NELJÄS LUKU.
Loppumattomilla vakoilumatkoillani joudun yksinäiseen saareen, josta pelastuttuani kaksi pehmeätä käsivartta kietoutuu kaulaani.
Edellisten seikkailujeni jälkeen lepäilin nyt Tukholmassa kappaleen kolmatta viikkoa. Heinäkuun seitsemäntenä päivänä sain sitten jälleen määräyksen lähteä Suomeen tiedusteluille. Tovereikseni sain tällä kertaa kokonaista kuusi miestä, kaikki suomalaisia, joista puolet turkulaisia ylioppilaita. Liikkeelle lähdimme samalla espingillä, jolla olin vankini Tukholmaan tuonut. Mutta vastatuulen takia meidän täytyi toista viikkoa pysyä alallamme Vaxholmassa ja Furusundissa, kunnes vihdoin pääsimme Ahvenanmerellä oleskelevan Ruotsin laivaston luo. Amiraali Wachtmeister antoi meille neljä leiviskää ruutia, kuusi möhkälettä piikiveä sekä joukon kuulia. Sen jälkeen annoimme tuulen pullistaa purjeemme ja kynnimme oman onnemme nojassa Ahvenanmeren aaltoja.
Risteiltyämme seuraavana päivänä Boksöön ja Simsalan luotojen lähistöllä lasketimme sen jälkeen suoraan itää kohti. Enklingen ja Brändöön sivu purjehdittuamme nousimme maihin Kustavin pitäjän Wartsalassa. Tänne jätimme aluksemme ja kuljimme veneellä Taivassaloon, missä vaihetimme pukua ja lähdimme maitse pyrkimään Turkua kohti. Pitkin matkaa oli teiden varsille ja niityille sijoitettu neljä- ja viisikymmenmiehisiä venäläisjoukkoja, jotka pysäyttivät jokaisen ohikulkijan ja asettivat tarkan kuulustelun alaiseksi. Emme huolineet antautua heidän kanssaan lähempiin tekemisiin, vaan kuljimme kiertoteitä ja enimmäkseen yön aikaan.
Raisioon päästyämme jätin minä mieheni metsään ja lähdin yksin nimismies Silvanin talolle. Nimismies vei minut kohta, tärkeimmät kuulumiset ilmaistuaan, ahtaalle tuvanyliselle, sillä venäläisiä saattoi milloin hyvänsä pistäytyä taloon. Ja aivan oikein: kun olin juuri ylösalaisin käännetyn nelikon pohjalla ruvennut raporttia kirjoittamaan, kuulin pihalta kaviontöminää ja venäläistä puheenpulitusta. Tarkastin kaiken varalta pistoolini ja jatkoin sitten työtäni. Venäläiset lyöttäytyivät taloksi ja koko päivän kuulin minä alhaalta tuvasta heidän rähinäänsä ja tappelun mäikettään, kun he ryypiskellessään joutuivat keskenään riitaan. »Kyllä maailmaan ääntä mahtuu», ajattelin raporttiani kirjoittaen, pitäen samalla kuitenkin korvani auki siltä varalta, että olisin saanut heidän puheistaan siepatuksi itselleni jonkin tärkeän tiedon. Vasta illalla lähtivät venäläiset tiehensä, jolloin minäkin palasin toverieni luokse. Yhden miehistäni lähetin toimittamaan kirjettä Tukholmaan ja jatkoin itse toisten kanssa matkaa lähemmäs Turkua.
Tämän jälkeen kului meiltä koko kesä yhtämittaisiin ja levottomiin kiertomatkoihin. Saatoimme tänään esiintyä Naantalissa ruhtinas Galitzinin karjanostomiehinä ja tehdä jo ylihuomenna suolan kauppaa Helsingin torilla, tai makailla tänään venäläistä postia odotellen tien varressa Somerolla ja esiintyä jo seuraavana päivänä viattomina heinämiehinä Lohjalla. Siellä ja täällä tapasimme isänmaalleen uskollisia sekä talonpoikia että virkamiehiä, joilta saimme niin hyvin tietoja kuin ruokavarojakin. Yöksi uskalsi sentään ani harva meitä taloonsa ottaa, sillä kaikki olivat peloissaan sen koston takia, jota vihollinen oli siellä ja täällä sissien takia harjoittanut. Mutta siitä ei väliäkään, sillä näin kesäiseen aikaan saatoimme vallan mukavasti viettää yömme milloin nuotiolla metsässä, milloin taas täysinäisessä tuoksuvassa heinäladossa.
Kävisi liian väsyttäväksi kertoa tarkemmin kaikista tämän kesän retkistä ja pikkuseikkailuista. Mainitsen niistä tässä senvuoksi ainoastaan muutamia.
Elokuun seitsemäntenä päivänä leiriydyimme Tammelan pitäjässä tiheään metsään noin sata syltä valtatiestä ja odottelimme Moskovasta tulevaa postia, jonka saamiemme tietojen mukaan olisi näinä päivinä pitänyt kulkea siitä ohi. Leirimme oli notkossa ja sen sekä tien väliin jäi korkeahko kukkula, joten olimme täysin suojassa sekä saatoimme pitää vireillä vähäistä nuotiota. Yksi joukostamme lymyili aina pensasten välissä kukkulalla pitämässä silmällä tietä. Kun posti tulisi edempänä tien mutkassa näkyviin, tuli hänen variksen raakunnalla antaa merkki nuotiolla oleville sekä päästää peräkkäin niin monta kvaa-ääntä kuin saattueessa olisi rakuunaa. Me toiset kulutimme sillä välin aikaamme loikoillen nuotiolla sekä tarinoiden ja syöden porossa hautomiamme nauriita, joita tullessamme olimme muutamasta naurishalmeesta varanneet kokonaisen kantamuksen.
Koko se päivä ja seuraava yö kului kuitenkin ilman mitään merkillistä. Aika alkoi meistä rauhattomista metsän ja maantien pojista tuntua jo pitkältä näin yhden ja saman nuotion tulilla. Mutta kun seuraavan päivän aurinko oli kiivennyt korkeimmalle kohdalleen, kuului kummulta variksen raakuntaa. Kuusi eri kertaa kajahti metsässä karkea kraak-kraak! Yhtenä miehenä kavahdimme jalkeille, tempasimme aseemme ja juoksimme mäen ympäri tien viereen, missä pysähdyimme tuuheiden kuusten suojaan. Toisaalta tullen yhtyi siinä vartijakin joukkoomme.
Samassa näimme tietä lähenevän kahden hevosen vetämäin kuormastovankkurien. Edellä ratsasti kolme rakuunaa ja perässä seurasi samoin kolme.
»On viisainta ampua ensiksi kuormahevoset, ettei saalis missään tapauksessa pääse käsistämme», sanoin miehilleni ja määräsin kaksi heistä siihen toimeen, »me toiset käytämme samalla aikaa aseitamme etumaisten rakuunain suistamiseen».
Kun kulkue oli ehtinyt melkein kohdallemme, annoin merkin, ja samalla pamahtivat meidän kaikkien musketit. Näin molempain kuormahevosten suistuvan tielle sekä kahden etumaisista rakuunoista kierähtävän alas satulasta. Hurraata huutaen hyökkäsimme nyt tielle ja samalla sai kolmas edellä ratsastaneista rakuunoista osansa minun miekastani. Jäljessä ratsastavat laukaisivat ampuma-aseensa meitä kohti ja kääntyivät sitten ympäri lähtien täyttä laukkaa ajamaan takaisin.
Taistelu oli siis pian suoritettu. Kävimme nyt kiireesti tarkastamaan suurten, umpinaisten vankkurien sisältöä. Mutta mitäs tämä? Kun olimme lyöneet auki vankkurien perässä olevan oven, tulvahti sieltä vastaamme oikea kanatarhasävelmä: kiekuntaa ja hätääntynyttä kanan kaakotusta! Vankkureissa oli nimittäin joukko jaloistaan sidottuja kalkkunoita, kukkoja ja kanoja. Toisessa vankkurien osassa näkyi kaikenlaisia hienompia ruokatavaroita ja viinipulloja. Ahneesti odottamamme postin sijasta olimme saaneet siis joukon herkkuja, joita nähtävästi kuljetettiin Turkuun ruhtinas Galitzinin pöytää varten. No, eihän tämäkään ihan hullumpaa ollut nälkäisille sisseille, jotka tavallisesti saivat tyytyä kovaan leipään, veteen ja naurispaistikkaisiin sekä olla kiitollisia, jos sitäkään aina oli tarjolla.
Kun olimme vankkurien sisällöstä tyhjentäneet kaiken sen, mitä mukanamme jaksoimme kuljettaa sekä hankkiuduimme painumaan jälleen metsään, huomasimme, että yksi joukostamme, nuori Klaus Rönnberg, makasi hengetönnä tienpartaalla. Hän oli saanut otsaansa vihollisen karpiinin kuulan. Seisoimme hetkisen äänettöminä ja allapäin hänen ympärillään ja ryhdyimme sitten valmistamaan hänelle hautaa kummun rinteeseen, kahden petäjän väliin. Kun olimme laskeneet toverimme aseineen sinne havuvuoteelle, siunasin minä haudan, minkä jälkeen yhteisesti veisasimme virren ja peitimme haudan. Yksi miehistä leikkasi toisen petäjän kylkeen ristin sekä vainajan nimikirjaimet.
Kun palasimme tielle kantamuksiamme korjaamaan, juolahti mieleeni muuan asia. Otin oitis poveltani palan paperia ja kirjoitin siihen nopeasti sanat: »Tämän kuorman valloitti vänrikki Tapani Löfving sotilaineen ja siihen hän katsoi olevansa täysin oikeutettu, koska Ruotsin ja Venäjän välillä vallitsee vielä täydellinen sotatila. On halpamaista raakuutta kostaa tätä minun tekoani rauhallisille talonpojille.»
Kirjeen jätin vankkureihin ja saaliimme korjaten katosimme senjälkeen metsään. Tultuamme iltapäivällä erään yksinäisen metsäniityn reunaan päätimme leiriytyä eräälle pihlajia kasvavalle puronäyräälle. »Vietetäänpäs sitten tässä somassa paikassa Klaus-vainajan peijaita», sanoin minä miehille, ja pian loimusi puiden välissä iloinen nuotio ja mukaamme sieppaamistamme kalkkunoista alkoivat höyhenet pelmuta ilmassa, kun miehet kävivät niitä kynimään. Vesi kielellä istuimme tulen ympärillä, kun puolikymmentä lihavaa kalkkunaa kärisi vartaissa.
Viinipullot avattiin ja herkullinen ateria alkoi.
»Ruhtinaallinen ateria!» mökelsi joku joukosta suu täynnä mehevää kalkkunaa.
»Ruhtinaallinen kylläkin, sillä Galitzinille nämä herkut olivat varmasti aiotut», huomautin minä.
»Varmastikaan hän ei ole parhaalla tuulella saadessaan tietää, mihin suihin hänen kalkkunansa ja viininsä ovat joutuneet. Mutta kukapa hänelle olisi kalkkunoita paistanutkaan, kun sinä, Tapani, siirsit hänen kokkinsa Tukholmaan.»
»Levittäkäähän tuosta kaviaaria leivällenne ja voikaa kuin pajarit.»
»Galitzinin malja, toverit, sillä paitsi tätä ihanaa ateriaa ansaitsee hän sen siitäkin syystä, että koettaa pitää yllä järjestystä ja hillitä sotilastensa ilkivaltaisuuksia. Kuulittehan viimeksi Raisiossa ollessamme, kuinka hän keväällä oli hirtättänyt muutamia upseerejaan, jotka olivat rahvaan keskuudessa harjoittaneet julmuuksiaan.»
»Kas sillä lailla! Siitä hän ansaitsee vielä toisen maljan. Jos hän sitä tekisi ahkerammin, niin ei meitä sissejä tarvittaisikaan muuhun kuin kalkkunoita paistamaan.»
»Eläköön ruhtinas Galitzin!»
Risteiltyämme ympäri Varsinais-Suomea ja läntistä Uuttamaata saavuimme syyskuun alkupuolella Mietoisiin. Täällä yövyimme erääseen yksinäiseen metsätorppaan. Yön aikana jutteli talonväki meille muun muassa Mahalan Mikosta, joka oli pitäjän rikkain talollinen sekä samalla tavattoman vihainen sisseille ja muille, jotka vielä sotaa kävivät. He sanoivat hänen pitävän koko pitäjää pelon vallassa.
»Vai on hän sellainen porho. Täytyypä pistäytyä häntä huomenna tervehtimään», sanoin minä.
Lähdin siis seuraavana päivänä matkaan jättäen toverini torppaan levähtämään edellisten päivien monien jalkavaivojen jälkeen. Mahalaan tultuani menin tupaan, jossa isäntä itse veisteli uunin luona jotakin kalupuuta.
»Hyvää päivää, Mikko!» tervehdin minä ja istuin penkille.
Hetkisen katsoi isäntä minua tuuheiden kulmiensa alta ja ärähti sitten:
»Kuka ja mistä sinä olet?»
»No etkö sinä, Mikko, minua tunne, vaikka minä tunnen sinut ja emäntäsi ihan esivanhempianne myöten», vastasin minä, sillä torpassa olin lähtiessäni ottanut selon Mahalan isäntäväen sukujuurista.
»En minä ainakaan muista sinua koskaan nähneeni», sanoi isäntä.
»Vai niin, koska sinä et halua minua tuntea, niin hyvästi sitten!» olin minä närkästyvinäni ja lähdin ulos.
Isäntä tuli perässäni pihalle ja sanoi:
»Kuulehan, tuota, kuka sinä sitten oikeastaan olet?»
Katsottuani häntä hetkisen kiinteästi silmiin vastasin:
»Olen Tapani Löfving, vänrikki hänen majesteettinsa kuningas Kaarle kahdennentoista armeijassa ja liikun täällä tiedusteluilla.»
»No niinpä palatkaa taloon saamaan suun-avausta.»
»Mutta osaatteko pitää omana tietonanne sen, mitä minä teille nyt ilmoitin?» kysyin minä.
»Mahalan Mikkoa ei ole ennenkään tyhjistä kieräilyistä syytetty», sanoi hän kätensä ojentaen. »Oikeille Suomen sotilaille en ole koskaan ollut nurja, vaikka joutavanpäiväisiä vihollisen härnääjiä en kärsikään.»
Palasimme siis hyvinä ystävyksinä tupaan, jossa ukko komensi emäntänsä laittamaan vieraalle ruokaa. Itse kaasi hän minulle nurkkakaapissa olevasta pullosta ryypyn. Emännän kuulin uunin luona hääriessään tiedustelevan hiljaa mieheltään, kuka minä olin, mihin isäntä kuului vastaavan, että olin muuan hänen vanhoja tuttaviaan.
Syötyäni ilmoitti isäntä, että Lehtisen kartanossa majailee komennuskunta venäläisiä ja että hän on luvannut myydä koiranpenikan komennuskunnan päällikölle, kapteeni Losakoville. Jos siis minä haluaisin tutustua tähän joukkokuntaan, niin voisin lähteä hänen kanssaan viemään penikkaa ja olla olevinani hänen renkinsä. Minä en epäillyt enää ollenkaan isännän luotettavaisuutta ja suostuin mielihyvin hänen ehdotukseensa.
Lähdimme siis oitis matkaan. Isäntä itse nousi hevosen selkään, mutta minä kävelin hänen rinnallaan ja kannoin käsivarrellani koiranpenikkaa. Perille tultuamme menin isännän kanssa kapteenin luokse, missä meille tarjottiin ryypyt. Kapteenin ja hänen luutnanttinsa välisestä keskustelusta, joka luonnollisesti kävi venäjäksi, sain siepatuksi tietooni pääasiallisimman sisällön viimeisestä armeijalle annetusta päiväkäskystä.
Ulos tultuani juttelin pihalla olevien sotamiesten kanssa. Silloin lähestyi meitä tallin luota eräs talon rengeistä, jonka hämmästyksekseni huomasin entiseksi Turun läänin jalkaväkirykmentin sotilaaksi. Olin nähnyt hänet kapteeni Andersenin komppaniassa ja oli hän luultavastikin palannut kotiseudulleen Pälkäneen tai Isonkyrön taistelun jälkeen. Sen pahempi näytti hänkin tuntevan minut. Kun sain tilaisuuden lähestyä häntä, pistin sotamiesten huomaamatta hänen käteensä pari karoliinia ja samalla kuiskasin:
»Ethän ole tietävinäsi mitään?»
»Mitäpäs minä», kuiskasi hän vastaan.
Mahalan isännän tultua lähdimme kartanosta ja minä päätin mennä täältä suoraan Vehmaisten ja Taivassalon puolelle, saadakseni tavata siellä arentimies Fingerrosia, joka oli minun hyvä ystäväni ja jolta olin ennenkin saanut tärkeitä tietoja. Isäntä lupasi toimittaa sanan tovereilleni, että he omia aikojaan pyrkisivät lahden yli Vehmaisten puolelle, missä sitten tavattaisiin Lahdenrannassa.
Eräästä Lehtisten kartanon torpasta lähti kaksi nuorta miestä soutamaan minua lahden yli. He laskivat minut maalle muutamalle matalakallioiselle rannalle vakuuttaen, ettei siitä ollut enää pitkälti Lahdenrannan taloon. Annoin heille karoliinin mieheen soutupalkkaa, minkä jälkeen he lähtivät takaisin. Minä sen sijaan lähdin astelemaan päinvastaiseen suuntaan. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun noin parisataa askelta kuljettuani aukeni leveä salmi eteeni! Minut oli siis katalasti jätetty saareen! Veneellä liikkuvia ei näkynyt missään, paitsi noita kiireesti poissoutavia saattajiani, jotka eivät huudoistani eivätkä viittomisistani olleet millänsäkään. Minun ei auttanut muu kuin niellä kiltisti harmini ja ruveta miettimään muita pelastuskeinoja.
Palasin manteren puoleiselle rannalle, mutta yhtään ihmistä en nähnyt salmen takana liikkuvan. Etäämpänä näkyi kyllä jonkin talon tai torpan katot ja huutoni olisi mahdollisesti kuulunut sinne saakka, mutta ainakaan ensi hädässä en siihen keinoon aikonut turvautua, sillä hädässä huutaminen on minusta aina ollut vastenmielistä. Parasta oli siis laittaa olonsa saarella niin mukavaksi kuin mahdollista ja odotella, kunnes näköpiiriin ilmestyisi veneitä. Ilta oli jo varsin lähellä, ja minä ryhdyin sen vuoksi keräämään puita, joista yöksi voisin kyhätä itselleni nuotion.
Kun suurella vaivalla olin saanut kootuksi melkoisen risuröykkiön suojaiseen paikkaan saaren keskelle, oli jo ehtinyt tulla joltinenkin hämärä. Juuri kun kumarruin tulta virittämään, olin kuulevinani aironloisketta saaren toisesta päästä. Riensin suinpäin sinne ja näin todellakin oman saareni ja toisen pienemmän saaren välissä liikkuvan veneen, jota soudettiin mannerta kohti.
»Hohoi, ystävät», huusin minä, »ottakaahan veneeseenne minut.»
Soutajat pysähtyivät ja meloivat lähemmäksi, jonka jälkeen vanhan miehen ääni kysyi:
»Kuka se on ja miten sinä olet ilman venettä sinne joutunut?»
Selitin nyt lyhyesti, miten olin saareen joutunut, sanoen olevani
Turusta kotoisin sekä liikkuvani karjan ostossa.
»No kaikenlaista koiruutta sitä tänä aikana tehdäänkin», jahkaili ukko ja työnsi rantaan veneensä, johon minä viivyttelemättä sijoittausin istumaan. Paitsi ukkoa häämötti veneen perässä myöskin pari naisihmistä. He olivat sen torpan väkeä, jonka katot näkyivät tänne, ja olivat he täällä saarten rantamilla kierrelleet meriruokoja leikkaamassa.
Rantaan päästyämme kysyin tietä Lahdenrantaan ja kiitettyäni ystävällistä torpanväkeä avuliaisuudestaan lähdin viidakon halki astelemaan osoitettuun suuntaan. En ollut kuitenkaan pitkälle ehtinyt, kun olin kuulevinani keveitä askeleita takanani. Pysähdyin ja käännyin katsomaan jäljelleni, mutta samassa kietoutui kaksi pehmeätä käsivartta kaulaani ja värisevä naisen ääni kuiskasi:
»Tapani!»
Kun en hetken aikaan kyennyt mitään virkkamaan, kietoutuivat kädet vielä lujemmin kaulaani ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen kuiskasi sama värisevä ääni:
»Tapani, etkö sinä taaskaan minua tunne, vaikka minä olen naisen vaatteissakin?»
Nyt oli minun vuoroni kietoa käteni rinnoilleni nojaavan solakan naisvartalon ympäri ja pimeässä etsivät huulemme intohimoisesti toisiaan. Ja, totta puhuakseni, tämä olikin ensi kerta, jolloin minä ikävöivän miehen hurmiolla syleilin ja suutelin Riikaa.
Mutta enpä tahdo lukijaa kyllästyttää tällaisen hempeän kohtauksen pitemmällä kuvailulla eikä minun miekan käytössä kovettunut käteni sellaisiin kuvailuihin oikein pystykään. Mainitsen sen vuoksi vain lyhyesti, että kun katkonaisista sanoista ja hyväilyistä vihdoinkin selviydyimme järkevään keskusteluun, sain kuulla selityksen Riikan merkilliseen katoamiseen vuosi sitten Kumlingen länsirannalla. Paettuaan majasta, jossa hän oli ampunut ahdistajansa, kuten edellä on jo kerrottu, hän oli säkkipimeässä juossut umpimähkään pitkin rantaa ja niin osunut sille kapealle kannakselle, joka yhdisti tuon kallioisen niemekkeen pääsaareen. Minun huutoani hän ei myrskyn ja oman kuohuisen mielentilansa takia ollut lainkaan kuullut. Pääsaarella hän oli sitten piilotellut kokonaista kaksi vuorokautta eräässä ahtaassa luolassa.
»Ihan luolan edustalta kuulin kerran askelia ja varustauduin jo kuristamaan itseni sukkanauhalla, jos venäläisiä olisi ilmestynyt luolan suulle», kertoi Riika.
»Voi poloinen tyttöni, ne askelet eivät varmaankaan olleet kenenkään muun kuin sinun oman Tapanisi, joka kuoleman tuskassa etsiskeli sinua kaikkialta saaren metsistä», huudahdin minä.
Sitten kertoi Riika edelleen, kuinka nälkä ajoi hänet lopulta luolasta ja kuinka hän yön aikaan henkensä kaupalla lähti rannalta löytämällään veneellä merelle ja osui Björkööhön, missä hän sai hoivaa edellämainitun kalastajaparin luona. Kun vihollisia tuli Björkööhönkin, hän ei tuntenut oloaan siellä enää turvalliseksi, vaan lähti taas yksin harhailemaan saarelta toiselle, tullen lopuksi tänne manterelle ja tarjoutuen palvelukseen nykyisen isäntäväkensä luokse.
Lopetettuaan kertomuksensa veti Riika röijynsä alta pistoolin ja lausui sitä minulle näyttäen:
»Tämä on sama ase, jolla silloin riistin ahdistajaltani hengen. Paetessani se unohtui käteeni ja olen sitä sen jälkeen aina pitänyt ladattuna mukanani, jollei muuta niin tehdäkseni sillä nopean lopun itsestäni, jos uudelleen olisin joutunut samanlaiseen asemaan. Mutta, Jumalan kiitos, täällä olen saanut elää rauhassa. Tosin meillä on pari kertaa pistäytynyt venäläisiä, mutta he ovat käyttäytyneet siivosti ja kummallakin kertaa minä ehdin piiloutua tuvan ylisille.»
Kun olin lyhyesti kertonut omat, viime näkemämme jälkeiset vaiheeni, tarttui Riika käteeni ja huudahti:
»Voi rakkaani, mitä sinä oletkaan saanut kestää! Mutta nyt sinun täytyykin jäädä minun hoidettavakseni.»
Yhdessä kuljimme nyt torppaan, jossa Riika ilmaisi isäntäväelleen, kuka minä oikeastaan olin. Osaaottavasti puristivat vanhukset kättäni ja pyysivät minua käyttämään hyväkseni sitä kestitystä, mitä he tänä kovana aikana saattoivat tarjota.
»Itsekin olen vanha sotilas», lausui ukko, »vaikka vihollista vastaan en ole enää jaksanut käydä. Mutta poikani oli mukana ja hän on kuuleman mukaan kaatunut Pälkäneellä. Riika on meillä sen jälkeen ollut ainoana lapsenamme ja mielellämme pidämme hänet edelleenkin luonamme.»
Jäin torppaan kokonaiseksi viikoksi, jolla aikaa tänne saapuneet toverini majailivat läheisissä metsissä. Täältä toimitin Tukholmaan kolme eri kirjettä, nimittäin kreivi Taubelle, amiraali Wachtmeisterille ja neuvoston sihteerille Abram Drakelle, kertoen kussakin kirjeessä kaikki viime aikoina tietooni tulleet seikat.
* * * * *