnannut, sitä he eivät voineet sanoa. Mutta minulle olikin tällä hetkellä tärkeintä ja rohkaisevinta varma tieto siitä, että Riika oli vielä elossa. Nyt en enää ollenkaan epäillyt tapaavani hänet vielä joskus.
Saaristosta ohjasin kulkuni Taivassaloon, jossa sain vaihdetuksi päälleni talonpoikaisvaatteet. Muskettini ja miekkani piilotin myöskin tänne ja mukaani otin ainoastaan pistoolit, jotka säilytin sarkatakkini poveen. Lisäksi vielä ryhmysauva käteen ja vasen jalka hiukan ontuvaksi, ja niin olin valmis liikkumaan manterella vakoilijatoimissa. Taivassalosta kuljin sitten viattomana kerjäläisukkona Uuteenkaupunkiin, jonka edustalla majaili venäläinen kaleerilaivasto, minkä lukumäärästä ja taistelukuntoisuudesta minun onnistui urkkia tarkka selko. Niinikään liikuin kaupungin ympäristöön majoitetun vihollisen jalkaväen keskuudessa kerjäillen ja ilvehtien sotamiesten kanssa. He tarjoilivat minulle viinaa ja minä olin muutamasta ryypystä tulevinani täyteen humalaan, laulaa renkuttelin ja puhuin puuta heinää. Sanani sovitin kuitenkin koko ajan niin, että heidän vastauksistaan sain poimituksi useita tärkeitä tietoja.
Lokalahteen palattuani kirjoitin saamistani tiedoista tarkan raportin, jonka lähetin kreivi Taubelle erään Ruotsiin lähtevän lokalahtelaisen laivurin mukana. Sitten kuljin Turun lähistölle, jossa vakoiluliikkeeni tukikohdaksi otin Raision. Mainitun pitäjän nimismies Silvan sekä hänen poikansa ylioppilas Antti Silvan olivat luotettavia suomalaisia sekä isänmaan asialle uskollisia. He valmistivat minulle tallinsa luhdissa mukavan oleskelupaikan, jossa päivisin loikoilin pannen kokoon raporttejani yöllisiltä vakoiluretkiltä palattuani. Talossa pistäytyi usein vihollisten kuriireja tai pienempiä joukkokuntia, jotka olivat matkalla Turusta pohjoiseen tai päin vastoin. Mutta minä olin luhdissa täydessä turvassa tarkastellen luukun kulmauksesta, mitä pihalla tapahtui. Ruokaa toimitti nimismies poikineen minulle riittävästi. Täällä oleskelin sitten lähes toukokuun loppuun ja toimitin tällä ajalla useita raportteja kaikesta, mitä vihollisarmeijassa tapahtui. Raportit välitti ylioppilas Silvan Rymättylään, josta sikäläiset kalastajat kuljettivat ne Ruotsiin.
Raisiolaisen päämajan jätettyäni kuljeskelin taasen pohjoista kohti. Lemulla ollessani loppui minulta paperi ja lakkani oli myös vähissä. Kun pitäjässä silloin oleskeli yksi ainoa herrasmies, papin tehtäviä toimittava maisteri Turonius, päätin kääntyä hänen puoleensa paperia pyytääkseni. Mutta kun en ollenkaan tuntenut hänen mielialaansa ja kun kirkonkylällä majaili joukko venäläisiä, en uskaltanut omana itsenäni mennä tuota paperiasiaa toimittamaan. Kirjoitin siis pienelle paperipalalle, joka minulla vielä oli jäljellä, seuraavat sanat: »Korkeasti oppinut Herra Maisteri! Pyydän nöyrimmästi, että möisitte rengilleni, joka teille tämän kirjelapun tuo, hiukan paperia ja lakkaa, joiden puutteessa nykyjään olen. Kunnioituksella: Tapani Löfving».
Kirjelapun pistin taskuuni ja ottaen metsästä näön vuoksi havutaakan selkääni, sillä oli lauantaipäivä, lähdin pappilaan. Annettuani kirjeen maisterille kysyi hän sen luettuaan:
»Missäs sinun isäntäsi on?»
»Hän piilottelee tuolla kylän laidassa metsässä», vastasin minä.
»Mene nyt kiireesti ja sano hänelle, että tänne pappilaan saapuu koht'sillään majailemaan kenraalimajuri Golovin, jonka vuoksi sinun isäntäsi on parasta olla varuillaan.»
Hän haki kiireesti paperia ja lakkaa sekä toi vielä lisäksi leivän ja kimpaleen lihaa, mitkä hän käski viedä Löfvingille. Maksua hän ei ottanut, vaan käski minun kiirehtiä isäntäni luo. Minä en kuitenkaan pitänyt kovinkaan suurta kiirettä, vaan kuhnailin pihalla pappilan renkiä puhutellen, kunnes näin kenraalin lähenevän taloa. Saattueena hänellä oli kersantti ja kuusi rakuunaa. Avasin heille portin ja nöyrästi lakkiani nostaen ajattelin:
»Aijai, Tapani, ollapa sinulla nyt parikaan vantteraa toveria, niin sieppaisitpa tästä sievoisen saaliin, sillä eipä kiertelevän sissin ole sallittu joka päivä vihollisen kenraaleja vankinaan kuljettaa.»
Mutta sain tyytyä vain painamaan portin kiinni, jonka jälkeen lähdin maisterilta saamaani leipää syödä jytystellen astelemaan poispäin.
Kiertelin tämän jälkeen jalkaisin tai kalastajain veneissä siellä ja täällä Turun saaristossa. Rymättylässä sain kesäkuun 10:ntenä kreivi Taubelta tulleen kirjeen, jossa minua kehoitettiin edelleenkin hankkimaan tietoja vihollisten puuhista. Kreivi kertoi Hänen Ylhäisyytensä prinssi Fredrikin luvanneen minulle yliupseerin arvon, jos toimeni hyvin onnistuvat. »Hyvä on», ajattelin minä, »he eivät tule odotuksessaan pettymään.»
Päätin nyt jälleen kurkistaa itse vihollisen päämajaan ja pistäytyä siis Turussa. Kerjäläisasuani lisäsin tällä kertaa vielä siten, että suljin vasemman silmäni, pidin suutani hiukan vinossa sekä ryiskelin yhtämittaa vanhan miehen köhä-yskää. Kainalossani oli tietysti säkkirähjä ja kädessäni keppi. Näin varustettuna nousin kauniina kesäkuun aamuna Aurajoen rannalle, minne olin saapunut muutamien kalankaupalle tulleiden rymättyläläisten venheessä.
Kiertelin nyt siellä ja täällä kaupungilla kerjäillen vihollisen sotilailta ja tehden havaintoja, jotka, sen uskallan vakuuttaa, yhdestä silmästäni huolimatta eivät suinkaan jääneet puolinaisiksi. Kun päivä oli kulunut jo sivu puolen, päätin pistäytyä kurkistamassa linnaankin, jossa ruhtinas Galitzin esikuntineen majaili. Linnan portilla oli vilkas liike, siitä kun kulki edestakaisin sekä venäläisiä sotilashenkilöitä että anomusretkillä liikkuvia suomalaisia. Heidän mukanaan pääsin vartijain estämättä linkkasemaan linnanpihalle.
Galitzin seurueineen asui uuden linnan itäisessä siipirakennuksessa, missä itse Galitzinin hallussa olivat ne ylimmän kerroksen huoneet, joissa Pietari Brahe aikoinaan oli asustanut. Muut linnan osat olivat joko viljasäiliöinä tai sotilasten ja vankien asuntona. Tiesin, että noihin vanhan linnan synkkiin komeroihin oli suljettu monta suomalaista pappia ja isänmaallista virkamiestä, joita syystä tai toisesta ei oltu Venäjälle raahattu.
Mutta pihalla ei minulla ollut aikaa pitkiin tarkasteluihin, vaan soluin muiden puheille pyrkijäin mukana ahtaita kiertoportaita ylimpään kerrokseen. Kenenkään estämättä pääsin aina Galitzinin vastaanottohuoneeseen, jossa oli itse ruhtinas adjutantteineen sekä joukko kirjureita. Pysähdyin ovenpieleen toisten taakse ja avonaisella silmälläni Galitzinia tarkastellen ajattelin itsekseni: »Hauskaa tavata taas, ruhtinas, sillä emmepä ole tainneetkaan olla näin liki toisiamme sitten kuin siellä Janakkalassa, jossa seinänraosta riihen ullakossa tarkastelin sinun ja armeijasi ohikulkua. Tosin sinä et minun läsnäolostani tiennyt silloin paremmin kuin nytkään ja kaiketi se parasta onkin, ainakin minulle.»
Siinä ovenpielessä havaintoja tehdessäni jouduin surullisen lystikkään kohtauksen todistajaksi, Puheille pyrkijäin joukossa oli kaksi nuorta suomalaista tyttöä, kaikesta päättäen niitä kevytmielisiä ja isänmaastaan piittaamattomia naisia, joita oleskeli täällä Turussa sotamiesten parissa. Kun ruhtinas kysyi heidän asiaansa, sanoivat he haluavansa kääntyä kreikanuskoon. »Miksi te haluatte omasta uskostanne luopua?» kysyi ruhtinas edelleen. »Koska venäjän usko on meistä parempi kuin ruotsin usko ja … ja kun täällä on kaksi sotamiestä, jotka tahtovat naida meidät», vastasivat tytöt. Ruhtinas kysyi nyt sotamiesten nimiä. Tytöt mainitsivat heidän nimensä sekä rykmentin. Sotamiehet haettiin kiireesti esiin ja ruhtinas kysyi, oliko totta, mitä tytöt ilmoittivat. »Njet-njet!» kuului yhteen ääneen sotamiesten suusta. »Minä annan teille raippoja, jollette puhu totta!» karjaisi ruhtinas. Silloin vannoivat sotamiehet jonkin pyhimyksensä nimessä, etteivät he olleet koskaan sellaista aikoneet. He saivat nyt mennä, jonka jälkeen ruhtinas sanoi tytöille synkästi, että heidät kyllä kastetaan kreikanuskoon. Venäjäksi käski hän yhden käskyläisistään viedä tytöt pois ja annattaa heille raippoja. »Tyttöpoloiset! Mutta kyllä te olette sen ansainneetkin», ajattelin minä, kun tytöt kulkivat, ohitseni huoneesta.
Kun ruhtinas oli kuullut muidenkin huoneeseen tulleiden asian, loi hän katseensa minuun, jolloin minä kumarsin syvään ja ojensin lakkikuluani häntä kohti. Hän rypisti tyytymättömänä silmäkulmiaan, mutta otti sitten pöydältä kymmenen kopeekan rahan ja viskasi sen lakkiini. Kumarsin uudelleen ja lähdin senjälkeen kiireesti huoneesta, sillä adjutantin katse ei ennustanut minulle mitään hyvää.
Alakerrassa oli ruhtinaan keittiö, jonka puoliavoimesta ovesta tunkeutui portaille ihana paistinkäry. Se sai veden valahtamaan kielelleni ja minä sanoin itselleni: »Pistäypäs, Tapani-veikkoseni, sisälle, sillä eihän tiedä, mitä hyvää sinulle sieltäkin heruu, jota paitsi sinun on kaiken nimessä viisainta näytellä kerjäläisen osasi järkähtämättä loppuun.»
Keittiössä askarteli lihava ja punoittava ylikokki sekä pari hänen apulaistaan. Pysähdyin täälläkin vaatimattoman kerjuriukon tavalliselle paikalle ovenpieleen, paljastin pääni ja kumarsin ylikokkia kohti. Hän liikuskeli vain tärkeänä lieden äärellä ja jakoi määräyksiä apulaisilleen. Vasta kun paistit ja muut herkut oli saatu järjestetyksi suurille tarjottimille ja apulaiset ryhtyivät niitä kantamaan ylös, suvaitsi hän huomata minut, joka jälleen kumarsin. Kädet puuskassa asettui hän eteeni ja kysyi surkean huonolla suomenkielellä asiaani.
»Minä olen köyhä kerjuu-ukko ja rohkenin tulla anomaan vähäistä almua», vastasin surkealla äänellä, viitaten samalla säkkiäni.
»Ja mistä sinä olet?» kysyi kokki jälleen.
»Tuolta Rymättylän saarelta. Tulin tänä aamuna tänne kaupunkiin anelemaan vähän leivän apua.»
»Rumjattula», kertasi kokki ja tuntui sitten muistelevan jotakin, kunnes kysyi:
»Saadaanko siellä nykyjään kaloja?»
»Oo-jaa!» vakuutin minä, »silakoita ja siikoja saavat siellä nykyjään vahvasti.»
»Siikoja», kertasi hän taas ja alkoi sitten puhua apulaistensa kanssa venäjää, josta ymmärsin, että heidän kalavarastonsa nykyjään oli hyvin vähissä.
»Osaisitko sinä, vaariseni, opastaa meitä hyvälle kalapaikalle, josta saisi hankituksi ihan tuoreita kaloja?» kääntyi kokki jälleen puoleeni.
»Ihan luotisuoraan, sillä aamulla näin muutamain Rymättylän kalastajain laskevan mereen nuottiaan, joita he nyt ehtoolla tulevat kokemaan, eikä sinne ole kuin puolen tunnin purjehdusmatka», laskettelin minä vilkuillen avonaisella silmälläni mahdollisimman palvelushaluisesti.
Ylikokki neuvotteli jälleen apulaistensa kanssa, ja he päättivät heti herrojen päivälliseltä päästyä lähteä minun opastuksellani kaloja hankkimaan. Sain palasen oivallista paistia sekä viinaryypyn. Paistia nauttiessani ajattelin: »Tämä maistuu erinomaiselta ja minun tulisi olla siitä kiitollinen teille, hyvät Iivanan pojat, ja oikeastaanhan minä sitä olenkin, mutta siitä huolimatta tulee teidän kalaretkenne päättymään hieman toisin kuin mitä te itse suunnittelette. Ettekä te varmasti lähtisikään, jos tietäisitte, että tämä ukkorähjä kykenee tekemään liukkaampiakin liikkeitä ja että hänen takkinsa povessa uinuu kaksi ladattua pistoolia. Mutta joka tapauksessa: kiitos paistista ja ryypystä!»
Hetkistä myöhemmin varustauduttiin lähtemään. Sain linnanpihalta kantaakseni maston ja purjeen linnan alla jokirannassa olevaan veneeseen. Ylikokki apulaisineen toi purteemme ison nassakan paloviinaa, kaksi suurta aitomoskovalaista limppua sekä suuren nahkapussin, jossa nähtävästi oli isompi joukko vaskirahoja kalojen ostoon. Minä istuin peräsimeen, kokki miehineen asettui keulan puoleen, purje nostettiin ja niin lähdettiin hyvällä laitasella mennä viilettämään Airiston selkää kohti.
Ruis- ja Hirvisalon välisessä salmessa oli joukko vihollisen kaleereja, joiden välitse ja ohitse me viiletimme. Keittiömestarit vaihettelivat tervehdyksiä merisotilaiden kanssa ja kehuivat olevansa matkalla kalanhankintaan. »Niin kyllä, mutta kyllä niitä kaloja odottaa saa», ajattelin minä peräsintä hoitaessani. Kun oli tultu Airistonselälle, lähelle Rymättylän kaakkoista nokkaa, ei vihollisen aluksia näkynyt enää millään suunnalla. Nyt arvelin tarpeettomaksi pitää vasenta silmääni kauemmin suljettuna. Avasin sen siis selkosen selälleen, palauttaen samalla muutenkin kasvoilleni niiden tavallisen ilmeen. Tämän ihmeen huomasi ensiksi ylikokki, joka istui veneen keulassa minua vastapäätä. Hän yritti karata pystyyn, samoinkuin hänen apulaisensakin, jotka esimiehensä hämmästyksen nähdessään olivat vilkaisseet minuun. Mutta minulla olivat jo pistoolini esillä sekä viritettyinä. Ojentaen ne heitä kohti sanoin minä käskevästi:
»Istukaa alallanne, jollette mieli saada lyijyä ruumiiseenne!»
He näkivät parhaaksi totella, minkä jälkeen minä asetin toisen pistoolin viereeni tuhdolle, mutta toista pidin edelleenkin viritettynä oikeassa kädessäni hoitaen peräsintä vasemmalla. Ohjasin nyt rauhallisesti sivu Rymättylän, joka puolen tunnin kuluttua oli jäänyt selkämme taakse. Milloin tarvitsi purjeita muuttaa, komensin vangit osoitusteni mukaan suorittamaan sen. Pahimmasta tyrmistyksestä vähitellen toinnuttuaan tiedusteli ylikokki vapisevalla äänellä, mitä minä aioin heille tehdä.
»Vien teidät Ruotsiin vieraisille», vastasin, »eikä teille siellä mitään pahaa tehdä, kun vain ihmisiksi elätte. Rauhan tultua pääsette takaisin ja sitä odotellessanne voitte opetella siellä uusia ruokalajeja laittamaan.»
Korpoossa laskin illalla maalle ja toimitin rannassa tapaamaini kalastajain avulla vankini sidotuiksi, jotta minun olisi huolettomampi jatkaa matkaani heidän kanssaan. Seuraavana päivänä saavuin onnellisesti Ahvenaan, missä tapasin amiraali Wrangelin muutamien fregattien kanssa. Aioin jättää vangit hänen haltuunsa, mutta hän kehoitti minua kuljettamaan ne itse Tukholmaan. Veneen ynnä muut siinä mukana olevat tavarat lahjoitti hän minulle. Pussissa olevain vaskirahojen huomasin tekevän yhteensä viisikymmentä ruplaa. Veneeni jätin Ahvenanmaalle ja seurasin vankeineni laivaston mukana Kapellskäriin, josta amiraalin antamalla espingillä jatkoin matkaani Tukholmaan. Perille saavuin kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä.
Jätettyäni vangit kreivi Tauben adjutantille kirjoitin seikkaperäisen raportin viimeisistä vaiheistani sekä Turussa tekemistäni havainnoista ja vein sen kreiville, jonka luona myöskin prinssi Fredrik sattui olemaan. He kuulustelivat minua vielä suullisesti ja prinssi nauroi makeasti kertomukselleni kokkien vangitsemisesta sekä taputti minua ystävällisesti olkapäälle.
Kun palasin heidän luotaan majapaikkaani, oli taskussani vänrikin valtakirja.
* * * * *