YHDEKSÄS LUKU.
Ajamme yksiöistä jäätä Korpooseen ja retkeilemme sitten ympäri Ahvenan saaristoa.
Puustellini maat olivat vuokralla ja huoneista piti huolta muuan vanha vaimo, joka jo edeltäjäni aikana oli asunut talossa. Hän hankki kylältä naisen vaatteet Riikalle, joka halusi mitä pikimmin päästä venäläisen rakuunan puvusta. Ja täytyypä tunnustaa, ettei muutos minustakaan tuntunut vastenmieliseltä, kun Riika naisen asussa ilmestyi keskellemme.
Oleskelumme Hallelassa oli vaaranalaista, sillä jo seuraavana päivänä saimme kuulla erään vihollisjoukon olevan matkalla Sauvoonkin. Lähdimme siis heti liikkeelle ja ratsastimme Karunaan, jossa vietimme yön eräässä Krokelankylän talossa. Mutta kuten seuraavana päivänä saimme kuulla, oli venäläisten ylipäällikkö lähettänyt ympäri lääniä ja muun muassa tännekin kiertokapulan, jossa kansalle julistettiin, että kaikilta, jotka vain suojelevat ja ruokavaroilla auttavat suomalaisia sotilaita ja partiomiehiä, poltetaan armotta talot sekä viedään vaimot ja lapset Siperiaan. Täällä saimme myöskin kuulla, että vihollinen oli uudelleen asettunut Turkuun, jossa kerrottiin majailevan joukon kolmattakymmentä tuhatta venäläistä.
Kun kylän asukkaat näyttivät meidän vuoksemme olevan hyvin levottomia, päätimme pitempään viipymättä jättää tämänkin paikan. Paimionselkä oli vasta edellisenä yönä jäätynyt ja kaikki pitivät vaarallisena kulkea siitä yli, varsinkin hevosilla. Kun matkamme määränä oli Ahvenanmaa, jonne maaherra Stjernstedtkin oli paennut ja kun sillä taipalella emme hevosia voineet kuljettaa, luovutimme me niistä kaksi talonisännälle. Mutta kolmannella oli meidän yritettävä kuljettaa rahoja tuonnemmaksi saaristoon. Talosta saimme hevosten hinnaksi reen, johon sälytimme rahakääröt. Ja niin lähdimme sitten illan tullen uhkarohkealle retkelle parin virstan levyisen selän yli Paraisiin.
Kaikki kolme kuljimme jalkaisin edellä, noin parin sylen päässä toisistamme kantaen olallamme pitkiä seipäitä. Juho talutti hevosta, kulkien niin kaukana edellä kuin ohjakset suinkin yltivät. Jää allamme notkui, ritisi ja paukkui meidän juostessamme vastaista rantaa kohti. Keskellä selkää osoittautui jää vieläkin ohuemmaksi ja yht'äkkiä kuului takanamme tavallista kovempi rasahdus. Hevosen alla oli jää pettänyt ja se oli rekineen vaipunut veteen. Meidän seipäillä auttaessamme koetti se pyrkiä uudelleen jäälle, mutta se lohkesi aina sen alla. Kun itsekin olimme joka hetki vaarassa, täytyi meidän luopua nääntyneestä hevosesta, joka kallisarvoisine kuormineen pian vaipui syvyyteen.
Jatkoimme taas juoksuamme ja pääsimme kovan jännityksen jälkeen kunnialla rantaan. Paraisista jatkoimme yhtä mittaa matkaamme Korpoon Kalaisiin, jossa yövyimme luotsitaloon. Täältä lupasi eräs luotsilaivuri viedä meidät veneellä Ahvenanmaalle. Pidin häntä sen vuoksi koko yön ajan hyvänä tarjoillen hänelle mitä hyvää suinkin oli saatavana. Mutta aamulla, kun olisi tullut lähteä matkalle, olikin hän kadonnut jäljettömiin. Sellainen heittiömäinen epäluotettavuus sai minut vihan vimmoihin, ja temmaten molemmat pistoolini menin minä toisten luotsimiesten luo ja ärjäisin:
»Sillä tavallako te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita, jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaansa puolesta? Jollette paikalla laittaudu kuljettamaan meitä eteenpäin, niin saatte tekemistä kanssani!»
Luotsit säikähtyivät pahanpäiväisesti ja kaksi miestä lähti kohta viemään meitä eteenpäin saaristoon. Meidän oli lykättävä venettä edellämme, kunnes pääsimme avoveteen.
Tultuamme Korpoon virralle huomasin siellä kiinni jäätyneen aluksen. Tiedustellessani, kenen se oli, ilmoittivat luotsit sen kuuluvan maaherra Stjernstedtille ja olevan lastattuna viljalla sekä muilla ruokatavaroilla. Hetkisen tuumittuani päätin kuljetuttaa sen, maksoi mitä maksoi, avovedelle, joka alkoi noin virstan päässä, sekä purjehtia sillä Ahvenaan. Sillä täällähän se saattoi milloin hyvänsä joutua vihollisen saaliiksi.
Komensin siis toisen luotseista hakemaan kylästä lisää miehiä sekä tarpeellisia työkaluja. Tunnin verran odoteltuamme saapuikin kolme miestä varustettuina kirveillä ja tuurilla. Irroitimme nyt jaalan jäistä ja toisten murtaessa sille uraa kiskoivat toiset sitä köydestä eteenpäin. Viisi tuntia hiki hatussa työskenneltyämme pääsimme vihdoin avoveteen. Komensin nyt miehet hankkimaan alukselle tarpeellisen taklauksen, ja kun kaikki oli kunnossa, lähdimme purjehtimaan ja annoimme tuulen määrätä suuntamme Köökariin, jonne saavuimme seuraavana päivänä.
Jätin aluksen tänne talvehtimaan muutamaan turvalliseen poukamaan ja itse jatkoimme kalastajaveneellä matkaa Föglööhön, jossa kuulin kapteeni Möllerin miehineen majailevan Stentorpan kartanossa. Siellä tapasin ihmeekseni vänrikki Sahlmaninkin, joka oli, samoinkuin minäkin Ahokkaan kanssa, kulkenut monia seikkailuja kokien Turkuun ja sieltä tänne Ahvenanmaalle, missä hän nyt oli Möllerin joukkokunnassa.
Viimemainittu mukanamme purjehdimme Föglööstä Ahvenan manterelle Saltviikin pitäjään, jossa maaherra Stjernstedt majaili Hagan kartanossa. Annoin täällä maaherralle tarkan raportin kaikista viimeaikaisista toimistani ja retkistäni sekä mitä olin saanut tietooni vihollisen hankkeista. Sen päästin Korpoosta ottamani miehistön kotimatkalle ja pyysin itselleni parin viikon virkalomaa voidakseni saattaa Riikan Tukholmaan. Maaherra myönsikin virkaloman ja kolmisin lähdimme Ekkerööhön pyrkiäksemme sieltä meren yli. Riika olisi muuten kaikin mokomin tahtonut jäädä tänne jakaakseen minun kanssani kaikki seikkailut ja vaarat, mutta siihen en voinut mitenkään suostua.
Ekkeröössä tapasimme eversti Jakob Grundellin, joka palasi Tukholmasta. Hän tiedusteli minulta Suomen kuulumisia ja vaati minua sitten kanssansa takaisin maaherran luokse. Kun ylipääsykin näytti toistaiseksi vaikealta, päätin seurata häntä takaisin itään päin. Otettuani hellät jäähyväiset Riikalta, jonka jätin erääseen taloon siksi, kun jälleen saisin tilaisuuden tänne palata ja saattaa hänet Tukholmaan, lähdin herra everstin ja Juhon kanssa matkalle.
Hagaan tultuamme oli maaherra lähdössä Kumlingeen. Liityimme samaan matkaan ja tulimme seuraavana päivänä mainitulle saarelle. Täältä komennettiin minut Turun saaristoon tiedusteluretkelle, mutta kelirikon takia täytyi minun lähes kuukauden päivät makailla joutilaana Kumlingen nimismiehen talossa.
Vasta tammikuun 12:ntena päivänä pääsin lähtemään liikkeelle ja kuljin Juhon sekä majoitusmestari Kustaa Gisselkorssin kanssa Houtskariin. Oli sunnuntaipäivä ja jumalanpalveluksen aika, kun tulimme Houtskarin kirkolle, jonka vuoksi menimme kuulemaan pastori Muntinin saarnaa. Kirkosta tultuamme ympäröi meidät joukko Hönsnäsin kylän talonpoikia, jotka alkoivat meitä haukkua ja panetella ärsyttäen lopuksi muutkin seurakuntalaiset meidän kimppuumme. Kun sanat eivät heitä vastaan auttaneet, sieppasin minä kiukuissani yhden mukanamme olevista kranaateista ja iskin sen kirkkomäkeen. Se räjähti ja suinpäin pakenivat talonpojat yksi sinne, toinen tänne. Mutta me lähdimme rauhassa tiehemme. Vierailtuamme papin luona ajoimme illalla hänen hevosellaan Saverkeitin saarelle, missä menimme erääseen taloon pyytämään yösijaa. Isäntä vastasi röyhkeästi, ettei hän uskalla kaikenlaisia maankiertäjiä taloonsa ottaa. Ajoin silloin isännän ja kaiken hänen väkensä paljain jaloin ulos pihalle. Yöksi emme taloon kuitenkaan jääneet, vaan ajelimme sinä yönä läpi puolen pitäjää ja palasimme sitten pappilaan.
Seuraavana päivänä sain kuulla, että pitäjäläiset olivat koonneet paloveroksi venäläisille 363 kupariplootua, joita säilytettiin kirkossa, kunnes he veisivät ne Turkuun. Lähetin nyt kiertokapuloita liikkeelle ja kutsuin pitäjäläiset koolle. Kun heitä seuraavana päivänä saapui miehissä kirkolle, pidin heille puheen ja osoitin, mikä kavala sotajuoni tuossa vihollisen paloverojutussa piili. Sillä maksettuaan venäläisille veroa joutuisivat he tavallaan alamaisen suhteeseen, jolloin vihollinen kyllä osaisi heidän niskoilleen sälyttää toisen toistaan raskaamman rasituksen. Puhuessani käytin vertauksena viiniä, joka kyllä aluksi on makeata ja suloista, mutta huomaamatta viekin nauttijaltaan järjen päästä ja jalat alta. Muistutin heille myöskin sitä uskollisuudenvalaa, jonka he olivat kuninkaalleen vannoneet ja mihinkä se heitä velvoitti.
Tämän jälkeen tein heille seuraavan ehdotuksen. Kirjoittaisin heidän puolestaan Turkuun ruhtinas Galitzinille ja pyytäisin häntä lähettämään pienen saattojoukon hakemaan rahoja, koska he (seurakuntalaiset) eivät suomalaisten sissien takia muka itse uskaltaisi niitä tuoda. Lupasin lyödä saattojoukon ja ottaa rahat sekä antaa niistä puolet takaisin pitäjäläisille itselleen ja toisen puolen pitää itse tovereineni. Talonpojat suostuivatkin tähän ehdotukseen.
Mutta jo seuraavana päivänä, juuri kun minun piti laittaa matkaan Galitzinille menevä kirje, kokoontuivat talonpojat jälleen kirkolle, ottivat rahansa kirkosta ja käskivät meidän paikalla korjata luumme pitäjästä tai muuten kutsuisivat he venäläiset meidän niskaamme. Suurinta suuta piti eräs Jakob Erson Houtskarin Koivusaaresta rehennellen muun muassa näin:
»Yksistään meidänkin kyläläisissä on miehiä lyömään käpälämäkeen vaikka viisikymmentä suomalaista sotamiestä, ja sinä tulet tänne muutaman miehesi kanssa meitä komentelemaan!»
Heti, kun hän oli päästänyt suustaan nämä sanat, viritin minä muskettini hanan ja karjaisin hänelle:
»Paikalla polvillesi ja lue isämeitä, sillä sinä olet kuoleman oma!»
Jollei hän vitkastelematta olisi tehnyt niinkuin käskin, olisin varmasti ampunut. Mutta nyt annoin minä sen sijaan hänelle musketin perällä muutamia iskuja. Sen jälkeen otin heidän rahansa ja vein ne takaisin kirkkoon. Pelästyksissään lupasivat silloin pitäjäläiset olla minulle uskollisia. Sitä vastoin pyysivät he, etten heidän pitäjässään kävisi venäläisten kimppuun luvaten puolestaan toimittaa minulle heti tiedon, milloin venäläisiä minun täällä ollessani ilmestyisi paikkakunnalle, että minä ajoissa tietäisin laittautua tieheni.
Tämä sopimuksemme ei kuitenkaan kestänyt kuin pari päivää. Sillä kun Nauvossa käytyäni olin paluumatkalla ja tulin Houtskarin pitäjän Kivimaan saarelle, kuulin muuatta taloa lähestyessämme kyytipojalta, että taloon oli kokoontunut kokonainen joukkue miehiä, jotka aikoivat ottaa minut kiinni ja jättää venäläisten käsiin. Pysäytin hevosen tielle lähelle taloa, ja kun pihalla näin muutamia miehiä, huusin heille, että tässä minä olen, pankaa nyt päätöksenne toimeen. Silloin lähti joka sorkka yksitellen tai pienissä ryhmissä tiehensä. Mutta minä menin sisälle ja pidin isännälle ankaran rippisaarnan käskien hänen ilmoittaa pitäjäläisilleen, että jos he laittavat esteitä tai koettavat vahingoittaa meitä, joiden tulee välittää tietoja Ahvenanmaalle ja Tukholmaan, niin olen mies hävittämään heidän kotinsa ja kontunsa maan tasalle.
Tämän jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua enää minua vastaan. Oleskelin sitten edelleenkin koko talvisydämen täällä Turun saaristossa, kävin eri suunnilla tiedusteluretkillä, uskaltautuen joskus manterellekin aivan Turun lähistöön, ja lähettäen ahkeraan raportteja Ahvenanmaalle. Kyyti- ja ruokarahoiksemme saimme Ahokkaan kanssa tältä talvikaudelta ainoastaan 30 karoliinia kuparissa.
* * * * *