KYMMENES LUKU.
Jatkuvia risteilyjä ja seikkailuja saaristossa.
Maaliskuun alkupäivinä päätin Ahokkaan kanssa eräänä sunnuntaiaamuna käyttää mainiota keliä hyväksemme ja pistäytyä Iniön saareen nähdäksemme, oliko sillä suunnalla vihollisia. Parissa tunnissa ajoimme tuon kolmattapenikulmaisen taipaleen Houtskarista Iniöön ja olimme perillä kirkonkylässä juuri kun kansaa alkoi kokoontua Herran huoneeseen. Pysähdyimme kirkon luo ja rupesimme puhuttelemaan muutamia miehiä, jotka hyvin ynseästi ja karsastellen antautuivat kanssamme jutteluun. Mutta silloin ajaa karautti kirkkomäelle muuan mies Kolkalankylästä, joka on samannimisellä saarella vastapäätä kirkkoa, noin kolmen tai neljän virstan päässä siitä. Hän kertoi kylään eilen illalla Taivassalosta päin tulleen erään venäläisen vänrikin kahdentoista sotamiehen kanssa, jotka olivat ryöstelleet taloissa ja harjoittaneet kaikenlaista väkivaltaa.
»Lähdemme paikalla sinne», sanoin minä Juholle, »ja teemme selvän rosvoista. Vai onko sinussa, Juho, miestä yrittämään peliä kaksi kolmeatoista vastaan?»
»Tuota, sopiihan sitä ainakin yrittää», vastasi Juho ja ryhtyi hevostamme irroittamaan.
Mutta silloin huusi joku väkijoukosta:
»Tuolla ne tulevat!» ja viittasi Kolkansaarta kohti.
Siellä näkyi todellakin kahden karin välissä kahdeksan hevosta liikkuvan kirkolle päin. Kussakin reessä istui mies tai pari ja auringonvalossa välähtelevistä aseista päättäen olivat he juuri Kolkalla mellastaneita venäläisiä.
»He näkyvätkin olevan siksi kohteliaita, että tulevat itse meidän luoksemme», sanoin minä Juholle; »sitä parempi, että saamme täällä noiden ynseiden saarelaisten nähden suorittaa tilimme heidän kanssaan.»
Kirkon alapuolella rannassa oli aittoja ja venevajoja, joiden välitse Kolkasta tuleva talvitie nousi kirkkomäelle. Laskeuduimme Juhon kanssa sinne ja asetuimme väijyksiin erään aitan suojaan. Määräsin Juhon ottamaan kirveen käteensä ja heti, kun ensimmäinen hevonen tulisi näkyviin, lyömään siltä luokan poikki. Kuorma jäisi siten paikalleen ja tukkisi tien, jolloin me kursailematta kävisimme vihollisten kimppuun solassa.
Jäältä kuului jo reenratinaa ja sotamiesten pulitusta. Kansanjoukko oli levottomana ryhmittynyt ylös kirkon juurelle. Ensimmäinen kuorma tuli esiin solasta ja paikalla hyökkäsi Juho hevosen luo ja rusahutti voimakkaalla lyönnillä luokan poikki, niin että aisat solahtivat maahan. Melkein samaan aikaan teki minun miekkani lopun vänrikistä ja yhdestä sotilaasta, jotka istuivat ensimmäisen kuorman päällä. Tuskin kerkesivät jäljessä tulevat vielä käsittää, mitä oli tekeillä, ennenkuin minä siirsin miekkani vasempaan käteen ja tempasin oikealla vuorotellen kummatkin pistoolini ja ammuin seuraavalla kuormalla olevat sotilaat. Jälkimmäisten kesken syntyi ankara hämminki, he luulivat varmaan suuremmankin voiman hyökänneen kimppuunsa ja peräyttivät kiireesti kolme viimeistä kuormaa jäälle sekä lähtivät suin päin pakoon.
Tyhjensimme nyt kumoon töyttäämällä nopeasti yhden kuormista, peräytimme hevosen jäälle ja rekeen hypäten lähdimme täyttä karkua ajamaan heitä takaa. Meillä olivat muskettimme vielä ladattuina ja päästyämme lähemmäksi laukaisimme ne jälkimmäisellä kuormalla kyyröttäviä venäläisiä kohti. Ainakin yksi heistä kierähti sätkytellen tien viereen. Sillä aikaa kun uudelleen latasimme musketteja, syytivät venäläiset kiireellä kuormainsa sisällön jäälle, jonka jälkeen he kykenivät kaksinkertaisella vauhdilla pakoaan jatkamaan. Kun he lisäksi olivat nyt jo sen verran typerryksestään tointuneet, että alkoivat ammuskella meitä kohti, näimme parhaaksi keskeyttää takaa-ajomme ja ryhtyä saalista korjaamaan.
Saimme kaikkiaan viisi hevosta rekineen sekä kahdeksan kuormallista tavaraa, jotka oli ryöstetty ympäri kyliä ja jotka jaoimme takaisin omistajilleen. Mutta hevoset pidimme itse. Saarelaisissa syntyi tämän jälkeen meitä kohtaan siksi suuri pelko ja kunnioitus, etteivät he yhdessäkään kylässä osoittaneet ynseyttä meitä kohtaan.
Jo seuraavana päivänä palasimme Iniöstä Houtskariin, jossa lahjoitin kaksi anastamistamme hevosista pastori Muntinille, niin että hän niiden avulla pääsi perheineen pakenemaan Ahvenanmaalle. Oleskelu Houtskarissa kävikin päivä päivältä vaarallisemmaksi, sillä yhä enemmän vihollisia alkoi ilmestyä saarille. Sen vuoksi päätin minäkin vetäytyä toistaiseksi Kumlingeen.
Kun eräänä kuutamoisena iltana Juhon kanssa ajelimme Kihdin yli mainittua saarta kohti ja minä reen perässä loikoillen hyräilin muuatta virrenvärssyä sekä kaihomielin muistelin Riikaa, kiintyi katseeni korkeimmalla taivaanlaella näkyvään, harvinaisen kirkkaaseen tähtisikermään, joka muodosti selvästi kaksinkertaisen C:n. Päätin mielessäni sen olevan ennustuksen siitä, että minä saisin kerran vielä armon suullisesti puhella hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa kanssa, joka vielä tätä nykyä oleskeli Benderissä Turkinmaalla[2]. Tämä toteutuikin sitten kolmen vuoden päästä, jolloin minulla oli onni keskustella Hänen Majesteettinsa kanssa Lundissa.
Pitkiä lepoja en ole koskaan elämässäni saanut nauttia, enkä oikeastaan ole kauan viihtynytkään yhdessä kohti, varsinkaan toimettomana pysyen. Kumlingessa olin ollut ainoastaan pari päivää, kun eversti Böckler, joka nyt oli lähimpänä esimiehenäni, komensi minut tiedusteluretkelle Brändöön ja Åfvan saarille, jotka ovat noin puolitaipalessa Kumlingen ja Kustavin eli Kivimaan välillä. Lähdin tällä kertaa yksinäni matkaan ja lähetin Ahokkaan Ekkerööhön viemään Riikalle kirjettä sekä vähän rahoja, jotta hän voisi taloon maksaa ylöspitonsa.
Brändöössä ja Åfvassa ei ollut vielä sinne tullessani vihollisia, mutta joka hetki saarelaiset heitä odottivat Houtskarista tai Iniöstä käsin. Åfvalaiset olivat kylänsä lähellä olevalle korkealle kalliolle rakentaneet suuren rovion, jonka luona oli yötä päivää vartija. Heti kun vihollinen tulisi näkyviin, oli rovio sytytettävä palamaan, että kaikki saaren asukkaat tietäisivät pitää varansa. Olin vasta muutaman tunnin oleskellut mainitulla saarella ja ryhdyin erään talon pirtin pöydällä laatimaan kirjettä eversti Böcklerille täkäläisistä kuulumisista, kun talon palvelustyttö hyökkäsi sisälle ja huusi: »Viholliset!»
Silmäsin ikkunasta ulos ja näin noin pyssyn kantaman päässä parisataisen joukon kasakoita ja rakuunoita lähenevän kylää. Ehtimättä korjata edes mustepulloani ja päällystakkiani syöksyin ulos ja juoksin talojen suojassa ylös vartijavuorelle. Kaksi vartijana olevaa saarelaista istui täällä kaikessa rauhassa päivälekolla viimeistellen tekemiään lusikoita, kauhoja ja ämpäreitä. Iskin viivyttelemättä tulta ja sytytin rovion palamaan.
Mutta viholliset olivat kohta huomanneet savun ja arvanneet, mitä sillä tarkoitettiin. Kun olin tervakset saanut kunnollisesti syttymään ja nousin seisoalleni, näin joukon kasakoita kapuavan kiireesti ylös kalliolle. Ensimmäisen heistä, joka juuri hyppäsi kalliolle, lävistin miekallani ja syöksyin sen jälkeen toista rinnettä alas jäälle, jonne päästyäni lähdin kuulain korvieni ympärillä vinkuessa juoksemaan minkä jaloistani pääsin. Taakse vilkaistessani näin kasakkain repivän puita alas roviosta ja sammuttavan, mitä minä olin saanut syttymään.
Juoksin sitten yhtä menoa noin kolmisen penikulmaa ja pääsin onnellisesti Enklingen saarelle. Siellä oleilin pari päivää ja päätin uudelleen lähteä kurkistamaan, kuinka asiat olivat Brändöön puolella kehittyneet. Mutta noin puolitaipalessa näin erään karin takaa neljättäsadan miehen suuruisen venäläisjoukon marssivan vastaani arvatenkin matkalla Ahvenanmaalle. Tein siis oitis kokokäännöksen ja lähdin juoksemaan. Ohjasin tällä kertaa suuntani Kumlingeen, josta toimitin kiireesti kirjeen eversti Böcklerille Wargataan, missä hän oli leirissä sotamiesten ja ahvenalaisten talonpoikain kanssa. Mutta jo seuraavana päivänä ilmestyi vihollisia Kumlingeenkin ja minun täytyi yhdessä kenttävääpeli Matti Jöökin komennossa olevain etuvartijain kanssa peräytyä Ahvenanmaalle.
Minulle ei jäänyt aikaa käydä Riikaa tervehtimässä, sillä kohta Wargataan tultuani komennettiin minut tiedustelulle takaisin Kumlingeen, minne arvatenkin oli vetäytynyt sekin joukkokunta, joka oli tullut minua vastaan merenjäällä. Saatuani hevosen, joita silloin muuten oli hyvin vaikea Ahvenanmaalta tavata, lähdin siis ratsastamaan Teilin selän yli.
Tultuani Kumlingen saaren läheisyyteen huomasin, että viholliset olivat pitkin rantaa asettaneet etuvartijoitaan. Ei siis ollut maalle yrittämistäkään. Sen sijaan ratsastin pitkin rannikkoa pohjoiseen päin, pysytellen koko matkan noin neljännespenikulman päässä rannasta. Saaren pohjoiskärkeen tultuani jatkoin ratsastustani Enklingeen, jonne saavuin myöhään illalla.
Maalle tultuani sidoin hevosen metsään ja lähdin jalan hiipien kylään nähdäkseni, oliko siellä vihollisia. Mutta kylä tuntui olevan aivan autio. Palasin silloin noutamaan hevostani, jonka vein muutaman talon tyhjään talliin ja koperoin parven nurkista heinänjätteitä sen eteen. Menin sen jälkeen tupaan, joka sekin oli asukkaista tyhjä, mutta jossa vielä tuntui hiukan lämmintä. Huolimatta edes tulta virittää riisuin viittani ja heittäydyin penkille pitkäkseni, sillä olin tuiki väsyksissä.
Kun muutamia tunteja nukuttuani nousin aamun sarastaessa, huomasin muurin vieressä verisen miehen ruumiin ja toisen pöydän jaloissa tuvan perällä. Täällä oli siis vihollinen elämöinyt edellisenä päivänä ja minä olin tietämättäni viettänyt yöni heidän uhriensa seurassa.
Löytämättä juuri mitään syötäväkseni lähdin oitis ratsastamaan takaisin Kumlingea kohti. Tällä kertaa ei vihollisen vartijoita näkynyt ainakaan pohjoisrannalla, joten minä pääsin onnellisesti maalle. Hevoseni sidoin tiheään viidakkoon ja lähdin itse nelinkontin ryömimään kylää kohti. Neljännespenikulman sillä tavoin kuljettuani kohtasin pensaikossa toisenkin nelinkontin kulkijan. Se oli muuan vanhanpuoleinen mummo, joka ennen vihollisten tuloa oli sullonut kalleimman omaisuutensa kirstuun ja piiloittanut sen tänne viidakkoon. Ryömimme yhdessä mummon piilopaikalle, mutta vihollinen oli löytänyt tiensä sinnekin ja vienyt aarteet muassaan.
Saatuani samalta vaimolta kuulla, että viholliset varustautuivat parasta aikaa lähtemään pois kylästä, konttasin sen jälkeen kylän yläpuolella olevalle vuorelle. Sieltä tarkastelin sitten kaikessa rauhassa pois marssivaa vihollista. Kun kylä oli tyhjentynyt kutsumattomista vieraistaan, laskeuduin alas ja menin postimiehen talolle, jossa olin asunut. Ennen lähtöäni olin täällä kätkenyt tallitunkioon puolentuopin tinapullon, jossa oli hiukan rahoja. Sen kaivoin nyt esiin lantakasasta. Samaan tunkioon oli muuan talossa asuva kalastaja kätkenyt myöskin rahansa, kaikkiaan viisikymmentä plootua kuuden taalerin kappaleissa. Mutta venäläiset olivat penkoneet tunkiota ja vieneet joka ainoan hänen rahoistaan vaikka eivät minun tinatuoppiani olleetkaan löytäneet.
Tämän jälkeen ratsastin takaisin eversti Böcklerin luo, joka juuri oli vetäytymässä Wargatasta Kastelholmaan, mutta pysähtyi minun tultuani entiseen asemaan. Vaivojeni ja kokemaini vaarain palkkioksi antoi eversti minulle kaksi dikatoonia. Sen jälkeen sain matkustaa Riikan luokse Ekkerööhön. Tapasin hänet terveenä, mutta muuten hyvin ikävissään. Oleskelin sitten hänen luonaan aina huhtikuun puoliväliin saakka, jolloin minun oli uudelleen lähdettävä vaarallisille retkilleni.
* * * * *