YHDEKSÄS LUKU.
Piilosilla Turussa.
Niin pian kuin matkapassini Tukholmassa oli saatu reilaan, lähdin kuudentoista mieheni kanssa purjehtimaan Suomeen. Vaikka etäämpänä siellä ja täällä näimmekin vihollislaivoja, pääsimme kuitenkin saariston turvissa onnellisesti ja ilman vaarallisempia seikkailuja livahtamaan Hankoniemen lähistölle. Aluksemme ankkuroimme tuttuun poukamaan Wäänöön saaren rantaan. Tänne jätin miehistönikin alusta vartioimaan ja itse lähdin talonpojaksi pukeutuneena pyrkimään Turkuun toimittaakseni hänen kuninkaalliselle majesteetilleen lupaamani tiedot venäläisten nykyisestä asemasta ja voimasuhteista Suomessa.
Kun muuan saaren kalastajista juuri oli vaimoineen lähdössä Turkuun kaloja kauppaamaan ja jauhoja ostamaan, pääsin minä renkinä heidän mukaansa. Illalla saavuimme Turkuun ja onnellisesti selviydyttyämme linnan luona olevista venäläisistä tullitarkastajista soutelimme Aurajokea ylöspäin ja kiinnitimme veneen sillan luokse. Yöksi asetuimme erään kauppiaan taloon Aningaisten puolelle. Joka ainoassa Turun talossa asusti näihin aikoihin venäläisiä sotamiehiä ja niinpä täälläkin. Vietin siis yöni veljellisessä sovussa Iivanan poikain kanssa maaten tuvan lattialla samoilla pehkuilla kuin hekin ja olipa minulla yhteinen peitekin vieressäni makaavan sotilaan kanssa. Niin tarkkaan kuin koetinkin seurata heidän keskustelujaan, en niistä saanut kuitenkaan mitään tärkeämpää tietooni.
Aamulla olin jo varhain liikkeellä. Pysyttelin kuitenkin matkatoverini luona jokirannassa, sillä sotamiesten keskusteluista yöpaikassa olin saanut sen verran urkituksi, että kaupungissa pidettiin vakoilijoita tarkasti silmällä. En siis pitänyt viisaana yksinäni ja ilman nähtävää asiaa liikuskella kaupungilla. Mutta väänööläiset matkatoverini saivat jo aamusella asiansa toimitetuksi ja varustautuivat paluumatkalle. Minun täytyi siis keksiä jotakin muuta. Seisoskellessani heidän lähdettyään siinä sillan lähistöllä huomasin muutaman yksinäisen naisihmisen, joka jokea alas tullen ohjasi veneensä rantaan hiukan sillan yläpuolelle. Lähestyin häntä ja tunsin hänet samassa kuormastonkuljettaja Dykerin vaimoksi, joka asui eräässä torpassa Aurajoen rannalla, virstan päässä kaupungista. Tunsin hänen miehensä armeijassa-oloajaltani ja vaimon olin myöhemmin vakoiluretkillä liikkuessani oppinut tuntemaan.
Hetkisen minua silmäiltyään tunsi Dykerin vaimokin minut. Kehoitin häntä pienellä eleellä olemaan vaiti huomioistaan, sillä lähellämme liikkui ihmisiä, sekä aloin rauhallisesti jutella kalanhinnoista ja muista jokapäiväisistä asioista. Vaimo kertoi tulleensa kaupunkiin pienille asioille sekä käydäkseen kirkossa, jossa nyt aamusella pidettiin suomalainen jumalanpalvelus. Kiinnittäessäni hänen venettään rantalaituriin tiedustin hiljaa, sallisiko hän minun tämän päivää esiintyä kaupungilla liikkuessamme hänen renkinään tai miehenään. Hetkisen emmittyään suostui tuo reima eukko esitykseeni, ja kun tuomiokirkon kellot samalla alkoivat soida, lähdimme ensiksi jumalanpalvelukseen.
Kirkosta tultua pisti päähäni lähteä seuraamaan herra Simoa, joka viime aikoina oli toimittanut papillisia tehtäviä tuomiokirkossa. Eräässä kadunkulmassa pysäytin hänet ja ilmoitin, että minä seuralaiseni kanssa pyrin aviokuulutukseen. Hän kehoitti meitä seuraamaan kotiinsa kuulustellakseen meidän lukutaitoamme. Tätä juuri olin odottanutkin.
Pastorin luona pitivät kuten muuallakin venäläiset asuntoa. Huoneessa, johon pastoria seuraten ensiksi tulimme, oli kolme upseeria, jotka ryypiskelivät viinaa ja pelasivat korttia. Avaten huoneen perällä olevaan kamariin johtavan oven kehoitti pastori meitä käymään sinne, minkä jälkeen hän upseereihin kääntyen lausui:
»Suokaa anteeksi, hyvät herrat, nämä ovat avioliittoon aikovaa väkeä ja minun täytyy heitä sen vuoksi kuulustella.»
»Da, da!» nyökäyttelivät upseerit iloisesti sekä pastorille että meille.
Kun kamarin ovi oli suljettu ja olin varma, ettei keskusteluamme kukaan syrjäinen kuullut, ilmaisin pastorille nimeni sekä että olin tullut Turkuun ei aviokuulutusta ottamaan, vaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa käskystä hankkimaan tietoja vihollisen voimista. Pastori ällistyi pahanpäiväisesti ilmoituksestani, tuijotti minuun ensin sanatonna ja otti sitten vihaisen ilmeen sekä lausui:
»Ettekö Herran tähden tiedä, kuinka julmasti vihollinen on kostanut niille, jotka ovat antautuneet tekemisiin teidän kaltaistenne kanssa? Ja miksi te juuri minun puoleeni käännytte? Näinhän te syöksette minut vaimoineni ja lapsineni surman suuhun. Eihän siitä ole pitkää aikaa, kun venäläiset samantapaisesta syystä ruoskivat kuoliaaksi Maksamaan kappalaisen, onnettoman Ruuth-vainajan.»
Pyysin pastoria rauhoittumaan vakuuttaen hänelle, että jollei hän minua ilmiantaisi venäläisille, niin en ainakaan itse tulisi sitä tekemään. Kerroin olleeni monen monta kertaa vihollisten keskellä paljon pahemmassa pintehessä enkä kuitenkaan koskaan ollut tuntenut pelkoa venäläisten edessä. Hän pääsikin vähitellen pelostaan, pyysi meitä olemaan vierainaan ja haki vaimonsa tarjoamaan meille ruokaa. Ja kun upseerit viereisestä huoneesta olivat poistuneet ulkosalle, pistäysi hän naapuriin kutsumaan siellä asuvan maisteri Yrjö Lithoviuksen luoksemme. Tämä osoittautui ovelaksi ja rohkeaksi mieheksi, joka peittelemättä paljasti minulle tiedossaan olevat seikat. Ja tarkat tiedot hänellä olikin Turun tienoilla majailevista vihollisjoukoista ja venäläisten viimeaikaisista varustuksista. Kiitettyäni sekä pastorin väkeä vieraanvaraisuudestaan että maisteri Lithoviusta arvokkaista tiedonannoistaan lähdin minä Dykerin vaimon kanssa jälleen kaupungille.
Jotta kaupungilla kiertelemisemme näyttäisi tavalliselta asioilla liikkumiselta, ostin minä torilta leiviskän tuoretta lihaa sekä leiviskän suoloja, mikä viimemainittu tavara tähän aikaan oli tavattoman kallista. Sitten kuljeskelimme kantamuksinemme katuja ylös, toisia alas, pysähtyen siellä ja täällä väkijoukkoihin päivän uutisia kuulemaan. Käveltyämme väsyksiin asti menimme veneelle ja soudimme pitkin jokea alaspäin. Täten oli minulla tilaisuus läheltä tarkastaa jokeen ahtautunutta kaleerilaivastoa. Linnan lähistöllä oli ankkuroinut danzigilainen kauppalaiva, joka oli tuonut Turkuun myytäväksi kolmesataa tynnyriä ruista. Meidän asianamme pitkin jokea soutaessamme oli muka mennä mainitusta laivasta jyviä ostamaan. Laskimmekin veneemme laivan luo ja minä kiipesin kannelle ja ostin näön vuoksi kahdeksan kappaa rukiita. Kun kauppa oli tehty, kysyin minä laivurilta, milloin hän aikoi purjehtia takaisin Turusta ja mitä väylää pitkin. Silmäiltyään minua hetkisen epäluuloisesti vastasi laivuri joutuvansa neljän- tai viidentoista päivän kuluttua paluumatkalle sekä purjehtivansa Utöön väylää.
»Minä olen Aspöön luotsiasemalta ja koska minä mahdollisesti joudun paluumatkallanne teitä luotsaamaan, niin tulin vain siksi kysyneeksi», sanoin yksikantaan.
Laivuri tuli heti luottavaisemmaksi ja tiedusteli, oliko niillä vesillä aivan äskettäin liikuskellut ruotsalaisia.
»Ei ole, eivätkä he enää uskalla oman maansa rannikolta loitota», vakuutin minä.
Mutta veneeseen laskeutuessani ajattelin: jollei mitään odottamatonta tule väliin, niin on tuo laiva neljän- tai viidentoista päivän kuluttua minun hallussani. Danzig kuului tähän aikaan myöskin vihollistemme joukkoon, joten minulla oli täysi oikeus siepata haltuuni sikäläisiä laivoja.
Sillan luo palattuamme jäi Dykerin vaimo veneeseen ostoksiamme vartioimaan, mutta minä nousin torille tehdäkseni siellä liikkuvien sotilasten parissa vielä joitakin havaintoja. Seisoskeltuani eri tavarakojujen edessä rupesin muutaman venäläisen kaupustelijan kanssa hieromaan saapasten kauppaa. Minä tarkastelin saappaita puolelta ja toiselta, kääntelin ja vääntelin niitä sekä tingin loppumattomiin, laverrellen samalla sitä ja tätä ympärillä seisoskelevien sotamiesten kanssa. Kun kauppakojun eteen ilmestyi myöskin Rymättylän nimismies, jota kohtaan minulla oli vanhastaan epäluuloja, mutta joka ei kuitenkaan tuntenut minua, lopetin vihdoinkin kaupanhieronnan ja hinta sovittiin viideksi karoliiniksi. Tarjosin kaupustelijaryssälle kolme karoliinia Venäjän sekä loput Ruotsin rahassa, mihin hän suostuikin. Mutta rahoja ottaessani sieppasi nimismies kämmeneltäni ruotsalaiset rahat ja kysyä tivasi, mistä olin kotoisin.
»Korpoosta», vastasin minä tyynesti, »ja olen nykyjään renkinä Erkki Matinpojalla ja saappaat minä ostin sille ylioppilaalle, joka meillä papinvirkaa toimittaa.»
»Mikä sen ylioppilaan nimi on?» tivasi nimismies edelleen.
»Niinkuin te nyt ette itsekin sitä tietäisi», vastasin minä, sillä todellakaan en tällä hetkellä sattunut muistamaan Korpoossa papinvirkaa toimittavan ylioppilaan nimeä.
»Niin, kyllä minä Antti Silvanin tunnen», sanoi nimismies.
»No niin, mitäs kysytte sitten, kun kerran itse paremmin tiedätte», tokaisin minä vastaan.
Mutta nyt löi nimismies valttinsa esiin, sanoen:
»Mutta Silvan itse oli ihan äskettäin Turussa. Miksi hän silloin ei itse ostanut saappaita?»
»Mistä minä sen tiedän!» vastasin minä juroksi tekeytyen.
»Niin niin, mutta sinä et ole mikään oikea korpoolainen!» tiuskasi nimismies.
»En olekaan, sillä olen syntyisin Kirkkonummen Killupakasta, mutta nykyjään olen kuten jo sanoin renkinä Korpoossa.»
Samalla huomasin itseäni ympäröivään miesjoukkoon ilmestyneen renki
Matti Juhonpojan, joka kaksi vuotta sitten palveli maisteri Pihlmannilla
Perniössä ja jonka lapselle minä kerran paikkakunnalla retkeillessäni
olin ollut kummina. Hänet nähtyäni jatkoin minä samaan hengenvetoon:
»Ja jollette usko, niin kysykää tuolta Matilta, kyllä hän minut tuntee»
»Totta se on kaikki, kyllä minä hänet hyvinkin tunnen ja muistan, kun hän oli kummina lapselleni», vahvisti Matti totisin naamoin.
»Älä sinä mies rupea valehtelemaan!» tiuskui nimismies ravistaen Mattia käsipuolesta.
Sappeni kuumeni kuumenemistaan ja kun nimismiehen kupeella riippui siro miekka, teki minun kovin mieleni siepata se ja survaista tuon kunnottoman omistajansa sisuksiin. Mutta paikka oli liian vaarallinen ryhtyäkseni harjoittamaan oikeutta mokoman isänmaansa unohtaneen viholliskätyrin kanssa. Hillitsin siis itseni nopeasti ja puhelin Matille mahdollisimman rauhallisesti:
»Eipä sitä ole pitkään aikaan satuttu tapaamaankaan. Kuinkas siellä eukko ja kummipoika jaksavat? Mutta pitääpä lähettää vähän tuomisia… Varrohan tässä, niin käyn ostamassa pojalle vehnäpullaa».
Samalla pujahdin väkijoukkoon ja jättäen niinhyvin rahani kuin saappaat sinne etäännyin nopeasti kojulta. Eräässä kadunkulmassa pysähdyin ja kurkistin taakseni. Nimismies oli ottanut joitakin sotamiehiä avukseen ja etsiskeli minua väkijoukosta. Kiersin kiireesti jokirantaan, jossa Dykerin vaimo veneessä istuen odotti minua. Kun en kuitenkaan halunnut rehellisesti ostettuja saappaitani niin vain jättää, pyysin minä Dykerin vaimoa menemään asianomaiselle kojulle sekä vaatimaan »miehensä» äsken ostettuja saappaita; sillä arvasin nimismiehen apureineen ulkoutuneen jo torilta. Käskin hänen palata tuomiokirkon rantaan, jonne minä sill'aikaa soutaisin veneeni. Hetken kuluttua palasikin vaimo saappaat mukanaan, minkä jälkeen me rauhallisesti lähdimme soutelemaan jokea ylöspäin. Kaikki ostokseni, paitsi saappaita, lahjoitin Dykerin vaimolle ja lähdin illan tullen pyrkimään takaisin miesteni olinpaikkaan, jonne kahden päivän seikkailujen jälkeen onnellisesti pääsinkin.
Nyt kirjoitin laajan ja seikkaperäisen raportin, jossa luettelin kaikki venäläisten Suomessa olevat rykmentit, niiden päälliköt ja eri rykmenteissä käytettyjen sotilaspukujen värit; sota-alusten lukumäärästä ja laadusta, eri vartioasemista sekä yleensä kaikista tietooni tulleista vähänkin tärkeämmistä seikoista tein raportissa selkoa. Raportin toimitin kolmena eri kappaleena, jotka kaikki osoitin hänen kuninkaalliselle majesteetilleen sekä lähetin toisen toisensa jälkeen Ruotsiin. Itse jäin koko loppukesäksi ja syksyksi Suomen rannikolle joutuen seuraavassa luvussa kerrottuihin seikkailuihin ja kahakoihin.
* * * * *