KAHDEKSAS LUKU.
Hänen majesteettinsa kuninkaan puheilla.
Olen jo ennemmin kertonut, kuinka minä kolmatta vuotta sitten ajaessani Ahokas-vainajan kanssa talvisena yönä Houtskarista Kumlingeen äkkäsin taivaalla C-kirjainta muistuttavan tähtisikermän ja kuinka minä sen johdosta ennustin saavani vielä armon tavata ihailemaani Kaarle-kuningasta. Tänä alkaneena vuonna 1717 tämä onni minulle suotiinkin. Kolmatta vuotta sitten oli kuningas äkkiä lähtenyt Turkinmaalta ja yötä päivää ratsastaen saapunut Pommeriin. Siellä hän oli sitten harvenneiden joukkojensa etupäässä koko edellisen vuoden taistellut yhtyneitä valtakunnan vihollisia vastaan, kunnes hän Stralsundin menetettyään oli ankarassa talvimyrskyssä pienellä venepahasella saapunut isänmaansa rannalle oltuaan sieltä poissa kokonaista kuusitoista vuotta. Pääkaupunkiinsa hän ei kuitenkaan koskaan elävänä palannut, vaan majaili yhä edelleenkin Skoonessa, jossa hänen kerrottiin puuhaavan uutta sotaretkeä. Siellä, Lundin kaupungissa, sain minä sitten kunnian kahteen erään olla hänen puheillaan.
Mutta kerronpa asiat järjestyksessään. Kuten sanottu, saavuin Tukholmaan marraskuun lopulla 1716. Vapautta saatuani oli ensimmäinen työni luonnollisesti rientää Riikaa tapaamaan. Olen jo ennen maininnut, että olin saanut hänet sijoitetuksi erään suomalaisen papin perheeseen. Tämä pappi oli Oulun kappalainen Abraham Frosterus. Suomen armeijan peräytyessä Länsipohjaan oli hänkin vaimonsa ja lastensa kanssa paennut kotisijoiltaan ja mitä kurjimmissa oloissa päätynyt tänne Tukholmaan. Hän asui rappeutuneessa talorähjässä Nygrändin varrella lähellä Skeppsbrota ja eli mitä suurimmassa puutteessa, sillä ne niukat tulot, joita hän ansaitsi tilapäisillä papillisilla toimillaan tänne asettuneiden suomalaisten keskuudessa, eivät riittäneet paljon mihinkään.[3]
Minun taloon tullessani oli perhe taas melkein leivätönnä, pastori oli jo pitemmän aikaa maannut sairaana ja Riika oli kalpea sekä paljon itkeneen näköinen. Minut ovella nähdessään hän riemastui sanattomaksi, mutta purskahti sitten itkuun ja kertoi hetken mentyä, mikä onnettomuus hänelle oli joku aika sitten tapahtunut. Pastori Frosterus oli kutsuttu hautaamaan erästä suomalaista virkamiestä ja hänen vaimonsa oli seurannut mukana hautajaisiin. Riika oli jäänyt lasten kanssa kotiin. Hän oli ryhtynyt perheen vähiä ruoka-astioita pesemään ja siinä omissa ajatuksissaan puuhaillessaan hän ei ollut muistanut pitää lapsia silmällä. Yksi pikkupojista oli silloin kiivennyt avonaiselle ikkunalle, josta hän oli horjahtanut alas ja loukannut pahoin jalkansa alakerran niinikään avonaiseen ikkunaan. Eräs ohikulkeva henkikaartilainen oli kantanut valittavan pojan ylös juuri kun vanhemmatkin saapuivat kotiin. Poika makasi yhä vieläkin vuoteessa ja kärsi ankaraa luunsärkyä. Yötä päivää oli Riika vaalinut nuorta potilasta, valvoen hänen vuoteensa ääressä ja vanhempain lohdutuksista huolimatta soimaten itseään onnettomuudesta.
Ensimmäinen toimeni oli luonnollisesti auttaa tuota puutteenalaista perhettä, sillä olihan minulla taas tällä kertaa maallista hyvyyttä koko joukon yli omien tarpeitteni. Asumaan minä asetuin aivan naapuriin ja olin sittemmin jokapäiväisenä vieraana heidän luonaan, missä minulle, seikkailujen miehelle, Riikan läsnäolo ja juttelu kovia kokeneen viisaan pastorin kanssa tarjosi kotoista viihtymystä. Ja pitkistä ajoista sain viettää todella kotoisan joulun. Perhe sai näihin aikoihin apua muualtakin ja kumpikin potilas alkoi vähitellen toipua. Se seikka ynnä minun alituinen läsnäoloni saivat Riikankin poskille hiljalleen palautumaan entisen nuortean punan, samalla kuin kevätaurinko toi uutta kirkkautta hänen rakkaisiin silmiinsä.
Mutta aika kallistui kevääseen ja minun oli jälleen lähteminen merille. Jo huhtikuun neljäntenä päivänä täytyi minun erota morsiamestani ja ystävistäni, sillä päällystöltäni sain käskyn lähteä vakoilemaan Itämerelle, jossa risteili venäläisiä, tanskalaisia ja englantilaisia sotalaivoja. Molemmat viimemainitutkin valtiot kuuluivat nimittäin nykyjään vihollisiimme.
Risteilin sitten parisen kuukautta Ruotsin eteläisellä rannikolla ja toimitin vihollisten liikkeistä tietoja amiraliteetille. Väliin olin valelipulla varustettuna keskellä vihollisten laivastoa ja kerran pistäydyin Kööpenhaminassakin. Kaikkiaan sain tänä aikana kaapatuksi viisikolmatta vankia sekä kolme kuorma-alusta, jotka oli lastattu ruokavaroilla ja viinillä.
Kesäkuussa sain käskyn mennä Lundiin hänen majesteettinsa kuninkaan puheille. Iloani ei voi sanoin kuvata saadessani nyt vihdoinkin kasvoista kasvoihin katsella sitä miestä, jonka edessä puoli Eurooppaa oli vavissut ja jonka persoonan ympärillä ajatukseni varhaisimmasta lapsuudesta olivat kierrelleet.
Oli kaunis ja varhainen kesäkuun aamu, kun minä pukuani huolella silitettyäni pamppailevin sydämin astelin Lundin kaupungin katuja pormestarin taloon, jossa hänen majesteettinsa asui. Kreivi Tauben luona olin kerran nähnyt Kaarle-kuninkaan muotokuvan hänen nuoruusvuosiltaan. Mielessäni oli pitkän solakka ja hoikka mies, jolla oli kapeat ja parrattomat kasvot, korkea otsa, kirkkaan siniset silmät ja vaaleat kiharaiset hiukset. Hämmästykseni sen vuoksi ei ollut vähäinen, kun adjutantti ohjasi minut kuninkaan huoneeseen ja minun katseeni pysähtyi pöydän ääressä istuvaan jäykkäpiirteiseen mieheen, jonka kasvot näyttivät paljon leveämmiltä kuin kuvassa, nähtävästikin sen johdosta, että koko päälaki paistoi kaljuna ja että hiuksia näkyi vain korvallisilla. Siellä täällä poskilla ja leuassa näkyi kirjavia täpliä, kaiketi paleltumain jälkiä, ja kasvonpiirteissä oli jotakin kovaa ja kivettynyttä. Yleensä näytti hän paljon vanhemmalta kuin mitä hän itse asiassa oli. Mutta puku oli tuo tunnettu ja aina sama: yksinkertainen sininen lievetakki, leveä nahkavyö ja suuret polussaappaat. Raskas miekka hankkiluksineen oli tuolilla pöydän päässä.
Kumarsin syvään, mihin hänen majesteettinsa vastaukseksi nyökäytti hieman päätään lausuen:
»Hyvää huomenta, Löfving! Minulle on kiitetty teitä oivalliseksi partiomieheksi.»
Uudelleen kumartaen vastasin minä:
»Olen puolisenkymmentä vuotta ollut melkein yötä ja päivää liikkeellä palvellakseni vähäisten voimieni mukaan isänmaatani ja Teidän Majesteettianne.»
Viivyin useita tunteja hänen majesteettinsa huoneessa, jolla aikaa hän tarkkaan tiedusteli minun syntyperääni, ikääni, retkiäni, oloja Suomessa, vihollisen menettelyä ja mieslukua siellä, kenen päällikkyyden alaisena minä milloinkin olin toiminut ja niin edespäin. Kaikkiin hänen kysymyksiinsä annoin minä alamaiset ja tarkat vastaukset. Kun hänen majesteettinsa hetkeksi vaikeni tuijottaen eteensä, rohkenin minä alamaisesti huomauttaa, kuinka vihollisen voimat nykyjään Suomessa ovat verraten vähäiset ja hajallaan maassa, joten pienemmälläkin armeijalla voisi nopeasti toimien puhdistaa isänmaani kutsumattomista vieraista. Sanojeni johdosta synkkeni kuninkaan katse huomattavasti ja pelkäsin jo avomielisessä rohkeudessani menneeni liian pitkälle. Mutta kuningas virkkoi ainoastaan:
»Kyllä pidämme Suomen muistissa.»
Hetken kuluttua lisäsi hän kuin itsekseen:
»Suomalaiset ovat aina olleet sotajoukkoni horjumattomin osa.»
Samassa astui huoneeseen kenraaliluutnantti kreivi Liewen. Hän tunsi minut ennestään ja tiesi retkistäni, minkä vuoksi hän lausui minusta muutamia suosiollisia sanoja hänen majesteetilleen.
»Näemme kyllä, ettei Löfving ole pelkuri», virkkoi siihen kuningas.
»En ole koskaan ollut pelkuri Jumalani paremmin kuin kuninkaanikaan edessä ja kaikista vähimmin vihollisteni edessä, sillä tiedän itselläni olevan armollisen Jumalan ja oikeamielisen kuninkaan, jotka palkitsevat minua ansioitteni mukaan», vastasin tähän kuninkaan suosiolliseen huomautukseen.
Tähän päättyi audienssini sillä kertaa. Hänen majesteettinsa määräyksestä sain sata dukaattia rahaa sekä määräyksen odottaa lähempiä ohjeita. Kun aika yhdessä paikassa ollen kävi minulle pian pitkäksi ja kun mieleni hyvin ymmärrettävistä syistä paloi Tukholmaan, päätin omin lupini lähteä pääkaupunkiin sekä mahdollisesti samalla pistäytyä tiedusteluretkellä Suomessa. Niin teinkin ja ratsastin majatalohevosilla neljässä päivässä tuon 64 penikulmaa pitkän taipalen Lundista Tukholmaan. Mutta tuskin olin päivää ollut perillä, kun minut haettiin kreivi Tauben luo, missä minua kuninkaallisen kirjeen perusteella odotti ankarat nuhteet siitä, että olin luvatta poistunut Lundista sekä käsky saapua kiireesti sinne takaisin. Lähdin oitis matkaan ja ratsastin takaisin Lundiin vieläkin lyhyemmässä ajassa kuin tullessani.
Perille päästyäni pyrin heti hänen majesteettinsa puheille, mutta minua ei otettu vastaan. Käännyin silloin kreivi Liewenin puoleen, mutta hän otti minut vihaisesti vastaan, sillä hän oli saanut kärsiä toruja minun omavaltaisen poistumiseni takia. Pilkallisesti kehoitti hän minua pyrkimään uudelleen kuninkaan puheille.
Niin päätin tehdäkin, sillä tapani ei ole koskaan ollut tyhjästä säikähtää ja jättää yrityksiäni keskeneräisiksi. Odotin siis soveliasta hetkeä tehdäkseni uuden yrityksen. Niinpä seisoskelin eräänä päivänä pormestarin talon pihamaalla odotellen kuningasta palaavaksi tavalliselta ratsastusretkeltään, joita hän päivittäin teki kaupungin ulkopuolella harjoittelevien alokkaiden luokse. Hetken kuluttua hän saapuikin seurassaan muutamia ylempiä upseereita. Kun hän hevosen selästä laskeuduttuaan astui portaita kohden, tartuin minä häntä päättävästi käsivarresta ja lausuin kunniaa tehden:
»Olen saanut armollisen kuninkaan määräyksen saapua tänne ja seison nyt tässä odottaen Teidän Majesteettinne käskyjä.»
Kuningas kääntyi nopeasti minuun päin ja virkkoi kummastuneena: »Löfving!» minkä jälkeen hän sen enempää puhumatta asteli saappaitaan kolistellen sisään. Hänen seuralaisistaan toiset nauroivat pilkallisesti, toisten heittäessä minuun vihaisia silmäyksiä. Lähdin kiireesti pihamaalta, astelin asuntooni ja heittäydyin äkämystyneenä vuoteelle pitkäkseni. Mutta tuskin olin siinä viittäkään minuuttia loikoillut, kun sisään hyökkäsi kuninkaan adjutantti kehoittaen minua kiireesti tulemaan hänen majesteettinsa puheille.
Heti kun olin päässyt kynnyksen yli, kysyi kuningas:
»Kuinka te viime kerralla ilman määräystä lähditte kaupungista?»
»Koska en tahtonut kuluttaa aikaani paikallani pysymiseen, päätin rientää Tukholmaan ja sieltä Suomeen hankkiakseni Teidän Majesteetillenne tietoja vihollisen voimasta», vastasin minä viivyttelemättä.
»Kuinka te saatoitte tietää meidän tahtomme?» lausui tähän kuningas.
»Viimeksi ollessani Teidän Majesteettinne kuulusteltavana ymmärsin
Teidän Majesteettinne tahdon olevan sen», vastasin minä ojentaen hänelle
samalla paperin, johon olin piirtänyt suunnitelmani tiedusteluretkestä
Suomeen.
Silmäiltyään sen läpi pani kuningas sen pöydälle ja hetkisen minua silmiin katsottuaan kysyi:
»Milloin te haluatte lähteä?»
»Se on armollisen kuninkaani vallassa, milloin ja minne minun on lähdettävä, veteenkö vai tuleen», vastasin minä.
»Ei, ei, vaan teidän on mentävä Turkuun», sanoi kuningas, hymähtäen, kysyen sen jälkeen, mitä minun matkani tulisi maksamaan.
»Viisikymmentä plootua», vastasin minä, »mutta sen minä voin periä venäläisiltä.»
Kuningas hymähti jälleen ja tarttui sitten kynään kirjoittaakseen maksumääräyksen. Kirjoittamaan ryhtyessään työnsi hän adjutanttinsa ja muut huoneessa olevat upseerit pois läheltään. Mutta minusta oli niin mieltäkiinnittävää nähdä tuon pelätyn miekkasankarin käyttävän kynää, etten voinut pidättäytyä astumasta lähemmäs ja kurkistamasta hänen majesteettinsa olkapään yli, kuinka hän piirtää raapusti paperille suuria kömpelöitä kirjaimia.
Päätettyään kirjoituksen taputti kuningas minua olkapäälle ja lausui:
»Rakas Löfving, lähtekää huomenna matkaan ja toimittakaa tehtävänne hyvin, niin me puolestamme huolehdimme, että Suomi saa pikaista apua.»
Koska minä siis pääsin vasta huomenna lähtemään, päätin aikani kuluksi ratsain pistäytyä läheisessä Malmön kaupungissa nähdäkseni sikäläisiä linnoituksia. Malmössä vietin yön ja lähdin aamulla niin pian kuin kaupungin portit oli ehditty avata ratsastamaan takaisin Lundiin. Puolisen penikulmaa taivallettuani huomasin ihmeekseni kuninkaan muutamain seuralaisten kanssa ratsastavan vastaani.
»Hyvää huomenta, kaikkein armollisin kuninkaani!» tervehdin kohdalle ehdittyäni ja satulasta alas hypättyäni.
»Kas Löfving, missäs te olette ollut?» lausui kuningas ratsunsa pysähdyttäen.
»Lähdin illalla katselemaan Malmön varustuksia, kun olen ollut Viipurissa, Käkisalmessa ja muissa linnoitetuissa paikoissa», oli vastaukseni, »mutta kun illalla kaupungin portit huomaamattani suljettiin, täytyi minun yöpyä sinne. Jos tällä teollani olen rikkonut Teidän Majesteettinne määräyksiä, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi.»
»No, mitä piditte Malmön varustuksista?»
»Kyllä ne ovat maineensa arvoiset, Teidän Majesteettinne.»
Tämän jälkeen kysyi kuningas, olinko jo saanut matkarahani, johon minä vastasin kieltävästi. Kuningas kääntyi nyt seuralaisiinsa, jolloin yksi heistä ilmoitti, että matkarahat ovat hänen luonaan saatavissa heti, kun minä tulen ja kirjoitan niistä kuitin.
»No niin, jääkää hyvästi ja täyttäkää tehtävänne, kuten olette luvannut», lausui hänen majesteettinsa lopuksi lähtien ratsastamaan edelleen.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin sankarikuninkaan, sillä seuraavan vuoden lopulla kannettiin hänen ruumiinsa paareilla Norjan rajan yli kotimaahan. Hetkisen katsottuani hänen jälkeensä, kuinka hän jäykkänä satulassa istuen ja kolmikolkkahattu syvälle painettuna ratsasti edelleen, käänsin minäkin ratsuni ja kiidätin täyttä karkua päinvastaiseen suuntaan, sillä olihan päämääränäni taas oma isänmaani. Samana päivänä kohta rahat saatuani lähdin kolmannen kerran Lundin ja Tukholman väliselle taipalelle.
* * * * *