SEITSEMÄS LUKU.
Sissiseikkailuja merellä.
Vuosi 1716 oli jo alkanut, rauhasta ei ollut tietoa enempää kuin ennenkään ja minua vartoi siis vielä moni rauhaton retki ja seikkailu. Mutta niitä vartenhan olin luotukin ja vaikka morsiameni nyt olikin turvassa Tukholmassa, paloi mieleni sentään isänmaahani.
Talvi alkoi kallistua jo kevääseen, kun levon ja lemmen aika minulta taas täksi kertaa päättyi. Huhtikuun kuudentenatoista päivänä kutsuttiin minut kreivi Tauben luo, ja häneltä sain määräyksen lähteä jälleen Suomeen saaden samalla matkarahoikseni kolmekymmentä riikintaaleria. Tovereikseni sain kolme suomalaista talonpoikaa Turun saaristosta, jotka myöskin olivat viettäneet talven Tukholmassa. Vaiherikkaan matkan jälkeen saavuin Vapunpäivänä Taivassaloon ja vaelsin oitis tapaamaan ystävääni Fingerrosia. Hän kertoi minulle heti, mitä oli kuullut Lehtisten kartanossa majailevalta, ennen mainitulta kapteeni Losakovilta, nimittäin muun muassa sen, että venäläiset odottivat Turkuun yliamiraali Apraksinia, minkä jälkeen kaleerilaivasto lähtisi liikkeelle.
Fingerrosin luona pukeuduin taas talonpojan pukuun, otin kontin selkääni ja lähdin taivaltamaan Turkua kohti sanoen meneväni niille ja niille ostoksille. Kaupunkiin tulin neljäntenä päivänä. Kaleerit olivat vielä joensuulla, mutta niiden luokse ei syrjäisiä päästetty, sillä niihin lastattiin parhaillaan ruokavaroja. Liikuin sen sijaan muualla kaupungissa ja ympäristöllä sekä sain tietooni ongituksi seuraavat seikat. Vihollisia oli maassamme tätä nykyä ainoastaan kaksitoista rykmenttiä, kussakin kuusi tai seitsemänsataa miestä, siis kaiken kaikkiaan noin seitsemän tai korkeintaan yhdeksän tuhatta miestä. Maalis- ja huhtikuun ajalla oli kuollut kulkutauteihin lähes puoli kolmatta tuhatta miestä ja yhtä suuri määrä elossa olevasta miehistöstä oli parast'aikaa sairaana. Tämän harvennuksen takia kaiketi oli vihollinen keskittänyt jäljellä olevat voimansa pääasiallisesti Etelä-Suomeen, sillä äskettäin olivat Pohjanmaalta saapuneet Turun lääniin siellä talvehtineet kasakat ja rakuunat.
Ruhtinas Galitzin oli viettänyt talven Pietarissa, mutta minun Turkuun tullessani hän oli jo palannut paikalleen. Tultuaan hän oli teloituttanut muutamia upseerejaan sekä tuominnut toisia kujanjuoksuun, syystä että he hänen poissa ollessaan olivat harjoittaneet ilkivaltaisuutta rauhallisen asujaimiston keskuudessa. Tämän kuultuani kohotin hattuani Galitzinin kunniaksi.
Olen jo ennenkin maininnut siitä suuresta siivottomuudesta ja roskaisesta elämästä, jonka venäläiset olivat vanhaan pääkaupunkiimme tuoneet. Se oli entisestäänkin kasvanut. Irtolaisnaisia liikkui kaupungissa vilisemällä: niitä oli venäläisiä, inkeriläisiä ja—surullista sanoa—myöskin melkoinen joukko suomalaisia! Viina vuoti virtanaan. Huhtikuun lopulla oli muutamassa majapaikassa kuollut samana päivänä kokonaista kahdeksan sotamiestä, ja kun heidän ruumiinsa oli ruhtinaan käskystä avattu, olivat jokaisen sisälmykset olleet aivan mustat ylettömästä paloviinan juonnista. Venäläisten taholta oli tapauksen johdosta levitetty ilkeämielistä huhua, että suomalaiset olivat muka noitakeinoillaan saaneet sen aikaan. No niinpä kylläkin, sillä olivathan he ahmineet Suomen karhujen ilolientä!
Kuluneena talvena olivat venäläiset rakennuttaneet osaksi Pietarissa, osaksi Turussa toista sataa pienempää sota-alusta. Kaikesta päättäen tultaisiin siis tänä kesänä toimimaan merellä entistä enemmän. Viime kuussa oli venäläisiä muuten kohdannut joltinenkin merionnettomuus. Eräs uusi linjalaiva oli komennettu Pietarista Tallinnaan. Lähtiessään oli laiva juuri satamassa kääntyessään laukaissut osan kanuunoistaan, jolloin ruutisäiliö jollakin tavoin syttyi ja laiva viidensadan miehensä kera lensi tulipatsaana ilmaan. Mutta tsaari Pietari oli hellittämätön mies, joten meillä tuli kyllä riittämään tekemistä hänen laivojensa kanssa.
Saatuani Turussa tietooni paitsi edellämainittuja joukon muitakin sodan kannalta tärkeitä seikkoja, palasin itse Tukholmaan niistä ilmoitusta tekemään. Perillä tapasin ihmeekseni viimekesäiset toverini sekä ylioppilas Sakarias Wegerin, jotka olivat omia aikojaan kulkeutuneet Tukholmaan. Heillä oli ollut omat kirjavat vaiheensa, mutta niiden kertominen ei kuulu tähän. Lyöttäydyimme nyt taas yhteen ja viivyttyäni ainoastaan muutaman päivän Tukholmassa lähdimme pienehköllä aluksella Suomen vesille.
Risteiltyämme siellä ja täällä saaristossa, tehtyämme kaikenlaisia pieniä palveluksia Ruotsin laivastolle sekä hätyytettyämme yksinäisiä vihollisen aluksia saavuimme kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä Hiittisten saaristoon. Siellä kohtasimme odottamatta venäläisen kuormalaivaston, johon kuului yksi sotapriki, kolmattakymmentä kaleeria, yksi kreijari, kaksi lotjaa ja neljä suurta eskaluuppia. Tämä laivakaravaani mennä jullaili kaikessa rauhassa Turkua kohti. Iskimme kohta sen kimppuun kuin väijyvä haukka kanaparveen ja kiivas tulenvaihto alkoi meidän ja prikin välillä. Mutta silloin parhaimman kahakan aikana karahti meidän aluksemme vedenalaiselle kalliolle ja siinä me sitten olimme kuin naulatut, vihollisten purjehtiessa tiehensä ja kadotessa näkyvistämme.
Vasta illalla saimme aluksemme irti kiveltä ja ankkuroimme lähimmän saaren suojaan. Hetkistä myöhemmin asettui naapuriksemme ruotsalainen fregatti Pollux, joka oli myöskin täällä vihollisen laivoja väijyskelemässä ja jota johti luutnantti Silvius.
Seuraavana päivänä purjehdimme yksinämme Turkuun päin, tapasimme Paraisten saaristossa venäläisen muonalaivan, jonka ammuimme upoksiin, ja palasimme illalla takaisin Hiittisiin. Mutta ennen ankkuripaikalle ehdittyämme kohtasimme suurenpuoleisen venäläisen eskaluupin, jossa paitsi paria laivamiestä oli neljä sotilasta. Lyhyen taistelun jälkeen valtasimme eskaluupin, jonka huomasimme olevan lastatun voilla, pähkinöillä, hunajalla, simalla ynnä muilla paremmilla ruokatavaroilla. Kuljettajat, jotka kaikki vangitsimme, ilmoittivat niiden olevan aiottuja ruhtinas Galitzinin tarpeiksi. Sääli vain, että kohtalo oli taasen saattanut minut verottamaan hänen ylhäisyytensä keittiötä.
Seuraavana päivänä jätin anastetun eskaluupin saaren rantaan ja määräsin kaksi miehistäni vartioimaan vankeja. Jäljellä olevain kolmen miehen kanssa lähdin itse omalla aluksellamme saaria kiertelemään. Puolenpäivän tienoissa tapasimme taas venäläisen muonalaivan, joka luotojen lomitse puikkelehti Turkua kohti. Puolta tuntia myöhemmin oli se meidän hallussamme. Lastina sillä oli sata säkkiä jauhoja, viisisataa leiviskää läskiä, muutamia tynnyreitä etikkaa, pippuria ja vahaa ynnä yhtä ja toista muuta. Mutta kun tämän arvokkaan saaliimme kanssa palasimme ankkuripaikallemme, oli eilen anastettu eskaluuppi tipotiessään. Rannalta löysimme edellisenä päivänä vartijoiksi jätettyjen miesteni ruumiit. Vankien oli nähtävästi onnistunut yllättää vartijansa, minkä jälkeen he aluksineen olivat livistäneet tiehensä.
Hätyytettyämme siten melkein joka päivä vihollisen aluksia ja oltuamme jo kerran vähällä joutua vangiksi taistellessamme kuutta kaleeria vastaan, tapasimme jälleen Veenoksan saaren luona heinäkuun ensimmäisenä päivänä Polluxin, jolla tällä kertaa oli seuralaisenaan fregatti Bernhardus. Hankoniemessä olimme saaneet kuulla olevan venäläisen vartioston, kolmesataa miestä kapteeni Arkaroffin johdossa. Päätimme nyt käydä heitä tervehtimässä. Jätin anastamani venäläisen muonalaivan Veenoksan rantaan erääseen suojassa olevaan poukamaan sekä kaksi miehistäni sitä vartioimaan. Sen jälkeen purjehdimme kolmen aluksen laivastona Hankonientä kohti, jonka nokalle saavuimme seuraavana aamuna.
Päivän valjetessa ampui Pollux venäläisen merkkilaukauksen, minkä jälkeen laskimme lähemmäs maata ja ankkuroimme noin puolen virstan päähän rannasta. Bernhardus oli vetänyt mastoonsa venäläisen lipun ja Polluxilla oli taas Tanskan lippu. Etäämpänä maalla näimme leirissä joukon rakuunoita, joiden hevoset söivät niityllä.
Päätimme houkutella kapteeni Arkaroffin ansaan ja vangita hänet sekä sitten, jos mahdollista, koko hänen miehistönsäkin. Siinä tarkoituksessa pukeuduin minä miehineni venäläisen merisotilaan pukuun, joita meillä oli hallussamme tarpeen tullen käytettäväksi. Sitten laskeuduimme eskaluuppiin ja soudimme rantaan.
Kaksi rakuunaa nousi ja ratsasti luoksemme.
»Shto karable jest—mitä laivoja ne ovat?» kysyi heistä toinen.
»Nashij—meikäläisiä» vastasin minä.
Sen jälkeen käskin toisen rakuunan ratsastaa kapteeni Arkaroffin luo ja pyytää häntä tulemaan laivaamme sekä tuomaan tullessaan luotsin, sillä meidän oli määrä purjehtia Turkuun, mutta emme tunteneet väyliä. Kun rakuuna oli mennyt matkaansa, kysyin minä toiselta, oliko hän kuullut, milloin kaleerilaivasto lähtisi Tukholmaan. Rakuuna vastasi, että sitä ennen odotettiin tsaaria linjalaivaston kanssa tänne saapuvaksi. Kerroin hänelle, että Tukholman retkeä varten on jo neljäkymmentä tuhatta miestä valmiina ynnä muuta mitä mieleeni sattui juolahtamaan, asettaen hänelle samalla kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, joihin hän hyvässä luottamuksessa antoi vastaukset.
Kun toista rakuunaa ja kapteenia ei kuulunut, pyysi hän meitä soutamaan heidän aluksensa luo, joka oli ankkurissa tuonnempana kylän alla. Ryhtyessämme noudattamaan hänen kehoitustaan ja soutaessamme pitkin rantaa, tarttuikin eskaluuppi kivelle. Silloin ratsasti rakuuna veteen, auttaakseen meitä pälkähästä, mutta nähdessään purtemme pohjalla joukon musketteja, säikähti hän ja yritti pahaa aavistaen palata takaisin. Kerkesin kuitenkin pistoolin laukauksella ehkäistä hänen pakonsa. Mutta samalla saapuikin paikalle kapteeni Arkaroff miehineen ja huomatessaan, mitä laatua venäläisiä me olimme, komensi hän miehensä ampumaan yhteislaukauksen meitä kohti. Me vastasimme tuleen tulella, jolla välin saimme eskaluupin irti kiveltä ja aloimme soutaa poispäin. Pollux oli, huomatessaan, miten asiat kehittyivät, nostanut kiireesti ankkurinsa, laskenut lähemmäs sekä laukaissut muutamia kanuunoistaan venäläisten keskelle. Jättäen paikalle kymmenkunta kaatunutta ja haavoittunutta pakenivat nämä kiireesti. Oli Jumalan ihme, että minä miehineni pelastuin pyräkästä ilman pienintäkään vahinkoa.
Purjehdimme tämän jälkeen länteen päin ottaen mukaamme ennenmainitun, vihollisilta anastamani aluksen, joka kiinnitettiin Polluxin perään. Sitä emme kuitenkaan onnistuneet kuljettamaan meikäläisen laivaston luo. Sillä neljännen päivän aamuna, ollessamme Köökarin lähistöllä, huomasimme taivaanrannalla kokonaista neljätoista venäläistä risteilijää, jotka suuntasivat kulkunsa meitä kohti. Tyhjensimme silloin nopeasti venäläisen aluksen, siirtäen siinä olevat arvokkaimmat tavarat Polluxiin, minkä jälkeen upotimme sen mereen ja lähdimme täysin purjein pakoon. Onnellisesti pääsimme eroon takaa-ajajistamme ja saavuimme seuraavana päivänä laivastoon.
Lepäiltyämme muutamia päiviä läksimme jälleen Herran nimeen merelle kyntäen ristiin rastiin Itämeren aaltoja sekä vainuten vihollislaivojen liikkeitä kuin väsymättömät lintukoirat.
Polluxista erottuani risteilin minä heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä omalla aluksellani Bråttöön saaren ympärillä päästäkseni erään venäläisen kaleerilaivueen jäljille. Erään luodon ympäri laskettuani olin joutua melkein keskelle mainittua laivastoa, joka oli ankkuroinut luodon suojaan. Muutimme nopeasti suuntaa ja pääsimme ampumamatkan ulkopuolelle, ennenkuin viholliset kerkesivät kanuunoitaan käyttää. Mutta kolme kaleeria nosti kiireesti purjeensa ja lähti seuraamaan perässämme. Vimmattua kilpapurjehdusta kesti iltahämärään, jolloin kaleerit Ahvenan eteläisten ulkokarien luo saavuttuamme näkivät vihdoinkin parhaaksi keskeyttää turhan takaa-ajonsa ja palata takaisin. Kun heidän purjeensa olivat kadonneet näkyvistä, muutimme mekin suuntaa ja laskimme yön ajaksi Nyhamnin luo.
Aamulla ani varhain olimme jälleen aaltojen selässä, laskettaen mainiolla takalaitaisella Eckeröötä kohti. Kaikki olimme mitä parhaimmalla tuulella ja minä innostuin kertoilemaan tovereilleni entisistä seikkailuistani ja hengenvaaroistani.
»Mitäs savua tuo mahtaa olla»? keskeytti yksi miehistä jutteluni ja viittasi edessämme aamu-autereesta kohoavaa Eckeröön rantaa kohti.
Todellakin, siellä kohosi erään kallioniemekkeen suojasta savua, joka kuitenkin lähemmäs tultuamme hälveni aivan kuin tuli olisi äkkiä sammutettu. Se oli näkynyt suunnilleen vanhan suolatehtaan paikalta.
»Laskekaamme lähemmäksi nähdäksemme, mitä siellä on tekeillä», sanoin miehille, ohjaten samalla aluksemme niemekkeen ympäri.
Mutta ällistyksemme ei ollut vähäinen, kun ympäri päästyämme huomasimme edessämme kohoavan kokonaisen mastometsän. Niemekkeen suojassa keinui kokonaista viisitoista venäläistä saaristoalusta sekä lisäksi yksi kaleeri ja eskaluuppi. Viholliset olivat nähtävästi huomanneet jo aikaisemmin meidän lähestymisemme, sillä eskaluuppi oli liikkeessä ja ehti soutaa meitä niin lähelle, että eräs sen miehistä piti keksiä varalla iskeäkseen kiinni alukseemme, samalla kun meitä huudettiin pysähtymään. Nopeasti suuntaa muuttamalla pelastuimme kuitenkin eskaluupista, mutta samalla oli kaleerikin liikkeellä ja kun tuuli hetken aikaa oli meille vastainen, jouduimme molempain vihollisalusten väliin. Asemamme näytti sangen arveluttavalta ja taistelua tuskin saattoi välttää. Komensin mieheni heittämään purrestamme mereen matollisen venäläistä leipää, säkillisen suoloja sekä puolitoista leiviskää juustoa siten keventääkseni aluksen liikkeitä sekä samalla varoen niitä mahdollisen tappion sattuessa joutumasta vihollisen saaliiksi. Sen jälkeen käskin miesteni tarttua musketteihin ja ampua yhteislaukauksen eskaluuppiin, joka soutaen oli uudelleen lähennyt aivan perämme taakse. Kuularyöpyn johdosta pysähtyi eskaluuppi, sillä puolisenkymmentä soutajaa, hellitti osansa saaneina airot käsistään.
Ennenkuin eskaluupista tai kaleerista ehdittiin vastata meidän tuleemme, kääntyi tuuli odottamatta. Annoin pikaisen käskyn niille miehistäni, jotka hoitivat purjeita, ja ennenkuin kummastakaan vihollisaluksesta huomattiin manööveriämme, pyyhälsi purtemme myötätuulessa ulos vaarallisesta asemastaan. Aallokko oli siksi kova, että vihollisen kanuunoista ei ollut suurtakaan pelkoa. Mutta sen sijaan muutti kaleeri esimerkkiämme seuraten purjeitaan ja lähti viilettämään perässämme suoraan ulapalle. Peräsintä hoitaen pidin lakkaamatta silmällä takaa-ajavaa vihollista ja panin huolestuneena merkille, että välimatka lyheni yhtä mittaa. Ennen pitkää olisi kaleeri perämme takana, jolloin se saattaisi käyttää sekä ampuma-aseitaan että keksejään. Aivoni työskentelivät kuumeisesti, keksiäkseen uuden pelastuskeinon. Se olikin ihan edessämme. Silmätessäni nopeasti eteenpäin ulapalle huomasin hyökylaineiden kuohunnasta, että noin virstan päässä edessämme oli poikittain, puolen virstan mittainen vedenalainen kari, joka kummassakin päässään kohosi paljaaksi kallioriutaksi. Päätökseni oli tehty. Purjeita muuttamatta ohjasin purtemme suoraan selänteen vedenalaista keskustaa kohti. Kerran vain raapasi pohja kallioon ja samalla olimme jo yli vaarallisen paikan. Seuratkoon nyt kaleeri perässä jos mielensä tekee! Käännyin katsomaan ja näin, että se oli nopeasti muuttanut purjeitaan luoviakseen selänteen ympäri. Mutta me kohotimme reiman hurraa-huudon, ammuimme ruotsalaisen merkkilaukauksen ja lasketimme täydellä myötäisellä länttä kohti. Välimatkamme venyi tämän tempun kautta siksi pitkäksi, että saatoimme toivoa huoleti ehtivämme illaksi Ruotsin rannikolle.
Päästyämme sitten erinäisten seikkailujen jälkeen takaisin laivastoon ja tehtyäni selkoa viimeisistä retkistäni lupasi amiraali hankkia minulle hänen kuninkaalliselta majesteetiltaan luutnantin valtuuden. Tämän jälkeen sain käytettäväkseni suuremman aluksen, jolla risteilin lopun kesää Ahvenanmerellä ja Suomen rannikoilla. Huomattavin tapaus sattui lokakuun alkupuolella, jolloin olin väijyksissä Hankoniemen lähistöllä ja anastin lyhyen taistelun jälkeen venäläisen kaleerin sekä kolme muona-alusta. Ne ynnä parikymmentä vankia sain onnellisesti kuljetetuksi Tukholmaan, jonne saavuin marraskuun lopussa. Tuomani saalis jaettiin kolmia amiraliteetin, miehistön ja minun kesken. Vuoden 1716 sotatoimet merellä päättyivät tähän, ja minä jäin Tukholmaan talvea viettämään.
* * * * *