YHDESTOISTA LUKU.
Jälleen Suomen manterella, jossa me Ahokkaan kanssa hiivimme vihollisten päämajaan.
Oli mitä ihanin päivä toukokuun lopulla. Kevät oli tänä vuonna tullut verraten varhain ja kauniita ilmoja oli kestänyt vapunpäivästä asti. Tuomet ja pihlajat olivat täydessä kukassa ja päivänpaisteessa uiskenteleva metsä oli täynnä lintujen laulua.
Tänä ihanana päivänä nähtiin Uudeltamaalta Turkuun johtavaa tietä pitkin laahustelevan kaksi kurjaa olentoa. Edellä lynkkäisevä mies oli silmäpuoli ja kyssäselkä, jonka läjään painuneet hartiat olivat lisäksi vinot, niin että toinen olkapää oli toista tuntuvasti ylempänä. Hän talutti kepillä jäljessään umpisokeata miestä, joka kulki epävarmoin ja horjahtelevin askelin. Aina kun edestä- tai takaapäin kuului ratasten räminää, vetäytyi hän kauas tiepuoleen ja tuijotti sokeilla silmillään suu auki sekä hyvin pelästyneen näköisenä ohi ajaviin. Kumpikin oli puettu risaisiin vaatteisiin ja sokealla oli selässään säkkikulu.
Mutta jos näitä kurjia otuksia olisi lähemmin tutkittu, olisi kummankin housuista löytynyt pari vaarallista tukulaa, joita ruotsalainen sanoo nimeltä fyrboll. Päästessään huomaamatta jonkin vihollisten varastohuoneen luo saattoi sokea avata äkkiä silmänsä ja kyssäselkä oikaista hartiansa, jolloin he nopeasti iskivät tulen palloihinsa ja viskasivat ne rutikuivalle katolle tai työnsivät kivijalan aukosta lattian alle, jatkaakseen sitten yhtä kurjina rampoina vaivalloista matkaansa. Sillä sauvalla talutettava sokea ei ollut kukaan muu kuin minä, venäläisten kaikkialla etsiskelemä kenttävääpeli Tapani Löfving. Ja minua taluttava silmäpuoli kyssäselkä olisi lähemmin tarkastettaessa piankin tunnettu minun totiseksi ja mälliä pureskelevaksi toverikseni Juho Ahokkaaksi.
Kuten sanottu, lepäilin morsiameni luona Ekkeröössä aina huhtikuun puoliväliin, jolloin päällystöltäni sain käskyn lähteä Suomen manterelle vakoilemaan. Kuljimme yhdessä Ahokkaan ja vänrikki Sahlmanin kanssa saariston halki Kemiöön ja sieltä Vänön saarelle, jossa sairastuin vilutautiin. Makasin sitten horkan kourissa aina toukokuun puoliväliin saakka, jolla aikaa Juho piti minusta uskollista huolta. Toivuttuani sousimme sitten veneellä Tenholaan, josta kuljimme Kosken tehtaalle. Siellä tapasin entisen rykmenttitoverini, kersantti Gutzeuksen, joka liittyi meidän seuraamme. Kuljimme sitten edelleen Perniöön päin, tapasimme tiellä kolme vihollisen rakuunaa, joista yksi jäi henkeään vaille ja toiset lähtivät käpälämäkeen jätettyään ensin meille kuljetettavanaan olevat rahat. Niistä tuli meille mieheen viisikymmentä taaleria venäjän rahassa. Sen jälkeen päätin Ahokkaan kanssa pistäytyä Turussa ottamassa selkoa oloista vihollisen päämajassa. Hankimme Perniössä päällemme nämä vaaterisat, Juhon hartioihin tehtiin vaatekääröstä kyssa, minä ummistin silmäni, Juho toisensa ja niin lähdimme matkaan.
Olimme jo toista päivää olleet taipalella ja kohdanneet useita vihollisjoukkoja. Kaikki olivat päästäneet meidät kunnialla ohitseen, vieläpä viskelleet kopeekan rahoja Juhon hattureuhkaan. Minun säkkiini oli niinikään karttunut useita limpunkimpaleita.
Illalla saavuimme Turkuun. Itse en uskaltanut juuri nimeksikään tehdä havaintoja, mutta sen sijaan kuiskaili Juho minulle yhtä ja toista, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kiertelimme aluksi kerjäillen ympäri kaupunkia. Melkoinen osa kaupunkilaisia, etupäässä alempaa porvaristoa, oli palannut asumasijoilleen ja maalaisiakin näkyi rattaineen torilla. Enin oli kaupungissa kuitenkin venäläisiä sotilaita, joita oli sijoitettu melkein joka taloon. Siivo tai paremmin sanoen siivottomuus oli tietysti sen mukaista. Hevosen lantaa, jätteitä ja monenmoista törkyä kaikkialla. Viinaa näyttiin viljeltävän runsaasti ja kaupunkiin oli ympäri maata kerääntynyt joukko kevytmielisiä ja kunniattomia naisia, jotka pitivät täällä yhteyttä maansa vihollisten kanssa. Ruhtinas Galitzin, joka esikuntineen ja hallintovirkamiehineen asusti linnassa, koki sentään pitää yllä jonkinlaista järjestystä ja suojella aseetonta kansaa pahimmalta väkivallalta, joten sodan kauhut eivät koskaan Turun seuduilla muuttuneet niin kamaliksi kuin kauempana sisämaassa.
Illalla menimme Ahokkaan kanssa kauppias Kustaa Vithfootin avaraan pirttiin ja pyysimme yösijaa. Pirtissä majaili kymmenkunta vihollisen sotamiestä ja me saimme sijamme ovensuunurkassa. Kaivoimme säkistäni leivänkannikoita ja aloimme syödä kalsuta, jolla aikaa minä pidin korvani tarkasti auki kuullakseni sotamiesten keskustelua. He jutella pulittivat kaikenlaista retkistään ja ryöstöistään, mainiten pari kertaa minunkin nimeni, arvellen »Leving-hirtehisen» saaneen jo surmansa. Kehuipa yksi heistä kerran haavoittaneensakin minua sääreen. Myöskin sain kuulla, että tsaaria odotettiin piakkoin kaupunkiin saapuvaksi ja että häntä varten oli saman talon kellariin varattu suuri joukko ulkomaan viinejä. Muuan vanha sotamies, hiukan suomea mongertava sävyisä partaniekka, tuli meitäkin puhuttelemaan kysellen, mistä kaukaa me olimme ynnä muuta. Vastasimme olevamme Perniöstä ja saimme häneltä palan painoksi kimpaleen keitettyä lihaa.
Syötyäni asetuin pitkäkseni penkille ja aloin hetkisen kuluttua valitella vatsaani, keppuroiden ja vääntelehtien penkillä. Yksi sotamiehistä toi minulle silloin viinaryypyn. Hetkistä myöhemmin hypähdin pystyyn, hapuilin kepin käteeni ja lähdin sotamiesten nauraa hoilatessa kiireesti kämppimään ulos. Oli jo siksi pimeätä, että pihalle tultuani uskalsin huoleti avata silmäni. Menin pihan perälle ja löysin sieltä makasiinirakennuksen päästä suuren kivikellarin. Mutta sen ovi oli lukittu raskaalla rautamäärlyllä ja suurella lukolla. Mieleni teki kuitenkin kovin päästä sinne tutkimaan hänen tsaarillisen korkeutensa viinivaroja.
Kellarissa oli laudoista tehty vesikatto, ja koetellessani lautoja huomasin niistä muutamain olevan varsin löyhässä. Irroitin niistä siis varovasti kolme kappaletta paikoiltaan ja tunkeusin aukosta välikatolle, jonka ilokseni huomasin olevan tavallisen eikä holvatun. Työnsin nyt kaksin käsin multaa ja sammalia syrjään ja kiskoin sen jälkeen muutamia aluslankkuja sijaltaan. Sen jälkeen pudottausin varovasti alas ja huomasin joutuneeni todelliseen tynnyrien valtakuntaan. Iskin nopeasti tulta ja sytytin taskussani olevan, taliin tahratun rihmanpalasen. Laskin kellarissa olevan kaikkiaan kuusikymmentä tynnyriä, jotka merkeistään päättäen sisälsivät mitä parhaimpia viinejä. Aloin nyt vitkastelematta työni potkien tynnyreistä pohjat pois, niin että tuoksuva sisällys tulvehti solisten lattialle.
Olin jo särkenyt viisikymmentä tynnyriä ja ojensin juuri jalkani potkaistakseni ensimmäistäkuudetta, kun kattoaukolta samassa kuului äkäinen ja samalla kummasteleva kysymys:
»Kakoi tshort tam v'lednike navodet—kuka paholainen siellä kellarissa mellastaa?»
Tuntui kuin sydämeni olisi pysähtynyt toiminnassaan. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Tiesin olevani auttamattomasti satimessa, jollen ponnistaisi kaikkea kykyäni pälkähästä päästäkseni. Salamana välähtikin pelastuksen tuuma päähäni ja minä annoin potkuun koukistuneen jalkani kohdata tynnyrinpohjaa, jatkaen sitten umpimähkään potkimista ympäri kellaria, äheltäen samalla venäläisiä lauseita:
»Vain niin, lurjus, koreasti alallasi siinä! Kas siinä, roisto, ja siinä ja siinä!» toistelin minä hakata mäikyttäen samalla itseäni nyrkillä olkapäihin ja reisiin sekä päästellen aina sekaan kokonaan toisella äänellä suomalaisia kirosanoja.
»Mitä siellä on tekeillä?» kuului nyt äänekkäämpi kysymys aukolta.
»Ach, prijatelj!» huudahdin minä venäjäksi ikäänkuin vasta nyt olisin kuullut kysymyksen, »tule kiireesti avukseni, tsuhna hirtehinen täällä varastamassa enkä minä yksin voi hänelle mitään. Joudu, ystävä, valkeakin juuri sammuu!»
Samalla painoin heikosti riutuvan rihmanpalan sammuksiin, jatkaen yhä samaa rynnistelyä ja ähellystä. Ylhäällä oleva venäläinen tuntui todellakin rupeavan laskeutumaan alas, kaiketi yhtä paljon viinin tuoksun kuin seikkailunhalunkin houkuttelemana. Kohta, kun tunsin hänen jalkainsa sattuneen tynnyreihin, karkasin hänen kimppuunsa ja kuristin häntä kaksin käsin kurkusta, kunnes hän kellahti tynnyrien väliin. Mursin nyt pimeässä hapuillen pohjat viimeisistäkin tynnyreistä, ettei työni vain olisi keskeneräiseksi jäänyt, ja loikkasin sitten kiireesti aukosta ulos. Pihalla ei näkynyt ketään ja nopeasti tukin kumpaankin kattoon murtamani aukot. Otin sitten kepin käteeni ja vatsaani pidellen sekä valitellen palasin takaisin pirttiin, ummistaen sitä ennen tietysti tarkoin silmäni.
Penkille asetuttuani keppuroin ja valittelin yhä äänekkäästi. Sotamiehet, jotka olivat jo asettuneet makuulle, alkoivat kiroilla ja haukuskella. Jatkoin vain ujellustani, kunnes eräs heistä tuli ja tyrkkäsi minua kylkeen sanoen:
»Mene matkaasi, senkin hirtehinen, eihän tässä saa untakaan silmiinsä!»
Juhokin auttoi minua hätäillen jalkeilleni ja alkoi taluttaa ulos. Tätä juuri olin odottanutkin ja pihalle päästyämme työnsin minä Juhoa sauvan päällä mahdollisimman nopeasti porttia kohti, sillä olihan sotamies kellarissa saattanut mennä ainoastaan tainnoksiin ja näin ollen nostaisi hän piankin metelin. Ja vaikkei hän minua suinkaan ollut pilkkosen pimeässä tuntenut siksi vatsaansa valittavaksi umpisokeaksi ukoksi, joka vähän ennen oli ulos lähtenyt, oli meidän kuitenkin viisainta kaiken varalta laittautua mahdollisimman kauas talosta.
Kadulle tultuamme kuljimme kevätyön hämärässä eteenpäin Juhon kiskoessa minua sauvallaan perässä ja minun vatsaani pidellessä, valitellessa ja tuon tuostakin kompastuessa. Pari kertaa pysähdyttivät vartijat meidät, mutta kun me kummallakin kertaa laskimme suustamme kokonaisen valitusten tulvan siitä, kuinka meidät oli yökortteeristamme karkoitettu, käskivät he meidän kiireimmiten painaltaa sinne, missä pippuri kasvaa. Sitäpä me juuri hartaasti halusimmekin.
Päivällä kaupunkiin tullessamme oli Juho tullin ulkopuolella nähnyt kolme makasiineiksi muurattua rakennusta, joiden luona oli lastattu jauhokuormia ja jotka olivat näyttäneet olevan täynnä kuleja. Tultuamme niiden luokse emme ihmeeksemme keksineet vartijoita läheisyydessä missään päin. Otimme nyt sytytyspallot nopeasti housuistamme, iskimme niihin tulta ja pistimme yhden pallon jokaisen makasiinin nurkan alle. Ryömimme sen jälkeen nelinkontin pitkin peltoja ojia myöten eteenpäin ja pääsimme kunnialla Vähä-Heikkilän taakse metsään. Kiipesimme siellä muutamalle kukkulalle ja näimme makasiinien olevan ilmitulessa. Ympärillä vilisi sotamiehiä mustanaan, mutta heidän pelastusyrityksensä ei vedettömällä paikalla voinut mitään merkitä.
Tyytyväisinä lähdimme jatkamaan sen jälkeen matkaa ja saavuimme parin päivän perästä onnellisesti takaisin Perniöön, josta lähetin ilmoituksen päällystölleni Ahvenanmaalle.
* * * * *