KUUDES LUKU.
Armeija hajallaan. Vaellan Turkuun ja saan olla tekemisissä kelvottomain alamaisten kanssa.
Oli sumuinen lokakuun aamu ja päivä tuskin vielä sarasti, kun me Ahokkaan kanssa läpimärkinä samosimme suon halki luoteista ilmansuuntaa kohti. Edellisestä oli kulunut jo kappaleen kolmatta viikkoa. Olimme silloin heti päivän sarastaessa lähettäneet yhden sotilaista pitkin metsäteitä viemään päämajaan kirjettä, missä vänrikki Sahlmanin kanssa annoimme tarkat tiedot vihollisten lukumäärästä ja eri aselajeista. Itse lähdimme toisten miesten ja Ahokkaan kanssa retkeilemään Kärkölän, Lammin ja Tuuloksen puolelle, jossa emme kuitenkaan vihollisen kanssa joutuneet sanottavampiin tekemisiin.
Eilen illalla olimme saapuneet Hauhon kirkolle ja päättäneet siinä jakaantua kahteen joukkoon. Olimme muutamilta paikkakuntalaisilta kuulleet Armfeltin jättäneen Mierolan sillan ja vetäytyneen Pälkäneelle, missä hän oli rakentanut varustuksia Kostianvirran pohjoisille äyräille. Vihollinen oli myöskin näinä päivinä lähtenyt Hämeenlinnasta liikkeelle ja leiriytynyt Ilmoilan seutuville, noin parin penikulman päähän meikäläisten päämajasta. Ratkaiseva taistelu oli siis ihan ovella. Armeijaan kiiruhtaessamme päätimme me vielä hankkia mahdollisimman monipuoliset tiedot vihollisen asemasta ja hankkeista. Sitä varten tuli Sahlmanin sotamiesten kanssa kulkea venäläisten päämajan itäpuolitse, samalla kuin minä kiertäisin Ahokkaan kanssa länsipuolelta.
Illalla olimme siis eronneet ja yöllä olin Ahokkaan kanssa soutanut Hauhonselän yli ja sitten yhtä mittaa taivaltanut tiettömiä metsiä matkalla Hämeenlinnasta Pälkäneelle johtavalle maantielle. Sitä me luonnollisestikaan emme voisi paljon hyväksemme käyttää, vaan oli meidän ainoastaan kuljettava sen poikki ja sitten pitkin länsipuolisia metsiä jatkettava matkaa Pälkänettä kohti.
Suo, jota viimeksi olimme kulkeneet, kohosi kanervaiseksi ahoksi rajoittuen edessäpäin jyrkkään ja louhiseen kallionselänteeseen. Juuri kun olimme sen juurelle ehtineet, alkoi kallion takaa kuulua rattaiden räminää, kavioiden töminää ja hevosten korskuntaa. Arvasimme olevamme ihan maantien lähellä ja kiipesimme oitis kalliolle, nähdäksemme, keitä sen takana oli liikkeellä. Tultuamme kallionlaelle, jossa siellä ja täällä oli mataloita, mutta tiheitä kuusinäreikköjä, huomasimme kallion muodostavan toiselle puolelle pystysuoran seinän, jonka vieritse kulki maantie, noin kolme tai neljä syltä suoraan alapuolellamme. Maaten pitkänämme näreikössä tähystimme alas tielle.
Ohitse ratsasti melkein loppumattomalta näyttävä jono kasakoita, joiden välissä marssi aseettomia suomalaisia sotilaita, toiset verissään, toiset repeytynein vaattein ja loan tahraamina. Siellä täällä matkueessa, joka kulki Hämeenlinnaa kohti, oli vankkureita, joissa virui pahemmin haavoittuneita. Nähtyäni kulkueen allani välähti heti salamana mieleeni, että taistelu Pälkäneellä oli jo taisteltu ja meidän armeijamme lyöty. Jouduin tästä siinä määrin mielenliikutuksen valtaan, että hetkeksi unhotin vaarallisen asemamme ja nähdessäni vankien joukossa kersantti Kuulan omasta komppaniastani huusin hänelle:
»Hoi, veli Kuula, miten ovat asiamme?»
Kuula katsahti ylös veristyneillä silmillään ja tuntiessaan minut näreiden välissä vastasi ontolla äänellä:
»Armeija on lyöty ja hajallaan kuin akanat tuulessa.»
Samassa sai hän niskaansa pari kolme tyrkkäystä pyssynperistä ja meitä kohti ojentui kymmenkunta tuliluikkua. Vetäydyimme nopeasti näreiden suojaan, samalla kuin kuulat rapisivat oksissa ympärillämme. Heittäydyimme kiireesti alas kalliolta ja kätkeydyimme aholle. Jonkin hetken kuluttua ilmestyikin kallionlaelle etsiviä ja ympärilleen tähysteleviä kasakoita, jotka kuitenkin pian hävisivät.
Tunsimme itsemme omituisen herpaantuneiksi, aivankuin jokin meitä täällä maailmassa pitelevä emäjuuri olisi äkkiä riuhtaistu poikki. Neuvottomina kyyrötimme hyvän aikaa alallamme tietämättä, mihin meidän nyt oli ryhdyttävä. Mutta lopuksi karistin väkipakolla päältäni apean ja toivottoman mielialan, hypähdin pystyyn ja sanoin:
»Eläähän meidän sittenkin täytyy. Siispä eteenpäin!»
Niin lähdimme taivaltamaan karjanpolkuja myöten, tällä kertaa Hämeenlinnaan päin. Illalla tulimme Hattulan Juutilaan ja siellä tapasimme pari Hämeen rykmentin miestä, jotka rykmentin hajottua Pälkäneen tappelussa olivat lähteneet kotiseudulleen. Heiltä saimme lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt. Armeija oli Kostianvirran takana tehnyt urhoollista vastarintaa ja lyönyt useat vihollisen hyökkäykset takaisin. Mutta sitten olivat venäläiset kulkien lautoilla Mallasveden yli kiertäneet suomalaisten aseman, jolloin meikäläisten oli täytynyt kahdelta suunnalta tunkevan ylivoiman alta vetäytyä pois, kunnes koko armeija oli ankarasti taisteltuaan joutunut melkein täydelliseen hajaannustilaan. Mihinkä eri joukkokunnat olivat joutuneet, siitä ei sotamiehillä ollut tietoa. He sanoivat, etteivät itse muuta enää ymmärtäneet kuin lähteä omia kotinurkkiaan puolustamaan ja pelastamaan edes lähimpiä omaisiaan yleisestä tuhosta.
Vietettyämme yön Juutilassa lähdimme Ahokkaan kanssa taivaltamaan Turkua kohti. Siellä päin toivoin itselleni tarjoutuvan joitakin toiminnan mahdollisuuksia ja toverini toivoi niillä seuduin tapaavansa entisen isäntänsä, joka luultavastikaan ei ollut mukana Kostianvirralla. Venäläiset olivat jo elokuun lopulla marssineet Turkuun, mutta jättäneet sen jälleen ja palanneet Uudellemaalle ja Hämeeseen. Apraksin oli levityttänyt ympäri Turun lääniä julistusta, jossa luvattiin kansalle täysi turvallisuus. Senpä vuoksi eivät kylät täällä päin olleetkaan niin autioina kuin Uudellamaalla ja Hämeenlinnan ympäristöillä, vaan siellä ja täällä näki talojen piipuista savuja nousevan sekä ihmisiä tavallisissa askareissaan. Mutta levottomina ja pelonalaisina he elivät kotinurkissaan ehdättäen jokaiselta ohikulkijalta uutisia tiedustamaan.
Turusta olivat enimmät asukkaat ennen venäläisten tuloa kalliimman omaisuutensa kanssa paenneet Ahvenanmaalle tai Tukholmaan. Osa alempaa porvaristoa oli sentään palannut entisille asuinsijoilleen. Kaupungissa oli myöskin läänin maaherra, paroni Stjernstedt, joka vihollisen vierailun aikana oli piilotellut saaristossa. Menin hänen puheilleen ja kerroin hänelle viimeiset vaiheeni sekä tiedustelin, oliko minun lähdettävä etsimään armeijan jäännöksiä Pohjanmaan puolelta vai johonkin muuhunko ryhdyttävä. Hän määräsi minut olemaan hänen käytettävänään, jotta hän voisi seurata vihollisen hankkeita ja toimittaa niistä tietoja Tukholmaan.
Ahokas tapasi kuin tapasikin Turussa isäntänsä, joka oli joukkueineen ollut useissa pikku kahakoissa vihollisen kanssa ja kerran jo vangiksikin joutunut, mutta livistänyt karkuun ja päässyt onnellisesti Turkuun. Nyt hänen oli määrä viedä tänne kokoontuneet sotamiehet sekä lähisaaristossa kätkössä olleet kaleerit ja veneet Ahvenaan. Mutta Ahokkaan tuli jäädä minun käskyläisekseni.
Ensi töikseni retkeilin Ahokkaan kanssa Loimijoelle, jossa kapteeni Möllerin pyynnöstä kävin tarkastamassa hänen puustelliaan sekä korjaamassa talteen, jos siellä vielä löytyi jotakin arvokkaampaa. Otinkin sieltä haltuuni muutamia lampaita, kaksi hevosta satuloineen sekä joukon kolme- ja kuusnaulaisia kranaatteja. Nämä kaikki kuljetin Sauvossa olevaan omaan Hallela-nimiseen virkatalooni, tai paremmin sanoen torppaan, jota en vielä ollut nähnytkään. Lepäiltyäni täällä muutamia päiviä palasin Turkuun, jossa maaherralta sain määräyksen mennä Huittisiin hävittämään erään siellä olevan kruunun makasiinin, ettei se joutuisi vihollisen saaliiksi.
Lähdin oitis Ahokkaan kanssa ratsain matkalle. Saavuttuamme Hannunkosken kylään päätin poiketa muutamaan taloon, saadakseni tietää, oliko paikkakunnalla kuulunut vihollisia liikkuvan. Ahokas jäi molempain hevosten kanssa kujasille odottamaan. Kylän talot näyttivät kaikki huonosti hoidetuilta ja rähjääntyneiltä. Kuten myöhemmin sain kuulla, olivat hannunkoskelaiset laiskaa väkeä, kuuluen niihin ihmisiin, jotka kituuttaen elävät päivästä toiseen ja kantavat sydämessään ainaista tyytymättömyyttä esivaltaa ja paremmin toimeentulevia lähimmäisiään kohtaan pitäen näitä syypäinä heidän kurjuuteensa.
Astuin siis sisälle pirttiin, jossa istui muutamia miehiä viinaa ryypiskellen, ja näyttivät he jo olevan hyvänlaisesti humalassa. He kehoittivat minua istumaan seuraansa tarjoten minullekin viinakulhoa. Mutta minä kieltäydyin sitä ottamasta. Yksi miehistä, joka nähtävästikin oli talon isäntä, alkoi nyt tarkastella sarkakauhtanani alta näkyvää univormunkaulusta, joka oli kapealla kultakaluunalla reunustettu. Siitä hän arvatenkin huomasi minut herraksi ja sanoi röyhkeästi nauraen:
»Lyödäänkö sadan riikintaalerin veto, että venäläinen tästälähin pitää
Suomen?»
»Ei minulla ole varaa niin suuria vetoja lyödä», vastasin kartellen.
»Huilaa sitten helvettiin toisten Suomen herrain perässä!» sanoi hän ryyppytoveriensa hyväksyvästi nauraa röhötellessä.
Kun hän ei tällä saanut minua vielä suututetuksi, jota hän kaikin mokomin näytti haluavan, lisäsi hän hetken kuluttua ärsytellen:
»Tällä pojalla on paloverorahat jo valmiina ja ryssä saa ne heti, kun kylään tulee.»
»Hyvä on», vastasin minä, »mutta antaisitteko minulle oman rahani edestä vähän ruokaa?»
Tämän sanoin vain saadakseni syytä viipyä hiukan pitempään talossa, jossa noiden puolijuopuneiden miesten suusta saatoin siepata yhden tai toisen pikkutärkeän tiedon.
»Kyllähän sitä aina ruokaa on, mutta siitä saat maksaa kestikievaritaksan mukaan kymmenen äyriä hopeassa», vastasi isäntä.
Kaivoin rahat esille ja ojensin ne hänelle, jonka jälkeen häijyn näköinen, huolimattomasti puettu pikisilmä-akka kantoi pöytään leipää, voita, silakkaa ja savustetun lampaankyljen. Kun menin pöydän taakse navetakseni aterioimaan, tuli lähelleni pöydän päähän istumaan muuan vanha ukko. Isäntä meni ulos ja palasi hetken kuluttua takaisin kädessään pitkässä varressa oleva, puolikuun muotoinen lehtirauta. Hän läheni pöytää ja yritti yht'äkkiä varrastaa minut raudalla seinään kiinni. Mutta minä olin koko ajan ollut vanoillani ja samalla kuin hän ojensi aseensa, kumarruin minä vikkelästi pöydän alle.
Nyt tarrasi vierelleni asettunut vaari minua niskasta, koettaen pidellä minua kiinni. Mutta minä sieppasin penkiltä pöydän takaa muskettini, jonne sen syömään ryhtyessäni olin selästäni laskenut, ja tyrkkäsin sen perällä vaaria leuan alle, niin että hänen kätensä paikalla heltisivät. Samalla viritin musketinhanan ja ärjäsin isännälle:
»Ulos, lurjus, taikka laukaisen paikalla!»
Hän peräytyikin edelläni ulos ja pudotti puolikuunsa, minkä jälkeen minä miekanlappeella annoin hänelle muutamia kunnon sivalluksia. Mutta samalla tulla lennätti pirtistä akanhäijyläinen ja rupesi sivaltelemaan minua saavin korennolla päähän. Ennätin kuitenkin ennen ja löin häneltä korennon käsistä, jonka jälkeen hänenkin selkäpuolensa sai hyvin ansaitun osansa miekkani lappeesta. Kun korento putosi hänen kädestään, yritti hän siepata lehtiraudan, joka oli maassa jalkojeni välissä, samalla kun isäntäkin yritti uudelleen käydä minuun käsiksi. Mutta annoin potkuja oikealle ja vasemmalle, niin että kumpikin heistä sai hyvänpäiväiset mustelmat muistokseen.
Kun viimein pääsin heistä erilleni, aloin juosta kujalle, jossa Ahokas hevostani pidellen oli istunut omansa selässä ja hymyillen seurannut minun kahakkaani. Mutta edellä mainittu vaari, joka oli hyvin kookas ja luiseva äijä, seurasi juosten perässäni ja juuri kun olin satulaan nousemassa, tarttui hän muskettini perään. Kun en hellittänyt asettani, takertui hän minun korvuksiini, ja kun minä jalustimessa kiikuin verraten epämukavassa asennossa, sai hän minut keikautetuksi alleen. Toiset huutaa hoilasivat sill'aikaa kylänväkeä kokoon ja miehiä ja akkoja alkoi talorähjistä rientää paikalle. Vapautin kuitenkin itseni nopeasti vaarin alta ja annettuani hänelle muutamia oivallisia sivalluksia hyppäsin satulaan ja ajoin toverini kanssa täyttä laukkaa tieheni. Lakkini, kintaani ja rahakukkaroni jäivät kuitenkin taloon.
Huittisten kirkolle tultuamme kutsuimme talonpoikia koolle ja jaoimme heille sen vähäisen viljan, mitä makasiinissa vielä oli jäljellä, minkä jälkeen sytytimme sen palamaan, ettei siitä viholliselle olisi minkäänlaista hyötyä. Paluumatkalla pistäydyin uudestaan vierailulla Hannunkoskella ja otin kapineeni, jotka minun tullessani oli täytynyt sinne jättää.
* * * * *