KUUDES LUKU.
Pieniä seikkailuja ja vaarattomia kahakoita.
Entiset toverini eivät vielä olleet palanneet omilta retkiltään ja minä lähdin jälleen yksinäni liikkeelle. Taivassalon papista olin kuullut samaa kuin pastori Paulinistakin ja että hänkin olisi minua ankarasti uhkaillut. Päätin sen vuoksi asettaa hänet samantapaisen kokeen alaiseksi. Kirjoitin siis ensinnäkin omassa nimessäni kirjeen, jossa varoitin herra Strandmania uskottomuudesta omaa kuningastaan kohtaan, joka äskettäin oli Jumalan avulla palannut takaisin valtakuntaansa. Kirjeen lopussa mainitsin, että lähetän oman renkini sitä tuomaan hänelle, ja jollei hän nyt uhkaustensa mukaan vangitse renkiäni, niin pyysin sen mukana saada muutaman rivin vastaukseksi kirjeeseeni.
Kun olin vienyt kirjeen pappilaan ja pastori silmäillyt sen läpi, kysyi hän:
»Missäs sinun isäntäsi on?»
»Hän on tuolla metsässä, kun ei uskaltanut itse tulla peläten teidän vangitsevan hänet», vastasin minä. »Mutta vastauksen pyysi hän teidän kirjoittamaan.»
»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä!» vastasi pastori tuikeasti.
»Mutta minä en uskalla ilman vastausta palata hänen luokseen», koetin selittää.
Nyt pistäytyi pastori huoneeseensa ja palasi hetkisen kuluttua takaisin. Kirjeeni alareunaan hän oli kirjoittanut seuraavat sanat: »Löfvingin ei tarvitse sekaantua minun asioihini, sillä minä itse vastaan siitä, mitä olen tehnyt tai vasta aion tehdä.»
Silloin lausuin ankarasti:
»Minä olen itse Löfving, mutta sinussa ei ole ikinä miestä vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt!»
Tämän sanottuani vedin toisen pistoolin esiin ja ojensin sen hänen rintaansa kohti. Hän kalpeni ja oli vähällä vaipua lattiaan sekä pyysi änkyttäen minua antamaan hänelle anteeksi ja rupeamaan hänen ystäväkseen. Ja niin tämä pieni jupakka lopuksi päättyi, että annoimme tosillemme kättä ja minä jäin hänen vieraakseen seuraavaan päivään saakka saaden nauttia runsasta vieraanvaraisuutta.
Lokakuun ensi päivänä otin Kustaviin jättämäni aluksen ja purjehdin sillä Iniöön sekä sieltä läheiseen Keistiön saareen. Täältä lähetin taas kolme kirjettä Tukholmaan, joissa monien muiden seikkojen ohella ilmoitin, kuinka ruhtinas Galitzin on äskettäin jaellut saaristolaisille matkapasseja houkutellen heitä Tukholmaan tiedusteluretkille. Keistiöstä palasin takaisin Iniöön ja oleskelin siellä ankarain myrskyjen takia kokonaista neljä vuorokautta, jotka vietin Norrbyn kylässä Matti Heikinpojan talossa. Viimeistä iltaa talossa ollessani menin ulkona käymään, ja kun tuvan ikkunan ohi kulkiessani kuulin sisällä nimeäni mainittavan, pysähdyin kuuntelemaan painaen korvani aivan ikkunaan kiinni.
»Saapa nähdä, uskaltaako Löfving täältä mennä Houtskarin Koivusaarelle, kun ne ovat niin kovin uhanneet hirttää hänet heti, kun hän sinne tulee», sanoi isäntä.
»No olisipa se nyt sentään kovin julmasti tehty» arveli siihen emäntä.
Palasin tupaan, istahdin penkille pöydän päähän ja teeskentelin itseni hyvin väsyneeksi, haukottelin pitkään, painoin pääni käsivarrelle sekä aloin pian kuorsata. Tovin sitä tehtyäni olin havahtuvinani hereille, haukottelin jälleen sekä aloin kertoa nähneeni sellaista unta, että näiden seutujen talonpojat vaanivat minua vangitakseen ja hirttääkseen. Isäntä ja emäntä vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta minä tiedustelin viattomana, eivätkö hekin olleet sellaisia uhkauksia kuulleet. He myönsivät sen, jolloin minä vakuutin:
»Niin, niin, näen aina edeltäpäin unissani, mikä vaara minua kulloinkin uhkaa.»
Muutaman ajan kuluttua huomasinkin sitten tarkoitukseni toteutuneen, sillä tieto tästä ihmeellisestä kyvystäni oli levinnyt ympäri saariston.
Lokakuun kymmenennen päivän iltana saavuin ankaran lounaismyrskyn vallitessa Livoluotoon ja yövyin Povalan taloon Tersalan kylässä. Heräsin aamulla makeasta unestani uuninpäällä siihen, että tupaan tuli kolme venäläistä, jotka röyhkeästi vaativat isännältä viinaa. Sitä saatuaan väittivät he itsellään olevan ruhtinas Galitzinin määräyksen ottaa talonpojilta viinapannut pois. Isäntä antoi heille, nyt rahaa, mutta he vaativat vielä muutakin muka viinapannun lunnaiksi. Hetken vielä riideltyään saivat he vielä kirveen ja villasukat, minkä jälkeen he lähtivät ulos.
Minä olin tällä välin kiireesti pukeutunut ja tulin nyt uunilta alas. Nähtyäni ikkunasta, että samat miehet olivat uudelleen sisälle tulossa, paneuduin nopeasti penkille pitkäkseni ja sieppasin tyhjän viinalekkerin pääni alle. Venäläiset tulivat sisään ja yksi heistä läheni heti minua ja sieppasi röyhkeästi lekkerin pääni alta. Nousin laiskasti istumaan, haukottelin ja sanoin:
»Kyllä siitä ryypätä saa.»
Pudisteltuaan lekkeriä ja huomattuaan sen tyhjäksi löi sotamies sen lattiaan ja alkoi kovasti kiroilla. Sitten vetäisi hän sapelinsa ja löi sen pöytään että rämähti. Nousin nyt seisomaan ja ilmoitin olevani pastori Strandmanin renki sekä kokoavani hänen tsaarillisen majesteettinsa armeijalle tulevia veroja, uhaten sitoa heidät käytöksensä takia köysiin ja viedä ruhtinas Galitzinin luo. Sotamiehet aristuivat huomattavasti, mutta alkoivat sitten vedota kirjeelliseen määräykseensä, jonka he muka tahtoivat näyttää minulle, jos seuraisin heitä ulos rannalle.
Minä lähdinkin heidän jäljestään ja taitoin piha-aidasta aseekseni tukevan seipään. He vaativat minua kulkemaan edellään, jolloin he piankin olisivat voineet minut takaapäin lävistää. Minä en siis suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan seurasin heidän perässään rantaan. Kun he eivät voineetkaan näyttää mitään kirjallista määräystä, josta olivat kerskuneet, hutkin minä heitä kutakin erikseen seipäälläni niin, että tomu pölisi. Heidän veneensä oli kiinni ranta-aitassa, joka oli rakennettu muutamien kivien varaan ja jonne kuljettiin kapeata siltaa myöten. Voidellessani heitä seipäälläni juoksi heistä kaksi siltaa pitkin aittaan. Minä perässä! Kun tulin ovelle, olin vähällä saada heidän kirveistään rintaani, mutta ajoissa ehdin kuitenkin väistyä ja pyörähtää ympäri. Silloin jouduin vastakkain kolmannen sotamiehen kanssa, joka oli jäänyt selkäpuolelleni. Pukkasin hänet nopeasti seipäälläni sillalta veteen ja juoksin maalle. Molemmat aitassa olleet seurasivat uhkaillen perässäni. Mutta nyt annoinkin minä heille oikean suomalaisen voitelun, jonka he varmasti muistavat vielä Moskovaan palattuaankin. Kiireesti korjasivat he nyt itsensä käpälämäkeen ja toisissa kylissä olivat he kertoneet joutuneensa Povalassa tekemisiin erään paholaisen kanssa, joka oli sanonut olevansa Strandmanin renki ja jolla olisi ollut omaatuntoa lyödä heidät kuoliaaksikin, jolleivät he niin kiireesti olisi luitansa korjanneet. »Se oli kokonainen pikku perkele ja varmastikin se on entinen sotilas», olivat he lopettaneet juttunsa. Mutta minä jäin Povalaan vielä toiseksikin yöksi ja seuraavana päivänä tuli naapureista väkeä kiittämään minua siitä, että olin vapauttanut heidät ryöstäjistä.
Näinä päivinä sain tietooni, että venäläiset olivat vetäneet 83 kaleeria ylös Aurajokeen talviteloilleen sekä korjattaviksi. Sotaväkeä alettiin myös majoittaa talvileiriin. Uuteenkaupunkiin, Naantaliin, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin oli määrätty yksi rykmentti kuhunkin sekä Turkuun kolme rykmenttiä.
Lokakuun lopussa ja marraskuun alussa retkeilin taas mannermaalla Turun seutuvilla. Olin nytkin useat kerrat valepukuisena venäläisten keskellä, mutta tarkemmin en näistä kaikista pikkuseikkailuista huoli tässä kertoa. Marraskuun kymmenennen päivän tienoissa tulin taas Lahdenrantaan Riikan luokse. Kun aikomukseni oli itse mennä jälleen Tukholmaan voidakseni suullisesti tarkemmin esittää viime aikojen tapaukset Suomessa, päätin ottaa Riikan mukaani ja hankkia hänelle asunnon Tukholmasta. Itse tulisin siellä mahdollisesti taas viipymään hiukan pitempään eikä minun siis tarvitsisi elää alituisessa huolessa ja tuskassa morsiameni kohtalosta. Riika suostui luonnollisesti ilomielin ehdotukseeni ja vaikka meidän olikin hiukan sääli torpan vanhuksia, täytyi eron kuitenkin tapahtua.
Mukanamme lähti kaksi Viipurin puolelta kotoisin olevaa poikaa, toinen kolmen-, toinen neljäntoistavuotias. Sodan alussa olivat he kumpikin menettäneet omaisensa ja harhailleet sitten mitä kirjavimpia kohtaloita ja suurimpia kärsimyksiä kokien ympäri maata. Nyt he olivat kulkeutuneet tänne Vehmaan Lahdenrantaan ja pyysivät päästä meidän mukanamme Tukholmaan, johon minä suostuinkin.
Neljäntenätoista päivänä marraskuuta lähdimme nelisin tasaisella tuulella purjehtimaan ja pääsimme onnellisesti Eckeröön pohjoispuolelle, jossa meidät yhtäkkiä yllätti tavattoman ankara luodemyrsky. Olimme silloin kolmen penikulman päässä edellämainitun saaren rannasta. Minä istuin peräsimessä ja Riika oli minun vierelläni, pojat taasen maston juurella. Myrskynpuuska tuli niin yllättäen, että purjeita ei ehditty vetää alas, eikä siihen oikeastaan muut olisi kyenneetkään kuin minä ja minun taasen täytyi pysyä peräsimessä. Kaksi kertaa löi voimakas aalto ylitsemme ja luulin jo perikatomme tulleen ja heitin sieluni Jumalan huomaan. Melkein tajutonna nojautui minuun läpikastunut Riika, jonka ympäri olin lujasti kietonut vasemman käteni. Pojat olivat tarrautuneet maston juureen.
Mutta pahin myrskyn puuska meni yhtä pian ohi kuin oli tullutkin. Suurella vaivalla onnistuimme sitten iltahämärässä laskemaan maihin, jossa saimme kuivatuksi läpimärät vaatteemme sekä ostetuksi hiukan ruokaa, sillä meri oli pyyhkäissyt mukaansa meidän eväsvaramme. Seuraavana päivänä ilma oli jo siksi tasaantunut, että kykenimme jatkamaan matkaa päästen onnellisesti saman päivän iltana Furusundiin, jolloin meri tyyntyi kokonaan. Marraskuun kuudentenatoista päivänä tulimme Tukholmaan, jossa heti riensin kreivi Tauben puheille esittäen hänelle tarkan kertomuksen viimeaikaisista vaiheistani sekä jättäen päivämuistiinpanoni hänen nähtäväkseen. Kaikkien kestämieni vaivojen ja vaarojen palkkioksi sain ainoastaan kaksitoista riikintaaleria. Niin köyhä oli tähän aikaan valtion kassa. Riikan sain sijoitetuksi erään köyhyydessä elävän suomalaisen pappisperheen luo. Itse jäin myös Tukholmaan yli joulun.
* * * * *