KAHDESTOISTA LUKU.
Muutamien seikkailujen jälkeen palaan Ahvenanmaalle, jossa teen epätoivoisen ratsastusretken pelastaakseni morsiameni.
Palattuamme siis edellisessä kerrotulta retkeltämme Perniöön yhtyi meihin taas vänrikki Sahlman sekä muutamia muita kotiseudulleen hajaantuneita entisiä sotilaita, joten meitä lopulta oli seitsenmiehinen joukko. Retkeilimme sitten pohjoiseen päin ja saavuimme Tammelan pitäjään. Täältä kaappasimme kenraali Robert Brucen lähettämän postin, jota kaksi rakuunaa oli viemässä päämajaan. Sen jälkeen jouduimme samassa pitäjässä taisteluun kuusikymmenmiehisen venäläisjoukon kanssa. Siinä oli eräs välskäri rykmentin kirstun kanssa ja hänellä saattojoukkona kahdeksankuudetta miestä erään luutnantin komennossa. He olivat matkalla Hämeenlinnasta Turkuun päin. Saimme heidän tulostaan kuulla pitäjän kappalaiselta Oxeniukselta, ja päätimme hyökätä tuon lähes kymmenkertaisen vihollisjoukon kimppuun.
»Kuinka monta niitä ypäjäläisiä olikaan, jotka sinä kerran heinätalkoissa löit käpälämäkeen?» kysyin Juholta odotellessamme vihollista erään avaran niityn laidassa Haaviston kylän alla.
»Seitsemän», vastasi Juho vakavasti, lisäten heti perään vaatimattomasti: »mutta minä olinkin silloin juuri parhaillaan nousuhumalassa.»
»Sepä se», sanoin, »nyt sinulla ei ole edes nousuhumalaa ja meidän olisi yritettävä seitsemän kuuttakymmentä vastaan. Siinähän tulee vähän päälle kahdeksan miestä yhtä vastaan. Mitäs arvelet?»
»No, sittenpähän nähdään, jahka on yritetty», vastasi Juho rauhallisesti.
Kohta tämän sananvaihtomme jälkeen tuli vihollinen näkyviin. Annoimme heidän marssia kohdallemme ja hyökkäsimme sitten hurraata huutaen pitkässä rivissä päin vihollisen kylkeä. Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan ja nähtyään meidän harvalukuisuutemme, muodostivat viholliset nopeasti rintaman meitä kohti ja ampuivat kolme yhteislaukausta peräkkäin, niin että kaksikymmentä heistä laukasi pyssynsä aina kerralla. Me heittäysimme pitkäksemme eikä meistä kukaan edes haavoittunutkaan, paitsi että yksi kuulista hipaisi kersantti Holmgrenin saappaanvartta. Karkasimme heti laukausten vaiettua pystyyn ja hyökkäsimme eteenpäin. Vasta aivan lähellä pysähdyimme ja ammuimme mekin vuorostamme yhteislaukauksen. Meidän muskettimme olivat ladatut kolmella kuulalla ja vaikutus oli viholliselle sangen tuhoisa. Toistakymmentä heistä kaatui ja jäljellä olevat joutuivat mitä suurimman sekasorron valtaan. Mutta me hyökkäsimme miekoin ja pistimin vitkastelematta heidän kimppuunsa.
»Kyllä kelpaa!» huusin Juholle, nähdessäni hänen hartiavoimin huhtovan ympärilleen kuin kaskenkaatajan.
Taistelu oli pian päättynyt. Luutnantti, yksi aliupseeri ja viisikymmentä sotamiestä jäi tielle virumaan. Ainoastaan välskäri pääsi kahdeksan miehen kanssa pakoon meidän huolimatta heitä liioin ajaa takaa. Saaliiksemme jäi rykmentin kirstu, kaikki heidän rensselinsä ja viittansa sekä muutamia hevoskuormia sekalaista tavaraa.
Taistelupaikalta poistuessamme tapasimme pastori Oxeniuksen, joka kysyi minulta, montako miestä olin taistelussa menettänyt. Vastasin, etten yhtään ainutta. Silloin lupasi hän ensi sunnuntain jumalanpalveluksessa urkkijain huomaamatta kiittää Jumalaa, joka niin harvalukuiselle joukolle oli antanut sellaisen voiton.
Tämän jälkeen tuhosimme pienempiä rakuunajoukkoja Somerolla, Vihdissä ja Lohjalla. Kuljimme sitten Tenholaan ja Hankoniemeen, jossa Ruotsin saarilaivasto silloin oleskeli amiraali Vattrangin komennossa. Täältä menin amiraalin määräyksen mukaan uudestaan tiedustelulle Turkuun. Musketit ja kranaatit käsissä kävin tovereineni yösydännä Turussa, jossa silloin majaili m.m. kaksituhatta kasakkaa. Aamulla saimme Naantalista veneen, jolla saaristossa risteillen ja vihollisten kaleereja vakoillen kuljimme Rymättylän, Nauvon ja Kemiön kautta takaisin Hankoniemeen, josta laivasto sillä välin oli lähtenyt tiehensä minun ehtimättä antaa amiraalille ilmoitusta.
Täältä menin sitten Ahokkaan kanssa Perniönlahden perukkaan, josta otimme Kosken tehtaan rautaproomun ja kuljimme sillä Vänön saarelle. Sinne olimme keväällä jättäneet neljä hevosta. Sijoitimme ne nyt proomuun, hankimme purjeet ja lähdimme viilettämään Ahvenanmeren yli Tukholmaan, jonne saavuimme onnellisesti elokuun 10:ntenä päivänä.
Täällä sain nyt kuulla, että se pieni joukko meikäläisiä, joka oli ollut Ahvenanmaalla, oli vetäytynyt kokonaan Ruotsin puolelle ja että vihollisia oli ilmestynyt Ahvenan manterellekin. Olin nyt kuin tulisilla hiilillä ja tahdoin mitä pikimmin päästä sinne. Kärsimättömyydessäni menin kreivi Tauben puheille, hän kun nykyjään oli Suomen asiain ylin johtomies, ja hän komensikin minut Ahokkaan ja kahden sotamiehen kanssa Ahvenanmaalle.
Oli kuulas elokuun päivä, kun saavuimme Ekkeröön rantaan. Hyppäsin heti maalle päästyäni hevosen selkään ja ajoin täyttä neliä siihen taloon, jossa Riika asui. Portailla tuli talon emäntä minua vastaan ja Riikaa kysyessäni purskahti hän itkuun. Aavistin heti mitä pahinta ja uudistin kiivaasti kysymykseni. Minkä vaikeroinniltaan saattoi, selitti nyt emäntä, että toissa päivänä oli tänne tullut yht'äkkiä pienoinen joukko vihollisia, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja vieneet Riikan vankina mennessään. Muita vankeja eivät olleet ottaneet. Olivatko viholliset rakuunoita vai jalkamiehiä ja kuinka paljon heitä oli, tiedustelin edelleen. Heitä oli ollut vain kymmenisen miestä ja ainoastaan päällikkö oli kulkenut ratsain. Viholliset olivat tulleet niin odottamatta taloon, ettei Riika ollut ehtinyt mennä piiloon. Päällikkö oli katsonut häntä pitkään ja alkanut sitten puhua venäjäänsä, johon Riika ei ollut kuitenkaan mitään vastannut. Sitten oli päällikkö huonolla ruotsin kielellä kysynyt emännältä, oliko Riika hänen tyttärensä, johon emäntä oli myöntäen vastannut. Vai teidän tyttärenne, kyllä varmaankin, oli päällikkö vastannut ilkeästi nauraen ja käskenyt sitoa Riikan kädet. Ryöstettyään sitten mitä käsiinsä saivat ja murrettuaan kirstut ja kaapit auki olivat he lähteneet tiehensä, kuljettaen keskellään Riikaa.
»Sanokaa Löfvingille terveiseni ja että kuolen häntä muistellen ja hänen puolestaan rukoillen», oli Riika pois vietäessä huutanut itkien emännälle, joka omalta itkultaan ei ollut kyennyt mitään jäähyväisiksi sanomaan.
Saatuani nämä lamauttavat tiedot vaikertelevalta emännältä hyppäsin uudelleen ratsulleni ja lähdin ajamaan itärannalle. Täällä kuulin vihollisten myöhään toissa iltana kulkeneen salmen yli Hammarlandin puolelle. Menimme vitkastelematta lautalla yli ja jatkoimme tiedusteluja. Kaikkialla täälläkin oli tuo samainen joukko ryöstellyt ja useat kertoivat heidän muassaan nähneensä vangitun nuoren naisen. He olivat viettäneet yönsä Hammarlandin Näfsbyssä ja varhain eilen aamulla jatkaneet matkaansa itään päin. Olivatko he menneet Jomalaan vai Finströmiin päin, siitä emme saaneet tarkkoja tietoja. Käskin sen vuoksi toverieni kulkea Jomalaan ja itse lähdin ratsastamaan Finströmiin. Sundin kirkolla sitten yhtyisimme.
Alkoi olla jo ilta ja hevoseni oli hyvin uuvuksissa. Mutta pakotin sen nelistämään yhä eteenpäin. Iltapimeässä saavuin Finströmin kirkolle ja kuulin tuon samaisen vihollisjoukon vankineen kulkeneen tätä tietä ja jatkaneen matkaansa Saltviikiin. Mutta minun oli pakko ensin lepuuttaa hevostani, ennenkuin kykenin takaa-ajoa jatkamaan. Saatuani sen talliin ja hankittuani sille syötävää heittäydyin itse tuvanpenkille pitkäkseni. Mutta unta en saanut koko yönä, vaan vääntelehdin kuin piinapenkissä. Kenties saa Riika tälläkin hetkellä taistella kunniansa puolesta ja mitä voi hän, siteissä oleva nainen, raakoja miehiä vastaan. Kuin painajainen ahdistivat minua hänen terveisensä, että hän kuollessaan muistelee minua. Miksi hän ajatteli kuolemaa? Aikoiko hän omin käsin riistää elämän itseltään, jollei muutoin voisi kunniaansa säilyttää, vai tiesikö hän karanneena sotilaana tulevansa ammutuksi? Emännän kertomuksesta päättäen oli upseeri tuntenut Riikan, kenties hän oli juuri samasta rykmentistäkin, jossa Riikankin oli täytynyt isänmaataan vastaan miekkaa kantaa. Siinä tapauksessa, että hänet olisi tunnettu, oli hänellä kaikista vähimmin odotettavana mitään hyvää viholliselta.
Tällaiset ajatukset risteilivät koko yön polttavina päässäni ja tuskin alkoi aamu hämärtää, kun nousin satulaan ja lähdin yli peltojen ja läpi metsien kiidättämään suorinta tietä Saltviikiin. Täällä sain kuulla vihollisen olleen eilen iltapäivällä ja lähteneen sitten Sundiin päin. Kaikkialla valitettiin heidän ryöstelleen ja varsinkin päällikön käyttäytyneen vallattomasti.
Kun hevoseni oli hetkisen puhaltanut, lähdin samaa vauhtia jatkamaan Sundin kirkolle, jossa olin jo tunnin päästä. Täällä oli jo vihollisjoukko viettänyt yönsä ja lähtenyt aamulla itärannikolle päin. Käskin kyläläisten ilmoittaa tovereilleni, jotka eivät vielä olleet ehtineet Sundiin, että he tulisivat perässäni Sundskärin saarelle.
Painoin sitten taas kannukset ratsun kylkeen ja olin vajaan tunnin päästä Hultassa. Täältä olivat viholliset noin tunti sitten kulkeneet Sundskäriin pakotettuaan erään talollisen viemään heidät jaalallaan yli. Kun lahdella kylän alla näin keinuvan vielä kaksi jaalaa ja sain kuulla toisen jaalan omistajan olevan kotona, menin oitis hänen luokseen ja pyysin häntä viemään minut heti Sundskärin puolelle. Hän epäröi ja asetti kaikenlaisia esteitä, mutta kun minä kärsimättömyydessäni panin hänet lujalle, suostui hän vihdoin.
Etelästä puhalsi navakka tuuli eikä kestänytkään kauan, ennenkuin minä hevosineni nousin Sundskärin rannalle. Viskattuani jaalanomistajalle kaikki mukanani olevat rahat painoin taas kannukset hevosen kylkeen ja lennätin täyttä karkua Löföön taloja kohti. Tultuani ensimmäisen portille näin pihalla kolme kantamuksilla varustettua venäläistä sotamiestä sekä upseerin, joka juuri oli nousemassa hevosen selkään. Tempasin paikalla toisen pistooleistani ja laukaisin sen lähimpään sotamieheen, samalla kun hevosellani ajoin toisen nurin. Ennenkuin kuitenkaan ehdin käydä upseerin kimppuun, painoi hän kannukset hevosensa kylkeen ja lensi täyttä karkua toisesta solasta pakoon. Kolmas sotamies viskasi aseet luotaan ja pyysi armoa. Hyppäsin satulasta ja ajoin hänet hevoseni jalkoihin suistuneen toverinsa kanssa talliin, jonka oven telkesin ulkopuolelta. Hyökkäsin sitten miekka ja pistooli kädessä sisälle. Siellä oli vain pari kuolemaisilleen pelästynyttä naisihmistä, jotka sanoivat kylässä olleen vain nämä neljä venäläistä. Vangitusta naisihmisestä eivät he tienneet mitään.
Palasin kiireesti pihalle, hyppäsin uudelleen satulaan ja lähdin ajamaan upseerin jälkeen. Saavutin hänet lähellä Wargataa ja huusin hänelle venäjäksi, että hän antautuisi. Hän vilkasi taakseen, pysäytti ratsunsa ja huusi vastaan:
»Katsotaanhan, kuka tässä antautuu!»
Samalla ajoi hän täyttä neliä päin, heiluttaen miekkaansa. Laukaisin pistoolini ja haavoitin hänen vasenta kättänsä. Mutta pistooliin olin äsken kiireessä ladatessani pannut liian paljon ruutia, joten se lauetessaan lensi ilmaan. Ennenkuin toista pistooliani ehdin ojentaa vastustajaani kohti, kompastui ylen uupunut hevoseni ja kaatui nurinniskoin, jolloin minun toinen jalkani jäi sen alle. Siinä asennossa laukaisin nyt jäljellä olevan pistoolini aivan edessäni olevan vihollisratsun rintaan, niin että se suistui polvilleen. Vastustajani oli kuitenkin nopeammin jaloillaan ja oli vähällä ehtiä lävistää minut miekallaan. Mutta viime hetkessä sain riuhtaistuksi jalkani irti, kavahdin pystyyn ja miekkani sivaltaen torjuin uhkaavan piston.
Säilämme halkoivat nyt ilmaa ja kalskahtelivat toisiaan vasten ainakin neljännestunnin. Mutta lopulta alkoi vastustajani askel askelelta peräytyä, heitti sitten yht'äkkiä miekkansa jalkoihini ja hoki takaperin hyppien: »Pardon, pardon!» samalla kun hän viskasi eteeni suuren ja täysinäisen rahakukkaron. Pistin miekkani tuppeen, menin hänen luokseen ja ravistaen rinnuksista tiukkasin, missä vangittu nainen ja toiset sotilaat olivat. Peloissaan kertoi hän vangin olevan jo matkalla Kumlingeen. Noustuaan itse kolmen sotamiehen kanssa Sundskärin rannalle oli hän pakottanut jaalamiehen vangin ja toisten sotamiesten kera purjehtimaan yhtä painoa saaren pohjoispään ympäri Kumlingea kohti. Itse hän oli tahtonut käydä vielä Sundskärin kylissä, mutta rahvasta peläten oli pitänyt viisaampana lähettää vangin edellään Turkua kohti. Kysymykseeni, mitä varten he olivat vanginneet turvattoman naisen, vastasi upseeri varmasti tunteneensa hänet samaksi tytöksi, joka oli ollut rakuunana hänen omassa rykmentissään, mutta sitten suomalaisten sissien avulla päässyt karkuun. Jaalassa sanoi hän olevan viisi sotamiestä ja yhden aliupseerin.
Nämä tiedot saatuani nousin heti satulaan ja komentaen upseerin juoksemaan sivullani lähdin ajamaan takaisin Löföön kylään. Tänne tultuani telkesin upseerin saman talon saunaan, jossa hänen kaksi sotamiestäänkin olivat vankeina. Kyläläisten käskin kaiken uhalla pitää heistä vaarin siksi, kun toverini ehtivät tänne. Sen jälkeen tiedustelin miestä, joka lähtisi kanssani purjehtimaan Kumlingeen. Kaikki pitivät yritystä liian uskaliaana, sillä eteläinen oli kiihtynyt oikeaksi myrskyksi ja meri kuohui valkeassa vaahdossa. Tiedustelin edes venettä, että lähtisin sillä yksin matkalle, sillä alallani oli minun mahdoton pysyä. Kukaan ei tahtonut venettänsäkään minulle luovuttaa.
»Senkin naudat!» karjaisin minä vimmastuneena, »elätte meren keskellä, ettekä tuon vertaa uskalla, kun omat silakkaverkkonne eivät ole kysymyksessä. Mutta nyt minä menen rantaan ja valitsen sieltä parhaan veneen itselleni. Jonka oma se on, saa korvauksen tuosta sekä veneensä takaisin, jos Jumala suo matkani onnistua.»
Niin sanoen viskasin upseerin rahakukkaron pihalle miesten jalkoihin, huutaen vielä rantaan mennessäni:
»Mutta älköön huoliko kukaan tulla minua estämään, jos mielii nahkansa eheänä säilyttää!»
Valitsin rannasta sen veneen, joka minusta näytti nopeakulkuisimmalta, vyörytin siihen painolastiksi muutamia kiviä, asetin maston paikoilleen ja parilla potkulla murrettuani oven eräästä ranta-aitasta etsin sieltä purjeet ja tarpeelliset nuorat. Kun kaikki oli reilassa, työnsin veneen vesille, vedin purjeen ylös ja peräsimen ääreen istuen lähdin Jumalan nimeen tuolle vaaralliselle matkalle.
Vene kiiti kuin valkosiipinen lokki aallon harjalta toiselle. Aurinko oli laskullaan ja haikeamielisesti punersivat petäjät kuohujen keskeltä kohoavilla kareilla. Löföönlahden suulle tultuani näin kaukana edessäni vilahduksen purjeesta, joka kuitenkin pian häipyi karien suojaan. Vasta lahdensuun sivuutettuani huomasin, kuinka ankara merenkäynti nyt todellakin oli. Purteni vaipui välistä kuin syvään laaksoon tai hautaan, jota joka puolella ympäröivät vesijyrkänteet, sinkoutuakseen jo seuraavassa tuokiossa huimaa vauhtia ylös aallon harjalle. Silloin painoi aina tuuli purjeen melkein veteen ja joka hetki oli vene vaarassa täyttyä vedellä tai paiskautua kumoon. Oli Jumalan ihme, ettei sellaista kuitenkaan tapahtunut, vaan uskomattoman nopeasti kiiti pursi vahingoittumattomana eteenpäin. Läpimärkänä vaahdon pärskeestä istuin teljolla hoitaen peräsintä ja purjenuoraa. Myrskyn pauhu ja vaahtopäiden loputon vyöryntä taivaanrantaa kohti huumasivat omituisesti aistejani. Keuhkoni täyttyivät voimakkaasta suolantuoksuisesta ilmasta, ja jos Riikaa kuljettava jaala olisi nyt ilmestynyt eteeni, olisin ohjannut veneen suoraan sitä kohti, syöksynyt miekka kädessä kannelle ja alkanut keskellä tätä elementtien raivoa taistelun elämästä ja kuolemasta.
Mutta aurinko oli jo laskenut ja meri alkoi uhkaavasti tummeta. Kaukana en enää ollut Kumlingesta, mutta pimeässä minun olisi mahdoton ohjata venettäni pääsaarta ympäröivien lukuisten karien välitse. Minun oli siis viisainta ennen pilkkopimeän tuloa ohjata veneeni jonkin suuremman karin rannalle ja jäädä sinne huomista odottamaan. Ihan edessäni olikin suurenpuoleinen, kallioinen ja metsää kasvava kari. Mutta maalle laskeminen oli tuiki vaarallista. Ohjasin veneen saaren pohjoispäähän löytääkseni sieltä mahdollisesti tuulensuojaisen maallenousupaikan. Ja aivan oikein, siellä olikin, mikäli yhä lisääntyvässä hämärässä saatoin nähdä, varsin suojainen poukama muutaman kallionenäkkeen kainalossa. Käänsin nopeasti veneen sinne, laskin purjeen alas ja seuraavassa tuokiossa karahti jo veneen pohja rantahiekkaan.
Kiskoin venettä sen verran maalle, etteivät sitä aallot veisi mennessään, tyhjensin sen vedestä ja laitoin keulaan jonkinlaisen suojuksen purjeesta. Sen alle kämpien kääriydyin päällyskauhtanaani ja kuuntelin turvallisin mielin, kuinka myrsky pimeällä ulapalla vihaisesti ulvoi tai päästeli haikeita vihellyksiä kallionhalkeamissa. Pian vaivuin kuitenkin uneen, sillä kahden päivän jännittävä ajo ja yhden yön valvonta olivat minut lopen uuvuttaneet. Viisainta olikin nyt antaa luonnolle osansa, sillä huomenna kyllä tarvitsin niin sielun kuin ruumiinkin voimia.
Mutta tuskin olin puolta tuntia ollut unessa, kun eteeni ilmestyi Riika, tyrkkäsi minua kylkeen ja sanoi: »Joudu, Tapani!» minkä jälkeen hän kiiruhti pois. Heräsin heti ja mieleni täytti omituinen ahdistus. Mutta käsitettyäni sen uneksi, oman ylen suuressa jännityksessä olleen mielikuvitukseni tuotteeksi, ummistin jälleen silmäni ja aaltojen laulu tuuditti minut pian uneen. Mutta paikalla ilmestyi taas Riika eteeni, tyrkkäsi minua ja lausui äskeiset sanat, jotapaitsi hänen kasvoillaan oli tällä kertaa paljon hätääntyneempi ilme.
Kavahdin nyt viivyttelemättä jalkeille, työnsin pistoolit vyöhöni ja miekan kupeelleni sekä lähdin pimeässä hapuillen kiipeämään edessäni olevaa kalliota ylös. Päästyäni sen laelle olin tuulen huokausten mukana kuulevinani pimeydestä naisen äänen, joka pari kertaa kirkaisi vihlaisevasti. Riika! jysähti mielessäni ja sydämeni puristui kokoon. Aloin kompastella ja rotkoihin putoillen juosta umpimähkään eteenpäin. Edestäni kuului taas meren pauhu ja arvasin olevani lähellä toista rantaa. Mutta samalla pilkahti alhaalta tulenvalo silmiini. Kurottauduin kallion reunan yli katsomaan ja näin rannalla suojaisessa rotkossa palavan nuotion, jonka ääressä istui ja makaili viisi venäläistä sotamiestä sekä heidän keskellään yksi meikäläinen talonpoika. Lähellä nuotiota oli pieni turvekattoinen huone, nähtävästi tilapäinen kalastajanmaja.
Mutta juuri minun havaintoja tehdessäni kuului majasta laukaus ja kohta sen jälkeen syöksyi sieltä ulos Riika hajalla hapsin ja repeytynein vaattein, kädessään savuava pistooli. Hän viivähti majan edessä ainoastaan silmänräpäyksen ja lähti sitten juoksemaan rannalle päin kadoten pimeyteen. Mutta heti laukauksen pamahtaessa olivat sotamiehet nuotiolla kavahtaneet pystyyn ja siepanneet aseensa. Kaksi heistä laukaisi pyssynsä Riikan jälkeen, samalla kun minä syöksyin alas kalliolta ja huusin Riikaa nimeltä.
Sotamiehet, jotka olivat yrittäneet Riikan jälkeen, pysähtyivät hölmistyneinä kuullessaan minun huutoni. Olin jo ehtinyt nuotion valaisemalle alueelle, ja nähdessään minut, yksinäisen miehen, karkasivat kaikki viisi sotamiestä huutaen kimppuuni. Kaksi etumaista kaasin pistooleillani ja kolmannelle heistä valmisti miekkani saman kohtalon. Kaksi jäljellä olevaa lähti pakoon, mutta ennenkuin he ehtivät sukeltaa pimeän suojaan, saivat hekin tehdä seuraa tovereilleen.
Jäljestäpäin muistellessani tuntui koko kohtaus unennäöltä. Taistelu kesti tuskin paria minuuttia, siksi haltioituneella vimmalla käytin minä aseitani. Heti kun viimeinen sotamies sortui miekkani edestä maahan, juoksin rannalle majan taakse ja aloin huudella Riikaa. Mutta tuuli ja meren ulvonta nielivät ääneni enkä kuullut mitään vastausta.
Riensin takaisin nuotiolle. Siellä seisoi ymmällään ja neuvotonna kalastaja, joka aluksellaan oli venäläiset tuonut Sundskäristä tänne. Hän kertoi heidän hämärissä joutuneen haaksirikkoon lähellä rantaa. Kaikki he olivat kuitenkin pelastuneet maalle ja leiriytyneet tähän kallioiden suojaan. Joukon johtaja, aliupseeri, oli pakottanut Riikan menemään majaan sekä seurannut itse perässä. Kohta oli sieltä alkanut kuulua rynnistelyä ja Riikan avunhuutoja sekä sitten laukaus.
Menimme yhdessä kalastajan kanssa majaan ja näimme siellä aliupseerin makaavan kuolleena lattialla. Riikka oli itseään puolustaessaan saanut nähtävästi temmatuksi hänen pistoolinsa sekä sillä tehnyt lopun kiusanhengestään. Mutta minne hän oli itse hävinnyt? Sytytimme nuotiosta tervasroihut käsiimme ja etsimme pitkin rantaa. Jos hänen jälkeensä ammutut laukaukset olisivat sattuneet, niin ainakin löytäisimme hänen ruumiinsa. Mutta emme edes veritäplää keksineet hietikolla. Kuljin kahtaalle päin pitkin rantaa, ryömin rotkoihin ja kiipeilin kallioilla sekä huutelin ääneni käheäksi, mutta kaikki turhaan. Meri vain ulvoi ja möyrysi väsähtämättä, ja kun tuuli vihdoin sammutti soihtuni, palasin uupuneena ja masennuksissa takaisin nuotiolle, jossa kyyrötin lopun yötä synkissä mietteissä.
Heti päivän valjettua olin jälleen kallioilla kiipeilemässä. Yhtä tuloksetonta oli etsintäni tälläkin kertaa. Mutta sen sijaan huomasin nyt, että tämä kovanonnen paikka ei ollutkaan varsinainen kari, vaan kapean kannaksen kautta yhteydessä pääsaaren kanssa. Keksintöni johdosta tunsin mielessäni jonkinlaisen ilon välähdyksen. Entäpä jos Riika onkin sitä tietä pelastunut Kumlingeen? Heikkoa toivoani hämmensi kuitenkin tieto vihollisten oleskelusta saarella. Jos Riika olisikin pimeässä osunut kannaksen kautta Kumlingen manterelle, niin oliko hän siellä voinut välttyä joutumasta vihollisen käsiin? Joka tapauksessa oli minun kuitenkin hetimiten päästävä asiasta selville.
Ilmoitin kalastajalle lähteväni pääsaarelle Riikaa etsimään, ja kun hänellä ei ollut tilaisuutta takaisin paluuseen muutoin kuin minun veneelläni, lähti hänkin mukaani. Risteilimme sitten koko päivän Kumlingen metsissä, missä tapasimme useita piilottelevia kyläläisiä. Heiltä saimme ruokaa sekä tietoja vihollisten hommista, mutta Riikasta ei yksikään tiennyt mitään. Yöllä hiiviskelin vihollisen vartijoiden välitse kyliin ja taloihin, kuunnellen ja kurkistellen ikkunain takana, mutta aina yhtä turhaan.
Nyt alkoi minussa varmistua se, mikä jo tulisoihtujen valossa Riikaa etsiessämme oli mieleeni välähtänyt, että hän nimittäin oli epätoivoissaan syöksynyt mereen. Kun enempi viipyminen Kumlingessa näytti turhalta, palasimme kalastajan kanssa seuraavana päivänä tuolle kovan onnen niemelle. Täällä kuljin vielä pitkin rantoja, kahlasin veteen ja kurkistelin kivien väliin, löytääkseni edes hänen ruumiinsa ja kuljettaakseni sen lepoon siunattuun maahan. Mutta hän oli hävinnyt minulta pienintäkään jälkeä jättämättä.
Istuin pitkän aikaa rantakivellä ja tuijotin raskain sydämin tyyntyvälle merelle, joka kenties kätki syliinsä onnettoman rakastettuni. Vihdoin muistutti kalastaja minua paluumatkasta. Koneellisesti seurasin häntä veneeni luo, jonka työnsimme vesille ja lähdimme auringon länteen painuessa purjehtimaan takaisin Sundskäriin.
* * * * *