KAHDEKSAS LUKU.
Selviän vähitellen hämmästyksestäni ja meille tulee tulinen kiire päästä saaliinemme viholliselta suojaan.
Jos yleensä sopii puhua hämmästyksen huipusta, niin olin minä nyt joutunut sille korkeudelle. Tavallinen älyni ja käsityskykyni tuntui minut kerrassaan jättäneen ja tajuamatta, missä olin ja mitä oli tapahtunut, seisoin alallani, tuijottaen itkevään rakuunaan. Kun vihdoinkin alkoi päässäni tuntua joitakin elonmerkkejä, sain minä huuliani hyvän aikaa liikutettuani sanotuksi:
»Mutta, Jumalan nimessä, mitä tämä oikein merkitsee?»
Rakuuna otti kädet kasvoiltaan ja katsoen minua suoraan silmiin kysyi:
»Etkö minua todellakaan tunne, Tapani?»
Uudelleen punastuen loi hän silmänsä alas. Kun hän seisoi siinä edessäni ujona ja avutonna, kyynelten jäljet vielä poskilla, alkoi minulle piirre piirteeltä selvitä Riikan kuva. Viheriä ja repaleinen rakuunanviitta sekä kupeella riippuva pitkä miekka ikäänkuin haihtuivat silmissäni näkymättömiin noiden rakkaiden piirteiden edestä.
»Mutta … kuinka tämä kaikki on mahdollista?» sammalsin minä liikutettuna.
»Kuulit kai Kiteellä, että isäni kuoli Käkisalmessa neljä vuotta sitten», kertoi Riika. »Heti sen jälkeen lähdin enoni luo, joka asui Näykin kylässä Viipurista etelään. Olin muutamia kuukausia ollut siellä ja me olimme jo aikeissa venäläisten pelosta muuttaa Turun puolelle, kun vihollinen äkkiarvaamatta ilmestyi Viipurin tienoille. Kyläämme tuli muuan kasakkajoukko alkaen ryöstää ja hävittää mitä käsiinsä saivat. Kun miehet yrittivät vastarintaa, saivat he joka ainoa surmansa, enoni niiden joukossa. Meidät naiset ja lapset raahasivat he mukaansa. Lopulta jouduimme Pietariin, jossa saimme olla toista vuotta vankeudessa ja tehdä aamusta iltaan raskasta työtä. Sitten meidät kastettiin väkisin venäjän uskoon ja minulle annettiin nimeksi Tatjana. Voimakkaimmat meistä vietiin sen jälkeen ratsuväen kasarmiin ja rakuunan pukuun puettuina pakotettiin meidät ottamaan osaa sotaharjoituksiin.[1] Kun sitä oli kestänyt muutamia kuukausia, täytyi meidän muun sotaväen mukana seurata Suomeen ja taistella omia maanmiehiämme vastaan. Mutta usko minua, Tapani, yksikään suomalainen ei minun kauttani ole surmaansa saanut. Meitä on alati pidetty ankarasti silmällä, ettemme olisi päässeet karkuun, ja yksi onnettomuustovereistani, joka sitä Porvoon luona yritti, ammuttiin kuoliaaksi. Siitä huolimatta olen lakkaamatta hautonut karkaamista ja nyt, kun te niin odottamatta hyökkäsitte kimppuumme, päätin minä panna sen toimeen ja käännyin siinä aikomuksessa tälle syrjätielle.»
»Mitä kaikkea sinun onkaan täytynyt kärsiä!» puhkesin minä liikutettuna sanomaan likistäen hänen molempia käsiään.
»Tuota tuossa on minun kiittäminen siitä, ettei minulle sentään pahinta ole tapahtunut, kuten monelle onnettomuustoverilleni», sanoi Riika viitaten tien kupeessa makaavaan upseeriin.
»Kuinka niin?» kysyin minä kummastuneena, »olihan hän äsken vähällä ampua sinut kuoliaaksi.»
»Hän on siitä pitäen, kun minä tulin rakuunain joukkoon, kiusannut minua rakkauden tunnustuksillaan. Mutta siitä on ollut se hyvä, että hän on mustasukkaisen valppaasti vartioinut minua ja torjunut ankarasti toisten sotilasten lähentelyt. Ja muutenkin on hän minua kaikella tavoin koettanut suojata.»
Tunsin kiitollisuuden sekaista myötätuntoa nuorta vihollisupseeria kohtaan, jolle minun miekkani oli hankkinut nimettömän haudan täällä vieraan maan salolla.
Mutta samassa pamahti maantiellä kaksi laukausta muistuttaen meille vaarallista asemaamme vihollisleirin läheisyydessä. Lähdimme varovasti puiden välitse hiiviskelemään sinnepäin, samalla kun minä kiireesti latasin pistoolini.
Tien lähelle tultuamme näimme ainoastaan Juhon, joka kaatuneen hevosensa äärellä nelinkontin riuhtoi jotakin. Juoksin hänen luokseen ja näin vasta nyt, että hänen allaan makasi vahvaruumiinen venäläinen rakuuna, joka vääntelehti ja reutoi päästäkseen tukalasta tilastaan. Juho piteli häntä kiinni, mukiloi välistä nyrkillään ja hoki:
»Ähää, junkkari, vai et aio pysyä siinä! Kyllä, kyllä, kyllä minä opetan sinut alallasi olemaan.»
Heidän temmellyksensä ja Juhon aina hätäilemätön käytös näyttivät melkein hullunkuriselta, mutta aika alkoi olla jo liian täpärällä, jotta minä olisin voinut jäädä joutilaaksi syrjästä katsojaksi. Autoin siis Juhoa sitomaan vangin kädet. Tämän jälkeen kertoi Juho kuorman luota selvittyään ladanneensa kiireesti muskettinsa ja lähteneensä katsomaan, kuinka minun asiani olivat. Hän ei ollut nähnyt eikä kuullut minusta jälkeäkään ja niin oli hän juossut tietä eteenpäin. Mutta silloin oli häntä vastaan ratsastanut »tuo rakuunanheittiö». Se oli toinen niistä edelleen ratsastaneista ja hän oli arvatenkin palannut päällikkönsä kohtaloa urkkimaan. Nähdessään Juhon yksinään maantiellä oli hän ajanut päin, mutta silloin oli Juho ampunut hevosen hänen altaan. Rakuuna oli laukaissut pistoolinsa Juhoa kohti ja sitten he olivat käyneet käsirysyyn, jonka loppusuoritukseen minä ehdin Riikan kanssa.
Lopetettuaan selontekonsa katsoi Juho pitkään Riikaa, joka seisoi maantien syrjällä, ja sanoi:
»Totta kai se tuokin sidotaan?»
Riika naurahti ja vastasi:
»Ei tarvitse, seuraan teitä vapaaehtoisesti.»
Suu auki tuijotti Juho häneen kuin kummitukseen, ja jos hänellä olisi ollut mälli suussa, hän olisi sen varmaankin pudottanut. Mutta arvatenkin oli hän rakkaan purunsa kadottanut jo taistelun tuoksinassa.
Tein nyt Juholle muutamalla sanalla selväksi Riikan kohtalon, minkä johdosta hän virkkoi:
»No jopa nyt jotakin!» katsellen samalla säälivästi Riikaa.
Mutta meidän oli jo aika rientää, sillä pakoaan jatkanut rakuuna oli varmaankin ehtinyt jo venäläisten leiriin, josta epäilemättä heti lähetettäisiin vereksiä rakuunoita tai kasakoita paikalle. Palasimme siis miehissä kuorman luo, Juhon kiskoessa vankia perässään. Talonpoika oli heti ensi rymäkästä selvittyään pötkinyt metsään ja jäänyt sille tielleen. Rattaat olivat vioittuneet ja hevonen loukkaantunut siksi pahoin, ettei sitä voinut enää käyttää.
Tutkin kiireesti kuorman sisällön ja löytyi sieltä useita suuria nahkapusseja, joissa kaikissa oli rahoja, sekä melkoinen kasa paljaaltaan olevia kupariplootuja. Mutta kuinka oli meidän kuljetettava ne pois? Riikan hevonen oli seuraillut yhdessä upseerin hevosen kanssa isäntäänsä ja Juhon hevonen oli eheänä, järsien kulottunutta ruohoa maantien syrjältä. Kullakin meillä oli siis ratsut, vankia lukuunottamatta. Ensimmäisinä surmansa saaneiden rakuunain hevoset olivat laukanneet tiehensä.
Sidoimme nyt kiireesti rahapussit parittain yhteen ja sijotimme ne parhaamme mukaan kaikkien kolmen hevosen selkään. Mitä emme voineet mukaamme ottaa, kannoimme kiireesti metsään.
»Kuinkas me vankia kuljetamme?» kysyin minä auttaessani Riikaa satulaan.
»Joutaapa jaloitella», sanoi Juho, »sainpa tuota minäkin siellä
Janakkalassa kinttusuoniani jännittää.»
Hän sitoi vangin hevosen perään, työnsi vereksen lehtikäärön poskeensa ja kömpi satulaan niin rauhallisesti kuin olisi ollut kysymys rippikirkkoon lähdöstä. En huolinut estää Juhoa hänen puuhissaan, sillä muuta keinoa ei meillä ollut vangin kuljettamiseksi, jotapaitsi itsellänikin oli, totta puhuakseni, vielä hyvässä muistissa kilpajuoksuni Kiteellä. Mutta ennenkuin nousin satulaan, käskin toisia olemaan hiljaa alallaan, laskeuduin itse pitkälleni maantielle ja panin korvani maata vasten. Kuului kaukaista jyminää aivankuin maan alla olisi ollut joitakin voimia työssä.
»Nyt kiireesti taipaleelle, sillä vihollinen lähenee täyttä neliä», sanoin minä ylös hypähtäen.
Sen jälkeen lopetin pistoolin laukauksella loukkaantuneen hevosen, hyppäsin satulaani ja niin lähdimme täyttä karkua eteenpäin. Tultuamme Hattulan talojen kohdalle kertoi Juho niillä tienoin lähtevän eteläiselle suunnalle jonkinlaisen kylätien, jota myöten takamaiden kautta pääsisi Euran kappeliin. Päätin kääntyä sinne, koska oli pelättävissä, että vihollinen piankin tavoittaisi meidät valtatiellä.
Löysimmekin mainitun tien ja hävisimme pian metsien suojaan. Ratsastin Riikan kanssa rinnatusten edellä ja Juho seurasi vankineen perässä. Ojensin tällöin Riikalle hänen sormuksensa, jonka olin löytänyt kasakan ryöstösaaliin joukosta ja jota siitä lähtien olin kantanut vasemman käteni pikkusormessa. Riika hämmästyi tästä aluksi aivan sanattomaksi ja kun olin kertonut, kuinka sormus oli huostaani joutunut tuoden minulle mykät terveisensä omistajattareltaan, ilmoitti Riika yhden kasakoista ryöstäneen sen häneltä silloin, kun hän vangiksi joutui. Sen jälkeen jutteli Riika hänellä aamulla olleen epämääräisen aavistuksen siitä, että hän tämän päivän kuluessa saisi nähdä minut. Hän oli yöllä nähnyt unissaan, että minä olin tullut hänen makuutilansa äärelle, kumartunut hänen puoleensa ja sormeani kohottaen ruvennut kuiskaamaan hänelle jotakin. Hän oli samalla herännyt ehtimättä saada selvää sanoistani, mutta uni oli ollut niin elävää, että hän oli hyvän aikaa vielä valveillakin ollut näkevinään minut edessään.
Kun me sitten päivällä hyökkäsimme heidän kimppuunsa, oli uni paikalla muistunut hänen mieleensä. Taakseen vilkaistessaan hän ei tosin ollut heti ruudinsavun läpi voinut minua tuntea, mutta joku kummallinen vaisto tai aavistus oli kehoittanut häntä nyt jos koskaan yrittämään vapautua luonnottomasta asemastaan. Niin oli hän sitten yht'äkkiä kääntynyt metsätielle, mutta huutaa ei hän meille toisten rakuunain takia ollut uskaltanut.
»Oli sentään Jumalan onni, ettei yksikään kuulistamme sattunut sinuun», sanoin kauhistuneena ajatellen sitä mahdollisuutta, että Riika olisi minun kädestäni saanut surmansa.
»Silloin olisin jäänyt tässä vihollispuvussani sinne metsään makaamaan, etkä sinä olisi koskaan saanut tietää minun kohtalostani», sanoi Riika surumielisesti hymyillen.
Ilta oli sillä välin alkanut hämärtyä meidän ajaessamme hiljaista juoksua äänettömän metsän halki. Kun Juho oli jäänyt näkyvistämme, pysähdyimme me eräälle kankaan nyppylälle häntä odottamaan. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin hän näkyviimme, mutta yksinään.
»No mihinkäs sinä olet vankisi pannut?» kysyin minä, kun hän oli luoksemme ehtinyt.
»Mitäpäs, haittanahan se olisi näillä metsäpoluilla ollut», vastasi Juho vältellen.
»Niinpä niin, mutta mitä sinä hänelle teit?» tivasin minä katsoen häneen tuimasti.
»Tuota, sattuuhan sitä sodassa jos jotakin», mutisi Juho vastaukseksi pyöritellen mälliään ja syljeksien hieman rauhattomasti.
Aika ei sallinut ruveta häntä sen ankarammin tilille vaatimaan, jos siitä muuten olisi mitään hyötyä ollutkaan, ja niin lähdimme ratsastamaan edelleen. Taivas oli jo kauttaaltaan tähdissä, kun saavuimme erääseen pieneen metsätaloon Niinijoen latvoilla. Siinä päätimme viettää yösydämen ja lepuuttaa lopen väsyneitä hevosiamme, joille talosta saimme ostetuksi kunnolliset kaura-annokset. Minä ja Juho vartioimme vuorotellen taloa Riikan nukkuessa lämpimässä saunassa.
Heti aamun sarastaessa läksimme liikkeelle ja saavuimme ennen puolta päivää Euran lähistölle. Jätin Juhon ja Riikan hevosten kanssa metsään ja lähdin yksin, aseet vaatteiden alle piilotettuna, kylään tiedustelemaan. En ollut kauan kulkenutkaan, kun kylän laiteella tiheässä viidakossa tapasin naisia ja lapsia suuren pelon vallassa. Heiltä sain kuulla, että kylään oli aamulla Marttilasta päin tullen ilmestynyt joukko venäläisiä, jotka olivat sangen kiukkuisesti tiedustelleet rahakuorman ryöstäjiä ja harjoittaneet taloissa kaikenlaista vallattomuutta.
Vietimme sitten sen päivän metsässä piileksien ja kärsien nälkää, sillä leipä oli rensseleistämme jo loppunut, emmekä yöpaikasta olleet varhaisen lähtömme takia tulleet lisää hankkineeksi. Vasta pimeän tullen lähdimme liikkeelle ja menimme kylän yläpuolelta, muutaman kosken kohdalta Paimionjoen poikki kulkien jalkaisin ja hevosiamme taluttaen kaikenlaisia metsäpolkuja myöten Paimiota kohti, jonne saavuimme seuraavana aamuna.
Täällä ei ollut yhtään vihollista, mutta sen sijaan oli kirkolla joukko talonpoikia, jotka olivat hyvin kiihdyksissään niistä väkivallan töistä, joita venäläiset olivat kaikkialla harjoittaneet kostoksi partioretkeläisille. He uhkasivat vangita meidät ja jättää venäläisten haltuun, jottei syyttömän rahvaan tarvitsisi muka syyllisten takia kärsiä. Tästä sain heidät kuitenkin lujalla käytökselläni luopumaan, jopa he häpesivätkin uhkauksiaan, kun olin puhunut heille muutamia kovia sanoja.
Saatuamme muutamasta talosta melkein puolipakolla ostetuksi hiukan ruokaa, jatkoimme oitis matkaamme ja saavuimme iltapäivällä Sauvoon, jossa päätimme minun puustellissani levätä päivän tai pari.
* * * * *