SEITSEMÄS LUKU.
Taistelemme kaksi kuutta vastaan ja anastamme kuormallisen rahoja. Venäläinen rakuuna saa minut elämäni suurimman hämmästyksen valtaan.
Huittisista palattuani ja päivän Turussa levättyäni sain Ahokkaan kanssa lähteä uudelleen liikkeelle. Tällä kertaa oli matkamme määränä Loimijoki, sillä sielläpäin kerrottiin nähdyn vihollisia ja meidän oli urkittava tietoomme, mitä heillä oli tekeillä.
Lähdimme aikaisin aamulla Turusta ja marraskuisen päivän vaisusti harmaista maisemaa valaistessa ajoimme hyvää vauhtia pitkin Oripäähän ja Loimijoelle johtavaa tietä. Juho oli lähtiessämme saanut majatalomme isännältä lahjaksi käärön venäläistä lehtitupakkaa ja tyytyväisenä pyöritteli hän nyt mälliä poskessaan, ruiskauttaen välistä ruskean sylkilätäkön hevosen pään yli tielle.
»Varmaan sinä, Juho, vaihtaisit taivasosasikin tupakkapuruun, jos oikein lujalle ottaisi», sanoin minä nähdessäni, kuinka hartaasti hän käänteli mälliään ja siirteli sitä poskesta toiseen.
»Kyllähän se hyvää on, mutta tokkopa tuohon sentään tulisi taivasosaansa vaihtaneeksi», vastasi Juho yksikantaan.
»Mutta mahtaneekohan sinusta taistelussa olla suurtakaan apua», jatkoin leikinlaskuani, »sillä tuo mällin käänteleminenhän sinulta vie kaiken ajan ja huomion, niin ettet sinä ehtisi oikealla ajalla ja paikalla asettasi käyttää.»
»Eiköpä tuota ryssän kanssa aina toimeen tultane», arveli Juho suuttumatta.
Niin jatkoimme matkaamme ja puolenpäivän aikaan saavuimme Loimijoen kirkolle, jossa ensiksi ajoimme nimismiehen talolle. Kohta kun pääsimme pihalle ja laskeuduimme hevosten selästä, ehätti nimismies luoksemme ja sanoi:
»Ollapa teitä nyt viisi tai kuusikaan miestä, niin saisitte suuren joukon rahoja.»
»Mistä niin ja millä tavoin?» kysyin minä.
»Juuri ikään kulki tästä ohi kuusi venäläistä rakuunaa mukanaan kokonainen kuorma meikäläistä rahaa.»
»Minnepäin ne menivät?»
»Ypäjälle päin ja lienevät nyt puolen penikulman päässä täältä. Kolmen penikulman päässä, Ypäjän ja Jokioisten välillä, sanotaan olevan vihollisten leirin.»
»Hyvä on, antakaa meille vain tuoppi olutta mieheen», sanoin minä nimismiehelle.
Kun saimme oluttuopit, sanoin minä toverilleni:
»No nyt saat, Juho, näyttää, kelpaatko sinä muuhunkin kuin tupakkapurua jauhamaan ja rakuunahevosen kanssa kilpaa juoksemaan.»
»Montako niitä olikaan?» kysyi Juho.
»Kuusi, siis kolme miestä kohti. Mitäs arvelet?»
»Niin kolmeko? Ajoinpa minä kerran talkootansseissa seitsemän ypäjäläistä yksinäni käpälämäkeen, kun olin parhaillaan nousuhumalassa.»
»Mutta tämä onkin hieman toista kuin talkootanssit», huomautin minä.
»Vaan eiköhän seitsemän ypäjäläistä, vaikka ne ovatkin aina olleet hiukan jänishousuja, paina sentään koko joukon enemmän kuin kolme moskovalaista», arveli Juho totisena.
»No pianpahan saamme nähdä», vastasin minä tyhjentäen oluttuoppini sekä nousten satulaan.
Juho seurasi esimerkkiäni ja työntäen uuden lehtikäärön poskeensa sanoi:
»Perässä tullaan, antakaa vain nelijalkaisen pyyhkäistä.»
Painoimme siis kannukset ratsujemme kylkiin ja aloimme täyttä neliä pyyhältää Ypäjälle johtavaa tietä. Ratsastettuamme alun toista penikulmaa ja sivuutettuamme juuri Kauhanojan talot, kuulimme edessämme olevan tien mutkan takaa ratasten kolinaa. Pysäytin heti huohottavan ratsuni ja sanoin Juholle:
»Nyt he ovat varmasti ihan edessämme. On parasta, että me täältä takaapäin hyökkäämme täyttä neliä ajaen heidän niskaansa. Ensin laukaisemme muskettimme ja sitten käymme miekka kädessä heidän kimppuunsa, ennenkuin he ennättävät ampuma-aseitaan käyttää.»
Tarkastimme nopeasti, olivatko muskettimme reilassa, ja kopistimme ruutia sankkipannuun. Kummallakin meillä oli musketti ja minulla sitä paitsi pari pistoolia vyössäni.
»Pidä nyt, Juho, kieli suorana suussasi!» sanoin minä ja painoin kannukset hevoseni kylkeen.
Sivuutettuamme tien mutkan tuli näkyviimme kuusi venäläistä rakuunaa, jotka hiljalleen ajoivat eteenpäin, kolme kummallakin tien reunalla. Keskellä olivat rattaat, joiden keulalla ajurina istui meikäläinen talonpoika.
»Pidä huoli sillä puolen olevista», kuiskasin Juholle, viitaten hänelle tien oikealla syrjällä ratsastavia rakuunoita, »minä kyllä hoidan tämänpuoliset.»
Kulkueesta ei kukaan katsonut taakseen, ja rattaat kolisivat siksi äänekkäästi, että nelistävien hevostemme synnyttämä töminä saattoi vasta aivan lähellä tulla huomatuksi. Olimme noin kahdeksan sylen päässä rakuunoista, kun ojensin muskettini jälkimmäisenä ratsastavaa kohti. Juho seurasi esimerkkiäni ja peräkkäin pamahtivat laukauksemme.
Molemmat jälinnä ratsastavat rakuunat kierähtivät maahan, ja toisten hevoset kavahtivat laukaukset kuullessaan kahdelle jalalle. Pudotimme muskettimme tiepuoleen, ettei niistä taistelussa olisi haittaa, ja sivaltaen miekat esille karautimme eteenpäin. Taakseen vilkaistuaan lähtivät jäljellä olevat rakuunat ajamaan täyttä karkua eteenpäin. Kuormahevonen laukkasi häntä pystyssä heidän keskellään, niin että ajaja sai töin tuskin keulalla pysyneeksi. Laukaisin molemmat pistoolini sitä kohti sen pysähtymättä tai heikentämättä vauhtiaan.
Juhon hevonen oli koko joukon vahvempi minun hevostani. Hän pääsi tuossa huimassa kilpa-ajossa minusta hiukan edelle ja kannustaen ratsunsa voimat äärimmilleen ajoi hän syrjittäin kuormahevosen päälle. Viimeksimainittu suistui pitkin pituuttaan tielle, niin että toinen aisa rusahti poikki. Juhon hevonen kaatui myöskin ja sivu karahuttaessani näin Juhon itsensäkin kuppelehtivan samassa mylläkässä.
»Hyvä on», ajattelin, »kyllä Juho pitää kuormasta huolen sillä aikaa, kun minä toimitan niin, ettei rakuunoista ole meille enää vastusta.»
Maantiestä erkani vasemmalle kapeahko ja vähän ajettu tie, joka varmaan vei joihinkin metsätaloihin. Ensimmäinen vasenta tiensyrjää ajavista rakuunoista käänsi kohdalle tultuaan yht'äkkiä hevosensa sinne. Toinen, joka näytti olevan joukon päällikkö, huusi hänelle jotakin, jota minä kuitenkaan en voinut ymmärtää, ja käänsi sitten hevosensa hänen peräänsä. Toiset kaksi rakuunaa jatkoivat täyttä neliä maantietä eteenpäin.
Arvelematta seurasin edellisiä syrjätielle, sillä mieleeni välähti, että he koettavat tämän kautta kiertää takaisin kuorman luo, sillä aikaa kuin toiset kaksi ahdistaisivat minua tuonnempana maantiellä. Kun olin jo niin lähellä upseeria, että miekkani kärki saattoi ulottua hänen hevosensa lautasille, kääntyi hän äkkiä taakseen ja ojensi karpiininsa hevoseni otsaa kohti. Pamaus vain, ja kunnon ratsuni suistui polvilleen.
Paikalla kun laukaus oli pamahtanut, käänsi edellä ratsastava rakuuna hevosensa vasemmalle, niin että se pystyyn kavahtaen pysähtyi kahden oksistaan yhteen punoutuneen kuusen eteen. Upseeri pysäytti myös hevosensa ja vetäen vyöstään toisen pistoolin sekä ojentaen sen rakuunan rintaa kohti huusi vihasta kähisevällä äänellä:
»Aja eteenpäin tai minä ammun!»
Mutta mitään vastaamatta pudottausi rakuuna salamannopeasti hevosensa toiselle puolelle. Samassa pamahti laukauskin ja rakuunan hevonen hypähti syrjään, samalla kuin hänen isäntänsä kierähti kuusen juurelle.
Olin sillävälin selviytynyt kaatuneen hevoseni satulasta ja ehättänyt paikalle. Sen nähdessään tempasi upseeri miekkansa, mutta minun aseeni oli kerkeämpi ja parin silmänräpäyksen kuluttua laukkasi hänen hevosensa isännätönnä pitkin metsätietä. Käännyin tämän jälkeen nopeasti katsomaan, kuinka kuusen juurelle sortuneen rakuunan laita oli. Mutta hän kavahti samassa seisoalleen ja huudahti selvällä suomenkielellä:
»Tapani, etkö sinä ole Tapani Löfving?»
Jos pilvistä olisi pudonnut eteeni hampaisiin saakka asestettu ratsumies, en varmaankaan olisi siitä yhtään enempää hämmästynyt kuin tästä. Tuijotin sanatonna häneen ja hän olisi voinut miekallaan minut huoleti lävistää, minun kykenemättä sormeanikaan puolustuksekseni liikauttamaan.
Rakuuna tuijotti minuun näköjään yhtä hämmästyksissään. Hänen ruskeissa silmissään oli omituinen palo, huulet värähtelivät ja kasvoille, jotka olivat parrattomat ja nuorekkaat, levisi heleä puna. Yht'äkkiä peitti hän käsillä silmänsä ja purskahti itkuun, änkyttäen katkonaisesti:
»Riikahan minä olen … mutta kuinkapa sinä voisit minut tuntea … tällaisena.»
* * * * *